Se oli hokenut samaa lausetta koko matkan astuttuaan bussiin Hakaniemen torilta.
 
Minä tiedän totuuden.
 
Kukaan ei istunut sen viereen. Ei tietenkään. Siitä näki jo kaukaa, että se haisi. Sen yllä olevat vaatteet olivat olleet myynnissä kuusikymmentäluvulla. Banlon-paita ja teryleenihousut.
 
Kai ne vaatteetkin oli pesty silloin viimeksi Tag-pesuaineella.
 
Minä tiedän totuuden.
 
Bussi alkoi täyttyä, mutta se sai istua rauhassa. Se katsoi suoraan eteensä, ei vilkaissutkaan muita matkustajia. Sen silmät olivat sameat, hiukset oli liimattu pitkin sen päänahkaa. Käsiä peitti harmaa lika, kynnet se oli järsinyt verille. Se hikoili, tumman harmaa paita oli musta kainaloista. Jaloissa sillä oli eri paria kengät, molemmat nauhattomia. Ei sukkia jaloissa.
 
Minä tiedän totuuden.
 
Vähitellen sen hokema alkoi herättää ärtymystä muissa matkustajissa. Levoton liikehdintä yritti saada sitä hiljaiseksi. Huokaukset eivät tavoittaneet sen korvia.
 
Minä tiedän totuuden.
 
Takapenkillä istuva mies sai tarpeekseen. Se karjaisi, keskisillalla vaunuissa oleva lapsi heräsi itkien.
 
Sano nyt perkele mikä se totuus on, ja tuki sitten turpasi.
 
Hautausmaalle menevät naiset alkoivat kerätä kassejaan, tarttuivat vetokärryjensä kahvoihin.
 
Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa.
 
Linja-auto kaarsi Malmin hautausmaan viertä. Mutka oli tiukka. Kuului kolinaa.
 
Minä tiedän totuuden.
 
Sen ääni oli voitonriemuinen, eikä se katsonut taakseen. Kuunteli vain.