|
|||
 |
|
||
|
15.12.2010 - 20:25
eli kiitos Vuodatus näistä viidestä vuodesta, jotka vietimme yhdessä. Enimmäkseen olen ollut tyytyväinen, usein onnellinenkin kanssasi, mutta nyt vaihdan majaa, sillä en jaksa noita neonvärisiä mainoksia enää.
Tämä blogi ei siis enää päivity, mutta pysyy täällä.
14.12.2010 - 08:51
Kipu vatsassa oli pieni, tuskin nipistystä suurempi. Nainen vaihtoi asentoa, irrotti turvavyön. Mies katsoi häntä kysyvästi.
-Puristaa.
Mies laski kätensä naisen vatsalle, hymyili.
Kone oli saavuttanut lentokorkeutensa. Naista nukutti. Hän tarttui miehen käteen, puristi sitä. Miten minä rakastankaan sinua.
-Haluatko juoda jotain?
Nainen pudisti päätään. Hän ei yleensä tuntenut lentopahoinvointia, nyt suussa maistui happamalle. Miehen käsi oli lämmin.
-Minä taidan ottaa oluen. Ei kai sinua haittaa?
Nainen hymyili. Mies sai oluen lentoemännältä. Koneen käytävällä oli jonoa. Menen myöhemmin, nainen ajatteli, vielä en jaksa. Lentokoneen vessan ahtaus ei houkutellut.
– Tämä on varmaan viimeinen matka, jonka teemme kahdestaan, nainen kuuli miehen sanovan. – Ehkä viimeinen matka pitkään aikaan.
Mies ei kuulostanut surulliselta. Nainen avasi silmänsä, katsoi miehen kättä vatsallaan. Hän rakastaa sitä jo niin paljon, vaikka se on vasta niin pieni. Se. Ei. Hän on parempi. Hän minun vatsassani.
Pakottava tunne vatsassa yltyi. Nainen nousi, meni vessajonon päähän. Seisominen tuntui hyvältä jaloissa. Nainen kääntyi katsomaan miestä, näki tämän tumman päälaen. Minä rakastan häntä niin.
***
Paperipyyhkeet olivat karkeita. Ne hiersivät ihoa. Nainen istuutui varovasti miehen viereen.
-Vielä kaksi tuntia, mies sanoi.
Nainen nyökkäsi, otti miehen sormet omiinsa.
-Onko kaikki hyvin?.
-Minä rakastan sinua.
Niin minäkin sinua, miehen silmät vastasivat, kun hän silitti naisen vatsaa.
12.12.2010 - 10:05
Tuiman viime sunnuntain klassikkovalinta antoi oivallisia ohjeita alkoholin nauttimisen suhteen. Jos nyt kävisi kuitenkin niin, etteivät nuo ohjeet mene perille, tässä Noel Cowardin ehdotus jatkotoimenpiteistä vuodelta 1934.
Rehab eli kuntoutus ei oikein ota tulta Noelilla ja Amy Winehousella, joka levytti vuonna 2006 Cowardin klassikon. Vaikka ei maistuisi, suosittelen kuitenkin kuntoutusta, jos on tarpeen.
Muiden kuntouttavia klassikoita täällä.
10.12.2010 - 17:20
Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
*** Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki
09.12.2010 - 11:05
Se oli hokenut samaa lausetta koko matkan astuttuaan bussiin Hakaniemen torilta.
Minä tiedän totuuden.
Kukaan ei istunut sen viereen. Ei tietenkään. Siitä näki jo kaukaa, että se haisi. Sen yllä olevat vaatteet olivat olleet myynnissä kuusikymmentäluvulla. Banlon-paita ja teryleenihousut.
Kai ne vaatteetkin oli pesty silloin viimeksi Tag-pesuaineella.
Minä tiedän totuuden.
Bussi alkoi täyttyä, mutta se sai istua rauhassa. Se katsoi suoraan eteensä, ei vilkaissutkaan muita matkustajia. Sen silmät olivat sameat, hiukset oli liimattu pitkin sen päänahkaa. Käsiä peitti harmaa lika, kynnet se oli järsinyt verille. Se hikoili, tumman harmaa paita oli musta kainaloista. Jaloissa sillä oli eri paria kengät, molemmat nauhattomia. Ei sukkia jaloissa.
Minä tiedän totuuden.
Vähitellen sen hokema alkoi herättää ärtymystä muissa matkustajissa. Levoton liikehdintä yritti saada sitä hiljaiseksi. Huokaukset eivät tavoittaneet sen korvia.
Minä tiedän totuuden.
Takapenkillä istuva mies sai tarpeekseen. Se karjaisi, keskisillalla vaunuissa oleva lapsi heräsi itkien.
Sano nyt perkele mikä se totuus on, ja tuki sitten turpasi.
Hautausmaalle menevät naiset alkoivat kerätä kassejaan, tarttuivat vetokärryjensä kahvoihin.
Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa.
Linja-auto kaarsi Malmin hautausmaan viertä. Mutka oli tiukka. Kuului kolinaa.
Minä tiedän totuuden.
Sen ääni oli voitonriemuinen, eikä se katsonut taakseen. Kuunteli vain.
06.12.2010 - 18:51
Suomi-neito sai aikanaan laulun Hectorin suomentaessa Don McLeanin American Pie-kappaleen.
04.12.2010 - 18:21
Kirjani Sairaalapäiväkirja on herättänyt enemmän keskustelua kuin yksikään aikaisempi kirjani. Monet bloggaajat ovat lukeneet ja kirjoittaneet kirjasta, kiitos.
Jostain syystä Sairaalapäiväkirja on herättänyt myös kaikenlaisia arvailuja. Olen lukenut, että kirja on kauhukertomus ja hulluusfantasia. On myös oltu sitä mieltä, että kirja on yleistä hölötystä, koska googlettamalla ja keksimällä ei pysty kirjoittamaan masennuksesta ja sairaalasta olosta muuten kuin ulkokohtaisesti ja pelkkää oirekuvausta.
Kirjan ja blogini perusteella on arveltu, että olen motivoimaton hoitamaan masennustani, että tukeudun lääkkeisiin paremman elämän puutteessa.
Johonkin kalikka on kalahtanut. Vaikea sanoa mihin tai kehen. Ihan sama, alan olla aika tympääntynyt siihen, että rivieni välit täytetään omilla totuuksilla, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Anonyymeista huutelijoista ei tietenkään kannata välittää, mutta alkoi jo tympäisemään.
Tässä kommentti, jonka kirjoitin tuohon Kirsti Ellilän Kotimaa-lehden blogiin. Kaikille tiettäväksi. Epikriisejäni en täällä julkaise, enkä enää, toivon mukaan, joudu asiaa selittelemään.
"Täällähän keskustelu vielä jatkuu.
Olin suljetulla mielialahäiriöisten akuuttiosastolla, jossa osalla potilailla oli ulkona liikkumislupa, lähes kaikilla sillä hetkellä. Suurin osa potilaista oli masennuksesta kärsiviä, joukossa ei ollut psykoottisia potilaita. Heitä varten Aurorassa on muita suljettuja osastoja. Osastolla oli 16 potilaspaikkaa, sinne tultiin päivystyksen kautta ja suurimmalle osalle yritettiin järjestää jatkohoitopaikka sen 3-4 viikon jälkeen, jotka osastolla vietettiin. Osa potilaista siirtyi pitkäaikaishoitoon avo-osastolle, osa psyk. päiväsairaalan palveluiden piiriin, osa avohuollon piiriin. Minusta on käsittämätöntä, että kirjoittamaani luullaan fiktioksi, että olen kuulopuheitten ja googlen avulla raapustellut jotain sinne päin tietämättä mistä kirjoitan. Suljettuja osastoja on erilaisia, ainakin Helsingissä. Lomahotelleja ne eivät ole, mutta ei niissä potilaita lääkitä yli tarpeen, oikeastaan lääkitystä tsekattiin koko ajan, oliko määrä sopiva vai ei. Potilaita kannustettiin, heti kun jaksoivat, osaston ulkopuoliseen toimintaan -päivälomille kotiin, elokuviin, kävelyille, kampaajalle, kauppaan. Minne jokainen nyt kuntonsa mukaan jaksoi mennä. Se, olenko motivoitunut hoitamaan itseäni, on itselleni hyvin selvää. Se, mitä blogissani kirjoitan, ei välttämättä ole sen päivän tuotos. Olen työstänyt masennusta pitkään, olen terapiassa, olen osallistunut eri vertaisryhmiin, päiväsairaalajaksoihin. Ai, etten olisi motivoitunut? Hohhoijaa. Enköhän minä tiedä asian parhaiten. Anonyymien kommentoijien on turha yrittää lukea rivieni välejä, täyttää aukot omilla olettamuksillaan."
30.11.2010 - 18:10
Bloggaavia BoD-kirjailijoita, olkaa hyvät! Ole omaperäinen, osta omakustanne joululahjaksi, älä tyydy massaan!
Uuna Syrjäsuo -blogi BoD-sivut
Ari Kokkonen -blogi BoD-sivut
Una Reinman -blogi BoD-sivut
Kategoriat:
blogipersoonia
, kirjoittamisen monet genret
, kulttuurista kanssakäymistä
18 kommenttia
Kommentoi
29.11.2010 - 11:53
Laiska, läski, luuseri.
Terapeutti oli pyytänyt Minervaa kuvailemaan itseään kolmella sanalla. Minerva oli kirjoittanut sanat terapeutin antamaan paperiin. Paperissa oli kolme saraketta. Tämä on helppoa, terapeutti oli sanonut innostuneella äänellä. Seuraavaksi mietimme toimia, joilla muutamme nämä sanat vastakohtaisiksi. Ymmärrätkö?
Ahkera, laiha, voittaja.
Minerva oli yrittänyt olla katsomatta terapeutin Marimekko-paitaa. Pallopaita toi kipeästi mieleen Hemmon, jolle Minerva oli antanut neitsyytensä. Hemmo ei ollut kiittänyt, oli hävinnyt vaan.
Minerva ei pitänyt Marimekon kuoseista.
Nyt sinun täytyy vain päättää, mitä teet, jotta et tuntisi itseäsi laiskaksi. Onko sinulla ehdotuksia? Tuleeko jotain mieleen? Kirjoita ne asiat tähän paperille laiska-sanan alle. Ja tee samoin noille kahdelle muulle sanalle, kirjoita niiden alle ne asiat, joilla voisit muuttaa itseäsi niin, ettet tuntisi olevasi läski ja luuseri.
Terapeutin ääni oli ollut iloinen hänen sanoessaan sanat läski ja luuseri. Minervaa oli puistattanut. Oli eri asia nimittään itseään miksi tahansa. Toisen sanomana sanat alkoivat itkettää.
Minerva oli saanut paperin täytettyä. Terapeutti oli hymyillen antanut uuden ajan kuukauden päähän. Nähdään sitten ja katsotaan, miten olet edistynyt. Uskon sinuun. Sinussa on voimaa.
***
Kahden viikon päästä Minerva päätti tehdä kotitehtävilleen jotain. Tuleva käynti terapeutin luona hermostutti häntä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miksi oli suostunut Annikin ehdotukseen hakeutua terapeutin vastaanotolle. Se mies on taikuri, Annikki oli hehkuttanut. Katso nyt minuakin! Minä olin niin katkera Ollille, en vaan osannut päästää vihasta irti, kun se jätti minut sen huoran takia, mutta nyt on kaikki toisin! Nyt minä katson eteenpäin, näen uusia mahdollisuuksia joka paikassa.
Se oli totta. Terapeutin istuntojen jälkeen ja tehtyään kotitehtävät tunnollisesti, Annikki oli käynyt kampaajalla, matkustanut Tallinnaan rasvaimuun ja uudistanut vaatekaappinsa sisällön. Nykyään Annikkia ei juuri näkynyt, sillä hän vietti iltojaan kaupungin eri ravintoloissa etsien uusia mahdollisuuksia.
Minerva päätti aloittaa laiska-sanasta. Hän keräsi kaikki jätepaperit, raahasi ne ulos roskakatokseen. Seuraavaksi oli tyhjien limupullojen vuoro. Pullonpalautusautomaatti luovutti kolmekymmentäkahdeksan euroa iloisesti kilisten. Minerva laittoi rahat lompakkoon, kävi ostamassa energiapatukoita ohittaen karkki- ja limuhyllyt. Yhtä hyvin saattoi saman tien käydä läski-sanan kimppuun.
Koko viikon Minerva siivosi kotona. Hän heitti matot hankeen, hyppi niiden päällä kolme kertaa kolmenkymmenen hypyn sarjoja. Pihan lapset halusivat tulla mukaan hyppimään, eikä Minerva kieltänyt. Kaikkein hauskinta oli hyppiä joustinpatjan päällä.
Minerva hakkasi lumetetut matot mattotelineessä, rivakoita iskuja piiskalla kolme kertaa kahdenkymmenen iskun sarjoissa. Hauiksissa kirveli.
Lattioiden tahmeus katosi pesun myötä. Kaappien ovien musta patina haaleni hankauksen voimasta. Minerva joi siivoustauoilla vettä. Hän oli päättänyt jättää syömisen niin vähälle kuin suinkin, jotta kilot karisisivat rivakammin. Vasta, kun silmissä alkoi harmaantua ja pyörrytti, hän söi yhden energiapatukan.
Loppuviikolla Minervan koti oli siistimpi kuin koskaan. Minerva katsoi kiiltäviä kaakeleita, joiden välit hän oli jynssännyt vanhalla hammasharjalla. Kylpyhuoneen peilissä ei ollut hammastahnaroiskeita. Olen voittaja, Minerva sanoi katsoessaan peilikuvaansa. Olen voittaja. Olen ollut ahkera, olen laihtunut neljä kiloa. Olen voittaja.
Siivottuaan Minerva nukkui vuorokauden ympäri. Hän näki unta Hemmosta. Hemmo tuli takaisin, pyysi anteeksi, halusi jatkaa Minervan kanssa, rakasti Minervaa. Minerva oli katsonut Hemmoa, nähnyt harmaat, ohenevat hiukset, vatsankumpareen ja huonot hampaat.
Minerva heräsi omaan nauruunsa.
|
Kirjoittaja
 susupetal Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä. Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
