Annika jäi katsomaan televisiota, kun Sakari lähti ulos Fionan kanssa. Koira hyppi innoissaan Sakarin kiinnittäessä hihnaa sen pantaan.

-Minä en ole kauan, Sakari kertoi Annikalle. –Sen verran vaan, että Fiona saa tehtyä asiansa.

Annika nyökkäsi, mutta ei kääntynyt katsomaan Sakaria.

-Sinä varmaan pärjäät sen aikaa, Sakari jatkoi hiljaisella äänellä. –Minä en viivy pitkään.

Annikan kapeat olkapäät vapisivat. Laiha käsi puristi kaukosäädintä

Sakari sulki oven äänettömästi. Tultuaan pihalle, hän päästi keuhkonsa tyhjenemään liian kauan pidätetystä hengityksestä. Hän veti sisäänsä ahnaasti ulkoilmaa, veti syvään henkeä, yhä uudestaan ja uudestaan, ikään kuin peläten hapen loppuvan kesken, ikään kuin happea olisi voinut varastoida. Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, ja se, että se tuntui hyvältä, sai hänet hetken kuluttua tuntemaan olonsa pahaksi. Hän tunsi itsensä syylliseksi.

Hän päätti olla ajattelematta asiaa. Hän oli luvannut Annikalle viipyvänsä vain hetken, mutta oli samantekevää, palaisiko hän kotiin saman tien vai vasta viidentoista minuutin kuluttua. Annika itkisi koko sen ajan, jonka Sakari oli poissa.

Fiona veti hihnaa malttamattomana. Koira kaipasi liikuntaa, sillä se oli ollut ulkona vain vähän aikaa aamulla.  Sakari löysäsi hihnaa. Hihna näytti naurettavan pitkältä niin pienen koiran jatkeena. Huvittava ulkomuoto ei kuitenkaan haitannut Fionaa, joka juoksi kärsimättömänä eteenpäin. Vasta kun he pääsivät syvemmälle metsään, koira rauhoittui, alkoi kävellä ja nuuhkia. Lenkkipolku oli valaistu, mutta suurin osa lampuista ei palanut. Osa oli kivitetty rikki, osa oli sammunut itsestään. Sakari kulki koiran perässä ja pysähtyi odottamaan sitä, kun se löysi jotain kiinnostavaa maassa maatuvien lehtien seasta.
Tuntui hyvältä olla ulkona.
Se tarkoitti samaa kuin että tuntui hyvältä olla pois Annikan luota. Se oli tosiasia, jota Sakari ei halunnut ajatella sen tarkemmin. Se oli asia, joka vain oli niin.

-Jatketaan matkaa.

Oli parempi pysytellä liikkeessä. Jos pysähtyi liian pitkäksi aikaa, ajatukset hyökkäsivät saman tien. Ajatukset odottivat vain sopivaa hetkeä, juuri sellaista, jolloin ihminen oli heikommillaan, eikä osannut olla varuillaan. Sakari oli tottunut olemaan varuillaan. Annikan kanssa oli oppinut sellaiseksi. Jos herpaantui, mitä tahansa saattoi tapahtua, ja yleensä tapahtuikin. Juuri kun oli luullut, että kaikki oli hyvin, että kaikesta selvittäisiin, että voitaisiin jatkaa eteenpäin, jotain tapahtui, ja he olivat jälleen lähtökuopassa.

Sen jälkeen, kun Annika oli jäänyt sairaslomalle, kaikki oli ollut mahdollista. Kaikkeen oli varauduttava.

***** jatkuu *****