Kirurgin veitsi ei leikkaa pois masennusta. Kipu poistuu. Tuska jää. Ahdistus kiittää tilasta, täyttää kivulta vapaaksi jääneet kolot raskaalla tyhjyydellään.
 
Linja-auton ikkunasta näen violetin lupiinipellon. Kuva piirtyy mieleeni. Kankaan ääressä sekoitan punaista ja sinistä. Saan aikaan ruskeaa. En jaksa edes itkeä.
 
Lapsuuden kesä tuoksui kuumalta pietaryrtiltä. En ole tuntenut sitä tuoksua enää moneen kesään. Kesät ovat kadonneet, elän talvesta talveen. Mieleni tuntee vain yhden vuodenajan, sen pahimman, jolloin kaikki on kuollutta. En tarvitse sellaista muistutusta. Tiedän, miltä tuntuu olla kuollut.
 
Ruskeat lupiinit kankaalla nuokkuvat janoissaan. Annan niille vettä. Niiden kuivunut ruskea muuttuu mudaksi. Täplitän keltaisella pieniä aurinkoja antamaan valoa lupiineille. Valoni on voimaton. Edes varjoja se ei pysty luomaan.
 
Linja-autonkuljettaja viheltää kaartaessaan pysäkille.