Nainen nostaa käsilaukkunsa syliin, tekee minulle tilaa penkille. Kiitän häntä. Selkää väsyttää, ummistan silmät. Linja-auton tuloon on vielä aikaa, ehdin nukkua pienen ikuisuuden.
 
Ihana kesä, kuulen naisen sanovan. Avaan vastahakoiset silmät, nyökkään. Lämmintä, totean. Nainen hymyilee, hänen kasvonsa rypistyvät satoihin uurteisiin. Kesä on ihanaa aikaa, sanomme molemmat.
 
Linja-autopysäkin vieressä kasvaa ruohoa, vielä vihreää, kosteaa. Apila on alkanut kukkia. Muistan, miltä apila tuntuu paljaiden jalkojen alla, hymyilyttää.
 
Nainen vieressäni pitää tiukasti kiinni käsilaukustaan. Hänen kätensä ovat vanhat, ryppyiset. Haluaisin silittää käsien ihoa, tuntuisivatko ohuet rypyt samanlaisilta kuin mummun kädet.  
 
Mummun kädet leikkaavat suurella veitsellä kääretortun reunat suoriksi. Reunapalat mummu laittaa kuppiin, asettaa kupin eteeni omenahillopurkin viereen. Otan lyhyimmän reunapalan, kastan sen omenahilloon, vedän vastaleivotun tuoksua sisääni, kanelia omenahillon seassa.
Pidän kääretortun reunapaloista melkein enemmän kuin kääretortusta. Mummu tietää sen ja siksi hän leikkaa reunapalat leveiksi.
Pienempikin kääretorttu riittää.
 
Kesä on ihanaa aikaa, huokaan vieressäni istuvalle naiselle. Hän nyökkää, nousee ja pujottaa käsilaukkunsa hihnan kaulan ympärille, ttarttuu rollaattorinsa sarviin. Nyt kotiin, nainen sanoo. Hyvää päivänjatkoa.
Toivotan hänelle samaa, katson hänen hidasta kulkuaan. Hän pysähtyy hymyilemään apiloille. Suljen silmäni, päätän antaa linja-auton ajaa pysäkin ohi. Haluan vielä hetken nauttia apiloiden ja ruohon tuoksusta.