Elämä on enimmäkseen Pythonia, josta kiitos. Muiden pythonismia täällä.

Laulaja-lauluntekijä Harry Nilssonin (1941-1994) tuotantoon kuului lukuisia kappaleita, jotka ovat lunastaneet paikkansa musiikkiklassikkoina.

Muita nautittavia klassikoita täällä.

Muita klassikoita täällä.

(kuva by Lepis)

Muita sunnuntaklassikoita täällä.

Chet Baker ja balladiklassikko My Funny Valentine vuoden 1937 Broadway-musikaalista Babes in Arms.

Muita sunnuntaiklassikkoja täällä.

Sunnuntaiklassikkoiden teemasoitto on musikaali.

Aina välillä jotkut ihmettelevät, kun en tiedä 80-luvun musiikista mitään, enkä ole nähnyt MTV:n musavideoita juuri lainkaan. Syy tuohon kasarivajeeseen löytyy siitä, että 80-luvulla en omistanut telkkaria ja kuuntelin ihan erilaista musiikkia kuin oli tarjolla. En siis ollut pöllyssä tai suljetulla koko vuosikymmentä...

Eli tänään mennään mystiselle 80-luvulle ja siihen mitä silloin kuuntelin. Ray Charles julkaisi Night Time Is The Right Time-singlen 1958. Ensimmäisenä tämän bluesstandardin levytti vuonna 1937 Roosevelt Sykes (kannattaa kuunnella).

Rayn maanista tulkintaa täydentävät Rayn taustalaulajat, Rayn tytöt eli The Raelettes. Margie Hendricks vastaa Rayn kutsuun karvoja nostattavan upeasti.

KUUNNELKAA TÄMÄ KAPPALE LUJAA!

Muita mystisiä klassikoita täällä.

Back to the roots eli klassikkojen klassikko vuodelta 1946, alttofonisti  Charlie "Bird" Parker ja Ornithology, jazz standardi, jossa trumpettia soittaa Benny Harris.

Parker tuli mieleeni, kun huomasin, että Helsigin ydinkeskustaan on avattu uusi jazzravintola Birdland, joka tarjoaa elävää jatsia tiistaista lauantaihin. Pitää varmaan tsekata paikka joskus ja katsoa, miten savuton jatsi toimii. Poissa ovat Turun muinaisen Haarikan tapaiset tupakansavun harmaannuttamat jami-illat, joissa ryystettiin punaviiniä.

No, punaviiniä saa. Vielä.

Muita savuttomia klassikoita täällä.

Ehdoton fiilistelyklassikko. Ol' Blue Eyes ja One For My Baby.

Muita klassikkoja täällä.

Ja muuten: tein kaupat!

Tom Waitsin Foreign Affairs-älpppäri ilmestyi 1977, levyltä on lohkaistu duetto, jossa Tom Waits filistelee Bette Midlerin kanssa. I Never Talk To Srangers ... en todellakaan... nauttikaa.

Muita fiilistelyjä täällä. 

Seuraava klassikko ei selittelyjä kaipaa. Billy Idol ja hitti vuodelta 1982. Idol on kasarimuusikoista lähes ainoa, jonka musiikin tunnistan ja josta tykkään. Hyvää matkamusaa: White Wedding, Rebel Yell, Dancing With Myself, Mony Mony. Flesh For Fantasy etseteraa.

Muita kuuman sunnuntain klassikoita täällä.

***

Art Galleryssäni on eläintaulu. Käy katsomassa, kuinka monta eläintä tunnistat!

Keskiviikkoisen konsertin tunnelmissa fiilistellään edelleen. Videoklippi on Marianne Faithfullin konsertista Kööpenhaminassa 25.6.2010, säestäjänä Doug Pettibone. Ikiklassikko As Tears Go By on Mick Jaggerin, Keith Richardsin ja Andrew Loog Oldhamin kynästä vuodelta 1964.

Muita fiilistelyjä täällä. 

Muiden juhannusmuisteloita täällä.

Taru sormusten herrasta on klassikko. Kuningas Jalkapallo on klassikko. Vuvuzelasta on tullut klassikko. Yhdessä nämä kolme klassikkoa muodostavat tämän sunnuntain SuperKlassikkon.

Muita klassikoita täällä.

Tänä harmaana sunnuntaina ei herääminen tahdo onnistua. Ehkäpä Led Zeppelin auttaa.

Muita herättäjiä täällä.

Selkäleikkauksesta toipuminen tekee toisaalta iloiseksi, toisaalta taas kärttyisäksi. Iloista on se, että kivut ovat melkein kokonaan poissa. Kärttyisäksi tekee se, että tuntee, ettei jaksa vieläkään oikein mitään.

No, kärsivällisyyttä.

Mitä tahansa musiikkia en kärttyisänä suostu kuuntelemaan, joten tänä sunnuntaina mennään takaisin juurille. Jumalaisen Bessie Smithin Baby won't you please come home on levytetty vuonna 1923. Tämän bluesin kirjoittivat Charles Warfield ja Clarence Williams ja aikojen saatossa kappaleesta on tullut jazz-standardi, jota ovat tulkinneet lukuisat eri artistit.

Ei sen pidempiä lurinoita tänään. Istumisaikaa on rajoitettu. Muiden klassikot löydät täältä.

Sateisen sunnuntain soulia suloisenkarvaasta salarakkaudesta. Billy Paulin Me And Mrs Jones vuodelta 1972.

Muita suloisia klassikoita täällä. 

Sunnuntaiklassikoissa on teemana YOUNG, joten ainoa kappale, jonka voin soittaa on Paul Ankan Puppy Love. Kyseinen kappale kuvaa melodramaattisuudessaan, intohimossaan, pateettisuudessaan ja ihanuudessaan nuoruutta tavalla, jonka jokainen, joka on joskus ollut nuori, tunnistaa itsessään. Muistaa.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Vappu oli ja meni. Vappu on myös työläisten juhla.

Kansainvälinen (tai Internationaali, L'Internationale) on kuuluisin työväenlaulu ja yksi maailman tunnetuimmista lauluista. Alkuperäiset ranskalaiset sanat kirjoitti Eugène Pottier vuonna 1871 ja sävelmän Pierre Degeyter vuonna 1888. Se käännettiin useille kielille. Venäläinen versio oli Neuvostoliiton kansallislauluna vuoteen 1944.

Suomeksi laulun käänsivät myöhemmin Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki 1905 ja siitä tuli työväenluokan keskuudessa tunnettu hyvin nopeasti. Suomeksi kappaleen on levyttänyt esimerkiksi KOM-teatteri.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Pinkin Nobody Knows vuodelta 2006.

Muita sunnuntaiklassikkoja täällä.

Kasari-vuosikymmen meni populaarimusiikin osalta kohdaltani aika totaalisen ohi. En kuunnellut radiota, ei ollut telkkaria. Levyjä ostin ja paljon ja lähes ainoastaan Fennnicasta, vinyylit olivat 50- ja 60-lukujen rytmibluussia. Pukeutuminenkin sen mukaista eli ei todellakaan topattuja harteita, legginsejä ja muita 80-luvun kummajaisia.

 Muita tämän sunnuntain klassikoita täällä.

Huomisen kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi Etta James ja kappale W-O-M-A-N vuodelta 1955.

Hyvää huomista naistenpäivää kaikille naisille ja naisenmielisille.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Youtube ja muisti yhdessä ovat jänniä asioita. Toimivat ihan sattumanvaraisesti, assosioiden ilman sen kummempia suuntia. Olin etsimässä sunnuntaiklassikkoa, mielessä ihan jotain muuta, kun törmäsin israelilaisen Esther Ofarimin videoon. Ääni oli jumalaisen upea, jotenkin tuttu. Kappale oli kuitenkin vieras. Sitten tutumpi melodia alkoi soida päässäni, kirjoitin hakusanan ja löysin Esther ja Abi Ofarimin hitin Cinderella Rockefella vuodelta 1968.

Kuuntelin duon laulun ja muistin yhtäkkiä ihan vuoren varmasti, että Jarkko ja Laura levyttivät tämän suomeksi. Tarkistin asian, totta. Samaan aikaan sain eteeni näyn, jossa Jarkolla on hattu päässä, kädessä ehkä keppi. Hyvin hämärä mielikuva, mutta aikani pengottuani Youtubea, löysin kappaleen Kuin silloin ennen, jolla Jarkko ja Laura osallistuivat vuonna 1969 Euroviisuihin Madridissa voitettuaan Suomen edustuspaikan postikorttiäänestyksen tuloksella. Sijoittuivat kahdenneksitoista, mukana oli 16 maata (sitä en todellakaan muistanut, vaan tarkistin asian netistä). 

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Tänään kaksi klassikkoa kahdella klikkauksella. See See Rider, myös  C. C. Rider on amerikkalainen bluesklassikko, levytetty ensimmäisen kerran vuonna 1924.

Valitsin kaksi klassikkohemmoa, joiden tulkinnat kappaleesta koskettavat minua. Pulkkisen Osmo ja Elvis, olkaa hyvät.

Muiden klassikkoja täällä. Rok rok!

Return To Fantasy on saman nimiseltä älppäriltä, jonka Uriah Heep julkaisi vuonna 1975.

Muita klassikoita täällä.

Kaikkihan me joskus olemme olleet nuoria...?

Klassikko vuodelta 1977. Muita klassikkoja täällä.

Muutaman päivän blogihiljaisuus katkeaa hetkeksi. Sunnuntaklassikoissa on vuorossa tiistaina 63 vuotta täyttäneen Patti Smithin Horses, saman nimiseltä esikoisalbulmilta vuodelta 1975.

Muita klassikoita löytyy täältä.

Koska en ole muutamaan päivään kommentoinut missään, toivotan nyt kaikille, jotka paikalle osuvat, hyvää alkanutta vuotta tällä kuvalla. Blogihiljaisuus todennäköisesti jatkuu eli en päivitä, enkä käy blogeissanne kommentoimassa kuin satunnaisesti.

Tai sitten ei. Elämä on siitä outoa, ettei koskaan tiedä. Mistään mitään. 

löytyy YLE ykkösen ohjelmasta Rouva Ruudun musiikinhistoria sunnuntai-iltaisin. Huikeaa sukellusta esimerkiksi 70-luvun lahkeisiin ja C-kasettien maailmaan. Ohjelmat nähtävissä myös Areenalla rajoitetun ajan.

Lepis pyysi tänä sunnuntaina soittamaan kauneimman joululaulun. En  ole niin joululaulujen ystävä, kuuntelen kyllä niitä, jos osuvat korviin jossain, mutta levylautaselle harvoin eksyy mikään joululevy.

Oshiman vuonna 1983 ohjaama Merry Christmas Mr Lawrence on elokuva, joka on katsottava aina uudestaan ja uudestaan. Musiikin elokuvaan on säveltänyt elokuvan toista päähenkilöä esittävä Ryuichi Sakamoto.

Tässä minun valintani tälle sunnuntaille. Muiden valintoja täällä. 

Näin kuvissa naisen, joka on sinut itsensä kanssa, on vahva ja heikko sopivasti, on kerta kaikkiaan upea mimmi.

Muita itsenäisyyspäivän klassikoita täällä.

Queenin Bohemian Rhapsody on klassikko. Kappaleen coverointi on suuruudenhullua sekoilua, johon ainoastaan yhdellä hausbändillä on oikeus.

Muppetien Elukka eli Animal, tuo rummuttaja darran ja raivon armosta, vetää kappaleen aluksi herkän ja tunteellisen soolon, jota ei voi katsoa itkemättä. Mama!

Muita sunnuntaiklassikkoja täällä. 

Sunnuntaiklassikoissa haastetaan soittamaan kaikkien aikojen pikkujoulubiisiä, joka saa jättämään tuopin ja ryntäämään tanssilattialle. Ajatus SusuPetalista tanssilattialla, tonttuhattu päässä, pikkumusta yllään bilettämässä, on sen verran surrealistinen, että tapahtumasta piti tehdä kuva.

Valitsemani pikkujoulubiletysklassikko täyttää kolme vaatimaani kriteeriä. Kappaleessa on oltava pitkä intro eli kun tunnistaa kappaleen, on aikaa tyhjentää tuoppi ihan rauhassa ennen lattialle ryntäämistä. Tämä on hyvin tärkeää. 

Toinen tärkeä kriteeri kappaleelle on, että sen aikana voi soittaa ilmakitaraa. Ilmakitaraa soitetaan vanhaan tyyliin eli tehdään hendrixit: mennään polville, soitetaan kitaraa ja taivutetaan yläkroppaa taaksepäin kohti lattiaa. Kun takaraivo koskettaa maata, jäädään tähän asentoon ja vedetään soolo. Soolon päätyttyä noustaan hitaasti takaisin polville, isketään ilmakitara mäsäksi, pompataan jaloille seisomaan ja jatketaan kappaletta tanssimalla. 

Kolmas ja tärkein ehto kappaleelle on, että se ei kestä yli viisi minuuttia. Tähän on ihan luonnollinen, biologinen syy.

Ennen pikkujouluja kannattaa varata aika kiropraktikolle juhlia seuraavalle ensimmäiselle arkipäivälle ja huolehtia siitä, että kotona on bileillan jälkeen riittävästi kylmägeeliä, tulehduskipulääkkeitä ja selän tukiliivi helposti löydettävissä. 

Muita pikkujouluklassikoita täällä.

Suomalaisesta musiikkimaailmasta tulee mieleen vastaavanlainen parodia, josta tuli klassikko eli Kari Kuuvan Vanha pelargonia vuodelta 1964.

Viime vuonna Marilyn toivotti hyvää isänpäivää, tänä vuonna on Wynona Carrin vuoro tehdä samoin.

Joku joskus ihmetteli, miksi en tunnu tuntevan yhtään 80-ja 90-luvun populaarimusiikkia, olenko ollut koomassa tai jossakin vastaavassa tilassa silloin. Vastaus löytyy tuosta Wynonasta eli nuo kymmenluvut menivät tiiviisti esimerkiksi 50-luvun rhythm'n bluesia ja 20-30-lukujen torch singereitä sekä 40-luvun viihdemusiikkia kuunnellessa. Radiota en kuunnellut koskaan, ja televisionkin katselussa oli toistakymmentä vuotta pitkä tauko. Levylautasella pyörivät Wynonan lisäksi Etta James, Annasteen Allen, Sugar Pie Desanto, Sophie Tucker, Ruth Etting, Dinah Washington, Bessie Smith, Elsie Carlisle, Helen Kane ja niin edelleen. Miehistä äänimaailmaa edustivat Al Jolson, Ukulele Ike, Eddie Cantor, Paul Robeson, Ray Charles, Little Milton, Mills Brothers etceteraa.

Hyvää isänpäivää kaikille iseille!

Muita sunnuntaiklassikoita täällä. 

Tämän sunnuntain klassikko on vuodelta 1976, Tom Waitsin levyltä Small Change. Tom Traubert's Blues (Four Sheets to The Wind in Copenhagen) kertosäe on australialaisesta kansanlaulusta Waltzing Matilda.

Rod Stewart on tehnyt Waitsin kappaleesta myös ihan kelpo version.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

PS: käy ottamassa ilmainen arpa, jos sinulla ei vielä sellaista ole. 

Harri Marstio teki läpimurtonsa Romany Violin-levytyksellä vuonna 1982. Marstio keikkailee edelleen pubeissa ja kapakoissa, katso keikkakalenterista ja mene paikalle nauttimaan!

Surullinen sunnuntai on unkarilainen klassikkosävelmä, jonka Marstio levytti vuonna 1985. Sopii juuri tähän sateiseen ja harmaaseen sunnuntaihin.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Tänään paukutamme purkkapoppia klassikolla Chirpy Chirpy Cheep Cheep vuodelta 1971, esittäjänä skotlantilainen Middle of the Road. Toivottavasti kappale soi päässänne koko päivän!

On muuten hilpeää menoa laulussa, kun ottaa huomioon, etteivät sanat ole ihan riemullisimmasta päästä. Aamu tuli ja äiti ja isä olivat poissa.

Hmm, ehkä laulu kertoi teinistä.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä. 

Hitti vuodelta 1971. Ostin aikanaan singlen Tukholmasta, josta 70-luvun alussa tuli hankittua suurin osa levyistä, sillä jostain syystä Suomesta ei löytynyt kuin Kirkaa ja Dannyä.

Paul Reveren (urut), Mark Lindsayn (laulu) ja The Raidersien kultakausi oli 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Indian Reservation on Loudermilkin biisi, josta siis Raidersit tekivät tämän coverin.

Indian Reservation aiottiin ensin julkaista Mark Lindsayn soolosinglenä, mutta loppujen lopuksi kappale julkaistiin Paul Reveren and The Raidersien nimissä.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Tuossa joki aika sitten soitin The Fugsien Kill For Peace-kappaleen. Tuli Kupferbergin kynästä on myös seuraava klassikko, jonka Hector on sanoittanut ja laulanut suomeksi.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

EDIT klo 21.20 : Nyt Lepis on saanut laitettua Mr Linkyn!

Koska Wordpress takkuilee, Lepis ei saanut laitettua Mr Linkyä sunnuntaiklassikoihin. Olen metsästänyt klassikoita blogeista ja seuraavilta olen löytänyt: Halo, Tuima, Sooloilija, Kari, Hirlii, Vaiheinen, Timbuktun klaani, Piiska, Kimmeli, Viides rooli, Varapygmi, Timo, Hane... ehkä muitakin, mutta en ole vielä löytänyt...

Esipunkkia vuodelta 1966. The Fugs yhtyessä vaikuttavat runoilijat Tuli Kubferberg ja Ed Sanders, rummuissa Ken Weaver sekä muita, vaihtuvia muusikoita. 

Olisihan se makeaa.

Iron Maiden: Fear of the Dark 1992

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Tauti pitää otteessaan, aika kuluu nukkuessa, mutta sain raahauduttua tähän koneelle laittamaan tämän sunnuntain klassikon, aiheeseen sopivan, vaikka särkyneestä sydämestä en kärsikään.

Ben Casey näkyi aikanaan Suomenkin televisiossa joskus 60-luvulla. John D. Loudermilkin parodialevy on vuodelta 1962.

Eri blogeihini tulleisiin kommentteihin vastaan, kun taas jaksan olla koneella kauemmin kuin kaksi minuuttia.

Muita sunnuntaiklassikoita voi kuunnella täällä.

Tämän viikon klassikko yhdistää kaksi ihanaa naista samaan kappaleeseen: Nina Hagenin tribuutti Zarah Leanderille. Ja, sie sind so wunderbar!!!!!!!

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Bonuksena Zarahin versio samasta kappaleesta.

Great minds think alike eli Halo ehti laittaa esille saman biisin, jota olin ajatellut tämän sunnuntain Woodstock-teemaklassikoksi. Toisto ei ole välttämättä opintojen äiti, joten poimin uuden kappaleen Woodstockin biisilistalta, jonka Lepis ansiokkaasti läväytti tietoomme. 

Tavoilleni uskollisena, pöyhin hieman historiaa ja Dale Hawkinsin alkuperäinen vuodelta 1956 löytyikin tuubista.

Toinen versio on Rollareitten vuodelta 1964.

Woodstockin liveversio kappaleesta ei pahemmin innostanut, joten valitsin CCR:ltä äänitystasollisesti siedettävämmän esityksen. Kappaleen kuunteleminen ei saa minua kuitenkaan ajattelemaan Woodstockia, sen sijaan mieleen nousee Ruissalon kansanpuiston jukeboksi joskus -72. 

Creedence Clearwater Revival ja Susie Q, levytetty 1968.

Muita 40-vuotisen Woodstockin klassikkoja täällä.

Viitaten edelliseen kirjoitukseen, tässä tämän sunnuntain klassikko.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

The House Of The Rising Sun on kansanlaulu, jonka tekijä on tuntematon. Kappale kiersi folk- ja blueslaulajalta toiselle 20–30-luvun Yhdysvalloissa ja siitä kehittyi monenlaisia versioita. 

Laulun tiettävästi vanhin levytys on vuodelta 1933, esittäjinä Clarence ”Tom” Ashley ja Gwen Foster. En löytänyt kyseistä versiota tuubista, joten valitsin sen sijaan Woody Guthrien esityksen vuodelta 1941.

Rising Sunia on ahkerasti levytetty vuosien varrella. Tulkintansa ovat tehneet niin Roy Acuff, Lead Belly, Frankie Lane, Miriam Makeba ja Joan Baez ja monet muut. 

Vuonna 1961 Bob Dylan levytti oman versionsa kappaleesta, antaen krediitit itselleen lyriikasta. Tämä närästi Dave Van Ronkia, jonka kanssa Dylan työskenteli siihen aikaan, Ronk sanoi Dylanin kopioineen Ronkin tekstin.

1964 The House Of The Rising Sun-kappaleen vuosikymmeniä kestänyt taival tuotti sille vihdoin tulevan populaarimusiikin klassikon aseman, kun brittiläinen The Animals teki laulusta oman versionsa. Laulaja Eric Burdon kertoi kuulleensa laulun amerikkalaisen blueslaulajan Josh Whiten laulamana ja sanoittaneensa laulun hieman uudestaan, sovinnaisemmaksi.

Oli tekijä sitten kuka tahansa, ja miksi kansanlaululla ylipäänsä pitäisi olla tekijää, tämä kappale on klassikko. Jo vuosikymmenien ajan.

 Muita sunnuntaiklassikoita löytyy täältä.

Lauantai-iltana Teemalta tuli klassikkoleffa 40 vuoden takaa, Easy Rider. Leffan paras kappale on mielestäni The Bandin The Weight. Olkaa hyvät, nelikymppisjuhlat siis.

Muita sunnuntaiklassikkoja täällä.

1900-luvun alussa vaudeville voi hyvin Amerikassa. Valkoiset taiteilijat mustasivat kasvonsa, esiintyivät mustaihoisina ja suosio oli taattu, näyttämöneekeri oli turvallinen tapa kohdata afroamerikkalaisia, joiden musiikki, blues ja ragtime alkoivat kiehtoa valkoihoisia. Totta kai blackface-ilmiöön kuului myös rasistisia piirteitä, tummaihoisista irtosi stereotypistä komediaa.

Blackface-komediennena aloitti myös Venäjältä Amerikkaan tullut Sophie Tucker, jonka ura ja vaikutus amerikkalaiseen populaarimusiikkiin ja etenkin naisten esittämään musiikkiin, oli huikea. Tucker lauloi siitä, mistä oli puute tai siitä, mitä oli kerrankin kylliksi. Kun kuuntelee Tuckerin laulujen sanoituksia, ei voi olla ihailematta itseironiaa, sarkasmia ja parodiaa, jota löytyy rivien välistä. 

Tuckerin jälkeen tie estradille oli helpompaa esim. Ruth Ettingille, Libby Holmanille, Annette Hanshawille, Elsie Carlislelle, Helen Kanelle ja muille 20-30-lukujen flappereille, suloisille tytöille ja vampeille. Jos genre kiinnostaa, klikatkaa naisten nimiä, niin kuulette enemmän.

Tuckerin levytys Some of these days vuodelta 1911 muodostui hänen tunnuskappaleekseen. Olkaa hyvät, The Last of The Red Hot Mamas!

Lisää sunnuntaiklassikoita täällä.

Jimmie Rodgersia kutsutaan country-musiikin isäksi, eikä syyttä. Rodgersin tuotanto riittäisi näihin sunnuntaiklassikoihin varmaan loppuelämäkseni. 

Valitsin nyt kuitenkin vain yhden kappaleen Gambling Bar Room Blues (Rodgers/Shelly Lee Alley, 1932), koska siitä on tehty vallan herkullinen coveri The Sensational Alex Harvey Bandin toimesta. Versio on vuodelta 1975. SAHB esiintyi vuonna 1976 Ruisrockissa, jossa minäkin olin, ja olihan siellä myös Chuck Berry.

Jimmy Rodgersia en ole nähnyt livenä… 

Alex Harveyn tyyli iskee minuun, teatraalisuus ja lahjakkuus kulkevat käsi kädessä, kuten toisessa klassikossa, Delilahissa, näkyy. Harmi, että Mr Harvey sai sydänkohtauksen ja kuoli vain 46-vuotiaana.

Olin ihan unohtanut Alex Harveyn bändeineen, levy osui käteen, kun siivosin kirjahyllyjä tällä viikolla. Löytyi sieltä paljon muutakin. Suosittelen! Siivoaminen ei ole kivaa, mutta löydöt saattavat yllättää.

Muita sunnuntaiklassikoita löydät täältä.

Willie Dixon sävelsi Little Walterille My Babe-kappaleen vuonna 1955, klassikko oli syntynyt. Huuliharpistina Little Walter toi rhythm’n bluesiin uutta säihkettä. 

My Babesta on tehty paljon covereita, yksi suosikeistani on mahtavien Fabulous Thunderbirdsien versio vuodelta 1982. Kim Wilson rouhevan miehekäs ääni ja Jimmy ”Stevie Rayn-veli” Vaughanin kitarointi tekevät kappaleesta juuri sellaista matkamusaa, että haluaisi istua autossa satoja kilometrejä. 

Lisää sunnuntaiklassikoita täällä.

EDIT: Varapygmi tuolla kommenteissa toi esille Ron Holdenin kappaleen My Babe, josta Fabulous Thunderbirdsien versio on coveri, kiitos VP. Tässä siis kolme klassikkoa tälle sunnuntaille.

Michael Jacksonin tuotanto on jäänyt minulle vieraaksi, jotenkin 80-luvun populaarimusiikki ja MTV:n musavideot ovat ohittaneet minut aika totaalisesti. 

Sen sijaan Jackson 5 oli bändi, johon tutustuin ostaessani bändin kolmannelta albumilta lohkaistun singlen Going back to Indiana. Vuosi oli kait 1971 tai niillä main, no, kauan, kauan sitten. Youtubesta ei löytynyt sen vuoden taltiointia kappaleesta, vuodelta 1972 löytyi 41 sekunnin verran, laitan sen kuitenkin tähän. Vuoden 1977 versiossa Michael on jo lähes aikuinen. 

Lisää infoa Jacksoneista Lepiksen sunnuntaiklassikossa ja lisää sunnuntaiklassikoita täällä.

Yöttömät yöt, valvotut tunnit, päättymätön yhdessäolo, halu pysyä tässä ikuisesti. Tämä kaikki on kuultavissa Juice Leskisen laulussa 3.30 vuodelta 1975 levyltä Juice ja Mikko. Minusta tämä laulu sopii juuri tämän viikon sunnuntaiklassikoiden teemaan, joka on Juhannusyön taikaa. 

Muita taikakappaleita löydät täältä.

She’s not there oli alun perin brittiläisen The Zombies-yhtyeen debyyttisingle vuodelta 1964. Biisi pärjäsi ihan hyvin listoilla, mutta paremmin laulu on ehkä tunnettu Santanan coverversiona vuodelta 1977.

Muita sunnuntaiklassikoita löytyy täältä.

CCR:n coverversio kappaleesta I put a spell on you on upea, mutta vielä upeampi on alkuperäisen laulun tekijän ja esittäjän Screamin' Jay Hawkinsin esitys. 

Onnistuin näkemään Hawkinsin keikalla Helsingissä joskus 80-luvun puolivälin paikkeilla tai lopussa, miten sitä voi enää muistaa koska... Mieletön äijä ja vielä päättömämpi meno. Mikäli ei vauhti huimaa, suosittelen tutustumaan esim. Youtuben avulla Hawkinsin tuotantoon, vallan ihastuttava on miehen ja Serge Gainsbourgin yhteinen tulkinta kappaleesta Constipation Blues.

Muita sunnuntaiklassikoita löytyy täältä.

Tänä sunnuntaina on klassikoissa teema ”Paras kesäbiisi”.

Pidän vanhoista laulelmista, erityisesti ruotsalaisista, ja yksi trubaduuri ylitse muiden on Evert Taube, jonka Sjösala vals merkitsee minulle kesää, koivuja, niittyjä, kukkia ja iloista tanssia kärpästen kanssa. Laulun esittää hänen poikansa Sven-Bertil Taube, eikä Tapio Rautavaaran tulkinta jää paljon jälkeen ruotsalaisesta.

Muita kesäbiisejä löytyy täältä.

Aina ja edelleen ajankohtainen klassikko vuodelta 1932 alkuperäisesityksenä Al Jolsonin laulamana. Suomeksi kappale levytettiin vasta 1972 Fredin toimesta.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä. 

Euroviisuhuuman sekoittamana tarjoilen mielestäni Suomen parhaan edustuskappaleen, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Aurinko laskee länteen vuodelta 1965. Orkesteria johti George de Godzinsky ja laulun tulkitsi Viktor Klimenko.

Finland -no points.

Muita sunnuntaiklassikkoja täällä.

Jazz Singer (1927) oli ensimmäinen äänielokuva, elokuvan tähtenä loisti burleskin ja vaudevillen kautta maailmanmaineeseen noussut Al Jolson.

Äitienpäivän kunniaksi My Mammy samaisesta elokuvasta. Ajatelkaa, 82 vuotta vanha klassikko!

Hyvää äitienpäivää!

***

Lisää sunnuntaiklassikoita täällä.

Vappu on karnevaalien aikaa. Rio de Janeiro valmistautuu sambakarnevaaleihin Marcel Camus’n vuonna 1959 ohjaamassa surullisenkauniissa elokuvassa Musta Orfeus. Manha de Carnaval, karnevaaliaamu, olkaa hyvät.

Muita sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.

Tämän sunnuntain klassikkoteema on OLD DISCO. Oli pakko laittaa kaksi kappaletta, sillä niihin molempiin liittyy maagiset sanat ensimmäinen kerta.

Koulun tansseja tuskin kutsuttiin discoiksi silloin, kun tanssin ensimmäisen kerran hitaan tanssin hämyisessä koulun ruokalassa opettajien valvojien silmien alla. Valitettavasti en muista, mitä ylläni oli, mutta muistan sen kauhun, kun k a k s i  luokkaa ylempänä oleva poika tuli hakemaan minua tanssimaan. Muistan myös, mitä hänellä oli yllään: ruskea akryylineule ja vihreät samettihousut, lantiomalliset ja leveä vyö. Hiuksissa mini vogue, kasvoissa finnejä. Nojailimme toisiimme ja vyönsolki painoi mahaani. Hmm, olihan se vyönsolki…

Tanssimme tämän kappaleen tahtiin joskus 70-luvun alussa: 

Ensimmäisen kerran ulkomaan discossa olin Lontoossa. Vuosi oli kait -75 ja discossa oli välkettä ja kimallusta. Tanssittajissa oli kansalaisuuksia kuin YK:ssa, eikä Suomi-neidon tarvinnut kuihtua seinäruusuna. Kansainvälinen, moderni ja hyvin hip ja pop meininki oli jotain ihan muuta kuin mihin kotimaassa olin tottunut ja tanssin ekstaasissa. Hieman minua kummastutti tanssipartnereiden alasluodut katseet, mutta se ei hillinnyt menoani.

Jossain vaiheessa vilkaisin itsekin lattialle ja tajusin, että lattiahan oli peili. Heh. Ja minulla lyhyt hame ja korkealla sätkivät sääret.

Tämä oli sen tanssi-illan kuuma biisi:

Mikään erityisempi discohile en kuitenkaan ollut. Ei ollut glitteriä luomissa, ei satiinihousuja. Discoissa lattialle vetivät parhaiten vanhat rokit, joten enimmäkseen tuli istuttua pöydässä ja puhuttua henkeviä. Muistaisipa vaan mitä.

***

Muita discoklassikoita löytyy täältä.

Tänään on vuorossa italialainen klassikko. Jostain syystä ostin, artistia tuntematta, Gabriella Ferrin vinyylin Mazzabubu joskus 80-luvun puolivälissä, ehkä mielenkiintoisen kannen vuoksi. Kuuntelin levyn, olin myyty. Ferrin karhea, karismaattinen kabareeääni, täynnä tunteen tihkua, melodraamaa ja patetiaa iski minuun heti.

Italiassa Ferri oli suosittu, todellakin klassikko.

Youtubesta löytyy ihan mukava määrä Ferrin lauluja, jotka kertovat Roomasta, Napolista, elämästä. Suosittelen.

Muita klassikkoja löytyy täältä.

Pääsiäisen merkeissä kaikki ulös kävelylle Judy Garlandin ja Fred Astairen sävelten tahdittamana. Leffan Easter Parade ohjasi Charles Walters vuonna 1948.

Muita tämän sunnuntain klassikoita täällä.

Sonnyn ja Cherin I got you babe-kappale julkaistiin vuonna 1965. Klassikkokamaa, mutta laitan esille mielenkiintoisemman version vuodelta 1973: Marianne Faithfullin ja David Bowien duetto ajan henkeen eli korkeissa sfääreissä.

Alice’s Restaurant-kappale täytti koko A-puolen Arlo Woodyn-poika Guthrien samannimisellä debyyttialbumilla (1967). Kappale on yli 18 minuuttia pitkä ja pohjautuu tositapahtumiin. Kappaleen pohjalta Arthur Penn teki pari vuotta myöhemmin Alice’s Restaurant-leffan, jossa myös Arlo oli mukana.

Laulu on vahva kannanotto Vietnamin sotaa vastaan.

Tässä videossa Arlo on jo harmaantunut, mutta still going strong. Videoon on leikattu myös pätkiä leffasta, aika nautittava 18 minuuttia. Laulun lyriikka iskee yhä, teksti on hauska ja ironinen.

Jos Alice tuntuu liian pitkältä, kuuntele City of New Orleans, sekin klassikko. 

 ***

Muita tämän sunnuntain klassikkoja löydät täältä.

Lepis: ” Jokainen sukupolvi on käynyt omat taistonsa kotiväkensä kanssa musiikista, sen kuuntelemisesta ja ennen kaikkea äänenvoimakkuuksista. Meillä kaikilla on varmasti se yksi biisi, jota rakastimme ja kotiväki inhosi. Se, jota piti soittaa kerta vielä kiellon päälle. Muistatko vielä mikä se oli?”

Vuonna 1973 Rauli Badding Somerjoki esitti Syksyn Sävelessä Matti ja Teppo Ruohosen kappaleen Ja rokki soi. Laulun aikana Badding heilui, keinui ja vatkasi lannettaan aivan ihastuttavasti. Esityksen päätteeksi Badding heitti mikrofonin lattialle. Skandaali! Suomen kansa ja vanhempani tyrmistyivät. Järkyttävää käytöstä rumalta mieheltä.

Badding ei voittanut Syksyn Säveltä, vaikka soolokitaristina loisti Albert Järvinen (kisan voitti Jukka Kuoppamäki kappaleellaan Kultaa ja kunniaa…). Minun sydämeni Badding voitti ja myöhemmin syksyllä 1973 julkaistu vinyyli Muotokuva 1 oli pakko ostaa. Sitä levyä veivasin ja veivasin, eivätkä vanhemmat muuttaneet mielipidettään Baddingistä. Ruma mikä ruma ja huonokäytöksinen.

Valitettavasti en löytänyt mistään tuota Syksyn Sävel-versiota. Onneksi Badding esiintyi samana vuonna Iltatähdessä ja kiemurtelu on paikallaan, vain mikrofonin heittäminen uupuu.

Muotokuva 1 on mielestäni edelleenkin yksi parhaimmista suomalaisista levyistä. Aika monet levyn kappaleista ovat puhdasta klassikkokamaa, tekijöinä joukko suomalaisia klassikkoja. 

A-puoli

1.      "Ja rokki soi" (M. ja T. Ruohonen - Pekka Järvinen - M. ja T. Ruohonen)

2.      "Nuori rakkaus" - (Joyner/Cartey - Bergström - Hector)

3.      "Mun sormuksein" - (Caroll/Moody - Jani Uhlenius - Jarkko Laine)

4.      "Moottoreiden sinfonia" - (Rauli Somerjoki - M. A. Numminen - Jarkko Laine)

5.      "Mikset nuku, sisko pieni" (Rauli Somerjoki - Jani Uhlenius - Kirsti Hartikainen)

6.      "Niemisen pojat ja naapurin äijä" (Rauli Somerjoki - Jani Uhlenius - Jarkko Laine)

7.      "Vihaava rakkaus" (Rauli Ojanen - Jani Uhlenius - Shakespeare William)

B-puoli

1.      "Bensaa suonissa" - (Rauli Somerjoki - M. A. Numminen - Jarkko Laine)

2.      "Pilvet karkaa, niin minäkin" (Jani Uhlenius - Jarkko Laine)

3.      "Hymyile Miss Universum" (M.A. Numminen - Jarkko Laine)

4.      "Laulu vankiloista" (M.A. Numminen - Jarkko Laine)

5.      "Sulamit" (Matti Jurva) - 2:18

6.      "Fiilaten ja höyläten" - (Chuck Berry - Antero Jakoila - Jarkko Laine)

 Tämä on muuten myös voittaja sarjassa paras Matti ja Teppo-biisi!

Jotain ihan muuta tällä kertaa -hyppäys 80-luvulle, vau! Vuosi on 1982, laulaja Billy Idol ja kappale White Wedding. 

On se vaan niin nuori ja energinen.

Alla olevan klassikon siivittämänä hyvää naistenpäivää!

Me olemme kaikki kauniita!

Videoklipistä voi bongata muutaman klassikkomuusikon. Lisää infoa täällä.

Tämän sunnuntain klassikko on Marianne Faithfullin vuoden 1979 levyltä Broken English, mahtava LP.

The Ballad of Lucy Jordan on Shel Silversteinin käsialaa. Biisi kuullaan myös mm. Makavejevin mainiossa leffassa Montenegro ja klassikkofilmissä Thelma ja Louise.

Lepiksen kommenttilaatikossa ehdotettiin Sunday Classicin aiheeksi kaikkien aikojen inhokkia. Ensimmäiseksi tuli mieleen Louis Armstrongin kappale What A Wonderful World, sillä en vaan kestä sellaista määrää positivisuutta... Pidän kuitenkin Satchmosta, joten jätin kappaleen valitsematta ja aloin miettiä lauluntekijää, jonka koko tai lähes koko tuotanto olisi klassikkokamaa ja jota inhoaisin.

Valinta olikin sitten helppo, sillä on yksi lauluntekijä ylitse muiden, yksi, jonka musiikista en vaan pidä, yksi, jonka tapa sovittaa kappaleet saa selkäpiini karmimaan, yksi, jonka tuotannosta olisin voinut valita minkä tahansa kappaleen. Olisin voinut valita klassikot Anyone Who Had A Heart, What The World Needs Now Is Love, The Look of Love, Do You Know The Way to San Jose tai I’ll never Fall In Love Again, ne kaikki olisivat täyttäneet inhokkikriteerini, mutta koska oli tyydyttävä (onneksi) vain yhteen, valitsin ällötyksen numero ykkösen eli Raindrops Keep Falling on My Head.

Näitä kappaleita kuunnellessani en voi olla miettimättä, luotiinko hissit Burt Bacharachin musiikkia varten vai päinvastoin.

Ei ihme, että käytän mielelläni portaita.

Kotimaisesta musiikistakin olisi löytynyt inhokkiklassikkoja, mutta ehkä joku toinen kerta?

Lepis yllytti valitsemaan tälle sunnuntaille kaikkien aikojen rakkauslaulun. Helppoa, koska on yksi laulu ylitse muiden, yksi, jonka sanat koskettivat aikanaan, koskettavat vieläkin. Laulu rakkaudesta yksinkertaisimmillaan, kauneimmillaan. Laulu rakkaudesta, joka ei vaadi, ei kahlehdi, ei pakota. Laulu rakkaudesta, joka vain antaa.

Kunhan itse myös ymmärtää luopua.

Kris Kristoffersonin sanat, Janisin tulkinta, olkaa hyvät:  

Tämä kappale oli aikoinaan radion soittokieltolistoilla Italiassa, Espanjassa ja muutamassa muussa maassa. Itse kuulin kappaleen ensimmäisen kerran joskus 70-luvun alussa, kun hieman vanhempi serkkuni laittoi singlen levylautaselle. Hmm, ei ihan Rollareita, Beatlesia tai CCR:ää, joita olin siihen asti kuunnellut.

Levytys on vuodelta 1969. Alun perin Serge Gainsbourgin duettokaverina oli Brigitte Bardot, mutta sitä levyä ei julkaistu Bardotin pyynnöstä. Serge tapasi Jane Birkinin ja loppu on historiaa.

Loistavan lauluntekijän Carole Kingin välityksellä

kiitos ystävilleni.

You’ve got a friend on Tapestry-levyltä, vuodelta 1971.

Tällä viikolla poikkeuksellisesti kaksi videota. Ihan hyvästä syystä. Halusin soittaa teille vuodelta 1972 kappaleen Without You, esittäjänä Harry Nilsson, mutta kaikki tarjolla olevat Nilssonin taltioinnit olivat surkeita, enkä todellakaan halunnut romanttista slideshowta kappaleen taustaksi.  Joten jotta näkisitte Nilssonin myös livenä, tarjoan teille Everybody's Talkin'-biisin.

Klassikkoja molemmat. Without You oli alunperin Badfingerin levyttämä kappale, mutta vasta Nilssonin versio teki biisistä hitin.

Everybody's talkin' on leffasta Midnight Cowboy vuodelta 1969. 

Kun ABBA vuonna 1974 voitti Euroviisut Waterloollaan, en todellakaan seurannut euroviisuja, enkä kuunnellut ABBAa. Yhtye oli liian pop, liian purkkaa, liian hilettä ja discoa.

Vasta vanhempana opin kuuntelemaan ABBAa ja vuonna 2008 kävin jopa elokuvissa katsomassa Mamma Mia!-musikaalin.

Niin sitä ihminen muuttuu. Vaan mihin suuntaan.

olen lisännyt

susupetal photo galleryyn

kategorian songs,

jossa olen kuvittanut lauluja,

postauksessa myös linkki kyseiseen kappaleeseen

(kiitos, Elegia, vinkistä)

Tästä klassikosta saa oikeastaan ihottumaa, mutta koska se on niin ehdoton klassikko vuodelta 1972, että eihän sitä voi ohittaa.

Muiden tämän sunnuntain klassikot: Tuima, Sooloilija, Hirlii, Lepis, Mymskä, Hannah, Itkupilli,

Joulu tulossa, olen kuullut. En ole erityisesti joululaulujen ystävä (yllätys, yllätys), en tunnelmoi varpusten kanssa jouluaamuina, en unelmoi valkeasta joulusta, ja vaikka olisi mukavaa, että sota olisi ohi, en halua kuulla John Lennonin Happy Xmasia. Koetan välttää ajatusta, että vain hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Samoin yritän olla kuulematta Vesa-Matti Loiria ympäri vuoden ja erityisesti jouluna.

Joo, olen ikävä ihminen, mutta hei! eivät kaikki voi olla mukavia.

Jussi Björlingin O, helga natt menettelee. Sitä kuuntelen ihan vapaaehtoisesti, joten täysin paatunut en siis ole.

Ajan hengen mukaisesti olen kuitenkin valinnut tämän sunnuntain klassikoksi jouluisen klassikon, jonka esittävät kaksi klassikkoa eli Lunta tupaan Mel Smith ja Kim Wilde.

Just Cool! Musiikin monitaituri Frank Zappa, olkaa hyvät. Biisi on vuodelta 1979.

Klassikko vuodelta 1939.

***

Muiden klassikkoja: Sooloilija, Kari, Tuima, Lepis, Vaiheinen, Papi, Hirlii, HannaH,

Nazarethin hittiklassikko Love Hurts vuodelta 1975 on siitä erikoinen kappale, että se ilmestyi Hair of the Dog-älppärillä ainoastaan Amerikassa, UK-versiossa kappaleen tilalla oli Guilty.

Love Hurts-kappaleen olivat aikaisemmin levyttäneet mm. Everly Brothers ja Roy Orbison.

Nazareth esiintyi Ruisrockissa 1974. Minäkin olin siellä.

Ian Gillanin naama pällisteli muiden Deep Purple-hemmojen kanssa teinisusun huoneen seinällä. Nostalgisissa merkeissä siis seuraava sunnuntaiklassikko vuodelta 1971.

Deep Purple näköjään konsertoi Tampereella ensi heinäkuussa. Pitäisiköhän ostaa liput...

***

Muita sunnuntaiklassikkoja: Tuima, Sooloilija, Kari, HannaH, Itkupilli, Vaiheinen, Lepis, Hirlii, Mariar,

Tämän klassikon myötä onnittelut päivän sankareille eli kaikille isukeille.

Janis Ianin 15-vuotiaana levyttämä Society's Child (1966) sävähdyttää edelleen. Aikanaan levy oli kielletty joillakin amerikkalaisilla levyasemilla, käsitteleehän kappale rakkautta yli roturajojen, tabu vielä ei niin kauan aikaa sitten.

Janis Ianin tunnetuin kappale lienee At Seventeen, josta on tehty ilmestymisensä (1975) jälkeen covereita ihan riittävästi.

Janis Ian oli yksi ensimmäisistä muusikoista, joiden kotisivuilta saattoi ladata ilmaiseksi biisejä.

Omasta levyhyllystäni löytyy Janis Ianin ensimmäinen LP "Janis Ian" vuodelta 1967.

***

Sunnuntain muut klassikot: Hirlii, HannaH, Tuima, Vaiheinen, Lepis, Viides rooli, Sooloilija

Tänä sunnuntaina tunnelmoidaan Scorpionsien balladilla vuodelta 1984. Enjoy!

Tämän sunnuntain muita klassikkoja löytyy mm. Hannahilta, Tuimalta, Karilta, Viidenneltä roolilta, Sooloilijalta, Hirliiltä, Lepikseltä, Itkupilliltä, tienpäältä

Tämän sunnuntain klassikkoa ei tarvinnut miettiä laisinkaan. Nähtyäni upean Marjo Leinosen Janis Joplinina, en voinut oikeastaan muuta kuin valita sen parhaimman Janisin levyn kuultavaksi.

Sääli vaan, että 60-luvun lopussa kuvaajat, miksaajat, äänittäjät ja muu väki näyttää olleen niin pöllyssä, että kuvamateriaali tuolta ajalta on aika järkkyä.

Hmm, saattoi muutama laulajakin lennellä eri ulottuvuuksissa.

En halunnut liveversiota kyseisestä kappaleesta, vaikka sellainen olikin tarjolla; kuusi minuuttia tärisevää kuvaa ei juurikaan innosta, ja siksi valitsin AMV:n, jonka taustalla Cry Baby (1971) soi.

Katsoin muutama ilta sitten Woodstock-leffan ja voin vakuuttaa, että sieltä löytyy aika monta tulevaa sunnuntaiklassikkoa.

Sitten joskus. Aikanaan.

Muiden sunnuntaklassikkoja:

Itkupilli

Lepis

Koskikara

Tuima

Sooloilija

Viides rooli

Mariar

Vaiheinen

tienpäällä

Käydessäni Turussa on ihan pakko päästä Kanelle. Kane Recordsin levyvalikoima on jotain muuta kuin muiden levykauppojen. Helsingissä Fennica Records yltää samaan, mutta nyt siis asiaa Kanesta. Kanen levyhyllyistä löytää rytmibluussia, 50-, 60- ja 70-lukujen klassikoita, heviä, mutta ei taatusti humppaa. Käytettyjä levyjä, myös vinyylejä, on tarjolla.

Ja paljon muuta.

Kane Records sijaitsee kauppakeskus Forumissa. Jep, Turussakin on Forum. Ei siitä ilmiöstä sen enempää. Forum on Kauppatorin laidalla, joten sinne on helppo löytää turistinkin.

Viime Turun reissulla kävin ostamassa pari ceedeetä, jotka eivät olleet hinnalla pilattuja. Toinen maksoi kympin, toinen kahdeksan euroa. Tämän viikon sunnuntaiklassikko löytyy toisesta ceedeestä, joka oli pakko saada, vaikka se löytyykin vinyylinä hyllystäni.

Roy Wood sai aikanaan houkuteltua Jeff Lynnen mukaansa bändiin, joka sekoitti aika onnistuneesti klassista musiikkia ja rokkia. Syntyi Electric Light Orchestra. Wood lähti pian omille teilleen ja perusti glamrokin kummajaisen Wizzard-yhtyeen. Lynne jäi luotsaamaan ELOa.

Sunnuntaiklassikko on ELO:n levyltä A New World Record vuodelta 1976.

Tämän sunnuntain muita klässikkoja:

Preivi

Tuumailua

Vakavia ajatuksia

Kyynelkaasua

Viides rooli

Sooloilija

Lepis

HannaH

Vaiheinen

ja listä täydentyy päivän mittaan...

Levy on vuodelta 1972, siis 36 vuotta vanha! Ei oo totta!

Muahhahhaaa, levy ei ole lainkaan ajankohtainen eli paahtakaa vaan kaikki kullanmurut koulun penkillä!

Aloitin Sunday Classic-kategorian esittelemällä ensimmäisen singleni, joten loogisesti hyppään nyt viimeiseen singleen, jonka ostin. Olin jo vuosia aikaisemmin siirtynyt LP-levyihin, singlejä en ostanut, mutta tämä single minun oli pakko hankkia, sillä en jaksanut odottaa tajuntani räjäyttäneen artistin älppärin ilmestymistä. Luulen, etten koskaan ennen tai jälkeen ole odottanut yhdenkään LP-levyn ilmestymistä niin kiihkeästi kuin tämän.

Singlestä tehtiin kaksi versiota. Alkuperäistä ei Levyautomaattiyhdistys hyväksynyt A-puolen biisin takia, joten A-puoli vaihdettiin säädyllisempään kappaleeseen ja A-puoli muuttui B-puoleksi.

Vuosi oli 1979.

Lepis sen aloitti, sitten Itkupilli päätti tehdä samoin, kuten myös Sooloilija ja ehkä muutkin.

Nyt minä.

Eli uusi kategoria Sunday Classic.

Luontevin valinta ensimmäiseksi klassikoksi oli ensimmäinen singleni (vinyylisellainen, jota pyöritettiin pattereilla toimivassa levysoittimisessa 45-kierrosvauhdilla). Ostin singlen tupakkakaupasta (sellaisiakin oli vielä silloin), jossa myytiin käytettyjä, jukebokseissa (muistatteko?) olleita sinkkuja. Hintaa en muista. Markka? Kaksi?

Olkaa hyvät: