– Minä vaan olen niin väsynyt. Sen takia hakeuduin tänne. En kestä enää.
– Niin, sinä kerroit puhelimessa varatessasi aikaa, että olet väsynyt ihmisiin.
 
– Olen. Minä olen magneetti.
– Magneetti?
 
– Minä vedän ihmisiä puoleeni. Kaikki haluavat puhua minulle. Niin kuin on sellaisia hörhömagneetteja, tiedättehän, joille dokut aina tulevat selittämään jotain. Minä en vaan ole hörhömagneetti. Minä olen ihmismagneetti.
– Kerro.
 
– No…minä kun lähden aamulla töihin, niin heti hississä joku naapuri alkaa selittää jotain, eikä se jotain ole yleensä mitään hauskaa. Bussipysäkillä sama juttu. Vaikka jäisin kauemmaksi seisomaan, joku tulee aina viereen ja alkaa puhua. Bussissa minä yritän päästä ikkunapaikalle, jotta voisin tuijottaa ulos, mutta ei sekään auta. Joku tulee viereeni istumaan ja alkaa kertoa minulle vaikka mitä. Enkä minä tunne näitä ihmisiä!
– Hmm.
 
– Töissä ei ole työrauhaa laisinkaan, kun koko ajan työkaverit ramppaavat ovella avautumassa. Kellä menee huonosti puolison kanssa, kenen lapsi karkailee, kenen äiti on kuollut ja niin edelleen. Pomokin kävi juuri eilen itkemässä minulle, ettei enää kestä, kun sen vaimo ei anna, ja se on sentään mies. Itki kuin pieni tyttö.
– Ahaa.
 
– Minä olen niin väsynyt. Töissäkin, jos joku soittaa minulle työasiasta, niin kohta jo huomaan kuuntelevani jotain masennusvuodatusta. Minussa on jotain sellaista, joka saa ihmiset avautumaan minulle, mutta minä en enää jaksa kuunnella! Kaveritkin soittavat ja kertovat kaikki asiansa ja kun minä viime viikolla pidin vapaapäivän, niin jostain syystä postinkantaja istui yhtäkkiä minun kanssani keittiössä ja kertoi, että he aikovat adoptoida lapsen, koska yrityksistä huolimatta eivät ole onnistuneet tulemaan raskaaksi. Siis, sen postinkantajan vaimo ei ole tullut raskaaksi. Ei postinkantaja tietenkään. Sehän on mies.
– Niin.
 
– Naapurin mummo itkee minulle, ettei sen lapset ehdi käydä. Sen mummon luona käyvä kodinhoitaja aikoo erota miehestään, koska miehellä on uusi nainen. Huoltomies kertoi, että sen pitää vaihtaa työpaikkaa, koska se on homo ja aikoo tulla ulos kaapista, eikä voi enää jatkaa huoltomiehenä. Huoltoyhtiössä on sellainen henki kuulema, että homot ja sivarit saunan taakse. Enhän minä edes tunne niitä ihmisiä! Riittäisi, että oma perhe ja sukulaiset puhuvat, siinäkin on liikaa, mutta että kaikki muutkin.
– Minä tiedän. Se on raskasta. Kuunnella vuosikausia muita, olla korvana ja olkapäänä. Ottaa vastaan toisten tuska ja ahdistus, pysyä itse lujana. Se on raskasta, eikä sitä aina jaksaisi. Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain huutaa ja paeta, kadota autiolle saarelle. Haluaisi nukahtaa ilman ääniä päässä, tarinoita sydämessä, herätä ilman paniikkikohtausta, tuntea iloa alkavasta päivästä. Se ei vaan aina onnistu, ja miten huonoksi sitä sitten itsensä tunteekaan! Olen niin huono ihminen! Heikko. Minä, jonka pitäisi kuunnella ja auttaa muita, olen voimaton ja se saa minut häpeämään. Ryömin kuin koira, häntä jalkojen välissä, vastaanottojen jälkeen kotiin. Juon pullon viiniä, mutta kiellän alkoholismini. Olen huono ihminen, huono.
 
– Ei kai nyt sentään.
– Seuraavalla viikolla samaan aikaan?