Matkustaminen on hyvä keino, kun haluaa paeta itseään. Tosin, joskus matkalla joutuu kohtaamaan itsensä, mutta silloin voi syyttää olosuhteita, vieraita paikkoja, outoja tilanteita ja ennalta arvaamattomia tapahtumia olostaan.
 
En pääse itseäni pakoon istumalla sohvalla, en fyysisesti, mutta henkisesti se on mahdollista, edes hetken ajaksi. Olen suunnitellut virtuaalimatkan ympäri maailmaa. Matkalla luotan kanssabloggaajien vieraanvaraisuuteen, olen varma siitä, että he haluavat majoittaa minut muutamaksi päiväksi, viikoksi, kahdeksi. He haluavat pitää minusta huolta, syöttää suklaata ja juottaa viiniä. He tarjoavat minulle nukkumapaikan sohvallaan, lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn. He haluavat näyttää minulle, mikä heidän kotipaikassaan on heille kauneinta, ja kun on aika, jolloin oma itse tuntuu taas lähestyvän, pakkaan reppuni ja suuntaan seuraavan ystävällisen ihmisen luo.
 
Koska on tammikuu, lunta enemmän kuin välttämätöntä, pakkasta samaten, matkaan ulkomaille. Kesällä saatan tehdä kotimaan matkan, kuka tietää.
 
Tervetuloa mukaan matkalleni.
 
Hesarin matkailmoitukset kertovat, että Egyptiin pääsee halvalla, otan äkkilähdön, lennän etelään. Laskeudun Hurghadaan, jonne BLOGitse on tullut minua vastaan. Ajamme yhdessä Kairoon, nautin kahdenkymmenen asteen lämmöstä sekä tiedosta, että näen lähipäivinä pyramidit.
BLOGitse ahtaa minuun ruokaa ja taidetta, hänen luovuutensa viehättää minua. Kairon kadut ovat täynnä elämää, liikettä, ääntä ja väriä. Tänne on helppo kadota. Ajatus tuntuu hyvältä.
 
Haikeat jäähyväiset Egyptille, Israel odottaa. Yaelian odottaa minua appelsiinipuun alla. Hän näyttää minulle kaupungin maustekaupat, hurmaannun väreistä ja tuoksusta. Yhtään valokuvaa en ota, painan näyn muistoihini.
Yaelianin ruokapöytä saa minut toivomaan, että vatsani olisi suurempi, että minulla olisi ruokahalua. Syön silmilläni. Istumme pimenevässä illassa, puhumme hiljaa. On hyvä olla.
 
Haluaisin pysähtyä Italiassa, mutta en tiedä, kenen luo majoittuisin. Ehkä joskus myöhemmin. Jatkan siis suoraan, ilman välilaskua, Algeriaan. Sirokko kertoo minulle historian, nykypäivän, ahmin sisääni tuulen mukanaan tuomaa elämää menneiltä ajoilta. Hunajaa tihkuvat leivonnaiset tuodaan pöytään, suunnittelemme matkaa vuorille, sitten joskus. Aikaa on. Kevät saapuu lähemmäksi.
 
Lissabonissa minut ottaa vastaan Gil. Onneksi hän on paikalla, sillä toisin kuin minä, hän matkustaa fyysisesti kaiken aikaa. Kysyn häneltä, onko hän löytänyt itseään lukuisilla matkoillaan vai kadottanut itsensä jonnekin. Hän nauraa. Minähän olen tässä, hän vastaa, tule, mennään, nyt on fadon aika.
 
Katson jännittyneenä Madridin ihmisvilinää. Onneksi Juanita on kanssani. Itse en osaa espanjaa, vain tilata yhden oluen, eikä minun ole jano. Juanita ojentaa minulle Madridin arkkitehtuurin, pienet umpikujat, salaiset puistot, näen uusia kuvakulmia. Virikkeiden, ärsykkeiden runsaus on huikaisevaa, elämä ympärilläni täyttä. Illalla kerron Juanitalle halustani nähdä joskus Bilbao, ja sovimme, että seuraavalla matkallani menemme sinne yhdessä.
 
Madridista matkustan Sveitsiin. En ole koskaan nähnyt Alppeja, en tällaisia näkyjä, en edes unissani. Marjut näyttää minulle heräävän kevään niityllä, kosketan varovasti nupullaan olevia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Ilma on ihmeen kirkas, on helppoa hengittää.
 
Peterin kanssa kävelen Pariisin katuja pitkin, saan tietää kaiken Pariisin historiasta, arkkitehtuurista, kulttuurista, sillä Peter tietää kaiken. Hän tietää parhaimmat katukahvilat syrjäkaduilla, espresso on tummaa, vahvaa. Peter löytää Pariisista sen, mitä etsin.
 
Peterin terveiset mukanani lähden HPY:n luo. Meren tuoksu on voimakas, sumu on lähestymässä, joten kiiruhdamme satamaan katsomaan kontteja ja laivoja ennen kuin kaikki peittyy valkoiseen usvaan. Hetki on kaunis, äänet katoavat, sanoille ei ole tarvetta. Utu ympärillämme kuljemme HPY:n hämärästi valaistuun kotiin, tervehdin kissoja, DD:ä, istuudun pöytään, joka on katettu ostereilla, juustoilla, viineillä, hedelmillä. Minua hemmotellaan.
 
Lumet ovat sulaneet Lontoossa. Elegian kanssa koluamme syrjäisiä katuja, etsimme hylättyjä taloja, löydämme rikottuja ikkunoita. Joka kadun kulmassa on pubi, ja käytämme tilaisuutta hyväksemme. Emme halua tuntea janoa.
Kaupungin keskustassa katsomme näyteikkunoiden mallinukkeja, matkimme niiden jähmettyneitä asentoja. Nauramme. Ostamme mustat kimonot, puemme ne yllemme ja menemme lounaalle. Kukaan ei tuijota meitä.
 
Laivalla matkalla Amerikkaan nukun. Unissani sulatan kaiken näkemäni, elän uudestaan viikot, jotka olen ollut matkalla. Herään virkeänä, enkä voi olla ajattelematta, että matkustaminen pois itsestään on toisinaan välttämätöntä. Olla hetken ajan joku muu, ilman velvoitteita, ilman vastuuta, olla valmis olemaan toisten varassa.
Ehkä se on itsensä löytämistä.
 
Mickin ateljee on täynnä kuvia. Niitä pursuaa hänen koneestaan, kovalevy sykkii värejä ja muotoja. Mick näyttää minulle kävelyretkillämme Syracusen puistot ja polut, ja hän sanoo, että ennen lähtöäni hän vie minut New Yorkiin.
Istumme rinnakkain, teemme kuvia näkemistämme oksista, puun juurista ja hiirenkorvista, jotka sävyttävät maailman hennon vihreäksi.
 
Unelma toteutuu, kun istun Greyhoundin kyydissä ja halkaisen matkallani Pohjois-Amerikan mantereen. En väsy katsomaan ulos ikkunasta, en nuku kuin unissani, ja silloinkaan en lakkaa näkemästä. Havahdun Tyynenmeren kuohuun, tunnen suolan tuoksun, pisarat ihollani.
Itkupilli haluaa syöttää minua, hän on varma siitä, että olen nauttinut vain silmänruokaa matkallani mantereen poikki. Los Angelesin keittiöt ovat auki aina, sen huomaan, ja tunnen nälkää. Haukkaan Chinatownin värejä, graffiittien hohtoa, katukiveyksen hehkuvaa asvalttia, aurinkoa, joka ei jätä koskaan yksin.
Iltaisin keräämme kaikki löytämämme värit, ripustamme ne kankaisiin, tauluihin, syötämme värikoodit koneeseen ja tulostamme elämää printteristä.
 
Ruun kanssa etsimme kiviä. Pidän kädessäni australialaista murikkaa, kysyn siltä, mistä se on tullut, mihin se on menossa, kaipaako se muualle. Se ei vastaa, joten tiedän kysymykseni turhiksi. On oltava, elettävä.
Kasaamme kivet rannalle. Nuotion lämmössä Ruu kertoo kivien tarinaa, kuvittaa sanansa tavalla, joka saa minut näkemään eilisen, huomisen, tämän päivän. Kaikki on tässä.
 
Tiedän, että olen matkaamassa kotiin. Takaisin sohvalleni, tammikuuhun, pakkaseen. Viivytän kotiinpaluuta Intiassa Brocan luona. Hänen energisyytensä ja ilonsa kuljettavat minua pitkin Bengalurun katuja, imen sisääni aurinkoa, valoa, voimaa ja päättäväisyyttä kotimatkaa varten.
 
 
Helsinki. Loppiainen 2010. Pakkasta -10,3. Lunta riittävästi. Päiväunien aika. Niin kuin aina. Päiväunen synonyymeja ovat haaveet, unelmat, toiveet, pilvilinnat, tuulentuvat. Niitä on oltava, ja niiden löytyminen kertoo minulle jotain itsestäni.
 
 
Kiitos majapaikoista ja vieraanvaraisuudestanne.