Kevään päättyessä kylällä puhuttiin, että Helsingistä tuleva pariskunta oli vuokrannut Mäkitorpan. Nimestään huolimatta Mäkitorppa ei ollut torppa, vaan suuri hirsihuvila järven rannalla. Huvilan omisti ikääntynyt leskimies lähikaupungista, eikä hän ollut enää aikoihin käynyt huvilalla. Eräs kylän mies toimi huvilan talonmiehenä, kävi asettamassa hiirenloukot syksyisin ja lämmitti taloa aika ajoin, mutta kukaan ei ollut asunut huvilassa vuosiin.

Kylä kuohui. Kesäasukkaat olivat aina tapaus sinänsä ja varsinkin kesäasukkaat, jotka tulivat Helsingistä asti. Eno ei sanonut asiasta mitään, hän ei juoruillut koskaan, mutta muu kylä puhui tulijoista joka paikassa: koulussa, kaupassa, ompelukerhossa, kirkon eteisessä, kunnanlääkärin vastaanotolla.

 **

Näin hänet ensimmäisen kerran juuri kaupassa. Oli kesäkuun alku, koulu oli loppunut muutama päivä sitten. Jouten en ollut ehtinyt olla, sillä olin siivonnut enon kotia. Siivous piti tehdä ennen kuin työt pelloilla alkoivat. Ehdotukseni, että olisin mennyt jollekin opintoja täydentävälle kesäkurssille, eno oli tyrmännyt. Hän tarvitsi minua, vaikka hänellä oli riittävästi palkollisia.

Kesäni alkoi niin kuin edellisetkin kesät, mutta sinä päivänä, siinä kaupassa, nähdessäni hänet, tiesin, ettei mikään tulisi koskaan olemaan ennallaan. Hetki oli lyhyt, se hetki, jolloin tajusin, että olin kokemassa jotain sellaista, mitä en ollut aikaisemmin edes tiennyt olevan.
Tunsin oloni hyväksi katsoessani häntä. Rauhalliseksi. Se oli uusi tunne minussa, sillä olin tottunut elämään varpaillani, peläten pahinta ja tietäen samaan aikaan, että kaikki, mitä pelkäsin, toteutuisi peloistani huolimatta.

Hän oli minua pidempi ja hyvin hoikka. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyet, hänen silmänsä ruskeat ja surulliset. Hän oli kaunein ihminen, jonka olin koskaan nähnyt.
Hänen äänensä oli matala, kun hän kysyi minulta, oliko meillä sama matka.

-Me olemme vuokranneet Mäkitorpan kesäksi, hän kertoi avatessaan savukeaskia kaupan ulkopuolella.

Hän tarjosi minulle savuketta. Pudistin hämmentyneenä päätäni ja katsoin nopeasti ympärilleni. Kaupan edustalla oli muutama kyläläinen ja he katsoivat meitä tarkasti.

-Minulla on polkupyörä, sanoin hiljaa. –Ja enon tila on eri suunnalla kuin Mäkitorppa.
-Harmi. Ajattelin, että saisin seuraa.

Hän kohautti harteitaan, viskasi savukkeen maahan ja polki sen sammuksiin.

-Voinko minä saattaa sinua vähän matkaa? En haluaisi vielä palata huvilalle.

En tiennyt miten olisin voinut estää häntä. En edes halunnut vastata hänelle kieltävästi. Tunsin kyläläisten katseet selässäni ja tiesin, että yhteisestä lähdöstämme puhuttaisiin.

-Voit sinä saattaa. Minä talutan pyörää.

Luonto oli vielä vaaleanvihreä, kesän helteet kaukana, mutta kuitenkin käteni hikoilivat ja otteeni lipsui pyörän sarvista.

-Tämä taitaa olla aika hiljainen paikka?
-Onhan tämä.

-Ehkä niin on parempi. Joko sinä olet käynyt uimassa?
-Vesi on vielä kylmää. Metsässäkin on vielä paikoitellen lunta. Enkä minä osaa uida.

Hän hymyili ja sytytti uuden savukkeen.

-Minä pidän kylmästä vedestä. Mitä sinä teet?
-Minä olen opettaja.
-No, sitä minä en olisi uskonut, hän sanoi. –Sinä vaikutat jotenkin…liian hennolta ollaksesi opettaja.
-Hennolta?
-Niin, minä ajattelin, että sinä olisit keiju.