1

Marja heräsi hätkähtäen. Hän tiesi silmiään avaamattakin, ettei Paavo ollut hänen vieressään. Hän tunsi tyhjän paikan oikealla puolellaan, siinä, missä miehen olisi pitänyt olla. Marja nosti kätensä silmiensä eteen ja katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Vasta kuusi. Hän huokaisi ja puri huultaan. Kello oli vasta kuusi ja Paavo oli jo hereillä.
Päivästä tulisi pitkä.
Marja heitti peiton yltään ja nousi ylös. Mies ei istunut makuuhuoneen nurkassa olevassa nojatuolissa, niin kuin joskus. Todennäköisesti Paavo oli keittiössä, katsoisi kahvinkeitintä ja ihmettelisi, miksi pannussa ei ollut kahvia. Ulos asti Paavo ei ainakaan ollut mennyt. Nyt ovessa oli turvalukitus, eikä ulos päässyt ilman avainta. Paavolla ei ollut omaa avainta.

Marja oli hankkinut turvalukon heti seuraavana päivänä, sen illan jälkeen, jolloin hän oli palannut lenkiltä naapurin Eevan kanssa. Hän oli tullut kotiin, jonne hän oli puoli tuntia aikaisemmin jättänyt Paavon. Hän oli ollut poissa vain puoli tuntia, mutta se aika oli riittänyt Paavolle. Mies oli lähtenyt. Hävinnyt. Ilman kenkiä. Ilman päällystakkia. Marja oli juossut kolmanteen kerrokseen, soittanut Eevan ovikelloa ja he olivat lähteneet jälleen yhdessä ulos. Oli ollut jo pimeää, eikä Marjalla ollut aavistustakaan siitä, mihin suuntaan Paavo olisi voinut lähteä.

Paavo ei ollut koskaan aikaisemmin lähtenyt omille teilleen. Se olisikin ollut mahdotonta, sillä Marja oli aina paikalla. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut jättänyt Paavoa yksin niin pitkäksi aikaa. Juuri sinä päivänä Paavo oli ollut erityisen rauhallinen ja hyväntuulinen, ja kun Eeva oli pistäytynyt ja ehdottanut, että hän voisi katsoa Paavoa sen aikaa, jos Marja halusi ulos kävelemään. Marja oli arvellut, että he voisivat tehdä sen kävelylenkin yhdessä, hän ja Eeva.
Se oli ollut virhe.
He olivat löytäneet Paavon parkkipaikalta. Sen pidemmälle mies ei ollut mennyt, ei ollut osannut, ei ollut ehtinyt, ei ollut uskaltanut. Marja oli tarttunut Paavoa kädestä ja puristanut sitä lujasti. Mennään kotiin, Marja oli sanonut, mutta Paavo oli pudistanut päätään.

-Tule kotiin, Marja oli toistanut.
-Ei, minun pitää ensin löytää Marja.

Paavo oli itkenyt, kun Marja ja Eeva olivat taluttaneet hänet takaisin kotiin. Hän oli itkenyt koko sen ajan, kun Marja oli riisunut hänet, pessyt kasvot ja hampaat ja pukenut yöpuvun ylle. Vasta kun Marja oli peitellyt miehen, itku oli lakannut, Mies oli nukahtanut, ja Marja oli päättänyt tilata lukkosepän paikalle heti seuraavana aamuna. Nyt ovessa oli turvalukko, eikä Paavo ollut sen kerran jälkeen kadonnut.

Marja meni keittiöön, mutta mies ei ollut siellä. Olohuone oli tyhjä, ja avatessaan kylpyhuoneen oven Marja huomasi pidättäneensä hengitystään jo jonkin aikaa. Happi oli loppumaisillaan. Päässä humisi inhottavasti ja jalat vapisivat. Häntä itketti.
Rauhoitu, Marja sanoi itselleen, hän ei ole hävinnyt, hän on täällä.
Paavo ei ollut kylpyhuoneessakaan. Marja tunsi pakokauhua. Se ei ollut nimetöntä pelkoa, ei aavistusta siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se oli täsmällinen tieto.
Paavo oli poissa.

*****jatkuu*****