|
|||
 |
|
||
|
09.02.2010 - 16:16
Ajattelin, että se olisi kiva yllätys Jennalle, kun se tulisi koulusta. Tulisi ja tuntisi vastapaistettujen sämpylöiden tuoksun, tietäisi, että olen hereillä.
Laitoin herätyksen yhdeksi, jotta varmasti heräisin ja ehtisin. Pää tuntui raskaalta, kun kännykkä pirisi, mutta nousin. Kaapissa oli pussi jauhoja, niiden päiväys oli mennyt jo aikoja sitten, siitä on kauan, kun olen viimeksi leiponut. Jauhot näyttivät kuitenkin ihan hyviltä, tarkistin ne.
Sekoitin taikinan. Jauhopussin kyljessä oli ohje, en olisi muuten muistanut. Vielä pari vuotta sitten en tarvinnut mitään ohjeita. Muistin kaiken. Tein kaiken. Osasin ja jaksoin.
Kuvittelin Jennan ilmeen, kun se tulisi kotiin ja huomaisi, etten olisikaan nukkumassa niin kuin yleensä. Se olisi varmaan iloinen. Syötäisiin yhdessä lämpimiä sämpylöitä ja juotaisiin teetä.
Sen jälkeen voisin mennä nukkumaan.
Sämpylätaikina nousi huonosti, vaikka laitoin sen mikroon pyörimään pariksi minuutiksi. Ehkä jauhot oli sittenkin jotenkin huonoja. Pyörittelin sämpylöitä, yritin nostattaa littanoita taikinamöykkyjä pellillä, kunnes väsyin ja laitoin pellin uuniin. Katsoin kelloa, Jenna tulisi kohta. Laitoin teeveden kiehumaan, mutta en löytänyt teetä. Kukaan muu ei juonut teetä kuin minä, enkä ollut aikoihin jaksanut keittää vettä. Maitoa löytyi jääkaapista.
Maito sopi sämpylöiden kanssa.
Minua jännitti. Hengittelin rauhallisesti, katsoin välillä uuniin. Sämpylät eivät nousseet sielläkään. Kuulin Jennan avaavan oven, kohta se huutaisi heinsä. Yleensä se tuli hiljaa kotiin, ei huutanut, ei halunnut herättää minua.
Otin pellin pois uunista. Sämpylät näyttivät surullisilta. Minua alkoi itkettää. Itketti vielä myöhemminkin, vaikka Jenna sanoi, että kyllä ne sämpylät voi ihan oikeasti syödä, ei niitä tarvitse heittää roskiin, vaikka niissä ei ollut hiivaa ja suolan sijasta oli sokeria.
*** Kuvitus täällä
07.02.2010 - 14:47
on lukenut, arvioinut ja ottanut neuvoista vaarin keskiäkäisen tapaan. Lue ihastuttava juttu täällä.
07.02.2010 - 00:01
Tuomari Nurmion LP Kohdusta hautaan (1979) on edelleen yksi lempilätyistäni. Levyltä löytyy, tänä vuonna kuusikymmenvuotispäiviään viettävän Handen sanoittama Jimmy Rodgersin laulu Waiting For A Train.
Olkaa hyvät, alkuperäinen ja suomalainen versio.
Miten olisi marraskuussa teemaksi paras Nurmio-klassikko?
Muita sunnuntaiklassikkoja täällä.
05.02.2010 - 17:37
Anskukka on lukenut Valkoiset talot ja kirjoittaa lukemastaan Kiitos, on aina mukavaa, kun lukija ilmaantuu.
03.02.2010 - 20:11
Eräänä aamuna nainen huomasi laihtuneensa kymmenen kiloa. Hänelle oli myös kasvanut viikset.
Laihdutuskuurit eivät olleet koskaan onnistuneet naiselta, joten kilojen katoaminen hämmästytti häntä suuresti. Olo uudessa kehossa tuntui naisesta oudolta.
Viiksistään hän piti. Ne saivat hänet näyttämään isältä.
Hän oli aina ollut isän tyttö.
***
Tarinan kuvitus täällä.
02.02.2010 - 07:28
Ystävänpäivä lähestyy ja mikä olisi ihanampi tapa helliä rakasta ystävää kuin muistaa häntä kirjalla! Suklaa lihottaa ja aiheuttaa finnejä, kukat lakastuvat. Eivät ole ystävyyden arvoisia. Kirja kertoo tunteesta paremmin. Ja jos olet itsesi paras ystävä, osta itsellesikin kirja! Itseään ei hemmottele koskaan liikaa! Helsingin Akateemiseen on tullut lisää Keskiäkäisiä hajatelmia, ja jos verkkokauppa kiinnostaa, niin näistä kaupoista voit hankkia teoksen ystävällesi ja itsellesi. Mikäli Keskiäkäisyys ei sytytä, mene Taikkarin mäelle, lue Toinen painos ja katso Valkoisia taloja (se lumi riittäisi jo, kiitos...)
Kategoriat:
keskiäkäisiä hajatelmia
, taikkari
, toinen painos
, valkoiset talot
10 kommenttia
Kommentoi
31.01.2010 - 11:53
Tänään kaksi klassikkoa kahdella klikkauksella. See See Rider, myös C. C. Rider on amerikkalainen bluesklassikko, levytetty ensimmäisen kerran vuonna 1924. Valitsin kaksi klassikkohemmoa, joiden tulkinnat kappaleesta koskettavat minua. Pulkkisen Osmo ja Elvis, olkaa hyvät. Muiden klassikkoja täällä. Rok rok!
27.01.2010 - 18:51
Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, eikä kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa kulkiessaan rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.
*** Tarinan kuvitus täällä.
24.01.2010 - 10:48
Return To Fantasy on saman nimiseltä älppäriltä, jonka Uriah Heep julkaisi vuonna 1975. Muita klassikoita täällä.
12.01.2010 - 21:13
sanattomat lauseet
ajatukset ilman loppua
mahdotonta kirjoittaa sitä mitä ei ole
mitä on liian paljon väärällä hetkellä
valkoiselle paperille syntyy tarina
viivoissa viesti, väreissä tunne
*** tällä hetkellä vähemmän sanoja, enemmän kuvia
11.01.2010 - 20:00
Olen tehnyt, kuten muillekin opuksilleni aikanaan, soundtrackin kirjalle Keskiäkäisiä hajatelmia. Soundtrack löytyy myös omalta sivultaan, alaspäin kelaamalla ja klikkaamalla kuvaa. Mikäli joulu meni ohitse tuomatta keskiäkäisyyttä iloksesi, korjaa vahinko ja osta kirja itsellesi. Helsingin Akateeminen myy kirjaa sekä täällä luetellut verkkokirjakaupat.
KESKIÄKÄISIÄ HAJATELMIA SOUNDTRACK
Parisuhteesta: vinkkejä ja vaaroja
Keho ja mieli
Ilmiöitä
Terapian tarpeessa
Ihana minä
09.01.2010 - 14:38
Nainen tappoi itsensä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Eihän sillä ollut asiat huonosti, sanottiin. Sehän oli tervekin, toisin kuin me, jotka käymme läpi raskaita sytostaattihoitoja, jotka jonotamme leikkauksiin saadaksemme toimivan nivelen. Pakotettuina, eristettyinä, suljettuina omiin huoneisiimme.
Nainenhan pääsi liikkumaan. Oli terve.
Sillähän oli perhekin, huomattiin. Se ei ollut yksinäinen niin kuin niin monet, joilla ei ole ketään. Sillä oli mies, lapset ja eikö niille juuri hankittu se kultaisen noutajan pentukin? Sillä oli niin paljon enemmän kuin meillä, joilla ei ole mitään. Ei perhettä, ei ystäviä, vain kuolleita sukulaisia.
Naisellahan oli kaikki.
Naisella oli työpaikka, muistettiin. Vakituinen paikka näinä aikoina, kultaakin kalliimpi. Toisin kuin meillä, joita lomautetaan, lakkautetaan, lykätään jonnekin, unohdetaan. Naisella oli elanto, omin käsin ansaittu.
Nainenhan oli etuoikeutettu.
Se taisi olla sairaslomalla masennuksen takia, kerrottiin. Kukapa ei näinä aikoina olisi? Ihmiset ovat tottuneet liian hyvään, elämän pitäisi olla jatkuvaa hymyä, eikä takaiskuja saisi tulla. Ihmiset kestävät liian vähän vaikeuksia. Sanovat sitä sitten masennukseksi.
Mikä syy naisella oli olla masentunut, ihmeteltiin. Naisellahan oli kaikki niin paljon paremmin kuin monella muulla, meillä muilla.
06.01.2010 - 12:09
Matkustaminen on hyvä keino, kun haluaa paeta itseään. Tosin, joskus matkalla joutuu kohtaamaan itsensä, mutta silloin voi syyttää olosuhteita, vieraita paikkoja, outoja tilanteita ja ennalta arvaamattomia tapahtumia olostaan.
En pääse itseäni pakoon istumalla sohvalla, en fyysisesti, mutta henkisesti se on mahdollista, edes hetken ajaksi. Olen suunnitellut virtuaalimatkan ympäri maailmaa. Matkalla luotan kanssabloggaajien vieraanvaraisuuteen, olen varma siitä, että he haluavat majoittaa minut muutamaksi päiväksi, viikoksi, kahdeksi. He haluavat pitää minusta huolta, syöttää suklaata ja juottaa viiniä. He tarjoavat minulle nukkumapaikan sohvallaan, lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn. He haluavat näyttää minulle, mikä heidän kotipaikassaan on heille kauneinta, ja kun on aika, jolloin oma itse tuntuu taas lähestyvän, pakkaan reppuni ja suuntaan seuraavan ystävällisen ihmisen luo.
Koska on tammikuu, lunta enemmän kuin välttämätöntä, pakkasta samaten, matkaan ulkomaille. Kesällä saatan tehdä kotimaan matkan, kuka tietää.
Tervetuloa mukaan matkalleni.
Hesarin matkailmoitukset kertovat, että Egyptiin pääsee halvalla, otan äkkilähdön, lennän etelään. Laskeudun Hurghadaan, jonne BLOGitse on tullut minua vastaan. Ajamme yhdessä Kairoon, nautin kahdenkymmenen asteen lämmöstä sekä tiedosta, että näen lähipäivinä pyramidit.
BLOGitse ahtaa minuun ruokaa ja taidetta, hänen luovuutensa viehättää minua. Kairon kadut ovat täynnä elämää, liikettä, ääntä ja väriä. Tänne on helppo kadota. Ajatus tuntuu hyvältä.
Haikeat jäähyväiset Egyptille, Israel odottaa. Yaelian odottaa minua appelsiinipuun alla. Hän näyttää minulle kaupungin maustekaupat, hurmaannun väreistä ja tuoksusta. Yhtään valokuvaa en ota, painan näyn muistoihini.
Yaelianin ruokapöytä saa minut toivomaan, että vatsani olisi suurempi, että minulla olisi ruokahalua. Syön silmilläni. Istumme pimenevässä illassa, puhumme hiljaa. On hyvä olla.
Haluaisin pysähtyä Italiassa, mutta en tiedä, kenen luo majoittuisin. Ehkä joskus myöhemmin. Jatkan siis suoraan, ilman välilaskua, Algeriaan. Sirokko kertoo minulle historian, nykypäivän, ahmin sisääni tuulen mukanaan tuomaa elämää menneiltä ajoilta. Hunajaa tihkuvat leivonnaiset tuodaan pöytään, suunnittelemme matkaa vuorille, sitten joskus. Aikaa on. Kevät saapuu lähemmäksi.
Lissabonissa minut ottaa vastaan Gil. Onneksi hän on paikalla, sillä toisin kuin minä, hän matkustaa fyysisesti kaiken aikaa. Kysyn häneltä, onko hän löytänyt itseään lukuisilla matkoillaan vai kadottanut itsensä jonnekin. Hän nauraa. Minähän olen tässä, hän vastaa, tule, mennään, nyt on fadon aika.
Katson jännittyneenä Madridin ihmisvilinää. Onneksi Juanita on kanssani. Itse en osaa espanjaa, vain tilata yhden oluen, eikä minun ole jano. Juanita ojentaa minulle Madridin arkkitehtuurin, pienet umpikujat, salaiset puistot, näen uusia kuvakulmia. Virikkeiden, ärsykkeiden runsaus on huikaisevaa, elämä ympärilläni täyttä. Illalla kerron Juanitalle halustani nähdä joskus Bilbao, ja sovimme, että seuraavalla matkallani menemme sinne yhdessä.
Madridista matkustan Sveitsiin. En ole koskaan nähnyt Alppeja, en tällaisia näkyjä, en edes unissani. Marjut näyttää minulle heräävän kevään niityllä, kosketan varovasti nupullaan olevia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Ilma on ihmeen kirkas, on helppoa hengittää.
Peterin kanssa kävelen Pariisin katuja pitkin, saan tietää kaiken Pariisin historiasta, arkkitehtuurista, kulttuurista, sillä Peter tietää kaiken. Hän tietää parhaimmat katukahvilat syrjäkaduilla, espresso on tummaa, vahvaa. Peter löytää Pariisista sen, mitä etsin.
Peterin terveiset mukanani lähden HPY:n luo. Meren tuoksu on voimakas, sumu on lähestymässä, joten kiiruhdamme satamaan katsomaan kontteja ja laivoja ennen kuin kaikki peittyy valkoiseen usvaan. Hetki on kaunis, äänet katoavat, sanoille ei ole tarvetta. Utu ympärillämme kuljemme HPY:n hämärästi valaistuun kotiin, tervehdin kissoja, DD:ä, istuudun pöytään, joka on katettu ostereilla, juustoilla, viineillä, hedelmillä. Minua hemmotellaan.
Lumet ovat sulaneet Lontoossa. Elegian kanssa koluamme syrjäisiä katuja, etsimme hylättyjä taloja, löydämme rikottuja ikkunoita. Joka kadun kulmassa on pubi, ja käytämme tilaisuutta hyväksemme. Emme halua tuntea janoa.
Kaupungin keskustassa katsomme näyteikkunoiden mallinukkeja, matkimme niiden jähmettyneitä asentoja. Nauramme. Ostamme mustat kimonot, puemme ne yllemme ja menemme lounaalle. Kukaan ei tuijota meitä.
Laivalla matkalla Amerikkaan nukun. Unissani sulatan kaiken näkemäni, elän uudestaan viikot, jotka olen ollut matkalla. Herään virkeänä, enkä voi olla ajattelematta, että matkustaminen pois itsestään on toisinaan välttämätöntä. Olla hetken ajan joku muu, ilman velvoitteita, ilman vastuuta, olla valmis olemaan toisten varassa.
Ehkä se on itsensä löytämistä.
Mickin ateljee on täynnä kuvia. Niitä pursuaa hänen koneestaan, kovalevy sykkii värejä ja muotoja. Mick näyttää minulle kävelyretkillämme Syracusen puistot ja polut, ja hän sanoo, että ennen lähtöäni hän vie minut New Yorkiin.
Istumme rinnakkain, teemme kuvia näkemistämme oksista, puun juurista ja hiirenkorvista, jotka sävyttävät maailman hennon vihreäksi.
Unelma toteutuu, kun istun Greyhoundin kyydissä ja halkaisen matkallani Pohjois-Amerikan mantereen. En väsy katsomaan ulos ikkunasta, en nuku kuin unissani, ja silloinkaan en lakkaa näkemästä. Havahdun Tyynenmeren kuohuun, tunnen suolan tuoksun, pisarat ihollani.
Itkupilli haluaa syöttää minua, hän on varma siitä, että olen nauttinut vain silmänruokaa matkallani mantereen poikki. Los Angelesin keittiöt ovat auki aina, sen huomaan, ja tunnen nälkää. Haukkaan Chinatownin värejä, graffiittien hohtoa, katukiveyksen hehkuvaa asvalttia, aurinkoa, joka ei jätä koskaan yksin.
Iltaisin keräämme kaikki löytämämme värit, ripustamme ne kankaisiin, tauluihin, syötämme värikoodit koneeseen ja tulostamme elämää printteristä.
Ruun kanssa etsimme kiviä. Pidän kädessäni australialaista murikkaa, kysyn siltä, mistä se on tullut, mihin se on menossa, kaipaako se muualle. Se ei vastaa, joten tiedän kysymykseni turhiksi. On oltava, elettävä.
Kasaamme kivet rannalle. Nuotion lämmössä Ruu kertoo kivien tarinaa, kuvittaa sanansa tavalla, joka saa minut näkemään eilisen, huomisen, tämän päivän. Kaikki on tässä.
Tiedän, että olen matkaamassa kotiin. Takaisin sohvalleni, tammikuuhun, pakkaseen. Viivytän kotiinpaluuta Intiassa Brocan luona. Hänen energisyytensä ja ilonsa kuljettavat minua pitkin Bengalurun katuja, imen sisääni aurinkoa, valoa, voimaa ja päättäväisyyttä kotimatkaa varten.
Helsinki. Loppiainen 2010. Pakkasta -10,3. Lunta riittävästi. Päiväunien aika. Niin kuin aina. Päiväunen synonyymeja ovat haaveet, unelmat, toiveet, pilvilinnat, tuulentuvat. Niitä on oltava, ja niiden löytyminen kertoo minulle jotain itsestäni.
Kiitos majapaikoista ja vieraanvaraisuudestanne.
Kategoriat:
blogipersoonia
, kirjoittamisen monet genret
, kulttuurista kanssakäymistä
, suhteet
, tänään olen miettinyt
34 kommenttia
Kommentoi
03.01.2010 - 17:36
Muutaman päivän blogihiljaisuus katkeaa hetkeksi. Sunnuntaklassikoissa on vuorossa tiistaina 63 vuotta täyttäneen Patti Smithin Horses, saman nimiseltä esikoisalbulmilta vuodelta 1975. Muita klassikoita löytyy täältä. Koska en ole muutamaan päivään kommentoinut missään, toivotan nyt kaikille, jotka paikalle osuvat, hyvää alkanutta vuotta tällä kuvalla. Blogihiljaisuus todennäköisesti jatkuu eli en päivitä, enkä käy blogeissanne kommentoimassa kuin satunnaisesti. Tai sitten ei. Elämä on siitä outoa, ettei koskaan tiedä. Mistään mitään.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.
 
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
