Nojaan parvekkeen kaiteeseen. Seison hajareisin, työnnän vatsaa, lantiota kaidetta vasten. Tuuli on voimakas, hiukseni takkuuntuvat. Alas on pitkä matka.
Katson tarinoita, jotka kulkevat alapuolellani. Suljen silmäni, kun näen liikaa, vaikka tiedänkin, ettei se auta. Äänissä on myös tarinoita. Korvani kuulevat liikaa.
Lapsen itkun. Äidin huudon. Jos et nyt jo ala tulemaan, jätän sinut.
Avaan silmäni, lähetän tappavan säteen äitiin, joka seisoo tympääntyneen näköisenä mäen päällä. Kuiskaan lapselle. Ei hän jätä sinua. Hän on äitisi.
Haluaisin itsekin uskoa.
 
Kaide on kylmä. Sinä yönä, kun A hyppäsi parvekkeelta, hän oli yksin. Kukaan ei nähnyt, miten hän kiipesi kaiteelle, katsoi maahan. Lensi.
Hän oli aina halunnut lentää. Hänen kliseinen haaveensa sai toivotun lopun. Hänen loppunsa jäi muiden kaavittavaksi pihan asvaltilta.
 
En halua ajatella Aata. Katson koivua, joka kasvaa parvekkeen vieressä. Näen lintuja, en tunnista niitä. Siivekkäiden liikehdintä näyttää käsittämättömältä. Ne lentävät oksalta oksalle, säkättävät kimeillä huudoilla. Ensin ne kerääntyvät samalla oksalle, kertovat toisilleen satoja asioita. Ja sitten, kuin yhteisestä sävelestä, ne hajaantuvat. Ilma on täynnä siipien liikettä. Koivu havisee vihreyttä. Linnut katoavat. Hiljaisuus, jossa ainoastaan valo leikkii kanssani, kestää vain hetken. Linnut palaavat outona parvena, asettautuen jälleen koivun oksille. En käsitä niitä.  
 
Ehkä nekään eivät ymmärrä minua. Kaiteeseen nojaajaa. Tarinoiden näkijää, kertomusten kuulijaa.