15098.jpg


Seisoin hänen sänkynsä vieressä. Tuoleja oli vapaana, muut vierailijat olivat jo lähteneet, mutta en halunnut istuutua. Halusin paeta. Tiesin hänen näkevän ilmeestäni, mitä ajattelin. Minun oli turha yrittää salata häneltä mitään. Hän tunsi minut.

Happiviikset kutittivat hänen nenäänsä ja hän työnsi muoviputkea syrjään. Hänen ranteensa oli ohut, siniset suonet erottuivat haperoksi käyneen ihon läpi. Mustelmat täplittivät kämmenselkää.

-Ethän suutu?

Hänen äänensä oli käheä ja voimaton. Jouduin kumartumaan lähemmäksi kuullakseni, mitä hän sanoi ja sujahdin istumaan tuolille.

-Suutu? Minkä takia?

Hän siirsi happiviikset takaisin paikoilleen ja nyökkäsi sängyn vieressä olevaa pöytää kohti. Otin nokkamukin, jossa oli Stiinan tekemää omenamehua.

-Autanko minä?

Hän nyökkäsi uudestaan ja nostin hänen päätään. Juotin hänelle mehua.

-Lupaa, ettet suutu, hän sanoi laitettuani mukin takaisin pöydälle. –Lupaathan?
-En tietenkään suutu. Hassu…mistä minä nyt suuttuisin?
-Minä…

Hän sulki silmänsä ja näytti nukkuvan. Viimeisen viikon aikana hän oli saattanut nukahtaa kesken lauseen. Kipulääkitys oli voimakas ja hän tuntui häälyvän valveillaolon ja unen rajamailla suurimman osan ajasta.

Yhtäkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan minuun.

-Minä annan periksi. Minä en jaksa enää.

Käänsi katseeni.

-Ethän sinä suuttunut? Ei…kyllä sinä suutuit. Mutta minä en jaksa.

Nousin ylös, tuoli kirskahti lattiaa vasten. Otin reppuni lattialta, enkä vieläkään katsonut häntä.

-Minun täytyy nyt mennä. Pitää hakea lapset tarhasta ja tehdä ruokaa. Jussi on iltavuorossa ja…

Ääneni särkyi ja purin huultani.

-Älä ole vihainen.

Suljin oven hiljaa lähtiessäni. Jäin seisomaan sairaalan käytävälle, enkä tiennyt, oliko hän kuullut minun sanovan, että tulisin taas huomenna. Olinko edes sanonut sitä.

**********

Tämä vanha teksti lokakuulta 2005 kerää spämmejä, joten poistin alkuperäisen (ja kommentit siinä samassa, hyvä minä, huokaus), tässä siis uudelleenjulkaisu