
Jo vuosien ajan olin tottunut nostamaan hänet kuiville. Olin
kannatellut häntä, estänyt hukkumasta. Olin riisunut kengät jaloistaan, kun hän
makasi sammuneena eteisen lattialla. Olin vetänyt oksennuksesta lemuavat
lakanat sängystä, vienyt ne pyykkikoneeseen, sijannut sängyn puhtailla
lakanoilla ja taluttanut hänet takaisin nukkumaan, peitellyt, hiipinyt hiljaa
pois.
Olin soittanut hänen puolestaan työpaikalleen, valehdellut
hänen puolestaan niin kauan kunnes valhetta ei enää tarvittu.
Olin hätistänyt pienet pirut hänen kimpustaan, olin tuntien
ajan pitänyt häntä kädestä, pyyhkinyt hiessä uivaa otsaa, luvannut hänelle,
että kaikki olisi kohta hyvin, kohta on parempi olo.
Olin antanut hänen mustuneitten kynsiensä kaivautua
kämmeniini, ottanut vastaan kivun, jota hän ei jaksanut yksin kantaa.
Olin kuunnellut ja kuunnellut, miten kaikki muuttuisi, miten
meillä joskus olisi rahaa ja auto ja talo ja lapsilla olisi pelit ja kännykät.
Olin kuunnellut, kunnes puhe oli muuttunut soperteluksi, jollottavaksi
yksitoikkoisuudeksi, jota karkuun ei päässyt.
Olin pelännyt päiviä, päivien ajan, jolloin häntä ei
näkynyt, ei kuulunut, odottanut poliisin koska tahansa tulevan oven taakse,
kertovan, että kaikki oli ohi, odotus on nyt loppu. Unettomia öitä, pelokkaana,
sydän hakaten, toivoen ja peläten, älä tule kotiin, tule kotiin, kuole pois,
älä jätä minua, tule jo.
Se ajatus mielessäni nukahdin eilen illalla. Herätessäni tiesin, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Nyt minun olisi pakko lähteä. Eteenpäin.
*****
Vintti antoi loppulauseen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.