1249664730_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Olen parantunut. Aluksi en edes uskonut, että olen sairas. Omasta mielestäni tein vain hyvää, mutta minulle sanottiin, että sellainen on sairasta, ettei niin saa tehdä.

Nyt minä tiedän sen, vaikka silloin olin eri mieltä. Aivan aluksi olisin halunnut kertoa heille, että oikeastaan heidän pitäisi syyttää niitä lapsia, ei minua. Jotkut niistä lapsista kiusasivat minua, piinasivat tahallaan, tulivat lähelleni, halusivat, että kosketan ja pidän hyvänä. Ne lapset olivat kuin koiranpentuja, joita oli kohdeltu huonosti. Niiden silmistä näki, ettei kukaan välittänyt niistä, ei niiden vanhemmat, ei kukaan.

Minä välitin ja ne lapset tunsivat sen ja tulivat sen takia luokseni.

Mutta en minä kertonut heille niistä lapsista, sillä aina kun aloin puhua lapsista, heidän silmiinsä syttyi musta katse, joten vaikenin. En etenkään puhunut niistä pienistä tytöistä, joiden silmät eivät olleet koiranpennun vaan jotain ihan muuta. Niiden tyttöjen silmät kertoivat, että ne halusivat, että pidän niitä hyvänä, koska ne pitivät siitä.

Minulle on sanottu, että minun pitää jatkuvasti tarkkailla itseäni, muistaa, että se mitä olin ennen, on ohitse. Minun on annettava lasten olla rauhassa. En saa hakeutua paikkoihin, jossa lapsia on. Ymmärrän sen, olenhan parantunut. Tiedän, että se mitä tein, oli väärin. En vain voinut itselleni mitään, en kieltää niiltä lapsilta mitään, kun ne kerran pyysivät. Olen aina ollut sellainen, ystävällinen, kiltti, huomaavainen, hellä.

Olen parantunut, olen vapaa. Minulla on vuokra-asunto hankittu. Taloa vastapäätä on leikkipuisto, mutta aion hankkia paksut verhot, jotta en näe lasten katseita.