18371.jpg

Taija imi pillinsä läpi vaaleankellertävää drinkkiään. Hänen kultaiset hiuksensa kehystivät siroja kasvoja, ja jälleen kerran en voinut olla ajattelematta, miten ulkonäkö saattoi pettää.
Hän näytti enkeliltä.

-Aika yllättävää, kuitenkin.
-Ehkä ulkoisesti, Taija huokaisi. –Mutta ei sisäisesti. Minä olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Se kappale vain vahvisti sen, minkä minä jo tiesin.
-Niin, mutta…tiesikö Lasse?

Siemaisin kaljalasin tyhjäksi. Taija leikitteli pillillään ja antoi katseensa vaellella ympäri ravintolaa. Ilmeisesti hän ei löytänyt mitään mielenkiintoista, sillä käänsi silmänsä minua kohti.

-Minä heräsin joka aamu se laulu päässäni. Sen oli pakko tarkoittaa jotakin! Enhän minä edes pidä Hanna Pakarisesta.
-Ai, et? No…mutta jotkut kappaleet vain ovat sellaisia, että jäävät soimaan päähän. Ei sille mitään voi. Se on ärsyttävää, mutta ei sen tarvitse merkitä mitään.

Taija pudisti päätään. Hän nosti kätensä ilmaan ja tarkasteli kynsiensä lakkausta.

-Minä luotan vaistooni, kohtaloon, Taija kuiskasi. –Minä en voi tehdä muuta. Niin kuin silloin, kun aloin seurustella Lassen kanssa. Radiosta tuli yksi ikivanha levy juuri, kun menin katsastukseen.
-Mikä?
-You are my destiny tai jotain sinne päin. Ja sitten minä näin Lassen. Ja hänestä tuli minun kohtaloni. Hän oli minun kohtaloni.


-Tähän aamuun asti.
-Niin.

Istuimme hetken hiljaa. Itse asiassa halusin jo lähteä kotiin. Se oli tunne, joka minulla oli usein istuessani Taijan kanssa.

-No, mitä hän sanoi?
-Kuka? Ai, Lasseko? Tänään vai silloin, kun hän alkoi katsastaa autoa?
-Tänään.
-Ei paljon mitään. Tuijotti vaan.

Se oli helppo uskoa.

-Sanoin, että tästä ei tule mitään, Taija sanoi juotuaan lasinsa tyhjäksi. –Sanoin, että siihen on oltava joku syy, että herään joka aamu siihen, että päässä soi "Stronger without you". Ja sitten minä lähdin.
-Etkä sanonut sitten muuta?
-En, siinähän se tärkein oli.

Taija pyysi minua tuomaan valkoviiniä samalla, kun hakisin oman kaljani. Kuulin hänen hyräilevän lähtiessäni baaritiskille.