Ritva

Se halusi tulla takaapäin. Se ei ollut mikään panomies, joten se ähelsi ja veivasi aikansa ennen kuin pääsi sisälle.

<?xml:namespace prefix = o />

 

Ritva katsoi keittiön pöydän vahakankaista ruutukuviota. Hän tunsi miehen hikisen lämmön takapuoltaan vasten ja työnsi itseään lähemmäksi miestä. Hän toivoi, ettei mies olisi tällä kertaa liian nopea. Se oli ollut jo valmiiksi kiihottunut, kun Ritva oli avannut sille oven. Se ei ollut sanonut mitään, avannut vain vetoketjunsa, ja kalu oli singonnut vapaaksi.

  

Ritva olisi halunnut kääntyä, mutta mies ei antanut. Se tyrkki häntä kovemmin pöydän reunaa vasten, lykkäsi muutaman kerran ja laukesi. Se päästi pitkän huokauksen Ritvan korvaan ja veti sitten itsensä kauemmaksi.

  

-Se teki hyvää, Ritva kuuli miehen sanovan.

  

Nyt Ritva ei halunnut kääntyä. Vielä äsken se olisi ollut mahdollista. Ehkä hän olisi silloin nähnyt jotakin miehen silmissä. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei sitä jotain olisi enää. Mies oli saanut mitä halusi. Nyt sen silmissä olisi ilme, joka kertoisi, että se oli valmis lähtemään.

  

Ritva tunsi sieraimissaan vahakankaan tuoksun. Se oli uusi pöytäliina. Hän oli ostanut sen viikko sitten, ja vasta päästyään kotiin, hän oli muistanut, että äidillä oli ollut aina samanlaista ruutua kotona. Ruutua verhoissa, ruutua pöytäliinoissa, ruutua astiapyyhkeissä, pannumyssyissä, esiliinoissa. Musta-valkoista ruutua. Puna-valkoista. Sini-valkoista. Ruutua, ruutua, ruutua. Säännöllistä, konstailematonta ruutua.

 

Ehkä sellaista ruutua piti olla, kun oma elämä oli vähemmän säännöllistä, Ritva oli ajatellut, hakenut liinan takaisin kaapista, jonne hän oli sen jo ehtinyt laittaa ja pannut sen takaisin pöydälle.


-Varo, ettei persees saa kylmää, mies sanoi.

  

Se läppäsi kevyesti kankulle. Se ei tehnyt kipeää, mies ei ollut sellainen, mutta kuitenkin kyyneleet nousivat silmiin. Ritva tuijotti ruutuja niin kauan kunnes luomet kuivuivat ja nousi sitten. Mies oli jo nostanut housut ylös ja vetänyt vetoketjun kiinni. Se näytti tyytyväiseltä ja väsyneeltä. Se oli valvonut koko yön, ja se oli kertonut useammin kuin kerran Ritvalle, miten pitkiä aamuyön tunnit olivat valvomossa. Silloin ihminen halusi vain nukkua, eikä tuijottaa jotain typeriä mittareita, mies oli selittänyt. Se oli kuitenkin näyttänyt ylpeältä, sen omasta mielestä se teki tärkeää työtä.

Ja kai sen työ olikin tärkeää, Ritva ajatteli, mistä hän tiesi. Hän ei tuntenut miehestä muuta kuin sen kalun, joka oli yleensä liian nopea.

  

Ritva tarttui miehen housuihin. Hän avasi vetoketjun ja otti pehmeän kalun käteensä. Se nuokkui hänen kädessään, ei halunnut herätä. Se oli jo tehnyt päivän työnsä. Se oli väsynyt ja halusi vain nukkua. Ritva huomasi miehen yrittävän peittää haukotustaan. Sekin halusi nukkua.

  

Ritva polvistui miehen eteen ja otti tahmean peniksen suuhunsa. Se valui poskesta toiseen, ei halunnut liikkua itse. Ritva siirteli sitä kielellään ja yritti puhaltaa siihen elämää. Jos hän saisi sen herätettyä, saisi sen kovaksi ja halukkaaksi, mieskin haluaisi häntä uudestaan. Mies pysyisi vielä hetken aikaa täällä.

  

Miehen kädet hävisivät Ritvan hiuksiin. Ne hieroivat hänen päänahkaansa laiskasti, muodon vuoksi, ilman intoa, ilman elämää. Ritva nielaisi kalun syvemmälle kurkkuunsa. Jos se ei muuttuisi kovaksi, hän puraisisi sen poikki. Hän nielaisisi sen.

  

-Se sattuu, mies sanoi.

  

Ritva irrotti hampaansa miehen kalun ympäriltä. Hän katsoi ylöspäin ja näki miehen kaivavan toisella kädellä nenäänsä. Toinen käsi hieroi edelleen päänahkaa. Ritvaa alkoi oksettaa pehmeä ja niljakas lihamöhkäle, joka velloi hänen suussaan tunkkaisen levän makuisena. Hän päästi kalun putoamaan huuliensa välistä ja se tussahti miehen karvoituksen sekaan, piiloon, pakoon.


Ritva nousi ylös. Hän ei enää katsonut miestä, vaan meni jääkaapille. Hän halusi jotain raikasta, jotain, joka huuhtoisi tympeän maun suusta, jotain, mikä peittäisi miehen hajun hänen kitalaellaan.

  

-Miten sinä pystyt syömään tuota? mies kysyi.

  

Ritva haukkasi uudestaan greippiä, upotti hampaansa sen valkoisen keltaiseen lihaan, veti hampaittensa välistä kirpeää, puhdasta mehua.

  

-Onko täällä ollut jotkut juhlat? mies sanoi.

  

Se oli mennyt ikkunan luo ja katsoi ulos pihalle. Se oli lähdössä, Ritva tiesi sen, mutta se halusi vielä hyvitellä äskeistä. Sitä, ettei siitä ollut uusintakierrokselle.

  

-Pihajuhlat.

-Oliko siellä mukavaa?

  

Mies ei kuulostanut kiinnostuneelta. Se halusi vain jonkun puheenaiheen, jota se saattoi nimittää keskusteluksi. Sitten se lähtisi.

  

-Eipä tullut mentyä sinne.

  

Mies nyökkäsi. Niin kuin se olisi ymmärtänyt tai välittänyt. Se katsoi vaivihkaa kelloaan ja hieraisi leukaansa, Aamusänki varjosti sen poskia.

  

Jos se söisi minua, Ritva ajatteli, sen sänki repisi ja raapisi minua, kutittaisi ihoa, saisi minut tuntemaan jotain. Hän haukkasi uuden palan greipistä ja katsoi miestä. Ei siitä ollut pillun syöjäksi. Se näytti siltä kuin se olisi ollut aamupuuron tarpeessa.

 

Kohta se saisi sitä. Söisi kauransa, silittäisi juuri heränneiden pentujensa päitä, kuuntelisi vaimon puhetta ja mättäisi lusikallisen toisensa jälkeen suuhunsa. Joisi maitoa päälle, haukottelisi ja menisi nukkumaan.


-Syö minua.

-Mitä?

  

Miehen suu loksahti auki, ja Ritva näki inhoa sen naamassa. Se yritti peittää sitä inhoa, mutta sen valahtaneet posket tutisivat paheksuvasti. Se näytti hetken juuri siltä mitä se oli: keski-ikäiseltä mieheltä. Vaimo, kaksi lasta, asuntovelka ja vanha Audi.

Sellainen se mies oli, ja koska se halusi pitää itseään tosi miehenä, se petti vaimoaan ja nai vieraita naisia.

  

-Syö, Ritva sanoi ja ojensi greippiä. Se on hyvää.

  

Miehen silmiin jäi epäluuloinen ilme, mutta se otti greipin Ritvan kädestä. Se nuuhki hedelmää, avasi suunsa ja maistoi varovasti kielensä kärjellä maitoista lihaa.

Se irvisti, kun se antoi hedelmän takaisin Ritvalle.

  

-Pitää mennä, se sanoi. Porukat alkaa heräillä.

  

Ritva käänsi selkänsä miehelle. Hän pudotti puoliksi syödyn greipin roskikseen ja odotti, että mies lähtisi saman tien. Sanomatta sanaakaan, yrittämättä turhia selityksiä. Jos se vain lähtisi, eikä sanoisi mitään.

  

-Pitäisi lähteä iltapäivällä appivanhempien mökille

  

Miksi se tekee sen, Ritva ajatteli. Miksi se luulee, että minua kiinnostaa sen perhe-elämä? Miksi se haluaa satuttaa?

  

Hän kääntyi ja katsoi miestä. Ei se ollut ilkeä, se ei vain ymmärtänyt mistään mitään. Se luuli, että se oli Ritvalle samanlainen kuin Ritva sille. Aamupano kerran viikossa. Sisään-ulos- ja näkemiin.

  

-Viikon kuluttua sitten? mies totesi.

  

Ritva nyökkäsi. Mies katsoi häntä hetken ajan suoraan silmiin ja sen käsi liikahti, ikään kuin se olisi yrittänyt nostaa sitä ja koskettaa. Sitten käsi pysähtyi, sormet vetäytyivät nyrkkiin.

  

-Nähdään.

  

Sen ääni oli ylipirteä ja teennäinen. Se kuulosti siltä kuin vihellys olisi jo kutittanut sen kurkkua. Lähtövihellys, kaikki mukaan, matkaan, pois, pois, pois.

  

Ritva avasi sille oven. Se hymyili vielä, mutta se oli enää vain vaisu yritys, ja sai ainoastaan sen naaman vääntymään rumasti kuin itkussa. Ritva painoi oven kiinni sen perästä ja meni keittiön ikkunaan. Mies kulki pihan poikki ja potkaisi ohi mennessään maassa lojuvia pulloja. Se ei katsonut ylös Ritvan ikkunaan. Se ei koskaan tehnyt niin. Ei kääntynyt, ei vilkuttanut, ei lähettänyt lentosuukkoja, ei mitään. Se vaan käveli pois.

  

Tuuli lennätti kertakäyttömukeja. Piha oli törkyisen näköinen. Ritva laski kaihtimet alas, nosti lattialta alushousunsa. Hän veti vahakankaan keittiön pöydältä, taitteli sen tiiviiksi neliöksi ja vei kankaan kaappiin. Alushousut hän pudotti pyykkikoriin.