630242.jpg

Jo vuosien ajan olin tottunut nostamaan hänet kuiville. Olin kannatellut häntä, estänyt hukkumasta. Olin riisunut kengät jaloistaan, kun hän makasi sammuneena eteisen lattialla. Olin vetänyt oksennuksesta lemuavat lakanat sängystä, vienyt ne pyykkikoneeseen, sijannut sängyn puhtailla lakanoilla ja taluttanut hänet takaisin nukkumaan, peitellyt, hiipinyt hiljaa pois.
Olin soittanut hänen puolestaan työpaikalleen, valehdellut hänen puolestaan niin kauan kunnes valhetta ei enää tarvittu.
Olin hätistänyt pienet pirut hänen kimpustaan, olin tuntien ajan pitänyt häntä kädestä, pyyhkinyt hiessä uivaa otsaa, luvannut hänelle, että kaikki olisi kohta hyvin, kohta on parempi olo.
Olin antanut hänen mustuneitten kynsiensä kaivautua kämmeniini, ottanut vastaan kivun, jota hän ei jaksanut yksin kantaa.
Olin kuunnellut ja kuunnellut, miten kaikki muuttuisi, miten meillä joskus olisi rahaa ja auto ja talo ja lapsilla olisi pelit ja kännykät. Olin kuunnellut, kunnes puhe oli muuttunut soperteluksi, jollottavaksi yksitoikkoisuudeksi, jota karkuun ei päässyt.
Olin pelännyt päiviä, päivien ajan, jolloin häntä ei näkynyt, ei kuulunut, odottanut poliisin koska tahansa tulevan oven taakse, kertovan, että kaikki oli ohi, odotus on nyt loppu. Unettomia öitä, pelokkaana, sydän hakaten, toivoen ja peläten, älä tule kotiin, tule kotiin, kuole pois, älä jätä minua, tule jo.

Eilen sain koepalatuloksen. Leikkaus on ensi viikolla, yrittävät säästää rinnan, samantekevää, se ei ole tärkeintä. Tärkeintä olen minä. Minä yksin. Ei hän enää. Minä.

Se ajatus mielessäni nukahdin eilen illalla. Herätessäni tiesin, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Nyt minun olisi pakko lähteä. Eteenpäin.


*****

Vintti antoi loppulauseen