- Get Your Own

Kaksi vuotta Blogistaniassa herättää ristiriitaisia tuntemuksia ajan kulusta. Kaksi vuotta elämästä ei ole paljon, toisaalta kaksi vuotta virtuaalimaailmassa tuntuu välillä ikuisuudelta, sillä virtuaalikontaktien määrä Blogistaniassa on niin suuri. Ei sitä reaalissa ”tutustu” uusiin ihmisiin joka päivä. En ainakaan minä.
Paljon ihmisiä, ja siitä tulee se harha, että aikaakin olisi kulunut paljon. Vaan ei.

Tulin ajatelleeksi tuota aikaristiriitaa, kun mietin kaikkia niitä virtuaalituttuja, jotka ovat kadonneet jonnekin bittiavaruuteen. Kanssabloggaajia, joiden blogeja aikoinani seurasin, jotka kävivät luonani vastavierailuilla.  Missä he nyt ovat? Tuntuu, että joidenkin katoamisesta on jo vuosikausia ja aina välillä mietin, mitä heille kuuluu. Ovatko he alkaneet blogata jollain uudella nimellä, enkä vain ole löytänyt heidän luokseen? Ovatko he todellakin lopettaneet blogeihin kirjoittamisen tyystin ja kokonaan?
Mikä minussa on vialla, kun aina vaan ja iankaikkisesti kirjoitan blogiin?

Joihinkin ihmisiin kiintyy, vaikka ei tunnekaan heistä kuin sen virtuaalipuolen, tottuu seuraamaan heidän elämäänsä, lukemaan heidän ajatuksiaan, katsomaan heidän kuviaan. On oikeastaan ihan sama, ovatko he reaalissa juuri sellaisia kuin heidän bloginsa antavat ymmärtää tai minkälaisena minä heitä pidän. Olen tykästynyt heidän virtuaalihahmoihinsa ja se riittää minulle, ei minulla ole sen suurempia haluja saada kaikista sydänystäviä itselleni.
Olenhan itsekin virtuaalihahmo.

Tässä jo jokin aika sitten eli viime vuonna koin iloisen yllätyksen, kun vanha virtuaalituttu Virkkis ilmoitti itsestään meilillä, kertoili kuulumisiaan. Se tuntui mukavalta, sillä Virkkiksen blogia seurasin silloin joskus tiiviisti.

Mutta niin monet muut ovat kadonneet, ainakin minulta, ja on jännää huomata aina välillä ajattelevansa jotain nikkiä, josta ei itse asiassa ja oikeasti tiedä juuri mitään. Miettii, miten Titan työt sujuvat, minkälaisia runoja Itte kirjoittaa, viettääkö Marleena vielä kesiä, talvia, onko Miss Foxy päässyt sukeltamaan siniseen veteen, minkälaisia tarinoita Markolta nyt syntyy, onko Mumma-Tiuli käynyt syöttämässä sorsia viime aikoina, miten Marin lapset voivat ja miten kirjoittaminen sujuu.

Ja monia muitakin tulee mietittyä. Ja sitten miettii sitä, että onneksi kaikki eivät ole kadonneet jonnekin ja sitä olisi ihan yksin täällä.
Ja sitten sitä miettii, että voisikohan sitä itse miettiä jotain muuta tai vaikka tehdäkin jotain.