Isä
saneli ostoslistaa. Aleksi istui pöydän ääressä. Lyijykynä oli
keltainen ja pitkä, isä oli juuri teroittanut sen, ja sillä oli hyvä
kirjoittaa. Aleksi katsoi kirjaimiaan. Hän ei ollut tyytyväinen
riveihin, ne olivat vinoja, eikä jokainen sana ollut mahtunut yhdelle
riville.
-Mitäs meillä siinä on? Luetko?
-Maitoa, leipää, juustoa, kananmunia, maksa..laa..tikkoa. Aika paljon.
-Mmmm. Jotain vielä. Kirjoita vihanneksia.
V,
I, H,A,N,E,K,S,I,J,A. Se oli pitkä sana, eikä se mahtunut yhdelle
riville. Aleksi katsoi varovasti isää. Uskaltaisiko hän ehdottaa, että
he ostaisivat karkkia? Isä ei yleensä antanut ostaa karkkia, mutta ehkä
tänään? Isä oli ollut aika iloinen koko aamupäivän ajan, kun he olivat
siivonneet. Lauantaisin he aina siivosivat. Lauantaisin olisi ollut
kiva katsoa telkkarista lastenohjelmia aamulla, mutta yleensä isä
imuroi silloin. Isän mielestä silloin oli turha pitää televisiota auki,
sillä imuri piti niin kovaa ääntä, eikä telkkarista isän mielestä
tullut mitään niin katsomisen arvoistakaan. Oli parempi imuroida.
Aleksi
sai imuroida makuuhuoneen. Matto oli hankala, imuri tarttui siihen
kiinni, imaisi melkein maton mukaansa, joten isä tuli yleensä auttamaan
maton kanssa. Sängyn alta oli helpompi imuroida, siellä imuri suihki
melkein kuin itsestään. Isä imuroi kaiken muun, olohuoneen, keittiön,
eteisen ja vessan. Tänään Aleksi oli kuullut isän laulavan jotain.
Imurin sähäkkä pauhu oli peittänyt laulun sanat alleen, mutta ihan
selvästi isä oli laulanut. Sitä isä ei ollut koskaan aikaisemmin
tehnyt. Ei ainakaan sen jälkeen, kun äiti oli lähtenyt.
-Vihanneksia, Aleksi sanoi. Ostetaanko vielä jotain muuta?
Isä
katsoi ulos ikkunasta ja kohautti harteitaan. Aleksi seurasi isän
katsetta. Pihalla oli Eeva-täti. Eevalla oli kädessään joku laukku.
Äidillä oli ollut paljon suurempi laukku.
Eeva-täti
oli mukava. Eeva ei ollut eskariryhmässä, vaan Tiivitaaveissa.
Tiivitaavit olivat pienempiä. Aleksikin oli ollut Tiivitaavi vielä
ennen kesää. Nyt hän oli eskareissa. Keväällä Eeva oli kysynyt,
halusiko hän tehdä äitienpäiväkortin. Kun Aleksi oli näyttänyt korttia
isälle isän tullessa hakemaan tarhasta, isä oli muuttunut oudon
näköiseksi, eikä ollut sanonut mitään. Kortti oli hieno Aleksin
mielestä. Siinä oli sydän, jonka hän oli täyttänyt erivärisillä
silkkipaperipalloilla. Kaikki olivat saaneet silkkipaperisilppua ja
niistä oli voinut pyörittää pieniä palloja sormien avulla. Sitten
valmiiksi piirretty sydän oli sivelty liimalla ja silkkipaperipallot
oli painettu ihan varovasti kiinni liimaan. Kortissa luki "onnea
äidille". Eeva oli antanut kirjoitusmallin niille, jotka eivät vielä
osanneet kirjoittaa itse. Aleksi ei tarvinnut mallia, hän oli oppinut
kirjoittamaan juuri ennen kortin tekemistä. Isä oli opettanut.
Isä oli ottanut kortin Aleksin kädestä ja antanut sen Eevalle. Isän ilme oli ollut hassu, ihan kuin isää olisi naurattanut. He olivat lähteneet tarhasta, kävelleet lujaa, eikä Aleksi ollut uskaltanut sanoa mitään.
Tällä
viikolla tarhassa oli tehty joulukortteja. Niitä oli saanut tehdä
mummoille ja vaareille ja serkuille. Aleksi oli tehnyt kortin äidille.
Hän oli piirtänyt punaisen tontun ja valkoisen lumiukon ja kun ne oli
väritetty, hän oli piilottanut kortin roskikseen paperisilpun alle.
-Vihanneksia, Aleksi toisti saadakseen isän huomion.
Isä katsoi Aleksia. Nyt, Aleksi ajatteli, nyt uskaltaisi kysyä
-Kirjoitanko "karkkia"?
Hän
ei uskaltanut katsoa isää, ei ennen kuin tämä vastaisi. Karkkia,
karkkia, karkkia, Aleksi ajatteli ja tunsi suuhun nousevan sulavan
suklaan pehmeän maun. Sellaista suklaata kuin Ville oli tuonut tarhaan,
kun sillä oli ollut synttärit.
-Vai karkkia...katsotaan sitä sitten.
Lauantai
oli aina samanlainen. Ensin aamupala, sitten imuri esiin. Kun oli
imuroitu, isä pyyhki pölyt. Aleksi sai pestä kylpyhuoneen. Se oli
mukavaa hommaa. Hän valutti mäntysuopaa vessanpyttyyn ja otti harjan ja
jynssäsi sillä ylös-alas-ylös-alas. Piti tosin olla varovainen, ettei
vettä ja vaahtoa lentänyt lattialle. Valkoinen vessanpytty muuttui
entistä valkoisemmaksi, vaahtoa tuli aika paljon ja saattoi kuvitella,
että vaahto oli pehmeää jäätelöä, makeaa ja kylmää. Tai hattaraa,
sellaista, jota sai vain Linnanmäellä.
Äiti
oli ostanut hänelle siellä kerran hattaran. Se oli ollut suuri ja
pehmeä ja kun siitä haukkasi, koko naama muuttui tahmeaksi ja makeaksi.
Äiti oli nauranut ja sanonut, että hän näytti sokeripossulta. Isä ei
ollut sanonut mitään, sillä isä ei ollut mukana. Isä ei tykännyt
Linnanmäestä, sanoi, ettei pää kestänyt niitä laitteita. Äiti tykkäsi.
Äiti tuli mukaan melkein kaikkiin laitteisiin, ainoastaan jotkut hän
jätti väliin. Kun Aleksi meni eläinkaruselliin, äiti jäi odottamaan,
istuutui penkille ja puhui puhelimeen. Aleksi istui norsun selässä,
kiersi ja käänsi päätään, jotta näkisi äidin koko ajan. Karusellin
musiikki soi lujaa.
Viime kesänä
äiti ja Aleksi eivät olleet enää syöneet hattaraa Linnanmäellä. Viime
kesänä ei ollut lainkaan ollut Linnanmäen-reissua. Äiti oli jo
lähtenyt, eikä isän pää vieläkään kestänyt niitä laitteita.
Kun
oli imuroitu, pyyhitty pölyt ja pesty vessa, istuttiin keittiön pöydän
ääreen miettimään, mitä ruokaa pitäisi ostaa kaupasta. Isän mielestä
oli hyvä, että Aleksi kirjoitti kauppalistan. Se oli hyvää harjoitusta,
isä oli sanonut. Siinä sai harjoitella sekä kirjoittamista että
lukemista ja ne sujuisivat kuin vettä vaan syksyllä, kun koulu alkaisi.
Oli hyvä osata lukea ja kirjoittaa riittävän ajoissa, isä oli todennut,
koska sillä tavalla kukaan ei päässyt huijaamaan ja asioista saattoi
ottaa itse selvää. Se oli tärkeää.
Isä
luki aina. He kävivät yhdessä kirjastossa ja lainasivat paljon kirjoja.
Aleksi tykkäsi lukea Tinttejä. Tintti oli rohkea. Tintti ei pelännyt
mitään ja Tintti matkusti joka puolelle maailmaa. Tintti oli käynyt
Amerikassakin, siellä minne äitikin oli matkustanut. Tietenkään Tintti
ei ollut totta, kyllä Aleksi sen tiesi, mutta tuntui hyvältä tietää,
että äiti oli samassa paikassa Tintin kanssa.
Isä
ei lukenut Tinttejä. Isä luki vain aikuisten kirjoja, joissa ei ollut
kuvia. Tai oli niissä välillä, karttoja ja sellaisia, mutta ei
sellaisia kuvia kuin lastenkirjoissa. Isä luki myös ääneen Aleksille
joka ilta. Isä oli lukenut Aleksille jo silloin, kun äiti oli vielä
ollut kotona. Äiti oli katsonut televisiota ja isä oli tullut sängyn
laidalle ja lukenut. Isä tykkäsi lukemisesta, leikkimisestä isä ei niin
välittänyt. Äiti rakensi joskus legoista taloja. Äidin talot olivat
suuria ja niissä oli paljon ikkunoita. Ne olivat värikkäitä ja niissä
asui onnellisia ihmisiä, niin äiti oli sanonut. Sellaisia onnellisia
ihmisiä, jotka saivat tehdä mitä ne tahtoivat, jotka saivat tulla ja
mennä, eikä niiden tarvinnut pysyä paikoillaan.
Sitten äiti oli hajottanut talon, ja Aleksi oli saanut korjata legot pois lattialta ennen nukkumaanmenoa.
Hän
ei ollut leikkinyt legoilla aikoihin. Ne olivat tallessa makuuhuoneen
kaapissa, mutta hän alkoi aina ajatella äitiä, kun hän katsoi niitä
legoja, eikä silloin tehnyt mieli rakentaa mitään.
Lukeminen
oli mukavaa. Isä luki hänelle parhaillaan kirjaa egyptiläisestä
lääkäristä, joka teki vaarallisia leikkauksia ihmisten aivoissa. Se oli
historiallinen kirja, isä oli selittänyt, se ei tapahtunut tässä
ajassa, vaan kauan sitten. Oikeastaan se oli ihan jännä kirja, Aleksi
ajatteli, kamalan pitkä vaan. Menisi kauan aikaa ennen kuin voitaisiin
aloittaa uusi kirja.
Uudet
kirjat olivat sen takia hyviä, koska niistä ei koskaan tiennyt mitä
niissä tulisi tapahtumaan. Se oli vähän niin kuin matkustamista
jonnekin uuteen paikkaan. Ei voinut tietää millaista siellä olisi, ei
tietäisi kuka tulee vastaan. Olikohan äitiä pelottanut, kun se oli
lähtenyt Amerikkaan, Aleksi oli usein ajatellut. Eihän äiti ollut yhtä
rohkea kuin Tintti, eikä äidillä ollut edes koiraa niin kuin Tintillä
Milou turvanaan.
Ehkä äiti ei ollut pelännyt. Olihan sillä ollut Rami mukanaan.
Isä otti keittiön laatikosta kaksi muovikassia. Aleksi katsoi tarkasti, kun isä taitteli kassit, niin moneen kertaan, että ne olivat niin pieniä, että ne mahtuivat isän takin taskuun. Aleksi ei saanut niitä niin pieniksi. Hän oli yrittänyt monta kertaa, mutta muovikassit olivat liukkaita ja hankalia, ei niistä saanut pieniä millään.
Olisikohan Eeva vielä pihalla. Se olisi mukavaa. Eeva oli kiva. Se oli eilenkin kysynyt, kun isä ja hän olivat tulleet kotiin päiväkodista, tulisivatko he illalla joulujuhliin. Pihalla olisi pikkujoulujuhlat, Eeva oli kertonut, ja kaikki olivat tervetulleita. Grilliin laitettaisiin tulet ja kaikki voisivat grillata makkaraa.
Grillimakkara oli hyvää Aleksin mielestä. Isä oli kerran ostanut hänelle grillimakkaran. Se oli tapahtunut viime talvena, kun he olivat lähteneet hiihtämään. He olivat hiihtäneet kauan aikaa. Isä hiihti edessä, Aleksi tuli perässä. Sukset lipsuivat, mutta Aleksi ei ollut uskaltanut pyytää isää hiihtämään hitaammin. Isä oli sauvonut ylämäetkin kovaa vauhtia ja oli aina välillä hävinnyt näkyvistä. Metsä oli ollut musta ja pimeä valkoisen ladun molemmilla puolilla, mutta Aleksi ei ollut pelännyt.
Ladulla oli mukava olla. Oli ihan hiljaista, eikä muita hiihtäjiä näkynyt. He olivat lähteneet aikaisin liikkeelle, isällä oli ollut herätyskello soimassa, vaikka oli sunnuntaiaamu. Isä oli sanonut, ettei halunnut olla ladulla silloin, kun se olisi liian täynnä. Oli parempi lähteä riittävän ajoissa, niin pääsi ajoissa kotiin.
Aleksi oli kivunnut mäen päälle. Hänen käsiään särki. Hän oli iskenyt sauvat lumeen ja toivonut, että ne pitäisivät hänet paikoillaan. Lipsuvat sukset halusivat koko ajan taaksepäin. Jalkojakin väsytti, mutta ne eivät olleet niin kipeät kuin kädet, joiden avulla hän oli saanut vetää itseään ylös mäkeä. Isä odotti mäen yläpuolelle. Aleksi läähätti ja päässä tuntui inhottavan hikiseltä. Hänellä oli yhtä aikaa kuuma ja kylmä. Hyvä olo siitä, että oli päässyt mäen ylös, huono olo sen takia, ettei jaksanut enää.
-Taisi ottaa voimille, Aleksi kuuli isän sanovan jostain korkealta. Parempi irrottaa sukset. Huilataan vähän aikaa. Ostetaan hiihtomajasta mehua.
Aleksi oli katsonut ympärilleen. Latu johti ruskean pikku mökin luo. Se näytti samanlaiselta kuin Punahilkan isoäidin mökki eräässä kirjassa, jonka Aleksi oli lukenut. He jättivät sukset ja sauvat mökin ulkopuolelle, menivät sisään ja isä oli ostanut heille kuumaa mehua ja Aleksille grillimakkaran.
Aleksi ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää. Ei edes äidin ostama hattara ollut maistunut yhtä hyvältä. Isä oli syönyt korvapuustia, eivätkä he olleet puhuneet mitään, puhallelleet vain kuumaa mehua, jotta se jäähtyisi juotavaksi.
-Emme me taida tulla, isä oli vastannut Eevalle. Kiitos vaan kutsusta.
Aleksi ei ollut sanonut mitään. Oli turha pyytää, vaikka olisikin halunnut grillimakkaraa. Eevakaan ei ollut pyytänyt heitä uudestaan, sanonut vaan hei-hei ja lähtenyt sisälle. Hekin olivat menneet kotiin. Isä oli alkanut laittaa ruokaa ja Aleksi oli mennyt makuuhuoneeseen. Hän oli avannut kaapin oven ja katsonut legoja. Ne olivat näyttäneet tyhmiltä ja turhilta, ei niillä voinut enää leikkiä. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni ja kääntynyt. Isä oli seissyt makuuhuoneen.
-Ajattelitko rakentaa jotain? Ota vaan ne sieltä.
-En halua. Ei huvita.
Aleksi oli mennyt sänkynsä päälle makaamaan. Hän otti kirjan käteensä, mutta ei lukenut sitä. Se oli tylsä kirja, kaikki kirjat olivat tylsiä.
-Jos sitten joskus, isä oli sanonut ja lähtenyt takaisin keittiöön.
Jostain syystä Aleksia oli alkanut itkettää. Hän ei halunnut itkeä, se oli tyhmää ja Tiivitaavien tapaista. Hän oli jo eskari, eivätkä eskarilaiset itkeneet.
Illalla
tulisi Avara luonto. He katsoivat sitä aina yhdessä, hän ja isä. He
istuivat vierekkäin sohvalla ja katsoivat kaikenlaisia eläimiä joka
puolelta maailmaa. Eräänä lauantaina oli tullut ohjelma biisoneista.
Biisonit asuivat Amerikassa. Aleksi oli katsonut tarkkaan, mutta
ohjelmassa ei ollut mitään, mikä olisi kertonut, että äiti oli myös
siellä. Amerikassa. Ei tietenkään, eihän äiti ollut siellä missä oli
biisoneita. Biisonit asuivat ihan muualla, ja äiti oli Floridassa.
Floridassa oli palmuja, ei biisoneita. Kuitenkin Aleksia oli
jännittänyt, kun hän oli katsonut ohjelmaa.
Tänäänkin
he avaisivat television ja katsoisivat Avaraa luontoa. Ja ehkä heillä
silloin olisi karkkia, jota voisi syödä samalla. Aleksi noukki
taskustaan ostoslistan. Siinä luki hyvin pienellä "karkkia". Isähän ei
ollut kieltänyt.
-Onko sinulle se ostoslista? isä kysyi vetäessään takkia ylleen. Minulla on kassit.
Aleksi
nyökkäsi. Hän taitteli ostoslistan pieneksi ja laittoi sen takaisin
taskuun. Taskun vetoketju oli paras vetää kiinni, ettei lappu häviäisi.
-Ajattelin, josisä aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan.
Aleksi katsoi isää.
-Jos
vaikka ostettaisiin makkaraa ja paistettaisiin pannulla, isä sanoi
katsoen hattuhyllyä. Se olisi vähän niin kuin grillimakkaraa.
Aleksi
pidätti hengitystään. Isän ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Aleksin
korvissa kohisi, eivätkä saappaat tahtoneet mennä kunnolla jalkoihin.
-Mitäs sanot? isä kysyi.
-Joo, Aleksi vastasi. Se olisi hyvää.
-No hyvä. Ja sitten
Aleksi
sai saappaat jalkaan ja katsoi isää. Isä oli siirtänyt katseensa
hattuhyllystä alaspäin ja hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat.
-Varmaan sitten jotain karkkiakin, isä sanoi ja avasi ulko-oven.
-Isi
Isä kääntyi ja katsoi Aleksia.
-Minä voisin vaikka rakentaa legoilla sitten kun tullaan kotiin, Aleksi sanoi nopeasti. Sillä aikaa kun sinä paistat makkaraa.
Isä nyökkäsi.
-Ja sitten syödään karkkia ja katsotaan avaraa luontoa, Aleksi jatkoi yhä nopeasti, vaikka ei ollut mitään kiirettä.
Isä
ei peruisi lupauksiaan. Kuitenkin oli pakko puhua nopeasti ja oli ihan
hengästynyt olo, ihan kuin olisi kiivennyt mäen huipulle lipsuvilla
suksilla. Kiivennyt ja kaatunut ja lipsunut ja väsynyt, mutta kuitenkin
päässyt perille.
*** loppu ***