Pysäkeillä on vähän ihmisiä. Kukaan ei halua istua kuumassa linja-autossa, ei edes kuski, jonka silmät ovat pudonneet kuoppaan elimistön kuivumisen takia. Laukussani on vesipullo, tarjoan huikan kuskille. Annan hänelle koko pullon.
Haluan päästä ehjänä perille.
 
Hiukset korkealla nutturalla, kädessä viuhka. Leyhyttelen ylähuulen kuivaksi. En ymmärrä, miksi hikoilen aina siitä kohtaa. Ikään kuin minulla olisi viikset, joiden alla iho hautuu. Olen tarkistanut asian taskupeilistä.
Minulla ei ole viiksiä. Kenelläkään suvustamme ei ole viiksiä. Ei edes miehillä.
 
Kuljettaja kuuntelee arabiankielistä musiikkia. Viuhka naputtaa ilmaa kasvoilleni samaan tahtiin. Suljen silmät, muistan pienimmän Emiraateista, Ra’s al-Khaiman täpötäydet minibussit, kuuma ilma vasten kasvoja, tiukaksi pakkautuneet vartalot. Dubai, Dubai, Abu Dhabi, Abu Dhabi, kuuluu huuto. Odotamme, kunnes auto on täynnä, sen jälkeen odotamme vielä, että kaksi uutta ihmistä tulee kyytiin. Yritän katsoa ulos ikkunasta, en näe mitään. Viimeinen matkustaja on litistynyt ikkunaruutua vasten. Miesten paksuista, mustista viiksistä putoaa pisaroita käsilleni.
 
Ehjänä perillä. Hiostava helle ottaa minut vastaan, kun lähden autosta. Ostan R-kioskilta uuden vesipullon.