4

Minna oli ollut raivoissaan, mutta asia ei todellakaan kuulunut tytölle. Jos tämä olisi edes joskus auttanut talon hoidossa, nurmikoiden leikkaamisessa, aidan korjauksessa tai missä tahansa muussa asiassa, Marja olisi vielä voinut harkita asiaa. Jos Minna olisi tukenut häntä edes silloin tällöin, he olisivat ehkä onnistuneet talon pitämisessä. Se, että Minna olisi halunnut Marjan antavan talon hänelle ja lapsille, oli tullut ainoastaan Minnan mieleen. Marja oli hylännyt ajatuksen heti. Minna ei kuitenkaan olisi pystynyt pitämään taloa kunnossa, ja sitä paitsi he, hän ja Paavo, tarvitsivat ne rahat, jotka talon myynnistä sai.
Minnasta ei ollut koskaan ollut apua. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Marja huokaisi. Hänen raukeutensa ja hyväntuulisuutensa edellisiltaa ajatellessa olivat poissa. Minna ajatteleminen teki hänet aina ärtyisäksi.
Hän nousi ylös, katsomatta puhelimeen. Hän ei todellakaan aikonut soittaa Minnalle ja kertoa, että Paavo oli hoidossa ja hän oli itse lähdössä risteilylle. Jos Minna soittaisi tänne sinä aikana, kun he olivat poissa, tyttö saisi luvan hätääntyä ihan vapaasti.
Vaikka ei tyttö soittaisi. Minna ei koskaan soittanut. Ellei hän sitten tarvinnut lastenhoitoapua.

** 


Puolenpäivän aikaan Marja keitti itselleen pari kananmunaa. Eeva oli varoittanut häntä syömästä liikaa ennen lähtöä, sillä heillä oli tarkoitus mennä laivan ravintolaan. Eikä mihinkään seisovaan pöytään, Eeva oli sanonut. Me menemme sinne palveltavaksi, hemmoteltaviksi, passattaviksi. Me emme tee mitään, me vain napsautamme sormiamme ja meitä palvellaan.

Marja hymyili muistaessaan Eevan sanat. Hän tiesi, että Eeva oli oikeassa. He tarvitsivat sellaista huomiota. Ei pelkästään hän, vaan myös Eeva. Eevan eläkeikä oli lähestymässä, ja Marja muisti hyvin oman uupumuksensa viimeisinä kuukausina ennen eläkkeellelähtöä. Eeva tunsi varmaan samaa väsymystä ja ehkä enemmänkin, sillä hänen työnsä päiväkodissa täytyi olla kuluttavaa. Vielä sitä kai nuorempana jaksoi juosta lasten perässä, mutta ei enää kuusikymppisenä.

Tuntui hyvältä ajatella, että Eeva jäisi kohta kokonaan kotiin. Tuntui hyvältä tietää, että yläkerrassa oli ihminen, joka välitti ja jolle saattoi soittaa koska tahansa, kun Paavon kanssa oleminen alkoi väsyttää.
Eeva oli hyvä ystävä, mutta Marja varoi kuitenkin vaatimasta Eevalta liikaa. Hän ei koskaan pyytänyt Eevaa katsomaan Paavoa, vaan odotti, että Eeva ehdotti sitä itse. Ja hyvin usein Eeva tulikin oven taakse ja pakotti Marjan lähtemään kävelylenkille puoleksi tunniksi tai pidemmäksikin aikaa. Hän kyllä katsoisi Paavoa sen ajan.
Eeva oli todellinen ystävä, eikä sellaista ystävyyttä voinut koetella liikaa. Ystävyyttä ei voinut rasittaa ja kuormittaa liian paljon. Sellaiset vaatimukset asetettiin perheelle ja suvulle. Ystävistä vain nautittiin.

Marjan ajatukset kääntyivät taas Minnaan. Tyttö ei ollut koskaan tarjoutunut hoitamaan isäänsä edes hetken aikaa. Minnasta ei ollut sellaiseen, sillä Minna ei voinut sietää Paavoa. Tyttö ei ollut tullut toimeen vanhan Paavon kanssa, eikä tämä uusi, nykyinen Paavokaan ollut muuttanut asiaa. Minna ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä kanssa.
He olivat aina olleet samanlaisia, Minna ja Paavo. Itsepäisiä, kovia ja piittaamattomia. Oman edun tavoittelijoita, täysin vailla myötätuntoa muita kohtaan. Marja oli joutunut toimimaan ukkosenjohdattimena useammin kuin kerran miehensä ja tyttärensä välillä, jotta he eivät olisi iskeneet toisiaan salamilla ja polttaneet karrelle. Yleensä se oli ollut turhaa, sillä myrsky pyyhkäisi kuitenkin heidän ylitseen. Aina, ennemmin tai myöhemmin.

Nyt ne ajat olivat ohitse. Oliko se onneksi vai ei, sitä Marja ei käynyt miettimään. Pääasia, että ne ajat olivat ohi. Minna oli muuttanut pois kotoa, Paavo oli rauhoittunut ja alkanut valmistautua eläkkeellelähtöön. Kukaan ei vain ollut arvannut, minkälaisia näistä eläkevuosista muodostuisi.

Marja oli ajatellut usein, että jos he olisivat saaneet Minnan aikaisemmin, niin tytöstä olisi voinut tulla pehmeämpi ja helpompi. Tai jos Minnalle olisi tullut veljiä ja siskoja. Niin ehkä sitten. Marja oli kuitenkin tullut raskaaksi vasta kymmenen avioliittovuoden jälkeen, lähes neljäkymppisenä, eikä heillä ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin hemmotella tyttöä. Kumpikaan ei ollut hennonnut kieltää Minnalta mitään, ja kun Paavo oli yrittänyt ryhdistäytyä vuosia myöhemmin ja asettaa tytölle jonkinlaisia rajoja, kaikki oli ollut liian myöhäistä. Tyttö oli jo piloille hemmoteltu, itsekäs hirviö, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Oli parempi olla välittämättä.


*****jatkuu*****