Yläkerrassa joku on saanut kitaran. Kuvittelen nuoren pojan, pitkät hiukset, hikinen koulun jälkeen. Ote kitarasta, soittoa. Ei, se on rämpytystä. Samat soinnut yhä uudestaan. Toivon, että hän oppii soittamaan pian.
 
Me ostimme kitaran Espanjasta. Kaunis, siro, sopiva syliin. Kitaralaukun kanssa menin soittotunnille. Sanoin, olen vanha, tarvitsen vain kolme sointua. Ne riittävät.
Kesällä soitan merimiesvalsseja laiturin nokassa. Laulan. Jos osaisin, ottaisin huuliharpun huulilleni. Soittaisin Gabrielin. Gabriel, kun on lämmin, tuulet soi lempeämmin. Saavun taas kotimaahan, Gabriel, Gabriel.
Mummun huuliharppu oli jääkaapin päällä. Kun hän otti sen sieltä, hän pyyhki ensin pölyt harpusta, puhalsi. Soitti. Gabrielin.

 

 

Tuulet eivät ole lempeät. Ulkona on kylmä, onneksi en pääse ulos. Istun, makaan, onnun sisällä, olen omassa maailmassani, kuuntelen ääniä ympärilläni. Ääniin sisälläni olen väsynyt, kyllästynyt. Ei koskaan mitään uutta.

Naapureiden elämä tässä talossa kiinnostaa minua. Oma elämäni ei niinkään. Olen varma, että alakertaan on perustettu puusepänverstas. Jatkuvat hakkaamisen, sahaamisen, höyläämisen äänet kantautuvat uniini, kun iltapäivällä menen makuulle. Uneksin kultaisista metsistä, auringosta, lämmöstä, joka herättäisi minut joskus elämään.

 

 

 

***

Tämän tarinan maalaukset on ostanut Lepis. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.