KUMMIKOULU
Se oli hyvä ajatus. Niklaksen äiti oli ehdottanut sitä vanhempainyhdistyksen miettiessä tulevan lukukauden projekteja. Koulun kaikki vanhemmat kuuluivat vanhempainyhdistyksen, kouluhan oli pieni, ja olisi tuntunut oudolta, jos joku olisi jättäytynyt yhdistyksen ulkopuolelle. Sellaista ei vain tapahtunut, välittiväthän he kaikki lapsistaan ja halusivat olla osallisena näiden elämässä kaikin tavoin.
Vanhempainyhdistys piti kokouksiaan, tai illanviettojaan niin kuin he halusivat niitä kutsuttavan, Unnukan vanhempien takkahuoneessa. Unnukan vanhempien talo ei ollut Vaahterakylän suurimpia, mutta silti vanhemmat mahtuivat takkahuoneeseen hyvin. Unnukan äiti oli perehtynyt Feng Shuihin, takkahuone oli sopusointuinen, harmoninen ja tilan tuntu oli juuri kohdallaan.
Illanvietoissa nautittiin Ullaliinan vanhempien biodynaamisesti viljeltyjen salaatti- ja vihannespenkkien satoa, ruokajuomana oli luomuviiniä, jota Niklaksen isä toi maahan. Reilun kaupan kahvi oli myös Niklaksen isän maahantuomaa, ja juuri kahvin ääressä, vanhempien keskustellessa globalisaatiosta, kauppapakotteista ja öljyn hinnan korotuksen vaikutuksesta kolmansissa maissa, Niklaksen äiti oli ottanut asian puheeksi.
-En sanoisi, että on huono idea, jos koulu ottaa kummiluokan Malista, itse asiassa se on hyvä ajatus, mutta mitä sanoisitte jos
Kaikki kuuntelivat tarkasti. Niklaksen äiti oli tottunut puhuja, hän kiersi ympäri maata pitämässä asiantuntijaluentoja lasten ja nuorten mediakäyttäytymisestä, medialukutaidosta ja median vaikutuksesta kasvavan nuoren minä- ja maailmankuvaan.
-Kehitysmaiden lasten elinolosuhteet ovat häpeälliset, kaikkihan me tiedämme sen, ja ehdotan, että jokainen perhe, joulukorttien sijaan, lahjoittaa tänä vuonna riittävän summan sopivaksi katsomalleen järjestölle, mutta kummikoulu löytyy tästä kaupungista.
Vanhemmat katsoivat toisiaan jännittyneinä. Ajatus kummikoulusta, joka sijaitsi samassa kaupungissa, tuntui uudelta ja erilaiselta.
-Tilastokeskus julkaisi juuri viime vuoden tilastot, Niklaksen äiti sanoi. Siellä oli eräitä hätkähdyttäviä lukuja. Kaisla osaa kertoa asiasta tarkemmin.
Kaisla, Oraksen äiti, oli tutkijana yliopistolla, ja hän oli aikanaan, opiskelunsa alkuvaiheessa, ollut kolmen kuukauden työharjoittelussa sosiaalitoimistossa. Hänellä oli siltä ajalta kerrottavanaan paljon tarinoita, ja moni ilta takkahuoneessa oli sujunut rattoisasti Kaislan muistellessa työharjoitteluaan.
-Sumppisalon lähiön osalta tilastot ovat uskomattomat, Oraksen äiti aloitti. Lähiössä on eniten työttömyyttä, eniten toimeentulotukea saavia, eniten maahanmuuttajia, vähiten terveyskeskuspalveluja, vähiten ostovoimaa, eniten yksinhuoltajia, eniten lastensuojeluilmoituksia koko kaupungissa.
-Onko siellä kansainvälinen koulu? Kreetan isä kysyi.
Kukaan ei tiennyt vastausta, mutta Oraksen äiti kertoi, että ainakaan tilastot eivät kertoneet, että MBA-tutkinnon voisi suorittaa Sumppisalossa.
-Ravinnossa suosimme lähituotettua, Niklaksen äiti sanoi. Miksi emme tekisi samoin kehitysyhteistyössä? Miksi emme hankkisi kummikoulua Sumppisalosta? Olen varma, että siellä on tarvetta apuun. Tilastot kertovat, että alueella on enemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin muualla kaupungissa, samoin alkoholin aiheuttamia sairauksia on runsaasti. Ylipäänsä kuolleisuus on korkea, keski-ikä alhainen, joten siellä lienee paljon orpoja tai puoliorpoja. Kaikki tuki on siellä varmaan tervetullutta.
-Missä se Sumppisalo on? Patrikin äiti kysyi. Minä olen niin huono maantiedossa.
Muut naurahtivat. Patrikin äiti oli taiteilija, eikä kukaan kuvitellutkaan hänen tietävän mitään maantiedosta. Hän värjäsi kasveilla utuisen värisiä kankaita, joista Ainon äiti ompeli käsin hellyttäviä pehmoleluja, steiner-nuken kaltaisia pehmeitä unikavereita. Nuket olivat korkealaatuisia, kotimaista käsityötä, ja huolimatta korkeasta hinnasta, myivät hyvin. Varsinkin vienti Japaniin oli lähtenyt erinomaisesti käyntiin.
-Sumppisalo on tuossa moottoritien toisella puolella, Oraksen äiti vastasi. Sinne menee metro, ja itse asiassa juuri siltä metroasemalta koulu lähti ajelulle viime keväänä.
Iloinen hymy nousi kasvoille, kaikki muistivat retken hyvin. Lapset olivat olleet innostuneita kuullessaan, että Sakarin isä oli saanut järjestettyä koko koululle metroajelun. Sakarin isä tunsi Liikennelaitoksen johtajan, miehet olivat olleet samalla luokalla aikanaan. Miehet olivat tavanneet sattumalta koulunsa satavuotisjuhlassa, ja kuultuaan ystävänsä olevan Liikennelaitoksen johtajana, Sakarin isä oli ehdottanut metroajelun järjestämistä. Vaahterakylän vanhemmat olivat kyydinneet autoilla lapsensa lähimmälle eli Sumppisalon metroasemalle, jossa muista matkustajista tyhjä oleva metrovaunu odotti lapsia. Kukaan lapsista ei ollut aikaisemmin matkustanut metrolla, ja Liikennelaitoksen johtaja selitti hauskan humoristiseen pakinatyyliin miksi joukkoliikenne ylipäänsä oli olemassa. Jotkut pienemmistä lapsista eivät tosin uskoneet johtajan juttuja. Heistä tuntui käsittämättömältä, että joissakin perheissä ei ollut autoja. Vanhemmat lapset olivat yhteiskuntaopin tunnilla käsitelleet joukkoliikennettä teoriapohjalta, mutta käytännön kokemus heiltä puuttui.
Metroajelu oli ollut suuri elämys lapsille, ja vaikka metrovaunu ei ollut pysähtynyt asemilla ottaakseen muita matkustajia kyytiin, se ei haitannut lapsia. Itse asiassa pari mukana olevaa vanhempaa olivat ennemminkin olleet huojentuneita siitä, ettei metrovaunu ollut edes pahemmin hiljentänyt vauhtiaan asemien kohdalla. Asemien laitureilla oli ollut junia odottamassa epämääräisen näköistä väkeä, hiljaisia, tummiin pukeutuneita. Heissä oli ollut jotain uhkaavaa.
-Ai, se paikka, Patrikin äiti sanoi. Miten muuten, järjestämmekö me tänä vuonna linja-autoajelun lapsille?
Sakarin isä nyökkäsi. Patrikin äiti hymyili onnellisena. Hän tiesi, että elämykset olivat tärkeitä luovalle mielelle, uusi ja ihmeellinen ruokki innovoivaa mieltä.
-Kummiluokka Sumppisalosta, Niklaksen äiti sanoi. Mitä mieltä te olette?
Vanhempainyhdistys päätti yksimielisesti lähteä ajamaan asiaa. Niklaksen isä kaatoi lisää viiniä. Edithin isä luki illan päätteeksi kirjoittamansa novellin, joka tulisi olemaan hänen tulevassa novellikokoelmassaan. Tarina oli viiltävän tarkka kuvaus suljettujen mielen ovien takana löytyvistä ajatuksista ja muistoista, jotka muovaavat päähenkilön vääjäämätöntä exodusta. Novelli oli vaikuttava, eikä Patrikin äiti voinut olla itkemättä.
**
Sumppisalon rehtori ei ensin lämmennyt ajatukselle, kun Niklaksen äiti lähestyi häntä kirjeitse ja ehdotti Sumppisalon ala-asteen ryhtymistä Vaahterakylän koulun kummikouluksi. Itse asiassa Sumppisalon rehtori luuli kirjettä pilaksi, joksikin samankaltaiseksi huijaukseksi kuin pyramidisijoitukset ja nigerialaiset rahankeruukirjeet, mutta kun kävi ilmi, että Sumppisalon koululle ei koituisi mitään kuluja, rehtori myöntyi.Vaahterakylän lapset ja vanhemmat olivat innoissaan. Patrikin äiti painoi käsin kirjepapereita, ja lapset saivat kirjoittaa itsestään ja elämästään kirjeitä äidinkielen tunneilla. Kirjeet lähetettiin Sumppisaloon. Vastaukset kirjeisiin tulivat sähköpostissa, mikä ihmetytti vaahterakyläläisiä. He olivat olettaneet, ettei Sumppisalossa ollut tietokoneita. Oraksen äiti arveli, että Sumppisalon lähiö oli saanut kaupungilta rahaa syrjäytymisen ehkäisyyn ja rahoilla oli ostettu kouluun tietokoneet. Niklaksen äiti oli tuohtunut. Hän kertoi, että todennäköisesti tietokoneita kuitenkin käytettiin väärin: ei oppimiseen, vaan oppilaat olivat IRC-galleriassa. Hän ilmoitti Sumppisalon rehtorille voivansa järjestää tilaa almanakkaansa kevääksi, hän tulisi ilomielin luennoimaan oppilaille mediakriittisyydestä.
Kirjeiden lisäksi vaahterakyläläiset järjestivät talkooiltoja, joissa valmistettiin erilaisia tuotteita lähetettäväksi Sumppisalon koulun oppilaille. Oraksen isän bioviljellyistä porkkanoista tuorepuristettiin mehua, joka pullotettiin Liisa-Maijan äidin puhaltamiin lasipulloihin. Patrikin äiti opasti lapsia painamaan etikettejä, jotka liimattiin pulloihin.
Sumppisalon lähiön ravintotottumukset puhututtivat vaahterakyläläisiä. He olivat kuulleet, että Sumppisalon koulussa oli kaksi välipala-automaattia, toisesta sai ostaa virvoitusjuomia ja toisesta sai suklaapatukoita ja perunalastupusseja.
-Se on harkittu murha, Edithin isä sanoi. Joku pitäisi haastaa oikeuteen asiasta.
Edithin isä oli ollut lakimies ennen kuin hän oli ryhtynyt kirjailijaksi, ja kaksi hänen ensimmäistä kirjaansa olivatkin kertoneet oikeudenkäynneistä. Kirjat olivat olleet lukijoiden mieleen, kirjoja oli myyty hyvin isänpäiväksi ja jouluksi, mutta kriitikot eivät olleet huomioineet kirjoja. Edithin isä oli sairastunut masennukseen, mutta löytänyt itsestään terapian avulla uuden puolen, ja hänen viimeisin kirjansa oli arvosteltu kaikissa merkittävissä lehdissä sekä myös korkeakulttuurisissa kirjallisuuslehdissä. Kirja ei ollut myynyt hyvin, mutta Edithin isä oli tasapainoisempi kuin aikoihin.
-Me voisimme järjestää Sumppisalolaisille sadonkorjuujuhlat, Oraksen isä ehdotti. Tutustuttaa heidät luomutuotteisiin ja järjestää terveysvalistussuunnistusta lähimetsään.
Ehdotus sai yleisen hyväksynnän. Niklaksen äiti oli yhteydessä Sumppisaloon, josta kerrottiin, että koulussa olisi juuri kyseisellä viikolla Maailman makuja-teemaviikko, jolloin tarjolla oli koulun ulkomaalaistaustaisten oppilaiden kansallisruokia. Luomuruokaviikkoa voisi pitää myöhemmin keväällä. Sumppisalon vastaus sai vanhemmat muistelemaan matkoja, joita he olivat tehneet aikoinaan.
-Oikeastaan minun tekisi mieli lähteä jälleen Goaan, Patrikin äiti sanoi unelmoiva ilme kasvoillaan. Ne värit! Mutta sinne pitäisi lentää, matka on liian pitkä, enkä minä todellakaan pysty kuvittelemaan itseäni junassa.
Kukaan ei voinut kuvitella itseään istumassa junassa, joten yhteisestä päätöksestä he vaihtoivat puheenaihetta.
***
Myyjäiset onnistuivat hyvin, rahaa tuli lähes viisituhatta euroa, ja summasta päätettiin lahjoittaa kolme tuhatta Sumppisalon koululle.
-Emmekö me voisi ostaa niillä rahoilla jotain Sumppisalolaisille? Oraksen äiti kysyi. Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan suurin osa toimeentulotuesta menee alkoholiin, tupakkaan ja perunalastuihin. Emmehän me halua, että noilla rahoilla Sumppisalon lasten elinolosuhteet pahenevat, emmehän?
-Emme tietenkään, Niklaksen äiti sanoi. Pelkkä raha on pahasta. Ajatuksella valittu lahja kertoo arvostuksesta lahjan saajaa kohtaan, raha ei sitä tee.
-Minuun niin koskee, kun ajattelen sitä köyhyyttä, Patrikin äiti sanoi. Lapsiparat.
Patrik alkoi itkeä, hän oli tullut äitiinsä. Hän oli herkkä lapsi.
-Niin, eihän niillä vanhemmilla ole paljon rahaa, Edithin isä sanoi. Tapasin heidän kaltaisiaan aina välillä oikeudessa.
-Miksi heillä ei ole rahaa? Edith kysyi isältään. Miksi he eivät mene pankkiin tai maksa kortilla?
-Joillakin heistä ei ole töitä, Edithin isä vastasi. Ja jotkut tekevät sellaista työtä, että siitä ei makseta paljon.
-Mitä työtä he tekevät? Edith kysyi.
-No, he voivat olla siivoojia, bussiauton kuljettajia, metrovaunun kuljettajia ja kaupan kassoja.
Lapset katsoivat toisiaan ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut kuullut ammateista, joita Edithin isä oli luetellut. Vasta yläasteella käsiteltiin eri ammatteja.
-Lapsiparat, Patrikin äiti toisti. Kylmissään, puutteessa.
-Minä ehdotan, että hankimme heille luonnon villasta tehdyt alusasut, Unnukan äiti sanoi. Villa on hyvä, hengittävä materiaali. Pitää kylmyyden poissa, ei hiosta, iho pysyy kuitenkin lämpimänä. Mitä sanotte?
Unnukan äidin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kolmella tuhannella eurolla päätettiin hankkia villaiset alusasut kaikille Sumppisalon oppilaille.
***
-Koulussamme on ajateltu vaihto-oppilastoimintaa, Sumppisalon rehtori sanoi. Se on mukavaa vaihtelua tavalliseen koulutyöhön, auttaa oppilaita itsenäistymään turvallisissa olosuhteissa. Auttaa havainnoimaan erilaisuutta, arvostamaan sitä, ehkä jopa hyväksymään sitä. Mitäs sanotte vaahterakyläläiset?
-Tarkoitatko siis, että teiltä tulisi oppilaita meidän kouluumme? Niklaksen äiti kysyi. Sehän kuulostaa hauskalta! Tarjoamme mielellämme vieraanvaraisuuttamme teille! Tarjoamme hyvää ruokaa, yksilöllistä opetusta, elämyksiä mielelle ja keholle.
-No, itse asiassa ajattelimme juuri päinvastoin.
-Päinvastoin?
-Koko koulunne on tervetullut kouluumme viikoksi. Eihän teillä ole oppilaita kuin parikymmentä, Sumppisalon rehtori sanoi. Majoitus järjestyy eri perheissä. Laakkosilla on yksi huone vapaana, kun niiden vanhempi poika joutui nyt kuittaamaan ne sakkonsa linnaan, sinne mahtuisi ainakin kolme vaahterakyläläistä. Riikosilla on mukava parvi, siihen mahtuu kaksi ylös ja kaksi alas nukkumaan, pistävät vaan sen ison terraarion johonkin toiseen huoneeseen. Elviira Hokkanen ottaa mielellään pari-kolme tyttöä kotiinsa, kotisairaanhoito ehtii käydä enää vain kerran päivässä kääntämässä Elviiraa, joten tytöistä olisi itse asiassa aika iso apukin. Voisivat käydä kaupassakin, kun kotipalvelu ei enää käy. Virtaset ottaisivat myös mielellään pari oppilasta, kunhan eivät ole allergisia. Ne putbillit ovat muuten kyllä ihan lapsiystävällisiä. Ryhäsiltä kuoli poika viime keväänä, jäi auton alle tuossa suojatiellä, nekin kuulemma ottaisivat yhden, mutta eivät poikaa. Ja kyllä me loputkin saamme sijoitettua. Eli mites on?
Niklaksen äiti sai kuiskattua puhelimeen, että hän palaisi asiaan puhuttuaan aiheesta vanhempainyhdistyksessä.
***
Kevätmyyjäisten jälkeen Vaahterakylän vanhempainyhdistys päätti ottaa kummiluokan Malista. Myyjäisten tuotolla, osalla siitä, Maliin lähetettiin Kreetan isän tekemä videokooste Vaahterakylän koulun oppilaista. Mukaan pakattiin myös varmuuden vuoksi DVD-soitin. Loppurahoista maksettiin ilmastotalkoomaksu, jolla saatiin osittain korvattua leirikoulun aiheuttama tuho luonnolle. Leirikoulun kohteeksi valittiin Goa, sillä kuten vanhemmat totesivat, lasten oli tärkeä oppia tuntemaan vieraita kulttuureja. Sakarin isä oli järjestänyt paikallisen goalaisen bussiyhtiön johtajan kanssa kiertoajelun Goan ympäristössä, ja ajelun päätteeksi oli tarkoitus mennä paikalliseen kangasvärjäämöön, jossa paikallisten taiteilijoiden ja Patrikin äidin opastuksella perehdyttäisiin intialaiseen kankaan värjäämiseen ja painantaan. Kaikki saisivat painaa itselleen liinan matkamuistoksi. Majoituspaikassa olisi hienot uima-altaat. Näin lapsille luvattiin.
