67803.jpg


Nainen katsoi vauvan potkupukuja. Hän silitti pehmeää trikoota, penkoi vaatekasaa ja etsi kaikkein pienimmän koon. Viisikymmentäkuusi senttiä, vaaleankeltainen kangas, sinisiä ilmapalloja.

- Pidä silmällä tuota naista, Sanna kuuli Mairen sanovan selkänsä takana. –Se voi yrittää sujauttaa nuo vaatteet laukkuunsa.
- Ei kai? Ei se näytä sellaiselta. Sillähän on turkki päällä, eikä…
- Ei sitä päälle päin näe, kuka varastaa. Kunhan olet ollut tällä yhtä kauan kuin minä, niin tiedät, ettei keneenkään voi luottaa. Ulkonäkö pettää. Tuokin on käynyt täällä jo monta vuotta ja se hiplaa aina noita vauvanvaatteita. Ei koskaan osta mitään. Enkä minä ole nähnyt sen kanssa koskaan lasta. Tai vauvaa.

Maire lähti kahvitauolle ja Sanna jäi katsomaan naista, joka oli siirtynyt paitojen luo. Naisen kädet pitivät hellästi puhtaan valkoista paitaa, jossa oli pieni pitsikaulus.

- Voinko minä auttaa jotenkin? Etsittekö te jotain tiettyä vaatekappaletta?

Nainen pudotti paidan kasaan, jossa oli kymmeniä pieniä paitoja.

- En minä…

Naisen silmiin ilmestyi katse, jota Sanna ei ensin tunnistanut. Hetken ajan Sanna luuli naisen pelästyneen, mutta kun naisen silmät pusertuivat viiruiksi ja huulet kapeaksi viivaksi, Sanna tajusi naisen pidättelevän itkua.

- Minä…en minä tarvitse mitään. Minulla ei ole…anteeksi…ei mitään.

Nainen juoksi ulos kaupasta. Sanna otti pienen paidan käteensä ja alkoi järjestää vaatelaatikkoa.