YKSI

Jore nukkui edelleen. Miehen kuorsaus kertoi, ettei se tulisi tajuihinsa vielä muutamaan tuntiin. Se nukkui, nukkui, nukkui, Hanna lallatti mielessään ja kääntyi miestä kohti. Että se oli suloinen. Suloinen ja ihana ja pehmeä. Hanna työntyi lähemmäksi miehen lämmintä kylkeä, nuuhki miehestä lähtevää unensekaista tuoksua. Mies tuoksui unelle niin kuin pieni lapsi, eikä vanhan viinan haju haitannut. Se haju oli ohimenevää. Se haju kertoi vain eilisestä ja tänään oli tänään. Tänään Jore ei joisi, sen se oli luvannut. Eilen se oli halunnut juhlia. Totta kai se oli halunnut juhlia. Se tuli melkein sekapäiseksi, kun Hanna oli kertonut sille uutisen. Se oli huutanut JESS! ja sitten se oli ottanut Hannan kainaloonsa, nostanut syliin ja koko ajan se oli nauranut.

-Tätä pitää juhlia, Jore oli sanonut ja hakenut jääkaapista kaljapullon.

Vanhasta tottumuksesta se oli ottanut pullon Hannallekin. Hanna oli katsonut sitä hymyillen. Se oli niin ihana, niin suloinen ja iloinen uutisesta kuin pieni lapsi.

-Mitä? Et sä juo? Jore oli ihmetellyt, kun Hanna oli pudistanut päätään pullolle, jota mies tarjosi. Samassa mies oli tajunnut. Se oli alkanut nauraa.
-No, sitten mulle tuli kaksi pulloa, mies oli sanonut tyytyväisenä ja sitten se oli ottanut pullot kouriinsa ja siirtynyt sohvalle. Se oli laittanut television päälle ja Hanna oli jäänyt olohuoneen ovensuuhun katsomaan sitä. Se oli näyttänyt ihan samanlaiselta kuin ennenkin, eikä se kai ollut mikään ihme.

Ei isän näköiseksi muututa yhden raskaustestin takia.

Hannaa ei enää nukuttanut ja Joren kainalo alkoi tuntua liian kuumalta. Hanna hivuttautui peiton alta ja lähti keittiöön. Hetken hän seisoi ja odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Ei tuntunut pahoinvointia, ei huimausta, ei mitään niistä oireista, joita voisi olla raskauden alussa. Ehkä vielä oli liian aikaista. Oikeastaan se oli hyvä, Hanna ei kaivannut oksentamista.

Hanna nosti yöpaidan helmaa. Vatsa oli yhtä litteä kuin eilenkin. Litteä vatsa, ei pahoinvointia. Jotenkin koko juttu ei tuntunut todelliselta, ja yhtäkkiä Hanna kaipasi jotain merkkiä siitä, että tämä oli totta. Hänestä tulisi äiti ja Joresta isä.

Ehkä kahvi närästäisi. Hanna laittoi kahvin tippumaan ja istuutui odottamaan. Sari ei ollut voinut juoda kahvia yhtään koko raskausaikana. Se oli yrittänyt, mutta se oli sanonut, että sisuskalut syttyivät tuleen saman tien kun kahvi solahti mahalaukkuun. Sama juttu oli tapahtunut, kun se oli syönyt jotain paistettua, se oli kertonut, ei ranskiksia eikä pyttipannua yhdeksään kuukauteen.
Sitä Jore ei kestäisi. Ei yhdeksää kuukautta ilman kaljaa tai pyttipannua. Onneksi miehet eivät tulleet raskaaksi.

Kahvi maistui hyvältä, eikä se polttanut edes suuta. Hanna huokaisi. Hän olisi toivonut, että Jore olisi jo hereillä. Olisi ollut ihanaa puhua vauvasta. Vauva, Hanna maisteli sanaa kielellään. Vauva-vauva-vauva. Se kuulosti mukavalta. Oma höpönassu, elmeri, neiti nötterö. Vauva.
Hanna joi toisen kupin kahvia ja silitti hajamielisesti mahaansa. Siellä se oli, heidän vauvansa. Se ei tiennyt vielä mistään mitään, se ei tuntenut heitä. Ei sen puoleen, eivät hekään tunteneet vielä sitä. Tuntui hassulta edes ajatella sitä, kun ei tiennyt, kuka se oli, oliko se tyttö vai poika, mikä sen nimi olisi.

Jos se olisi tyttö, siitä tulisi Jemina, Hanna päätti. Ei Jasmin tai Mette tai Laura tai Miia. Jemina oli kaunis nimi. Jore, Hanna ja Jemina. Hei, tässä on mieheni Jore ja tyttäreni Jemina. Hauska tutustua.

Hanna hiipi makuuhuoneen ovelle ja raotti ovea varovasti. Jore kuorsasi edelleen, ääni oli liian sikeä, hän ei voinut herättää miestä ja kysyä tältä, mitä se piti Jemina-nimestä. Kai se pitäisi. Jemina oli kaunis nimi.
Pojan nimi oli vaikeampi. Nico oli kaunis nimi, mutta niin oli myös Mika. Tai sitten Rasmus. Missään tapauksessa pojasta ei tulisi Akua eikä Veetiä eikä Jannea. Ehkä Nico.

Jemina ja Nico. Ne sopivat yhteen. Vauva-vauva-vauva.


....jatkuu.....