Pururadalle oli tuotu uutta haketta, joka vaimensi
askeleitten äänet niin, että emme kuulleet häntä ennen kuin huuto kaikui
selkämme takaa. Kiskoin juuri kävelysauvaani irti. Sauvan piikki oli uponnut
tiukasti puulle tuoksuvaan pehmeään hakkeeseen.
-Kyllä kai, vastasin ja puhdistin sauvan piikkiä paksusta töhnästä. –Akat sivuun.
-Voi, helvetti.
-Sanos muuta. Jatkoimme eteenpäin. Sauvat vajosivat pururataan ja alkoi olla hiki kiskoessamme niitä irti. Hidastimme vauhtia ja vedimme sauvoja perässämme. Nousimme viimeisen mäennyppylän ennen radan päättymistä. Merja puuskutti vieressäni, eikä kumpikaan meistä pystynyt puhumaan. Sinipukuinen mies istui pururadan vieressä olevalla suurella kivellä. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, hän irvisti ja hieroi nilkkaansa. Hän nosti katseensa lähestyessämme. -Hmmm, Merja äännähti puuskutuksensa välissä. –Hitaat väistää ja niin poispäin.
-Onko rouvilla kännykkää? Nilkka vääntyi jotenkin ja pitäisi varmaan tilata taksi tai ambulanssi. Pysähdyimme ja katsoimme miestä, joka kivusta huolimatta yritti hymyillä meille, onnistuen yrityksessään aika huonosti. -Että mitä? Merja alkoi huutaa korvani vieressä. –Kuuluu vähän huonosti. On tuota ikää jo niin, ettei oikein kuule. Pitää puhua kovempaa. Mies katsoi meitä, hymyili edelleen epävarmasti ja alkoi sitten karjua. -KÄNNYKKÄ? NILKKA SÖKÖ. AMBULANSSI. KÄNNYKKÄ JÄI AUTOON. PARKKIPAIKALLE.
Merja kohautti harteitaan ja katsoi kysyvästi minuun. -Sori, mutta kännykkä on kotona. Esiliinan taskussa. Hymyilin miehelle anteeksipyytävästi. Otin taskusta kävelysauvojen piikkien kumisuojat ja sujautin ne paikoilleen. Merja teki samoin ja lähdimme lenkin asvaltoidulle osuudelle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.