Santtu tuli juosten sisään ja heitti oven kiinni. Hengitys vinkui ja sydämen raivoisa syke nosti veren maun suuhun.

-Ei sitä ovea ole pakko paukuttaa! Kuulee vähemmälläkin, että sä tulet.

Santtu yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän pyyhki märät posket kuiviksi kämmenellään, riisui kengät ja meni olohuoneeseen.

-Ei siellä ollut enää niitä tarjouspizzoja, Santtu sanoi. –Ne oli loppu.
-No, sitten sä et syö mitään. Kaapissa ei ole mitään. Onks sulla nälkä? Kai sä söit koulussa?
-Söin, Santtu valehteli.

Vastaus tyydytti äitiä, joka jatkoi television katselua. Santtu istahti sohvan laidalle. Hän katsoi varovasti äitiä ja mietti, uskaltaisiko kysyä. Äiti napsautti kaukosäätimellä television kiinni ja tarttui kännykkäänsä.

-Moi, mitäs kuuluu?

Santtu kuunteli äidin puhelua, yritti arvata, millä tuulella äiti oli. Jos äiti nauraisi, hän uskaltaisi kysyä.

-En mä tiedä, äiti huokaisi ja katsoi Santtua. –Mihin mä Santun paan? Jere ei ota sitä viikonlopuksi, ku sillä on putki päällä, ja mutsi sanoi, ettei se kato kahta viikonloppuu peräkkäin. En kai mä sitä voi yksinkään jättää. Se on sellanen itkupilli muutenkin. Hyvä, että uskaltaa käydä ees ostarilla yksinään.

Äiti otti puhelimen korvaltaan ja katsoi Santtua.

-Minja pyytää mua parille kaljalle ja karaokeen, Santtu. Kyllähän sä pärjäisit sen aikaa yksin, eiks niin? En mä viipyis ku pari tuntii. Kolme korkeintaan. Kyllä sä pärjäät. Sä oot jo sentään kaheksan.
-En mä haluu.

Santtu puri huultaan, jotta ei olisi alkanut itkeä. Äidin kulmat rypistyivät, suu kapeni tiukaksi viivaksi.

-Okei, mä tuun, mut vaan kahdelle, muista se, äiti nauroi puhelimeen. –Puol tuntii. Sii juu.

Äiti pompahti sohvalta ja alkoi kiskoa puseroa yltään.

-Sä oot kahdeksan. Sä pärjäät ihan hyvin yksin sen aikaa. Pienemmätkin lapset on pidempään yksin kuin sä. Mä tuon sulle vaikka pizzan sit baarista, ku mä tuun.
-Mä en haluu olla yksin. En kotona...en mä haluu.

-Älä taas aloita. Katot videoita ja telkkaa. Leikit sen…mikä sen nimi nyt olikaan?

Santtu pidätti hengitystään. Äiti muisti! Ehkä hän nyt uskaltaisi kysyä.

-Zurgo, Santtu sanoi hitaasti. –Sen nimi on Zurgo.
-No, oli mikä oli. Leiki sen kanssa. Sen kanssa sä et oo yksin. Kait sellainen mielikuvituskaveri on sit parempi ku olla yksin.

-Zurgo on totta!
-Joo, joo. Ihan miten vaan. Leikkikää Zurgon kanssa jotain kivaa.

Äiti meni vessaan, Santtu seurasi perästä ja katsoi, kun äiti alkoi lisätä ripsiin väriä pyöreällä harjalla.

-Äiti…Zurgo kysyi…Zurgo kysyi, et voisinks mä lähtee sen kanssa.
-Minne, äiti sanoi lisäten huuliin punaa.

-Sen kotiplaneetalle, Santtu puhui nopeasti. –Sen luo asumaan. Sillä on iso talo tai sen vanhemmilla on ja niillä olis mulle oma huone ja telkka ja me voitaisi mennä Zurgon kanssa samalle luokalle ja sit mul olis kaveri luokalla, eikä mun tarttis kävellä yksin kouluun ja Zurgo lupas puolustaa mua ja me asuttais siellä.
-Joo, kuulostaa ihan kivalta. Kaikkee sä keksit. Kiva leikki.

-Voinks mä lähtee sinne?
-Lähde vaan. Ja nyt mä lähden. Miltä mä näytän, Santtu?

Äiti pyörähti ympäri, mutta Santtu ei katsonut enää äitiä. Hän oli mennyt makuuhuoneen ikkunan ääreen. Ulkona oli jo pimeää, mutta Zurgon avaruusalus näkyi kalpeasti hohtavana valona puitten välissä. Zurgo oli luvannut odottaa häntä.