Seija tiesi tulevansa hulluksi. Hän tunsi hiipivän mielipuolisuuden kutittavan jo vasenta ohimolohkoa, eikä kestäisi kauan ennen kuin oikea puolisko päästä leimahtaisi liekkeihin. Väristen pidätetystä tasapainon hallinnasta Seija kääntyi lastenhuoneen ovelta. Yksi vilkaisu oli riittänyt. Vain kevyt silmien luominen oli vahvistanut sen, minkä Seija jo tiesi.

 

Lapsilla oli kaikkea.

 

Se ei kuitenkaan riittäisi syyksi millekään pihtailulle. Joulu oli tulossa. Joulu oli lasten juhla. Jouluna lasten piti saada joululahjoja ja paljon. Antamisen ilo ei koskaan peittoaisi saamisen iloa, sen Seija tiesi. Tunsihan hän omat lapsensa. Niille ei riittänyt koskaan mikään. Jatkuvaa kinuamista, "osta sitä", "osta tätä", ja jos Seija ja Keijo eivät ostaneet mitä lapset halusivat, räjähti ilmoille luonnonkatastrofi jonka voimakkuus ylitti ihmisen käsityskyvyn. Ilmaston lämpenemisen saattoi vielä jotenkin ymmärtää, mutta kaksosten hiiltyminen oli kammottavaa katseltavaa.

 

Mielessään Seija oli kiitollinen loppuvuoden työkiireistä, sillä kotona ei juurikaan ollut tarvinnut olla. Hektisyys töissä oli oikeastaan jatkunut koko syksyn, itse asiassa jo muutaman vuoden, mutta se ei haitannut Seijaa. Työ oli hänelle henkireikä – edes hetki pois kaksosten luota. Sen jälkeen kun kaksoset oli siirretty kotiopetukseen, elämä kotona oli käynyt kohtuullisen sietämättömäksi. Onneksi lapsille palkattu opettaja-lastenhoitaja-yleiskone Nanna oli kärsivällinen ja hyväuskoinen. Nanna ei saanut kaksosia tottelemaan, mutta kaksoset eivät kuitenkaan sylkeneet Nannan päälle.

 

Keijo. Seija tunsi vatsanpohjassaan mukavan liikahduksen. Keijo tulisi kotiin ylihuomenna kuukauden työmatkan jälkeen. Keijo toisi lapsille joululahjat Hong Kongista. Keijo ostaisi jotain sellaista, mitä Suomessa ei kenelläkään muulla vielä ollut, ei yhdelläkään lapsella. Ei ainakaan kenelläkään tutulla.

 

Vanne Seijan pään ympäriltä katkesi hetkellisesti. Seija naurahti tehdessään itselleen rasvattoman ja kofeiinittoman latten. Oli turha stressata joulusta. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Keijo hoitaisi lahjat, lapset olisivat hetken aikaa tyytyväisiä ja hiljaa. Joulu voisi tulla.

Pari päivää. Kyllä he kestäisivät sen. Hän ja Keijo yhdessä, ja olihan Nannakin paikalla.

 

Seija hyräili ajatellessaan kylmiä, värikkäitä drinkkejä, Madagascarin rantoja, sinistä merta. He olivat todellakin ansainneet lomansa. Hän ja Keijo. Ei mitään syytä paniikkiin. Tapanina he lentäisivät aurinkoon.

 

****

Pakinaperjantain 107. haaste on paniikki