Isä tyrmäsi aina kaiken. Se kuului hänen oikeuksiinsa, hänhän oli aina oikeassa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei voinut olla väärässä. Me muut olimme. Me olimme tietämättömiä, me olimme tyhmiä, me emme pystyneet edes perustelemaan omia vääriä näkemyksiämme.

Se oli isän mielestä hupaisaa. Olla eri mieltä kuin hän, olla väärässä, pystymättä edes esittämään minkäänlaista loogista perustelua mielipiteillemme.

Hupi väheni ja isän silmät kapenivat viiruiksi, suupielessä nyki hapan hymy, kun hän kuunteli puhettamme, joka vähitellen, isän katseen viiletessä, muuttui änkytykseksi, henkeä haukkaavaksi yritykseksi sanoa jotain, olla jotain mieltä, muistaa mitä halusi sanoa.

Isä kärsi. Sen näki tiukaksi viivaksi muuttuneista huulista, värähtävistä sieraimista, halveksivista silmistä. Hän kärsi, sillä jos oli jotain, mitä hän ei voinut sietää, niin se oli epäloogisuus, kyvyttömyys perustella näkemyksiään, väärät mielipiteet, tunnepitoinen suhtautuminen asioihin, jotka olivat ainoastaan selitettävissä järjellä. Sellaista hän ei voinut sietää.

Meidän lisäksemme.