124951.jpg


Äiti soitti joka perjantai-ilta samaan aikaan.

-Joko sinä olet lähdössä? Laitanko minä perunat jo kiehumaan?
-Älä vielä, tulin vasta töistä. Pitää pakata ja käydä tankkaamassa ensin.
-Yritä nyt olla täällä ennen seitsemää. Ei tarvitsisi syödä niin myöhään.

Raija oli jo vuosia sitten lakannut sanomasta vastaan. En minä tarvitse ruokaa. Olen syönyt töissä. Voileipä riittää ihan hyvin.

-Voinko minä laittaa perunat kiehumaan kohta?
-Laita siinä kuuden jälkeen.

Joka perjantai. Samat kysymykset, samat vastaukset, sama hätä.

-Aja sitten varovasti. Siellä on hirviä liikkeellä. Siellä on liukasta. Siellä on ruuhkaa. Siellä on jo pimeää.
-Ajan varovasti. Nähdään kohta. Hei, hei.

Kännykkä kiinni. Pari puseroa laukkuun, alusvaatteet, housut ja sukkia. Väsynyt vilkaisu peiliin. Kohta puhelin soisi taas.

-Minä tilasin kampaajan aamuksi. Yhdeksäksi. Mennään isän haudalle heti aamusta. Selma on joutunut sairaalaan, vierailuaika on yhdeksältä, mennään sinne. Tyyne täyttää vuosia, käydään ostamassa kukkia ennen kuin mennään Kesäpirttiin aamukahville.

Oli turhaa sanoa äidille, että lauantait ja sunnuntait olivat päiviä, jolloin olisi voinut nukkua aamulla vähän pidempään. Äiti ei kuunnellut. Äiti ei uskonut aamu-unisuuteen.

-Päivä menee hukkaan.

Ja joka sunnuntai. Sama kysymys.

-Kai sinä tulet taas ensi perjantaina?

Äidin pieneksi kuihtunut vartalo, vapiseva alahuuli, kostuva silmäkulma. Ryppyinen, ohueksi kulunut iho kädessä, hätäinen sipaisu Raijan poskeen.

-Tulethan? Minä teen Karjalan paistia.