Addinainen antoi minulle tunnustuksen. Tunnustuksen mukana tuli pyyntö kertoa seitsemän asiaa itsestään. Tehdäänpä niin.

 

Sanat, niin luetut, puhutut kuin kirjoitetut uuvuttavat minua nykyään.
Etsin ennemmin tarinoita kuvista, maalauksista, joita näen, joita teen.
Tällä hetkellä pidän itseäni enemmän kuvan tekijänä kuin kirjoittajana.
Se on hämmentävää ihmiselle, joka ei ennen ole maalannut, ainoastaan kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut.
 
Pidän kaulastani. Se on kaunis. Jostain syystä kaulani ei ikäänny samaan tahtiin kuin muu kroppa ja sitä peittävä iho. Ihme.
 
Rakastan käsiäni. Niiden iho on ohentunut, kuivunut, rypistynyt. Siniset suonet sykkivät. Se kertoo minulle, että minussa virtaa vielä jotain.
 
Olen iloinen hiuksistani. Tervehdin harmaana hohtavia raitoja ilolla ja olen lopettanut harmaan peittämisen värillä.
 
Olen ollut lempeä muille. Nyt opettelen olemaan lempeä itselleni. Se on vaikeaa.
 
Haluaisin, että minulla olisi haaveita, toiveita. Unelma sekin.
 
Kaipaan naururyppyjä silmäkulmiin, suupieliin.
 
 
 
 
***
 
Tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin seitsemälle bloggaajalle, mutta minähän en yleensä noita käyttöohjeita lue, joten annan palkinnon kaikille teille kauniille ihmisille, jotka jaksatte käydä blogeissani.