929781.jpg

Olin istunut pöydän äärellä jo kauan. Kortti oli edessäni, edelleen valkeana ja tyhjänä. Kuoreen olin sentään saanut kirjoitettua heidän nimensä, kortin kirjoittamiseen eivät käteni taipuneet. Kynää pitävä käteni oli voimaton.

-Äiti, minä lähden nyt. Mummi tulee kohta hakemaan.

Käännyin katsomaan tyttöä. Hän näytti kauniilta vaaleanpunaisessa puvussaan, hiuksissaan vaaleanpunainen panta. Hänen kasvoillaan oli odottava hymy, hänen kätensä heilutti pientä, vaaleanpunaista pussukkaa ja levottomat jalat kiersivät ympyrää. Helma hulmusi, silmiini sattui.

-Onko se kortti valmis, äiti? Joko sinä kirjoitit sen?

Katsoin valkeaa korttia, punaisia ruusuja kannessa, sisältä valkoinen ja tyhjä.

-Etkö sinä ole vielä kirjoittanut, äiti! Kirjoita pian, mummi tulee ihan kohta.

Miten minä pystyisin sanomaan hänelle ei? Miten kertomaan, etten voinut kirjoittaa onnitteluja hänen valitsemaansa korttiin?

-Kirjoita jo, äiti, tyttö hoputti. –Sinulla on niin ihana käsiala! Kirjoita se runo, muistathan sinä? Se runo, jonka minä sanoin: ”Nyt on isin ja Katin päivä, poissa on kaikki huolen häivä. Aurinko paistaa ja kellot soi, häitä nyt juhlitaan, oi. Iloista hääpäivää isi ja Kati toivoo Anette”.

Puristin kynää sormieni välissä, pudotin musteen paperiin, pyöritin kiehkurat kirjaimiin. Sanat takertuivat paperinkulmaan ja kuvittelivat, että löytävät merkityksensä. Mutta ei. Ne olivat vain sanoja ilman ajatuksia.

*****

Sivuaskel antoi loppulauseen