2.


Sakari huokaisi, nykäisi Fionaa merkiksi, että oli aika jatkaa eteenpäin. Koira haukahti loukkaantuneena. Sen korvat värisivät närkästyneinä, eikä Sakari voinut olla hymyilemättä sille. Hän ei ollut koskaan ollut mikään koiraihminen, eikä hän ollut voinut ymmärtää ihmisiä, jotka puhuivat koirille kuin vertaisilleen tai jotka puhuivat koiristaan yhtä paljon ja innokkaasti kuin jostain ihmisestä, perheenjäsenestä, lapsesta.

Nykyään hän puhui Fionalle enemmän kuin Annikalle. Tuntui, että koira halusikin kuunnella häntä, Annika ei halunnut sitä. Sen takia ihmiset varmaan hankkivatkin koiran, Sakari oli tajunnut, juuri siksi, että olisi joku, joka palvoisi täysin pyyteettömästi ja kritiikittömästi, joka olisi aina iloinen nähdessään sinut, joka ei kyselisi turhia, eikä vastaisi väärin. Ihmisestä ei ollut sellaiseen ja siksi ihmiset rakastivat koiriaan enemmän kuin omia lajitovereitaan.

Ensi alkuun oli tuntunut hyvältä ajatukselta hankkia koira. Annikan oli ulkoiltava, ja koira pakottaisi hänet siihen. Koira pitäisi Annikan kiinni elämässä ja päiväjärjestyksessä. Ihminen saattoi lakata huolehtimasta itsestään, mutta koirasta oli pidettävä huolta.

Aluksi Annika oli ollut innoissaan Fionasta. Hän oli kävellyt sen kanssa päivisin useammankin lenkin, ja Sakari oli hiljaisena katsonut heitä ja toivonut, että pahin alkaisi olla ohi. Että Annika toipuisi uupumuksestaan, että masennus alkaisi hellittää, että Annika palaisi takaisin elämään. Annikan paluu vanhaan työhön oli mahdotonta, sen Sakari tiesi, mutta hän toivoi, että Annika jaksaisi muuten jatkaa elämää.

Fiona tuntui hyvältä ratkaisulta, koira joka pakotti elämään. Annika näytti pirteämmältä, eikä hän itkenyt enää unissaan niin usein kuin ennen. Hän ei enää puhunut koulusta ja oppilaista, ei sitä taukoamatonta puhetta, joka oli päättynyt pitkään hiljaisuuteen. Hän muisteli ennemminkin asioita, joita he olivat Sakarin kanssa tehneet menneinä vuosina. Maista, joissa he olivat käyneet, taidenäyttelyistä, jotka olivat koskettaneet syvästi, museoista, joissa he olivat viipyneet tuntikausia. Oli ikään kuin Annika olisi pakottanut mieleensä asiat, joiden takia kannatti jatkaa elämistä, joiden takia kannatti nousta ylös aamuisin. Tulevaisuudesta Annika ei puhunut koskaan, ja Sakari ymmärsi sen. Vielä muutama kuukausi sitten hänkään ei olisi uskaltanut ajatella tulevaisuutta. Oli ollut vain hirvittävä nyt-hetki, Annikan taukoamaton itku, kaikki oppilaiden loukkaukset, solvaukset ja kiinnikäymiset, kaikki, kaikki paha ja sen jälkeen pelkkä hiljaisuus, eikä Annika enää jaksanut nousta aamulla, Annika ei jaksanut lähteä ulos, ei mennä suihkuun, ei syödä, ei nukkua, ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta, jonka särki vain itku, joka sai Sakarin tuntemaan itsensä entistä avuttomammaksi.

Fionan tultua taloon, oli tuntunut, oli näyttänyt siltä, että asiat voisivat muuttua. Ehkä jopa parempaan suuntaan.


***** jatkuu *****