666506.jpg

Istuimme jokirannassa. Nita avasi uuden tölkin, pyyhki märkiä poskiaan ja otti pienen kulauksen kaljasta. Oma tölkkini sihahti pehmeästi. Olimme istuneet paikalla kauan ja kalja oli liian lämmintä. Olin levoton, enkä halunnut muuta kuin tyhjentää tölkit mahdollisimman nopeasti, saada pääni täyteen ja lähteä kartsalle.
Nitalla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Juotuaan tölkistä muutaman siemauksen hän jatkoi itkemistään.

-Älä nyt. Ei sitä kannata itkeä enää. Unohda koko jätkä.
-En mä voi. Mä rakastan sitä ihan liikaa.

Nitan ääni murtui. Hän painoi päänsä käsiinsä ja koko hänen vartalonsa tärisi itkusta. Huokaisin ja katsoin hiljaa ohi virtaavaa jokea. Vesi oli paskanruskeaa, sakean ja luotaantyöntävän näköistä. Yhtä hilpeää katsottavaa kuin Nita. Yhtä hilpeä kuin odotettavissa oleva ilta, jos en saanut Nitaa rauhoittumaan.

-Sä oot tuntenut sen vasta pari viikkoa.
-Mitä siitä? Ei aika merkkaa mitään. Mä r a k a s t a n sitä!


-Niin, mutta…niin sä sanoit Mikastakin. Että sä rakastit sitä. Ja Samista. Ja…

Sen enempää en jaksanut kelata ääneen Nitan entisiä rakkauksia. Niitä oli liian paljon ja ne olivat kestäneet liian lyhyen aikaa. Niistä ei ollut jäänyt mieleeni muuta kuin joukko kasvoja ilman nimiä. Nimiä vailla kasvoja.

-Mua ei oo koskaan jätetty! Mä vihaan sitä jätkää!

Se oli totta. Nitaa ei jätetty. Nita oli se, joka jätti. Tuli, otti, jätti. Sen takia kyyneleet. Sen takia koko ilta oli menossa pilalle. Sen takia kusen makuinen kalja nousi turhaan päähän. Ihan turhaan.

-Sä unohdat sen nopeesti. Sä löydät jonkun uuden.
-Mutta en tänään. Mä en haluu tänään muuta ku kuolla!

Itku alkoi uudestaan. Katsoin tympääntyneenä Nitaa, joka näköjään aikoi ottaa kaiken irti surkeudestaan. Hän oli juuri sinä mielentilassa, jota inhosin hänessä eniten. Hänestä ei ollut hauskan pitoon. Hän halusi vain rypeä ja etsiä uusia syitä itkuun.

Avasin viimeisen tölkin, väänsin renkaan irti ja heitin sen jokeen. Katsoin renkaan keinumista hitailla aalloilla niin kauan kunnes se hävisi näkyvistä. Se katosi ruskeaan veteen ja samassa pintaan nousi mytty. Epämääräinen kasa vaatteita. Mytty oli sen verran kaukana, etten erottanut mikä se oli. Tiesin kyllä, miltä se näytti.
Ihmiseltä.
Hukkuneen ruumis saamaan Nitan uusiin kyyneliin.

-Sun ripsiväris on levinnyt.
-Kamala. Missä mun peilini? Voi, ei. Mun on pakko laittaa uudet meikit.
-Stokka on vielä auki, mennään sinne vessaan peseen.
-Mutta nää mun kaljat?
-Mä otan ne reppuun. Mennään.

Nitan itku oli loppunut. Nyt hän näytti van huolestuneelta. Hän ei halunnut kävellä ripsivärit poskilla kartsalla. Kuka tahansa saattoi tulla vastaan. Jopa se seuraava.