Hyvä maailma

Annika jäi katsomaan televisiota, kun Sakari lähti ulos Fionan kanssa. Koira hyppi innoissaan Sakarin kiinnittäessä hihnaa sen pantaan.

-Minä en ole kauan, Sakari kertoi Annikalle. Sen verran vaan, että Fiona saa tehtyä asiansa.

Annika nyökkäsi, mutta ei kääntynyt katsomaan Sakaria.

-Sinä varmaan pärjäät sen aikaa, Sakari jatkoi hiljaisella äänellä. Minä en viivy pitkään.

Annikan kapeat olkapäät vapisivat. Laiha käsi puristi kaukosäädintä

Sakari sulki oven äänettömästi. Tultuaan pihalle, hän päästi keuhkonsa tyhjenemään liian kauan pidätetystä hengityksestä. Hän veti sisäänsä ahnaasti ulkoilmaa, veti syvään henkeä, yhä uudestaan ja uudestaan, ikään kuin peläten hapen loppuvan kesken, ikään kuin happea olisi voinut varastoida. Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, ja se, että se tuntui hyvältä, sai hänet hetken kuluttua tuntemaan olonsa pahaksi. Hän tunsi itsensä syylliseksi.

Hän päätti olla ajattelematta asiaa. Hän oli luvannut Annikalle viipyvänsä vain hetken, mutta oli samantekevää, palaisiko hän kotiin saman tien vai vasta viidentoista minuutin kuluttua. Annika itkisi koko sen ajan, jonka Sakari oli poissa.

Fiona veti hihnaa malttamattomana. Koira kaipasi liikuntaa, sillä se oli ollut ulkona vain vähän aikaa aamulla.  Sakari löysäsi hihnaa. Hihna näytti naurettavan pitkältä niin pienen koiran jatkeena. Huvittava ulkomuoto ei kuitenkaan haitannut Fionaa, joka juoksi kärsimättömänä eteenpäin. Vasta kun he pääsivät syvemmälle metsään, koira rauhoittui, alkoi kävellä ja nuuhkia. Lenkkipolku oli valaistu, mutta suurin osa lampuista ei palanut. Osa oli kivitetty rikki, osa oli sammunut itsestään. Sakari kulki koiran perässä ja pysähtyi odottamaan sitä, kun se löysi jotain kiinnostavaa maassa maatuvien lehtien seasta.
Tuntui hyvältä olla ulkona.
Se tarkoitti samaa kuin että tuntui hyvältä olla pois Annikan luota. Se oli tosiasia, jota Sakari ei halunnut ajatella sen tarkemmin. Se oli asia, joka vain oli niin.

-Jatketaan matkaa.

Oli parempi pysytellä liikkeessä. Jos pysähtyi liian pitkäksi aikaa, ajatukset hyökkäsivät saman tien. Ajatukset odottivat vain sopivaa hetkeä, juuri sellaista, jolloin ihminen oli heikommillaan, eikä osannut olla varuillaan. Sakari oli tottunut olemaan varuillaan. Annikan kanssa oli oppinut sellaiseksi. Jos herpaantui, mitä tahansa saattoi tapahtua, ja yleensä tapahtuikin. Juuri kun oli luullut, että kaikki oli hyvin, että kaikesta selvittäisiin, että voitaisiin jatkaa eteenpäin, jotain tapahtui, ja he olivat jälleen lähtökuopassa.

Sen jälkeen, kun Annika oli jäänyt sairaslomalle, kaikki oli ollut mahdollista. Kaikkeen oli varauduttava.

***

Sakari huokaisi, nykäisi Fionaa merkiksi, että oli aika jatkaa eteenpäin. Koira haukahti loukkaantuneena. Sen korvat värisivät närkästyneinä, eikä Sakari voinut olla hymyilemättä sille. Hän ei ollut koskaan ollut mikään koiraihminen, eikä hän ollut voinut ymmärtää ihmisiä, jotka puhuivat koirille kuin vertaisilleen tai jotka puhuivat koiristaan yhtä paljon ja innokkaasti kuin jostain ihmisestä, perheenjäsenestä, lapsesta.

Nykyään hän puhui Fionalle enemmän kuin Annikalle. Tuntui, että koira halusikin kuunnella häntä, Annika ei halunnut sitä. Sen takia ihmiset varmaan hankkivatkin koiran, Sakari oli tajunnut, juuri siksi, että olisi joku, joka palvoisi täysin pyyteettömästi ja kritiikittömästi, joka olisi aina iloinen nähdessään sinut, joka ei kyselisi turhia, eikä vastaisi väärin. Ihmisestä ei ollut sellaiseen ja siksi ihmiset rakastivat koiriaan enemmän kuin omia lajitovereitaan.

Ensi alkuun oli tuntunut hyvältä ajatukselta hankkia koira. Annikan oli ulkoiltava, ja koira pakottaisi hänet siihen. Koira pitäisi Annikan kiinni elämässä ja päiväjärjestyksessä. Ihminen saattoi lakata huolehtimasta itsestään, mutta koirasta oli pidettävä huolta.

Aluksi Annika oli ollut innoissaan Fionasta. Hän oli kävellyt sen kanssa päivisin useammankin lenkin, ja Sakari oli hiljaisena katsonut heitä ja toivonut, että pahin alkaisi olla ohi. Että Annika toipuisi uupumuksestaan, että masennus alkaisi hellittää, että Annika palaisi takaisin elämään. Annikan paluu vanhaan työhön oli mahdotonta, sen Sakari tiesi, mutta hän toivoi, että Annika jaksaisi muuten jatkaa elämää.

Fiona tuntui hyvältä ratkaisulta, koira joka pakotti elämään. Annika näytti pirteämmältä, eikä hän itkenyt enää unissaan niin usein kuin ennen. Hän ei enää puhunut koulusta ja oppilaista, ei sitä taukoamatonta puhetta, joka oli päättynyt pitkään hiljaisuuteen. Hän muisteli ennemminkin asioita, joita he olivat Sakarin kanssa tehneet menneinä vuosina. Maista, joissa he olivat käyneet, taidenäyttelyistä, jotka olivat koskettaneet syvästi, museoista, joissa he olivat viipyneet tuntikausia. Oli ikään kuin Annika olisi pakottanut mieleensä asiat, joiden takia kannatti jatkaa elämistä, joiden takia kannatti nousta ylös aamuisin. Tulevaisuudesta Annika ei puhunut koskaan, ja Sakari ymmärsi sen. Vielä muutama kuukausi sitten hänkään ei olisi uskaltanut ajatella tulevaisuutta. Oli ollut vain hirvittävä nyt-hetki, Annikan taukoamaton itku, kaikki oppilaiden loukkaukset, solvaukset ja kiinnikäymiset, kaikki, kaikki paha ja sen jälkeen pelkkä hiljaisuus, eikä Annika enää jaksanut nousta aamulla, Annika ei jaksanut lähteä ulos, ei mennä suihkuun, ei syödä, ei nukkua, ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta, jonka särki vain itku, joka sai Sakarin tuntemaan itsensä entistä avuttomammaksi.

Fionan tultua taloon, oli tuntunut, oli näyttänyt siltä, että asiat voisivat muuttua. Ehkä jopa parempaan suuntaan.

***

Sitten kaikki oli jälleen romahtanut. Sakari oli kuullut Annikan itkun porraskäytävästä ja hän oli juossut ovelle vastaan. Annika oli rynnännyt hänen syliinsä ja puhunut jostakin mustasta miehestä, joka oli pelästyttänyt hänet metsän reunassa, kun hän oli ollut ulkoiluttamassa Fionaa. Sakari ei koskaan saanut tietää, mitä se mies oli tehnyt. Hän ei edes tiennyt, oliko sellaista miestä edes olemassakaan muualla kuin Annikan mielessä. Annika ei osannut vastata kysymyksiin, Annika ei halunnut kysymyksiä, vaan käpertyi entistä syvemmälle itseensä, itki ja lopulta vaikeni, eikä Sakari kysynyt uudestaan.

Sen illan jälkeen Annika kieltäytyi ulkoiluttamasta Fionaa. Mikään ei saanut häntä menemään metsään tai muuallekaan ulos. Sakari ehdotti, että he menisivät yhdessä ulos, ulkoiluttaisivat yhdessä Fionaa, mutta Annika ei halunnut lähteä. Hän ei voinut hengittää siellä, hän kertoi Sakarille. Siellä ei ollut riittävästi happea. Hänen sydämensä ei kestäisi sitä, se oli repeämäisillään jo muutenkin. Se särkyisi, ihan niin kuin se oli särkynyt koulussa, ja niin Annika alkoi jälleen puhua viimeisistä kuukausista koulussa, oppilaistaan ja muista opettajista. Sakari oli kuullut ne asiat moneen kertaan, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin istua ja kuunnella. Annikan oli puhuttava paha pois, lääkäri oli sanonut niin, ja koska Annika ei halunnut lähteä terapiaan, eikä halunnut lääkkeitä, jonkun oli kuunneltava. Asiat oli käsiteltävä, lääkäri oli todennut, muuten Annika romahtaisi uudestaan.

Siitä, miten kauan ja kuinka usein niitä asioita oli käsiteltävä, lääkäri ei ollut sanonut mitään. Oli vain antanut lääkereseptin ja suositellut terapian aloittamista. Sitten joskus, kun Annika haluaisi ja jaksaisi.

***

Sakari veti Fionan liikkeelle. Koira saattoi olla peloissaan, mutta se oli vain pieni piski, joka toimi vaistonsa varassa. Sakarilla ei ollut mitään pelättävää. Hän käveli lähemmäs hahmoa, mutta vasta päästyään kiven luo, hän tunnisti istujan. Se oli poika A-talosta, yksi harvoista murrosikäisistä, joita taloyhtiössä oli. Sakari ei muistanut pojan nimeä, tuskin hän oli sitä koskaan kuullutkaan, mutta hän tiesi pojan muuten. Paremmin hän tiesi pojan vanhemmat, joiden juopottelu ja riidat olivat oll naapureiden puheenaiheena jo monen vuoden ajan.

-Vittu, mikä rakki, poika sanoi. Varsinainen rotta.

Pojan ääni sammalsi, ja Sakari huomasi pojan huojuvan istuessaan. Fionan karvat nousivat pystyyn ja se murahti.

-Vitun narinapiski. Mikä helvetin homo sä oikein olet, ku sulla on tollanen piski?

Poika katsoi Sakaria. Poika oli ruma, suuri ja lihava, eikä pojan kasvoissa ollut mitään hyvää. Sakari veti Fionaa perässään, sillä hän ei halunnut jäädä riitelemään pojan kanssa. Hän oli tosin suurikokoisempi kuin poika, mutta hän ei pitänyt ilmeestä pojan silmissä. Eikä hän pitänyt tyhjästä pullosta, joka oli pojan kädessä. Vain yksi huitaisu kiveen ja pullo muuttuisi tappavaksi aseeksi.

-Saatanan homo, poika sanoi pudottautuen maahan. Ja saatanan homokoira. Mitä vittua te teitte tuolla metsässä? Panit sä tota piskiä perseeseen?

Sakari puristi Fionan remmiä ja repi koiraa, jonka jalat tuntuivat lukkiutuneen paikoilleen. Hän perääntyi ja varoi katsomasta poikaa.

-Vitun homot, poika sanoi tullen lähemmäksi. Vittu mikä mesta. Lakupaloja, ryssän huoria ja vitun homoja. Vittu, mä tapan kaikki.

Poika nosti pulloaan. Sakari kumartui ja otti Fionan syliinsä. Hän perääntyi edelleen, sillä hän ei aikonut kääntää selkäänsä pojalle.

-Vitun homo! Pelkäätsä? Saatanan hintti. Ota se piskis ja painu vittuun. Muuten mä tapan sut. Kuuletsä! Mä tapan sut!

***

Sakari käveli nopeasti, katsoen kaiken aikaa olkapäänsä yli. Poika katosi pimeyteen. Hänen äänensä kuului edelleen, mutta se oli muuttunut itkuiseksi, eikä sanoista saanut enää selvää. Sakari laski Fionan maahan. Hänen sydämensä löi epäsäännöllisesti ja hän tajusi olevansa hiestä märkä. Hän ei voinut mennä kotiin tässä mielentilassa. Hän ei voinut pelästyttää Annikaa. Hän oli yrittänyt vakuuttaa Annikalle, ettei maailmassa ollut mitään pelättävää, että maailma oli hyvä paikka, että Annikalla oli mahdollisuus palata takaisin elämään.
Hän ei halunnut valehdella.

Hän jäi vielä hetkeksi pihalle yrittäen rauhoittua ja katsoa samalla, ettei poika tullut hänen perässään. Piha oli kuitenkin tyhjä. Lauantai-ilta oli ajanut ihmiset koteihinsa ja kapakoihin. Fiona pysytteli Sakarin jaloissa. Eläin oli pelästyneen oloinen, ja Sakari toivoi, ettei Annika huomaisi mitään.

Vastapäisen talon ulko-ovi avautui. Sakari näki D-talon nuoren somalipojan astuvan pihalle. Hän oli nähnyt pojan aikaisemminkin, mutta ei ollut koskaan puhunut pojan kanssa. Hänen englantinsa oli huonoa, eikä hän uskonut pojan puhuvan suomea. Poika pysähtyi nähdessään Sakarin. He tuijottivat toisiaan pihan poikki, ja juuri silloin Sakari tajusi, että pojan täytyi olla se musta mies, jota Annika oli pelästynyt ollessaan ulkoiluttamassa Fionaa.

Poika ei ollut vielä mikään mies, kaukana siitä, lyhyt ja hento, suorastaan laiha. Poika ei näyttänyt vaaralliselta, ja Sakarin oli vaikea uskoa, että poika olisi tehnyt mitään muuta Annikalle kuin ilmestynyt liian yllättäen paikalle. Poika näytti itse liian pelokkaalta pystyäkseen pelottamaan ketään. Annikan pelästyttämiseen ei tarvittu paljon, ja poika oli onnistunut siinä, eikä Annika ollut sen jälkeen halunnut mennä ulos. Annika oli vetäytynyt uudestaan kuoreensa, ja toivo, joka oli alkanut elää Sakarissa Fionan hankkimisen myötä, oli kuollut.
Kaikki oli pojan syytä.

Sakari nosti kätensä tervehdykseen. Poika teki samoin, hyvin epävarmasti ja kädenliike oli melkein olematon. Kumpikaan heistä ei hymyillyt. Sakari avasi ulko-oven, mutta ei sytyttänyt valoja porraskäytävään. Hän jäi seisomaan Fionan kanssa pimeään ja katsoi, kun poika ylitti pihan.  

Sakari astui ovesta takaisin pihalle, kun poika oli kävellyt ohi. Hän piti ulko-ovea auki, jotta sen loksahdus ei saisi poikaa kääntymään. Hän näki pojan kulkevan parkkipaikan läpi, suoraan metsää ja lenkkipolkua kohti. Pojan askeleet olivat hitaat kuin vanhan miehen, joka oli kulkenut jo tarpeeksi. Sakari katsoi poikaa. Hän olisi voinut juosta pojan perään, varoittaa tätä menemästä kävelytielle, kehottaa tätä kääntymään takaisin. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, sillä hän ei halunnut ajatella asiaa sen enempää. Oli parempi pysyä liikkeessä, ottaa muutama askel ja avata kotiovi. Palata Annikan luo ja yrittää vakuuttaa tälle, että elämä oli elämisen arvoista.

Maailma oli hyvä paikka.