300995.jpg


Isä saneli ostoslistaa. Aleksi istui pöydän ääressä. Lyijykynä oli keltainen ja pitkä, isä oli juuri teroittanut sen, ja sillä oli hyvä kirjoittaa. Aleksi katsoi kirjaimiaan. Hän ei ollut tyytyväinen riveihin, ne olivat vinoja, eikä jokainen sana ollut mahtunut yhdelle riville.

-Mitäs meillä siinä on? Luetko?

-Maitoa, leipää, juustoa, kananmunia, maksa..laa..tikkoa. Aika paljon.
-Mmmm. Jotain vielä. Kirjoita vihanneksia.

V, I, H,A,N,E,K,S,I,J,A. Se oli pitkä sana, eikä se mahtunut yhdelle riville. Aleksi katsoi varovasti isää. Uskaltaisiko hän ehdottaa, että he ostaisivat karkkia? Isä ei yleensä antanut ostaa karkkia, mutta ehkä tänään? Isä oli ollut aika iloinen koko aamupäivän ajan, kun he olivat siivonneet. Lauantaisin he aina siivosivat. Lauantaisin olisi ollut kiva katsoa telkkarista lastenohjelmia aamulla, mutta yleensä isä imuroi silloin. Isän mielestä silloin oli turha pitää televisiota auki, sillä imuri piti niin kovaa ääntä, eikä telkkarista isän mielestä tullut mitään niin katsomisen arvoistakaan. Oli parempi imuroida.

Aleksi sai imuroida makuuhuoneen. Matto oli hankala, imuri tarttui siihen kiinni, imaisi melkein maton mukaansa, joten isä tuli yleensä auttamaan maton kanssa. Sängyn alta oli helpompi imuroida, siellä imuri suihki melkein kuin itsestään. Isä imuroi kaiken muun, olohuoneen, keittiön, eteisen ja vessan. Tänään Aleksi oli kuullut isän laulavan jotain. Imurin sähäkkä pauhu oli peittänyt laulun sanat alleen, mutta ihan selvästi isä oli laulanut. Sitä isä ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Ei ainakaan sen jälkeen, kun äiti oli lähtenyt.

-Vihanneksia, Aleksi sanoi. Ostetaanko vielä jotain muuta?

Isä katsoi ulos ikkunasta ja kohautti harteitaan. Aleksi seurasi isän katsetta. Pihalla oli Eeva-täti. Eevalla oli kädessään joku laukku.
Äidillä oli ollut paljon suurempi laukku.

Eeva-täti oli mukava. Eeva ei ollut eskariryhmässä, vaan Tiivitaaveissa. Tiivitaavit olivat pienempiä. Aleksikin oli ollut Tiivitaavi vielä ennen kesää. Nyt hän oli eskareissa. Keväällä Eeva oli kysynyt, halusiko hän tehdä äitienpäiväkortin. Kun Aleksi oli näyttänyt korttia isälle isän tullessa hakemaan tarhasta, isä oli muuttunut oudon näköiseksi, eikä ollut sanonut mitään. Kortti oli hieno Aleksin mielestä. Siinä oli sydän, jonka hän oli täyttänyt erivärisillä silkkipaperipalloilla. Kaikki olivat saaneet silkkipaperisilppua ja niistä oli voinut pyörittää pieniä palloja sormien avulla. Sitten valmiiksi piirretty sydän oli sivelty liimalla ja silkkipaperipallot oli painettu ihan varovasti kiinni liimaan. Kortissa luki "onnea äidille". Eeva oli antanut kirjoitusmallin niille, jotka eivät vielä osanneet kirjoittaa itse. Aleksi ei tarvinnut mallia, hän oli oppinut kirjoittamaan juuri ennen kortin tekemistä. Isä oli opettanut.

Isä oli ottanut kortin Aleksin kädestä ja antanut sen Eevalle. Isän ilme oli ollut hassu, ihan kuin isää olisi naurattanut. He olivat lähteneet tarhasta, kävelleet lujaa, eikä Aleksi ollut uskaltanut sanoa mitään.

Tällä viikolla tarhassa oli tehty joulukortteja. Niitä oli saanut tehdä mummoille ja vaareille ja serkuille. Aleksi oli tehnyt kortin äidille. Hän oli piirtänyt punaisen tontun ja valkoisen lumiukon ja kun ne oli väritetty, hän oli piilottanut kortin roskikseen paperisilpun alle.

-Vihanneksia, Aleksi toisti saadakseen isän huomion.

Isä katsoi Aleksia. Nyt, Aleksi ajatteli, nyt uskaltaisi kysyä

-Kirjoitanko "karkkia"?

Hän ei uskaltanut katsoa isää, ei ennen kuin tämä vastaisi. Karkkia, karkkia, karkkia, Aleksi ajatteli ja tunsi suuhun nousevan sulavan suklaan pehmeän maun. Sellaista suklaata kuin Ville oli tuonut tarhaan, kun sillä oli ollut synttärit.

-Vai karkkia...katsotaan sitä sitten.



301343.jpg

Lauantai oli aina samanlainen. Ensin aamupala, sitten imuri esiin. Kun oli imuroitu, isä pyyhki pölyt. Aleksi sai pestä kylpyhuoneen. Se oli mukavaa hommaa. Hän valutti mäntysuopaa vessanpyttyyn ja otti harjan ja jynssäsi sillä ylös-alas-ylös-alas. Piti tosin olla varovainen, ettei vettä ja vaahtoa lentänyt lattialle. Valkoinen vessanpytty muuttui entistä valkoisemmaksi, vaahtoa tuli aika paljon ja saattoi kuvitella, että vaahto oli pehmeää jäätelöä, makeaa ja kylmää. Tai hattaraa, sellaista, jota sai vain Linnanmäellä.

Äiti oli ostanut hänelle siellä kerran hattaran. Se oli ollut suuri ja pehmeä ja kun siitä haukkasi, koko naama muuttui tahmeaksi ja makeaksi. Äiti oli nauranut ja sanonut, että hän näytti sokeripossulta. Isä ei ollut sanonut mitään, sillä isä ei ollut mukana. Isä ei tykännyt Linnanmäestä, sanoi, ettei pää kestänyt niitä laitteita. Äiti tykkäsi. Äiti tuli mukaan melkein kaikkiin laitteisiin, ainoastaan jotkut hän jätti väliin. Kun Aleksi meni eläinkaruselliin, äiti jäi odottamaan, istuutui penkille ja puhui puhelimeen. Aleksi istui norsun selässä, kiersi ja käänsi päätään, jotta näkisi äidin koko ajan. Karusellin musiikki soi lujaa.

Viime kesänä äiti ja Aleksi eivät olleet enää syöneet hattaraa Linnanmäellä. Viime kesänä ei ollut lainkaan ollut Linnanmäen-reissua. Äiti oli jo lähtenyt, eikä isän pää vieläkään kestänyt niitä laitteita.

Kun oli imuroitu, pyyhitty pölyt ja pesty vessa, istuttiin keittiön pöydän ääreen miettimään, mitä ruokaa pitäisi ostaa kaupasta. Isän mielestä oli hyvä, että Aleksi kirjoitti kauppalistan. Se oli hyvää harjoitusta, isä oli sanonut. Siinä sai harjoitella sekä kirjoittamista että lukemista ja ne sujuisivat kuin vettä vaan syksyllä, kun koulu alkaisi. Oli hyvä osata lukea ja kirjoittaa riittävän ajoissa, isä oli todennut, koska sillä tavalla kukaan ei päässyt huijaamaan ja asioista saattoi ottaa itse selvää. Se oli tärkeää.

Isä luki aina. He kävivät yhdessä kirjastossa ja lainasivat paljon kirjoja. Aleksi tykkäsi lukea Tinttejä. Tintti oli rohkea. Tintti ei pelännyt mitään ja Tintti matkusti joka puolelle maailmaa. Tintti oli käynyt Amerikassakin, siellä minne äitikin oli matkustanut. Tietenkään Tintti ei ollut totta, kyllä Aleksi sen tiesi, mutta tuntui hyvältä tietää, että äiti oli samassa paikassa Tintin kanssa.

Isä ei lukenut Tinttejä. Isä luki vain aikuisten kirjoja, joissa ei ollut kuvia. Tai oli niissä välillä, karttoja ja sellaisia, mutta ei sellaisia kuvia kuin lastenkirjoissa. Isä luki myös ääneen Aleksille joka ilta. Isä oli lukenut Aleksille jo silloin, kun äiti oli vielä ollut kotona. Äiti oli katsonut televisiota ja isä oli tullut sängyn laidalle ja lukenut. Isä tykkäsi lukemisesta, leikkimisestä isä ei niin välittänyt. Äiti rakensi joskus legoista taloja. Äidin talot olivat suuria ja niissä oli paljon ikkunoita. Ne olivat värikkäitä ja niissä asui onnellisia ihmisiä, niin äiti oli sanonut. Sellaisia onnellisia ihmisiä, jotka saivat tehdä mitä ne tahtoivat, jotka saivat tulla ja mennä, eikä niiden tarvinnut pysyä paikoillaan.

Sitten äiti oli hajottanut talon, ja Aleksi oli saanut korjata legot pois lattialta ennen nukkumaanmenoa.

Hän ei ollut leikkinyt legoilla aikoihin. Ne olivat tallessa makuuhuoneen kaapissa, mutta hän alkoi aina ajatella äitiä, kun hän katsoi niitä legoja, eikä silloin tehnyt mieli rakentaa mitään.

Lukeminen oli mukavaa. Isä luki hänelle parhaillaan kirjaa egyptiläisestä lääkäristä, joka teki vaarallisia leikkauksia ihmisten aivoissa. Se oli historiallinen kirja, isä oli selittänyt, se ei tapahtunut tässä ajassa, vaan kauan sitten. Oikeastaan se oli ihan jännä kirja, Aleksi ajatteli, kamalan pitkä vaan. Menisi kauan aikaa ennen kuin voitaisiin aloittaa uusi kirja.

Uudet kirjat olivat sen takia hyviä, koska niistä ei koskaan tiennyt mitä niissä tulisi tapahtumaan. Se oli vähän niin kuin matkustamista jonnekin uuteen paikkaan. Ei voinut tietää millaista siellä olisi, ei tietäisi kuka tulee vastaan. Olikohan äitiä pelottanut, kun se oli lähtenyt Amerikkaan, Aleksi oli usein ajatellut. Eihän äiti ollut yhtä rohkea kuin Tintti, eikä äidillä ollut edes koiraa niin kuin Tintillä Milou turvanaan.

Ehkä äiti ei ollut pelännyt. Olihan sillä ollut Rami mukanaan.


302564.jpg

Isä otti keittiön laatikosta kaksi muovikassia. Aleksi katsoi tarkasti, kun isä taitteli kassit, niin moneen kertaan, että ne olivat niin pieniä, että ne mahtuivat isän takin taskuun. Aleksi ei saanut niitä niin pieniksi. Hän oli yrittänyt monta kertaa, mutta muovikassit olivat liukkaita ja hankalia, ei niistä saanut pieniä millään.

Olisikohan Eeva vielä pihalla. Se olisi mukavaa. Eeva oli kiva. Se oli eilenkin kysynyt, kun isä ja hän olivat tulleet kotiin päiväkodista, tulisivatko he illalla joulujuhliin. Pihalla olisi pikkujoulujuhlat, Eeva oli kertonut, ja kaikki olivat tervetulleita. Grilliin laitettaisiin tulet ja kaikki voisivat grillata makkaraa.

Grillimakkara oli hyvää Aleksin mielestä. Isä oli kerran ostanut hänelle grillimakkaran. Se oli tapahtunut viime talvena, kun he olivat lähteneet hiihtämään. He olivat hiihtäneet kauan aikaa. Isä hiihti edessä, Aleksi tuli perässä. Sukset lipsuivat, mutta Aleksi ei ollut uskaltanut pyytää isää hiihtämään hitaammin. Isä oli sauvonut ylämäetkin kovaa vauhtia ja oli aina välillä hävinnyt näkyvistä. Metsä oli ollut musta ja pimeä valkoisen ladun molemmilla puolilla, mutta Aleksi ei ollut pelännyt.

Ladulla oli mukava olla. Oli ihan hiljaista, eikä muita hiihtäjiä näkynyt. He olivat lähteneet aikaisin liikkeelle, isällä oli ollut herätyskello soimassa, vaikka oli sunnuntaiaamu. Isä oli sanonut, ettei halunnut olla ladulla silloin, kun se olisi liian täynnä. Oli parempi lähteä riittävän ajoissa, niin pääsi ajoissa kotiin.

Aleksi oli kivunnut mäen päälle. Hänen käsiään särki. Hän oli iskenyt sauvat lumeen ja toivonut, että ne pitäisivät hänet paikoillaan. Lipsuvat sukset halusivat koko ajan taaksepäin. Jalkojakin väsytti, mutta ne eivät olleet niin kipeät kuin kädet, joiden avulla hän oli saanut vetää itseään ylös mäkeä. Isä odotti mäen yläpuolelle. Aleksi läähätti ja päässä tuntui inhottavan hikiseltä. Hänellä oli yhtä aikaa kuuma ja kylmä. Hyvä olo siitä, että oli päässyt mäen ylös, huono olo sen takia, ettei jaksanut enää.

-Taisi ottaa voimille, Aleksi kuuli isän sanovan jostain korkealta. Parempi irrottaa sukset. Huilataan vähän aikaa. Ostetaan hiihtomajasta mehua.

Aleksi oli katsonut ympärilleen. Latu johti ruskean pikku mökin luo. Se näytti samanlaiselta kuin Punahilkan isoäidin mökki eräässä kirjassa, jonka Aleksi oli lukenut. He jättivät sukset ja sauvat mökin ulkopuolelle, menivät sisään ja isä oli ostanut heille kuumaa mehua ja Aleksille grillimakkaran.

Aleksi ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää. Ei edes äidin ostama hattara ollut maistunut yhtä hyvältä. Isä oli syönyt korvapuustia, eivätkä he olleet puhuneet mitään, puhallelleet vain kuumaa mehua, jotta se jäähtyisi juotavaksi.

-Emme me taida tulla, isä oli vastannut Eevalle. Kiitos vaan kutsusta.

Aleksi ei ollut sanonut mitään. Oli turha pyytää, vaikka olisikin halunnut grillimakkaraa. Eevakaan ei ollut pyytänyt heitä uudestaan, sanonut vaan hei-hei ja lähtenyt sisälle. Hekin olivat menneet kotiin. Isä oli alkanut laittaa ruokaa ja Aleksi oli mennyt makuuhuoneeseen. Hän oli avannut kaapin oven ja katsonut legoja. Ne olivat näyttäneet tyhmiltä ja turhilta, ei niillä voinut enää leikkiä. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni ja kääntynyt. Isä oli seissyt makuuhuoneen.

-Ajattelitko rakentaa jotain? Ota vaan ne sieltä.
-En halua. Ei huvita.

Aleksi oli mennyt sänkynsä päälle makaamaan. Hän otti kirjan käteensä, mutta ei lukenut sitä. Se oli tylsä kirja, kaikki kirjat olivat tylsiä.

-Jos sitten joskus, isä oli sanonut ja lähtenyt takaisin keittiöön.

Jostain syystä Aleksia oli alkanut itkettää. Hän ei halunnut itkeä, se oli tyhmää ja Tiivitaavien tapaista. Hän oli jo eskari, eivätkä eskarilaiset itkeneet.



302565.jpg

Illalla tulisi Avara luonto. He katsoivat sitä aina yhdessä, hän ja isä. He istuivat vierekkäin sohvalla ja katsoivat kaikenlaisia eläimiä joka puolelta maailmaa. Eräänä lauantaina oli tullut ohjelma biisoneista. Biisonit asuivat Amerikassa. Aleksi oli katsonut tarkkaan, mutta ohjelmassa ei ollut mitään, mikä olisi kertonut, että äiti oli myös siellä. Amerikassa. Ei tietenkään, eihän äiti ollut siellä missä oli biisoneita. Biisonit asuivat ihan muualla, ja äiti oli Floridassa. Floridassa oli palmuja, ei biisoneita. Kuitenkin Aleksia oli jännittänyt, kun hän oli katsonut ohjelmaa.

Tänäänkin he avaisivat television ja katsoisivat Avaraa luontoa. Ja ehkä heillä silloin olisi karkkia, jota voisi syödä samalla. Aleksi noukki taskustaan ostoslistan. Siinä luki hyvin pienellä "karkkia". Isähän ei ollut kieltänyt.

-Onko sinulle se ostoslista? isä kysyi vetäessään takkia ylleen. Minulla on kassit.

Aleksi nyökkäsi. Hän taitteli ostoslistan pieneksi ja laittoi sen takaisin taskuun. Taskun vetoketju oli paras vetää kiinni, ettei lappu häviäisi.

-Ajattelin, josisä aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan.

Aleksi katsoi isää.

-Jos vaikka ostettaisiin makkaraa ja paistettaisiin pannulla, isä sanoi katsoen hattuhyllyä. Se olisi vähän niin kuin grillimakkaraa.

Aleksi pidätti hengitystään. Isän ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Aleksin korvissa kohisi, eivätkä saappaat tahtoneet mennä kunnolla jalkoihin.

-Mitäs sanot? isä kysyi.
-Joo, Aleksi vastasi. Se olisi hyvää.
-No hyvä. Ja sitten

Aleksi sai saappaat jalkaan ja katsoi isää. Isä oli siirtänyt katseensa hattuhyllystä alaspäin ja hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat.

-Varmaan sitten jotain karkkiakin, isä sanoi ja avasi ulko-oven.
-Isi

Isä kääntyi ja katsoi Aleksia.

-Minä voisin vaikka rakentaa legoilla sitten kun tullaan kotiin, Aleksi sanoi nopeasti. Sillä aikaa kun sinä paistat makkaraa.

Isä nyökkäsi.

-Ja sitten syödään karkkia ja katsotaan avaraa luontoa, Aleksi jatkoi yhä nopeasti, vaikka ei ollut mitään kiirettä.

Isä ei peruisi lupauksiaan. Kuitenkin oli pakko puhua nopeasti ja oli ihan hengästynyt olo, ihan kuin olisi kiivennyt mäen huipulle lipsuvilla suksilla. Kiivennyt ja kaatunut ja lipsunut ja väsynyt, mutta kuitenkin päässyt perille.




                                             *** loppu ***