Kännykkä aloitti Peltoniemen Hintriikan surumarssin. Seija huokaisi, hän ei olisi jaksanut jutella tytön kanssa tänä iltana.

-Seija.
-Äiti, moi!

-Moi…ajattelin jo sulkea puhelimen ja mennä nukkumaan.
-Tähän aikaan! Ihan hassua sitä paitsi sulkea kännykkä yöksi, jokuhan voi soittaa!

Sen takia juuri, Seija sanoi mielessään. Hän istuutui sohvalle, otti kaukosäätimen ja napsautti telkkarin kiinni.

-No, hyvä että nukut riittävästi. Levännyt mummo jaksaa hoitaa lapsenlapsiaan!
-Ai, jaksaako? Koska?

Seija katsoi Jessen ja Jeren kuvia kirjahyllyssä. Pojat katsoa tapittivat häntä ja Seijaa hymyilytti, pojat näyttivät niin rauhallisilta valokuvissa.

-Huomenna. Mä voisin tuoda ne joskus puolen päivän jälkeen, niin mä ehdin kampaajalle ennen kuin me lähdetään illalla tanssimaan.
-Mutta…huomenna ei sovi. Etkö sinä muista? Minä lähden Tallinnan risteilylle aamulla Leenan kanssa. Minähän olen kertonut siitä.

-Voi, helvetti. Miten mä tollaista voisin muistaa? Mitä mä nyt teen? Mulla on kampaaja tilattu ja mä haluun muutenkin mennä raflaan. Siitä on ikuisuus ku mä oon ollut missään.
-Jos joku muu ottaisi pojat?

Seija tunsi suonen tykyttävän ohimollaan. Hän nousi ja haki kaapista buranan ja valutti vettä hanasta lasiin.

-Ai, niin kuin kuka ottaisi ne lauantai-iltana? Kaikkihan on jossain! Ihan totta, äiti, sun on pakko ottaa pojat, mun on päästävä ulos välillä!
-Mutta kun minä lähden sinne…

-Okei, mä ymmärrän, ja sun on turha enää pyytää poikia sinne. Mä en tuo niitä sun luo enää koskaan! Sä et nää niitä enää. Mä oon tosissani.
-Saana, älä nyt…et sinä voi sellaista tehdä, ajattele nyt…

Suljettuaan puhelimen Seija otti vielä yhden buranan ennen kuin hän soitti Leenalle.