Sinä yönä minut kaapattiin,
kiinni otettiin, sidottiin.
Luolaan vietiin,
tyrmään heitettiin.
 
Nauru, nauru, käheä nauru.
 
Poissa päivä,
poissa valo.
Ikuinen yö, yö, musta yö ja peikot.
Satoja, tuhansia, ja se yksi paha. Pahin.
 
Nauru, nauru, hakkaava nauru.
 
Ruoska, piiska, tuli.
Hurmetta vuotavat haavat, musta veri
tulvii, se yksi paha
ei saa tarpeekseen, se haluaa lisää, lisää
korventaa minut katseellaan.
Ompelee luomeni hehkuvalla langalla,
sulattaa ripset kyyneliksi, punoo hämähäkin
seitistä ristikon silmilleni.
Raastavin kourin riistää rinnan auki, repii sydämen.
Raatelee sykkivän elämän.
 
Nauru, nauru.
 
Se ei päästä, ei pois. En pyydä, en rukoile.
Silpoutunut keho ei kerjää, vääntyneet jalat eivät potki,
kynnettömät sormet liian arat nylkemiseen. Anelua. Ei.
 
Polta lisää, sanon, sinulle en sula koskaan.

 

 

 

***

Runotorstain 146. haaste vuorenpeikkojen luolassa