
Syyskuussa illat olivat pimeitä, niin pimeitä, että tähdet näkyivät paremmin kuin koskaan. Niin isä sanoi, kun otimme makuupussit ja makuualustat ja lähdimme laiturille. Pikkuveli olisi halunnut jäädä mökkiin, mutta isä ei antanut, sanoi, että veikan aika tulisi pitkäksi. Tule vain mukaan, isä sanoi ja otti veljeä kädestä. Tämä on viimeinen viikonloppu mökillä tänä vuonna, kohta tulee talvi, eikä tänne ole enää tulemista.
Kuljimme
peräkkäin laiturille, isä edessä taskulamppu kädessään. Piti astua
varovasti, sillä silmät eivät nähneet muuta kuin mustaa. Nyt seis, isä
sanoi, muuten pudotaan järveen. Isä levitti makuualuset laiturille,
ryömimme makuupusseihin ja jäimme odottamaan, että silmät löytäisivät
tähdet. Laituri tuntui kovalta selän alla. Nenänpäässä tuntui kylmältä,
mutta korvia ei palellut. Isä oli sitonut lakin tiukasti.
Onko tuo Otava, kysyin isältä, tuo tuolla? Ja tuo, tuo on Pohjantähti, eikö niin? Isä ei vastannut. Pikkuveli kierähti minua vasten ja kuulin, että hän tuhisi hiljaa. Veikka nukkuu, isi, kuiskasin. Annetaan nukkua, isä vastasi, onko sinun kylmä?
Linnunrata oli hohtavan valkoinen. Se näytti ihan hattaralta, jonka isä oli kesällä ostanut Linnanmäeltä. Hattarataivas. Isä? Luuletko sinä, että äiti näkee nämä samat tähdet? Luuletko, että hän katsoo taivasta juuri nyt? Luuletko, että jos tulee tähdenlento, hän toivoo, että olisi kotona? Meidän kanssamme? Että hän ei olisi koskaan tavannut Raimo-setää? Että hän ei olisi koskaan lähtenyt pois?
Makasimme kauan laiturilla. Yö tuli mustemmaksi ja tähdet näkyivät yhä kirkkaampina, mutta yksikään tähti ei lentänyt sinä yönä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.