Inkivääri palkitsi minut tunnustuksella ja pyysi kertomaan itsestäni seitsemän asiaa, joita muut eivät tiedä. Siis muut bloggaajat. Meemin voi napata kuka tahansa, en haastaa ketään erityisesti. Tunnustuksenkin pidän ihan itselläni, enkä laita sitä eteenpäin.
 
 
En osaa hiihtää. Lapsena minut lähetettiin hiihtoleirille, jotta saisin nauttia oikeasta, suomalaisesta talvesta, johon kuuluu hiihtäminen, pulkkailu, lumipallojen syönti ja ulkona pakkasessa grillaaminen. Turussa oli harvemmin lunta, mistä olen edelleen kiitollinen. Meillä ei myöskään grillattu ulkosalla, vaan syötiin sisällä lämpimässä.
Leirillä katkoin kahdet sukset laskiessani kaksi kertaa samaa puuta päin. Leireilyt loppuivat osaltani siihen talveen.
Ei harmita vieläkään.
 
Olen hyvä leipomaan. Muutkin kehuvat.
 
Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa, ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.
 
En osaa tehdä käsitöitä. En ommella, en neuloa, en virkata. Jos nappi putoaa housuista, lihon mieluummin, jotta housut pysyvät ylhäällä kuin ompelen napin paikoilleen.
 
Olen ollut televisiossa eli minua on haastateltu pariin kertaan ja ihan asiasta, siis varta vasten minua. Itsensä näkeminen televisiossa on varmaan yksi elämäni järkyttävimmistä kokemuksista, sillä en tiennyt möriseväni niin paljon, näyttäväni ikäiseltäni ja suoltavani suusta täysin järjettömiä lauseita
.
En ole laulanut näyttämöllä. Sen sijaan olen tanssinut yleisölle. Siis näyttämöllä. Useammin kuin kerran. Voisinpa sanoa, että minusta löytyi talenttia, mutta en halua valehdella. Hauskaa se kyllä oli siinä vaiheessa, kun jalat lakkasivat tärisemästä.
Eli esiripun laskeuduttua.
 
Olen antanut silmät toistuvalle masennukselle, johon liittyy lieviä, keskivaikeita ja vaikeita masennusjaksoja: neljä silmää. Neljä siksi, että on useampi silmä mitä ummistaa, kun ei jaksa.