Tänään olen miettinyt palautteen antamista. Katilla, josta kerroin edellisessä merkinnässä, oli taito antaa kannustavaa palautetta, rakentavia ehdotuksia, uusia ja hullun luovia ajatuksia sen suhteen miten edetä jossain projektissa. 

Palaute on tärkeää, varmaan useimmille ellei ihan kaikillekin, mutta pohdin tässä lähinnä itseäni, koska tämä nyt sattuu olemaan blogini. 

Minähän kirjoitan lukijoille. Tekstini eivät ole päiväkirjaa, vaan fiktiota, tosin joskus ripaus faktaakin voi olla mukana (mutta en kerro missä…). Haluan kuulla lukijoiden mietteitä teksteistä, koska kirjoitan heille. Itselleni kirjoitan sellaista, mitä ei täällä julkaista. 

Palaute, kommentit, ovat siis välitöntä reaktiota teksteihin, kuviin, kaikkeen, mitä julkaisen. Olisi hullua kieltää, miten paljon kommentit kannustavat tekemään lisää, miten oikealla hetkellä tullut palaute piiskaa taas nousemaan siitä mustasta kuopasta, johon aina välillä putoan. 

Tulisin hulluksi ilman lukijoita, en todellakaan häpeä sitä tunnustaa. Olen jo ehkä kohtalaisen hullu, mutta aina on vaara seota enemmän, ja siksi riemuitsen jokaisesta jäljestä, jonka lukija jättää blogiini. Olen iloinen myös heistä, jotka lukevat, mutta eivät kerro käyneensä. Kommentointipakkoa ei onneksi ole vielä säädetty. 

Kommentointi ei ole samaa kuin hymistely, kritiikille löytyy aina tilaa, ja onneksi olen saanut myös sitä. Rakentavat ehdotukset auttavat aina. Omalle tekstilleen on todella sokko, ja koska pidän julkaisukynnyksen hyvinkin matalana, joukkoon mahtuu onnettomia mahalaskuja, niin tekstien kuin kuvien suhteen. 

Lukija on tärkein, sen opin silloin, kun kävin Kolmiokirjan kirjoittajakorkeakoulua. Se tarkoittaa sitä, että sen lisäksi, että itse pidän tekstistäni myös lukija toivon mukaan pitää siitä. Tajunnanvirran, joka avautuu vain itselleni ja joka on henkilökohtaista, jätän terapeuttini tulkittavaksi. Siitähän hänelle maksetaan, hahhah.

 

Kolme uutta lukijaa on kirjoittanut arvionsa ja näkemyksensä Valkoisista taloista:

Harakka 

Marjattah  

Arleena 

 

Kiitos.