Se oli järkyttyneen näköinen. Se yritti maata kuin kuollut vieressäni, mutta sen kiihkeä ripsien räpytys kertoi, ettei se ollut niin kuollut kuin hajusta ja liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä. Oli aika laittaa vauhtia siihen.
 
– Huomenta. Nukuitsä hyvin?
 
Se ummisti silmänsä vielä kertaalleen ja räväytti ne sitten auki. Silkkaa pakokauhua.
 
– …tu. Kuka…siis, kuka helvetissä sä olet?
– Sun elämäs nainen. Ainakin vielä eilen illalla.
 
Se nousi laudan tavoin jäykkänä istumaan pitäen toisella kädellään lakanasta kiinni. Niin kuin en olisi nähnyt jo ihan kaikkea.
 
– Vittu, miten vanha sä oot?
 
Se näytti niin vilpittömän kiinnostuneelta kuulemaan vastauksen, joten kerroin sen sille. 

– Joo, mä tiedän, että mä voisin olla sun mutsis, sanoin taputtaen lakanan peittämää tärisevää polvea, mutta viime yönä se ei ollut sulle ongelma. Oli ihan muita ongelmia.
– Siis, mä en käsitä, voi vittu. Mitä vittuu mä oon tehnyt?
– Et paljon mitään, ikävä kyllä. Sä kyllä halusit kypsemmän naisen, niin sä ainakin sanoit baaritiskillä.
 
Katsoin kokoon lysähtäneitä olkapäitä, unesta pehkoontunutta hiuskuontaloa, enkä voinut olla lisäämättä:
 
– Kypsää, mutta et näköjään ylikypsää.
– Ei, siis…en mä sitä, mä vaan yllätyin, kun jotenkin…sä olit helvetin hyvän näköinen, sen mä muistan, mutta…
- Se oli eilen ja nyt on nyt. Se oli push up, stay up ja nyt on fall down. C'est la vie.
– Mutta sun hiukset…
- Lisäke.
– Mä en tajuu…miks…miksi?
– Ai, miks mä tulin tänne? Oli vähän vaikea olla tulematta, kun sä roikuit mussa. Sitä paitsi, säästyi taksirahat.
 
Se laskeutui takaisin makuulle, sen näköisenä, ettei se halunnut tehdä muuta kuin nukahtaa.
 
– Oltiiks me…siis…tota…ollaanko me maattu?
– Maattu ollaan, koko yö. Mutta ei rakasteltu, jos sä sitä ajattelit. Sori, mutta susta ei ollut mihinkään.
– Ei?
 
Se näytti hämmästyneeltä, jopa epäuskoiselta.
 
– Ei, sä aloit itkeä ja sitten sä halusit soittaa sun mutsilles, mutta mä en antanut. Kello oli niin paljon. Mä peittelin sut nukkumaan, tein vähän aikaa hesarin ristikkoa ja tulin sitten nukkumaan. Mitään ei tapahtunut, voit olla ihan rauhassa. Yleensä ei mitään tapahdu.
– Miksi ei?
– Se johtuu ihan musta. Minussa on se jokin. Oli jo parikymppisenä. Nyt vielä enemmän. Aina ollut. Ehkä mä en sen takia ole tarvinnut koskaan omaa lasta. Minusta tää johtuu. Se on tää jokin, mikä mulla on.
– Mikä?
– Se, mikä saa pojat muistamaan äitinsä ja sitten ne haluaa vaan tulla paijatuksi ja peitellyksi. Et viitteis keittää kahvia? Mä otan vielä tirsat.

 

***

Kierrätys kunniaan. Koska tämä blogi on jo neljävuotias, ajattelin, että taipaleen alkupäästä löytyy varmaan ihan ok juttuja, joita voi julkaista uudelleen. Blogillahan on myös lukijoita, jotka eivät ole seuranneet alusta lähtien susumaailmaa.

Tavaksi en tätä ota, silkkaa uusintakierrosta, julkaisen vanhoja juttuja satunnaisesti, jos ne edelleen tuntuvat hyviltä. Tämä tarina on lokakuulta 2005. Uuden kuvan sentään tein.