Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
SusuPetal
10.12.2010 - 17:20

 

Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
 
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
 
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
 
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
 
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
 
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
 
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
 
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
 
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
 
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
 

 

 

***

Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki

 

 

Kategoriat: elämä on , latvalaho , pakinaperjantai , pakinat 40 kommenttia Kommentoi
01.11.2010 - 14:49

 

 

– Kuka vetää huomisen tuolijumpan?
– Mä oon yössä, ei käy. Mites Jenni?
 
– En suostu. Vedin just kaks viikkoa sitten. Mun vuoro ei oo ainakaan kahteen kuukauteen. Mä en kestä niitä kimeeäänisiä äijiä.
– Kuka sitten viime viikolla veti? Se sijainenko?
 
– Joo. Se suostui ihan heti. Vaikka vähän huonostihan siinä kävi.
– Niin. Olis pitänyt varoittaa.
 
– Mitä sitten tapahtui? Kertokaa. Mä en tiedä mistään mitään.
– Mitäs lomailet. No, se sijainen laittoi, niiden pyynnöstä, viimeiseksi kappaleeksi sen Let the sun shine inin siitä ikivanhasta musikaalista. Mä en ees ymmärrä, mistä ne löysi sen levyn, kun me Jeminan kanssa piilotettiin se alakaappiin. No, Markku ja Leena nousi tuolista ja alkoi tanssia. Nyt ne on molemmat Haartman-Hartwallissa, lonkkamurtumat.
 
-  No just. Tää on niin tätä. Mä en kestä tota tuolijumppaa. Ikivanhoja kappaleita, joita pyöritetään kerrasta toiseen. Mä saan näppylöitä, jos mun on vielä kuunneltava sitä Hurriganesia. Ja mikä se Pudding oli. Ja se joku tuomari, joka laulaa. Karseeta.
-  Tai Sladea.
 
-  Tai Zeppeliinejä. Purplea. Joo, järkyttävää.
-  Mut toisaalta, nehän haluaa kuunnella sitä musiikkia mitä ne kuunteli, kun ne oli nuoria.
 
-  Joo, mutta kun siitä on ainakin sata vuotta ja se on niin tylsää se musiikki. Jos mulle vielä kerran huudetaan, että soita tyttö se Paranoid, mä, mä…mä tuun hulluks.
- Ja sitten ne tekee piis-merkin ja ne haluais kukkaseppeleet päähän. Aina pitäis olla askartelemassa niitä seppeleitä. Mä en tiedä, miten monta kukkaa mä oon nähnyt näiden vuosien aikana. Leikattua, huovutettua, virkattua, painettua, ihan kaikkea.
 
-  Ookoo, ookoo, mut meil on vielä päättämättä kuka vetää huomisen jumpan. Sanna?
-  En mä. Mä en mee lähellekään niitä jumppapäivinä. Ne on…ne on jotenkin ihan liian levottomia. Mä ilmoittauduin koulutukseen. Se on huomenna.
 
-  Eli sulle tulee sijainen. Hyvä juttu. Nakitetaan homma sille.

 

 

 

***

Asiaan liittyen: YLE Teemalla alkaa tänään klo 21.05 10-osainen sarja Suomi-rockin vaiheista.

 

 

 

Kategoriat: arkea ja juhlaa , elämä on , pakinat 29 kommenttia Kommentoi
26.10.2010 - 18:25

 

Vuodatuksen blogeihin pomppaa alalaitaan ällöttävä deittimainos (se mainostaa, että voit deittailla myös anonyymisti...???). Mainos ilmeisesti vauhdittaa Vuodatuksen kampanjaa "mainokset pois blogistasi, nyt puoleen hintaan". No, mainoksen saa pois klikkaamalla oikeassa reunassa olevaa rastia. Joten klikkailkaa. Paitsi jos haluatte deittailla anonyymisti.

 

 
– Hei.
– Hei.
 
– Ilmoja pidellyt.
– Niin on.
 
– Mikä sinun nime….ai niin.
– Niin.
 
– Asutko sinä…ai niin.
– Niin.
 
– Hmm.
– Hmm.
 
– Miten nuo elokuvat, kiinnos…ai niin.
– Niin.
 
– Hmm.
– Niin.
 
– Lempiruoka, ei…lempiväri, ei…lempikirja…hmm.
– Niin.
 
– Hmm.
– Hmm.
 
– Kuuma.
– Niin. Se johtuu tästä pussista. Päässä.
 
– Hmm.
– Niin.
 

***

 

Sinulle on muuten haaste täällä. Jep, sinne, sinne.

 

 

Kategoriat: elämä on , kulttuurista kanssakäymistä , meemit ja haasteet , pakinat , suhteet 32 kommenttia Kommentoi
29.07.2010 - 12:15

 

Mieliala on sellainen, että tekstit, joita kirjoitan, eivät kuulu blogiin. Kävin Kiirepakolaisella ja hänen tarinansa sai minut muistamaan dialogit, jotka kirjoitin vastaavanlaisista tapauksista. Kokosin ne tähän nyt kronologiseen järjestykseen.

Ehkä jonain päivänä sitten jotain uutta.

***

AJANVARAUKSESSA

– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– On ollut flunssaa jo pari viikkoa, nyt nousi kuume ja nenästä tulee paksua, keltaisenvihreää räkää. Varmaan poskiontelotulehdus. On ollut niitä aikaisemminkin.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinä tupakoit. Tupakoitko sinä edelleen?
– No…jonkin verran.
 
– Ilmankos. Tupakointi tukkii ontelot, ylläpitää turvotusta. Tehdään nyt niin, että lopetat tupakoinnin, ostat apteekista nenäkannun ja huuhtelet ne limat pois. Ulkoile paljon ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, ensin häkämittaukseen ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Polvet on aika pahana, rappusissa ei tahdo oikein kestää, varsinkin alaspäin mennessä. Käveleminen ylipäänsä on aika huonoa.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinun painoindeksisi on 26 eli lievää lihavuutta. Painatko sinä edelleen tämän 75 kiloa?
– Painan, mutta…
 
– Ilmankos. Liikalihavuus on myrkkyä nivelille. Ei nivelet läskiä kestä. Tehdään nyt niin, että laihdutat viisi kiloa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan vaa’alle ja sitten, jos paino on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Vaikea sanoa, mitä se on, mutta kädet tärisee ja näkökenttäkin on vähän huono, ei oikein näe hyvin.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole absolutisti. Käytät siis alkoholia.
– No, jonkin verran, kerran kuussa viiniä…
 
– Ilmankos. Alkoholi vaikuttaa keskushermostoon. Liika alkoholinkäyttö näkyy käsien vapinana ja näön sumentumisena. Tehdään nyt niin, että käyt hakemassa täältä antabus-tabletit. Ota niitä, ulkoile paljon, syö terveellisesti ja lopeta se ryyppääminen. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin seulaan ja alkometriin terveydenhoitajan luo ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Selkä on jumissa, en saa edes sukkia jalkaan.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole tänä syksynä ilmoittautunut jumppiin. Viime vuonna olet ollut keppi- ja vesijumpassa.
– No, töissä on ollut vähän kiirettä ja…
 
– Ilmankos. Ei se selkä laiskana parane. Tehdään nyt niin, että menet noihin jumppiin heti ensi tilassa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Sandaalit jalassa pärjää ihan hyvin vielä, kun on lämmin syksy. Ei niitä sukkia tarvita. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan luo jumppamaksukuittien ja osallistumistodistuksen kanssa, ja jos kirjanpito on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Sydämestä on ottanut, sellaista kramppaavaa pistosta nyt muutaman päivä ajan ja käsi puutuu.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, täältä koneelta näkyy, että olet työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia.
– Niin no…
 
– Ilmankos. Masentuneiden maailma pyörii oman navan ympärillä, ja sitä alkaa kuvitella itselleen kaikenlaisia sairauksia. Nyt sinun täytyy kyllä suunnata sitä katsettasi vähän ulospäin! Tehdään nyt niin, että ulkoilet paljon, hankit uusia harrastuksia, esimerkiksi vesi- tai keppijumppaa tai molemmat, nautit lämpimästä syksystä ja ruskan väreistä. On kuule paha käpertyä vaan itseensä, ei sillä tavalla parane. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajalle ja tehdään BDI ja jos tulos on ok eli pisteet alle 5, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
 

PERUSTIETOLOMAKE

– Hei, minun pitäisi varata aika lääkärille.
– Onko perustietolomake täytetty?
 
– Ei varmaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun käyn täällä. Sain ajan terveydenhoitajalle kolme kuukautta sitten, nyt olen sitten laihduttanut, mutta ei se polvi vieläkään ole hyvä. Tässä on se painoindeksi, kävin terveydenhoitajalla äsken ja hän sanoi, että saan nyt varata ajan lääkärille.
– Hmm, 24,9. Siinä ja siinä. No, täytetään tämä perustietolomake sitten.
 
– Voinko minä täyttää sen vaikka tuolla pöydällä?
– Ei käy, minun pitää laskea samalla.
 
– Laskea?
– Mikä teidän maksuksenne tulee. Siis mitä lääkärin vastaanotto maksaa teille.
 
– Mutta, eikös se ole kaikille sama?
– Ei todellakaan. No niin…oletteko aviossa, avoliitossa, eronnut, sinkku?
 
– Avioliitossa..
– Hyvä, siitä ei tule lisämaksua. Jos olisitte ollut avoliitossa, maksu olisi ollut 1 euroa enemmän, eronneena 3 euroa enemmän ja sinkkuna 4 euroa. Näin se menee. Tämä on laskettu tarkkaan – eronneet ja sinkut kuormittavat terveydenhuoltoa, aviopuolisot hoitavat toisensa todennäköisemmin loppuun asti. Avoliitto on häilyvää. Oletteko hetero, homo tai bi?
 
– Tä? Hetero, mutta…
– Ok, sitten ei lisämaksua. Homous ja biseksuaalisuus aiheuttavat edelleen ihmisissä ahdistusta, masennusta ja stressiä ja tämä kuormittaa mielenterveyspalveluja. Lapsia?
 
– Ei…
– Jaaha, se on sitten viisi euroa lisää perusmaksuun. Lapset yleensä pystyvät hoitamaan vanhempiaan loppuun asti ja tämä vähentää terveydenhuollon kuormittumista. Tupakoitteko?
 
– Kyllä…
– Se on sitten taas viisi euroa lisää. Itse aiheutetut sairaudet kuormittavat todella paljon terveydenhuoltoa. Kuinka paljon käytätte alkoholia?
 
– No, saunakaljat ja silleen.
– Viisi euroa lisää maksuun. Harrastatteko liikuntaa?
 
– No, kun tämä polvi on reistaillut jo niin monta kuukautta, ettei ole oikein pystynyt.
– Se on sitten viisi euroa lisämaksua perusmaksuun. Omasta liikunnasta huolehtiminen on tärkeää. Eivät lääkärit voi liikkua potilaiden puolesta. Syöttekö terveellisesti, kasviksia, kuituja ja hyviä rasvoja?
 
– Kyllä kai…
– Ette ole varma. No, laitetaan kolme euroa lisää. Rastittakaa vielä tuosta, mitä sairauksia suvussanne on esiintynyt. Jokaisesta tulee euron lisämaksu.
 
– No…tässä tämä nyt.
– Kiitos. Tässä teille lääkäriaika, se on kolmen kuukauden kuluttua. Laihduttamista kannattaa edelleen jatkaa, olette vielä pullea. Muistakaa ulkoilla ja syödä terveellisesti. Ja jos lopetatte tupakoinnin, alkoholin juomisen ja hankitte lapsia, niin maksunne putoaa. Hauskaa päivänjatkoa.

 

PARITTOMAN VIIKON TIISTAI

– Hei, minulla on aika lääkärille klo 8.40. Nimellä Potilas.
– Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
 
– Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten,
– Sen jälkeen on ollut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.
 
– Mutta…
– Kyllä siitä on ollut netissä tietoa. Nyt on pariton viikko ja parittomilla viikoilla täällä on lääkärin vastaanottoja maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Nyt on tiistai. Ei lääkäreitä. Labra on kyllä auki.
 
– Ei minun labraan tarvitse mennä.
– Ihan hyvä, sillä siellä on pitkä jono. Se kun on auki ainoastaan parittomien viikkojen tiistaisin ja torstaisin. Ja tänään on tiistai.
 
– Mutta…pitääkö minun nyt sitten varata uusi aika lääkärille?
– Voihan sitä yrittää, mutta paljon toivoa en anna. Lääkärihaussa oli viime kerralla yksi hakija kahdeksaan lääkärin virkaan. Se yksi oli töissä kaksi kuukautta ja lähti.
 
– No, voisiko sieltä koneelta katsoa, onko peruutusaikoja tai jotain?
– Heti, kun Mohammed tulee.
 
– Mohammed?
– Meidän toinen laitoshuoltaja. Mohammedilla on nyt moppiviikko, se on toisessa kerroksessa, kun siellä on ihan tyhjää, kun on tiistai, eikä lääkäreitä paikalla. Minä en osaa vielä tätä tietojärjestelmää.
 
– Anteeksi?
– Laitoshuoltajille kyllä järjestettiin koulutus tähän tietojärjestelmään, mutta ei se kaksi tuntia oikein riittänyt.
 
– Siis, oletko sinä laitos…
– Kyllä. Organisaatiouudistuksen myötä kaikkien työnkuvia laajennettiin. Lisää haasteita, johto sanoi. Me laitoshuoltajat olemme vuoroviikoin tässä vastaanotossa. Minä olen parittomilla viikoilla, Mohammed parillisina.
 
– Niin, nythän on pariton viikko…
– Ajanvarauksen henkilökunta on labrassa, ne vuorottelevat siellä laboranttien kanssa. Laborantteja kun vähennettiin.
 
– Siis…
– Odotellaan nyt ihan rauhassa sitä Mohammedia. Istukaa nyt vaikka tuohon ikkunalaudalle.
 
– Siis täällähän ei ole enää edes tuoleja!
– Eipä niin, kalusterahoista on luovuttu. Viime viikolla meni viimeinen tuoli rikki, kun yksi pettynyt potilas heitti sen ikkunan läpi. Tuli vastaanotolle väärällä viikolla vääränä päivänä.
 
– Ai, siksi täällä vetää – ikkunahan on rikki.
– Siihen tottuu.

 

LÄÄKÄRILLÄ

– Nimellä Potilas!
– Päivää…ai niin, ei kätellä.
 
– Istukaa, olkaa hyvä. Mikäs on vikana?
– No, nämä polvethan tässä…Olen nyt pudottanut painoa ja painoindeksi on pienempi, mutta ei nämä polvet ole sen paremmaksi tulleet.
 
– Hmm. Eli ihan kaikki keinot on jo kokeiltu, vai?
– Niin kai. Paitsi, että lääkärillä en ole käynyt.
 
– Täällähän te nyt olette.
– Niin, kun vihdoin sain ajan.
 
– Onko teillä ongelmia vihanhallinnan kanssa?
– Ei…miten niin?
 
– Mikäs niissä polvissa nyt sitten on vikana?
– En minä tiedä, kun en ole lääkäri. Sattuu vaan niin pirusti, niin kuin puukolla joku sahaisi eestaas. Varsinkin, kun kävelee portaita alas.
 
– Asutteko te korkealla? Eikö talossanne ole hissiä?
– Ooon…on hissi, mutta tämä kipu! Ei anna nukkua. Sattuu niin pirusti. Vetää mielen alas.
 
– Masennusta?
– No, ei mikään oikein huvita, kun sattuu koko ajan.
 
– Onko mielialalääkitystä kokeiltu?
– Ei…kun ei minulla ole sellaista masennusta. Minä vaan haluaisin, että nämä polvet tutkittaisiin. Että onko niissä jotain vikaa.
 
– Te kuulostatte kyllä ahdistuneelta. Ahdistus liittyy masennukseen.
– Mutta, en minä ole muuta kuin väsynyt tähän kipuun! Jos pääsisi röntgeniin tai magneettikuvaukseen tai tähystykseen tai mitä nyt…
 
– Nyt on niin, että vuosi alkaa olla lopussa. Rahat ovat loppuneet elokuussa. Ei röntgeniä eikä magneettia. Tosin en ole niinkään huolestunut polvistanne, mielentilanne pikemminkin huolestuttaa.
– Minun…mikä?
 
– Passiivista, mutta näkyvää aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta. Ensi viikolla alkaa masennuksen hallintaryhmä, se on vertaisryhmä, vetäjänä vapaaehtoisia. Kirjoitan teille lähetteen sinne. Hoidetaan ensin mieli kuntoon, niin eiköhän se kroppakin siitä vetreydy.
– Mutta kun minä en pysty edes kävelemään!
 
– Haette kepit apuvälinepalvelusta. Laitan sinne lähetteen. Toimikoon vaikka henkisinä kainalosauvoina, hehheh, kunnes polvenne toimivat jälleen. Apuvälinepalveluhan siirtyi organisaatiouudistuksen myötä toiseen pisteeseen toiselle puolen kaupunkia, mutta sinne pääsee ihan mukavasti parilla bussilla ja metrolla sitten.
– Siis…ettekö te aio edes katsoa minun polviani?
 
– Eivät ne katsomalla parane.

 

***

Että tällaista, vanhan merkeissä. Hauskaa päivänjatkoa!

 

 

 

 

Kategoria: pakinat 21 kommenttia Kommentoi
05.07.2010 - 02:40

 

Sinä päivänä, jolloin sain diagnoosin hullu mikä hullu (F jotakin piste potenssiin 86), päätin käydä ostoskeskuksessa lääkärin vastaanoton jälkeen. Yleensä vältän viimeiseen asti kauppakeskuksia, sillä ennen pitkää (eli hyvin nopeasti) löydän itseni hooätämmän sovituskopista hyperventiloimassa, kädessäni XXXL-kokoinen mekko, josta ei ole edes topiksi ylleni. Saatikka sitten pussiksi, johon hengitellä.
Ahdistusta tai ei, oli käytävä apteekissa.
 
Kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies istui penkillä, luki Metroa ja syljeskeli maahan. Miehen jalkojen juuressa oli räkälammikko, jossa keskikokoinen purtilo olisi hyvin mahtunut seilaamaan. Otin kännykkäni esille, nappasin miehestä kuvan juuri kun hän roiskautti mehevän klöntin maahan. Näppäilin Metron numeron ja lähetin kuvan lehden toimitukseen.
 
Liukuportaat veivät minut toiseen kerrokseen. Etsiskelin silmilläni Tiimaria. Halusin ostaa uusia kukkia, sillä silkkiruusuni olivat päässeet kuihtumaan. Rakastan kukkia, mutta en ole oppinut hoitamaan niitä.
 
Kuullessani vauvan itkua, sydämeni valahti kipeästi. En kestä lasten tuskaa. Löysin katseellani noin yksivuotiaan lapsen, joka huusi vaunuissaan. Kesäpäivästä huolimatta raukalla oli yllään tiukat farkkuhaalarit, tukkilaispaita ja nahkarotsi. Äiti, joka istui vaunujen vieressä, imeskeli tuplamakupirtelöä posket lommolla. Diagnoosini antoi minulle voimaa. Ihmeen nopeasti ikäisekseni lensin äidin luo ja kerroin hänelle, että ota nyt helvetissä nuo typerät vaatteet pois lapselta. Idioottikin tajuaisi, että lapsella on kuuma, jos lämpötila huitelee kolmessakympissä.
 
Jätin äidin riisumaan lastaan ja jatkoin eteenpäin. Tiimarin ovi oli jostain syystä kiinni ja rollaattorilla liikkuva mummo yritti avata sitä. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, sillä heti kun mummo irrotti tutisevan kätensä ferraristaan, hän oli kaatua. Tempaisin oven auki, sanoin menkäähän nyt sisälle. Mummo alkoi kyynelehtiä, kiitteli ja toivotti kaikkea hyvää.
Samalla oven avauksella päästin sisälle pyörätuolin, kyynärsauvat ja lastenvaunut. Katsoin sisälle kauppaan. Se oli aivan liian täynnä ja silkkikukat olivat myymälän takaosassa. Päätin jättää uusien kukkien ostamisen myöhempään. Ehkä vanhat tokenisivat, jos antaisin niille ravinnetta.
 
Poikajoukon keskellä oli pieni, tummatukkainen maahanmuuttajapoika. Selvästikin hänet oli saarrettu kantaväestön toimesta. Ohikulkevat ihmiset kiihdyttivät askeleitaan ohittaessaan pojat. Työnnyin poikien keskelle ja kysyin, kuka haluaa ensimmäisenä turpiinsa. Saatan näyttää heikolta, mutta olen täysin hullu. Hulluuteni ryöpsähtää valloille etenkin silloin, kun näen kiusaamista. Rasisimista puhumattakaan. Kuka on eka?
Maahanmuuttajapoika kertoi minulle olevansa Ali poikien hajaannuttua alta aikayksikön. Haluaisinko tulla hänen kotiinsa illalliselle?
Kiitin kutsusta, mutta kerroin, että olen allerginen ihmisille, eikä zyrtecistä ole apua. Hän virnisti ja lähti vihellellen pelikauppaan.
 
Kauppakeskuksen ihmispaljous alkoi rasittaa. Käytyäni kahvilassa huomauttamassa naisjoukkoa, joka alkoi heti jauhaa paskaa vessaan menneestä ystävästään, ystävyyden todellisesta olemuksesta, aloin tuntea itseni uupuneeksi. Kaivoin lääkärin antamat reseptit esiin. Apteekissa oli sata ihmistä ennen minua, joten ehdin hyvin kertoa ihmisille, mitä he eivät halunneet kuulla.
Saatuani lääkkeeni, laskeuduin liukuportailla alas. Ulkona miehen limalätäkkö oli tulvinut entisestään. Kännykkään kilahti tekstiviesti. Metro ilmoitti, että kuvani julkaistaisiin seuraavan päivänä. Palkkio riitti korvaamaan lääkkeet, jotka olin juuri hakenut apteekista.
 
Kävellessäni kotiin mietin, että diagnoosi ei ollut lainkaan hullumpi juttu. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin itseni levolliseksi.
Lähes terveeksi.
 
 

 

Kategoriat: latvalaho , pakinat 48 kommenttia Kommentoi
23.04.2010 - 11:52

 

 

Aamun kuva syntyi, kun mietin, miksi toisen ihmisen ongelmia pitää vähätellä. Vähättelijä ei itse tunnista sanojaan vähättelyksi. Hänen mielestään kyse on asenteesta, positiivisesta asenteesta. Asiathan voisivat olla huonomminkin. Ihmiset vaan valittavat turhasta.
Itse asiassa juuri vähättelijällä asiat ovat huonommin, eikä hän jätä tilaisuutta kertoa siitä turhanaikaisten ongelmien kanssa turhaan tuskailevalle.
 
Kerta kaikkiaan, nämä silmäpussit on ihan kamalat. Mä näytän kaamealta.
 
Voi, minä olisin tyytyväinen silmäpusseista, vaan ei. Silmistä on leikattu kaikki kaihit ja muutama muukin. Hyvä, että vielä edes näen jotain. Vaan en minä valita, kysehän on asenteesta. Voisi olla huonomminkin.
 
 
Mä tulen hulluksi tämän bursiitin kanssa. Puoli vuotta tulehdus lonkassa, ei saa nukuttua. Kortisonipiikit ei auta. Kävelemään ei pysty.
 
Voi, tulehdukset menee aina ohi. Toista se on kulumien kanssa. Niin kuin minulla. Minä olen ihan onnellinen, kun lonkkiin laitettiin uudet nivelet ja polviin ja joka puolelle. Ei se kävely ihan loistavaa ole, mutta kävelen kuitenkin. Hieman asennetta, olet niin kärsimätön. Asiat voisivat olla huonommin. Niin kuin minulla. Mutta en valita.
 
 
Se kampaaja pilasi mun hiukset, katso nyt!
 
Sinulla sentään on vielä hiukset. Ei tietoakaan pälvikaljusta niin kuin minulla. Vaan en minä valita, pääasia, että pää on tallella. Pää, joka ei turhista valita.
 
 
Sain sitten päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä.
 
Mikäs se sinun diagnoosi olikaan? Ai, masennus.... Hassua, minulle ei tulisi mieleenkään hakea eläkettä, vaikka minulla on ollut aivoinfarkteja, struuma kurkussa, kyhmyjä rinnoissa, avanne, lonkkaproteesi ja jalat amputoitu. Ihmiset valittavat niin vähästä, antavat periksi. Minä en valita, ei tulisi mieleenkään. Asiat voisivat olla huonomminkin. Niin kuin minulla.
 
 
Luulisi, että ihminen joka on kärsinyt, osaisi asettua toisen kärsivän asemaan. Löytyisi myötätuntoa, herkkyyttä. Vaan ei. Kärsimys tekee katkeraksi, kärttyisäksi, ja sitä kitkeryyttä pitää purkaa muihin, vähättelemällä heitä, ylentämällä omat kärsimyksensä.
 
Positiivisuuden nimissä.
 
Mä olin ihan että haloo, mitä se oikein valittaa! Sen talo paloi, totta, mutta sillä oli sentään vakuutus. Toisin kun minulla.

 

 

 

***

Pakinaperjantain 178. haaste

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinaperjantai , pakinat , tänään olen miettinyt 43 kommenttia Kommentoi
16.04.2010 - 13:23

 

 

– Missä Maisa on? Sitä ei ole näkynyt aikoihin.
– Se on juoksemassa.
 
– Juoksemassa? Maisa? Miksi?
– Lääkäri käski.
 
– Ja Maisa lähti?
– Kyllä. Lääkäri sanoi, että masennukseen auttaa liikunta.
 
– Mutta entäs sen polvet? Miten ne kestää? Eikös sillä ole kulumia tai jotain jäykkyyttä?
– Liikunta auttaa. Sanoi lääkäri.
 
– Entäs se Maisan verenpaine, eikös sen pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin?
– Lääkäri sanoi, että sen pitää lisätä liikuntaa.
 
– Ja nyt se sitten on juoksemassa?
– On.
 
– Yksinkö se juoksee vai onko Osku sen mukana?
– Oskuhan jätti sen toisen naisen takia syksyllä. Lääkäri sanoi, että sydänsuruihin liikunta on parasta lääkettä.
 
– Vai sellaista.
– Joo, se kävi monen eri lääkärin luona, psykiatrin ja fysiatrin ja ortopedin luona, ja kaikki ne sanoi samaa. Liikunta auttaa. Joka vaivaan, särkyyn, kipuun ja tuskaan. Niin kropan kuin mielen.
 
– Missä se oikein juoksee? Tuossa pururadallako?
– Ei, se lähti puoli vuotta sitten lenkille ja viimeksi se on nähty Ivalossa.
 
– No, on se pitkä juoksulenkki.
– Lääkärin määräyksestä.
 
– Koskakohan se tulee takaisin?
– Kai se sitten tulee, kun se on ihan terve. Tai mistä sitä tietää. Katsotaan, sanoi lääkäri.
 
 
 
***
 
Pakinaperjantain 177. haaste on pitkä juoksulenkki
 
 
Kategoriat: pakinaperjantai , pakinat 41 kommenttia Kommentoi
20.12.2009 - 18:34

***
 
– Joulu on niin kaupallinen. Osta! Osta! Osta! Mitään muuta ei ihmiset ajattele kuin ostamista. Me ei osteta mitään.
– Hienoa, että olette omavaraisia.
 
***
 
– Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka jaksaa jonottaa kaupan kassoilla jouluruuhkassa. En mä vaan.
– Etuileminen on taitolaji.
 
***
 
– Jotenkin järkyttävää, ettei ihmiset osaa enää tehdä lanttulaatikkoa. Ajattele, ne ostaa valmiin survoksen kaupasta!
– Ihan outoa todellakin, kun Saarioisten lanttulaatikkoakin saa.
 
***
 
– Mä en ymmärrä jouluihmisiä. Ihme vouhotusta ja valmistelua kuukauden ajan parin päivän vuoksi. Sellainen stressaa mua. Ahdistaa muiden vouhkaaminen.
– Sinä oletkin aina ollut herkkä.
 
***
 
– Itse tehdyt lahjat on parhaimpia. Niissä on todella ajateltu rakkaudella lahjan saajaa. Sellaisissa lahjoissa on persoonallisuutta.
– Joo, ihan itketti, kun lapset ostivat minulle sen uuden mikron rikki menneen tilalle, enkä saanutkaan lastenlasten piirustuksista tehtyjä tauluja.
 
***
 
– Minä en ainakaan siivoa joulun takia! Mä en ymmärrä, miks ihmiset stressaa siivoamisen takia!
– Vieläkö sulla käy se siivooja?
 
***
 
– Tärkeintä joulussa on yhdessäolo. Me ei anneta mitään lahjoja lapsille, vaan annetaan niille aikaa ja läheisyyttä.
– Ymmärrän. Joulu on lahja-aikaa.
 
***
 
– Meillä ei vietetä joulua. Me emme usko siihen. Ihan kiva kyllä on, kun ei ole töitä silloin.
– Ei huili uskoa katso.
 
***
 
– Mä en kestä noita jouluvaloja, joita on joka parvekkeella ja ikkunassa! Kamalan näköisiä! Ja jotkut jopa vilkkuu!
– Sinähän oletkin aina ollut esteetikko.
 
***
 
– Nykyajan lapset saa ihan liian paljon joululahjoja. Ei sellainen ole hyvästä. Eihän ne osaa enää nauttia mistään, kun kaikkea on niin paljon!
– Niin. Yltäkylläisyys on pahasta. Tulisi sota ja nälänhätä, niin oppisivat arvostamaan sitä mitä niillä on.
 
***
 
– Me ollaan päätetty, että tänä vuonna ei osteta laisinkaan joululahjoja.
– Niin, olisihan se hassua raahata ne sinne Thaimaahan asti.
 
***
 
– Joulu on raskasta aikaa yksinäisille. Minua ihan itkettää ajatellakin sellaista yksinäisyyttä. Etkö sinä voisi edes harkita?
– Kiitos, mutta minä viihdyn ihan omissa oloissani, ja sitä paitsi olen allerginen lapsille. Ja koirille.
 
***
 
– Ihmisten pitäisi tehdä joulusta omannäköisen! Nauttia joulusta! Joulun ei pitäisi olla pakkoa! Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka suostuu jouluna sellaiseen, mitä ne ei halua!
– Sinä oletkin aina ollut persoonallinen ihminen.
 
***
 
– Eihän ihmiset edes muista joulun sanomaa!
– Sinulla on onneksi aina tuo muisti pelannut.
 
***
 
– Joulu ei tunnu joululta ilman lunta.
– Joo, sisäinen olo ei riitä.
 
***
 
– Ihmiset on joulun alla hirveen kireitä ja stressaantuneita, vihaisia ja töykeitä, kylmiä. Kammottavia suorastaan. Ajattelemattomia ja jotenkin piittaamattomia. Ryntäävät täysillä eteen ja miettivät vaan minä, minä, minä!
– Se on varmaan sinulle vaikeaa, sinulla kun on hyvä, lämmin ja hellä mieli kanssaihmisiä kohtaan.
 
***

 

 

 

Pakinaperjantain 160. haaste on sutkaus

 

Kategoriat: joulun odotusta , pakinaperjantai , pakinat 33 kommenttia Kommentoi
08.12.2009 - 17:45

 

 

– Nimellä Potilas!
– Päivää…ai niin, ei kätellä.
 
– Istukaa, olkaa hyvä. Mikäs on vikana?
– No, nämä polvethan tässä…Olen nyt pudottanut painoa ja painoindeksi on pienempi, mutta ei nämä polvet ole sen paremmaksi tulleet.
 
– Hmm. Eli ihan kaikki keinot on jo kokeiltu, vai?
– Niin kai. Paitsi, että lääkärillä en ole käynyt.
 
– Täällähän te nyt olette.
– Niin, kun vihdoin sain ajan.
 
– Onko teillä ongelmia vihanhallinnan kanssa?
– Ei…miten niin?
 
– Mikäs niissä polvissa nyt sitten on vikana?
– En minä tiedä, kun en ole lääkäri. Sattuu vaan niin pirusti, niin kuin puukolla joku sahaisi eestaas. Varsinkin, kun kävelee portaita alas.
 
– Asutteko te korkealla? Eikö talossanne ole hissiä?
– Ooon…on hissi, mutta tämä kipu! Ei anna nukkua. Sattuu niin pirusti. Vetää mielen alas.
 
– Masennusta?
– No, ei mikään oikein huvita, kun sattuu koko ajan.
 
– Onko mielialalääkitystä kokeiltu?
– Ei…kun ei minulla ole sellaista masennusta. Minä vaan haluaisin, että nämä polvet tutkittaisiin. Että onko niissä jotain vikaa.
 
– Te kuulostatte kyllä ahdistuneelta. Ahdistus liittyy masennukseen.
– Mutta, en minä ole muuta kuin väsynyt tähän kipuun! Jos pääsisi röntgeniin tai magneettikuvaukseen tai tähystykseen tai mitä nyt…
 
– Nyt on niin, että vuosi alkaa olla lopussa. Rahat ovat loppuneet elokuussa. Ei röntgeniä eikä magneettia. Tosin en ole niinkään huolestunut polvistanne, mielentilanne pikemminkin huolestuttaa.
– Minun…mikä?
 
– Passiivista, mutta näkyvää aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta. Ensi viikolla alkaa masennuksen hallintaryhmä, se on vertaisryhmä, vetäjänä vapaaehtoisia. Kirjoitan teille lähetteen sinne. Hoidetaan ensin mieli kuntoon, niin eiköhän se kroppakin siitä vetreydy.
– Mutta kun minä en pysty edes kävelemään!
 
– Haette kepit apuvälinepalvelusta. Laitan sinne lähetteen. Toimikoon vaikka henkisinä kainalosauvoina, hehheh, kunnes polvenne toimivat jälleen. Apuvälinepalveluhan siirtyi organisaatiouudistuksen myötä toiseen pisteeseen toiselle puolen kaupunkia, mutta sinne pääsee ihan mukavasti parilla bussilla ja metrolla sitten.
– Siis…ettekö te aio edes katsoa minun polviani?
 
– Eivät ne katsomalla parane.

 

 

***

Aikaisemmat osat: yksi, kaksi, kolme

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinat 53 kommenttia Kommentoi
01.12.2009 - 02:23

 

 
– Walter…
– Niin, kultaseni.
 
– Ei tämä toimi vieläkään.
– Mikä ei toimi, kultaseni?
 
– Näköala. Se ei ole hyvä.
– Mitä siitä? Sinnehän ei nyt rakenneta sitä minareettia. Minähän järjestin sen asian.
 
– Mutta tuolla on vielä kirkontorni, Walter!
– Niin, kultaseni…
 
– Minä haluan sen pois, Walter!
– Kultaseni, luulen, ettei se tule onnistumaan.
 
– Walter, minä haluan.
– Mutta kultaseni, emme me voi kieltää kirkontornien rakentamista. Ja tuohan on ollut tuossa jo satoja vuosia. Me vasta ostimme tämän asunnon.
 
– Walter…
– Kultaseni, minä en oikein usko, että se onnistuu. Kansa ei halua eroon kirkontorneista. Sehän olisi jumalanpilkkaa, uskonnonvapauden rajoittamista.
 
– Walter, kyllä uskontoa voi harjoittaa matalissakin kirkoissa.
– Niin, kultaseni.
 
– Walter, minulle tulee paha mieli ja kun minulle tulee paha mieli, sinä tiedät, etten minä voi hyvin.
– Kulta-pieni, älä itke. Katsotaan, mitä minä voin tehdä. Kansanäänestystä asiasta ei voi järjestää, mutta keksitään jotain muuta. Ehkä tuon kirkon voisi peruskorjata, sehän on jo niin vanha, ja samalla voisi poistaa tornin.
 
– Walter, se olisi ihanaa. Minä niin pidän tästä näköalasta!
– Tiedän, kultaseni. Älä itke enää, minä järjestän asian.
 
– Walter?
– Ovatko nuo vuoria tuolla kaukana?
 
– Ovat ne, kultaseni. Siellä on Alpit.
– Minä en vielä tiedä, pidänkö niistä, Walter.
 
 
Kategoriat: elämä on , pakinat 40 kommenttia Kommentoi
27.11.2009 - 10:49

 

– Hyvää iltaa ja tervetuloa Epäinhimillisiin tekijöihin. Illan vieraana minulla on ihminen, jolla on tuhat nimeä, mutta vain yhdet kasvot. Kasvojaan hän haluaa suojella, tämän vuoksi häntä kuvataan vain takaapäin. Myös hänen ääntään on muutettu tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Tervetuloa siis Totuuden puhuja, Analyytikko, Tietäjä, Ettäs tiedät, Yksi kaikkien puolesta, Järki ohoi! ja niin edelleen. Sinulla on todellakin lukemattomia nimiä.
– Kiitos. Totta. Esiinnyn monella nimellä.
 
– Kuinka tulit aloittaneeksi tämän harrastuksen, vai voisiko tätä sanoa uraksi?
– Se alkoi harrastuksena, mutta koska se nykyään on kokopäiväistä, voidaan kai puhua urasta. Mistä se alkoi…ehkä tarpeesta saada oma äänensä kuuluville. Oikaista vääriä käsityksiä. Sanoa oma mielipiteensä. Kertoa muille, että he ovat väärässä.
 
– Oletko koskaan ajatellut esiintyä omalla nimelläsi? Miksi päädyit tähän moni-nimisyyteen?
– Omalla nimellä esiintyminen ei todellakaan ole tullut koskaan mieleen. Eihän koko jutussa olisi silloin mitään järkeä. Samasta syystä en halunnut tyytyä yhteen nimeen. Jutun jujuhan on siinä, että olen muuntautumiskykyinen. Pystyn vaihtamaan tyyliä, improvisoimaan ja olemaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan.
 
– Sinulla on monta foorumia, joissa esiinnyt päivittäin. Sinulle tuskin jää aikaa muuhun tekemiseen?
– Ei minulla ole mitään hinkua tehdä muuta. Olen tyytyväinen tähän, tämä on elämäntapani, kutsumukseni. Oikaista väärinkäsityksiä, poistaa suomuja ihmisten silmistä, saada heidät tajuamaan, että he voivat kehittyä ihmisinä.
 
– Jotkut, joille esiinnyt, pitävät sinua anonyyminä, anona. Miltä se tuntuu?
– Anot ovat puskista huutelevia, en todellakaan arvosta heitä. Itse toimin eri pohjalta. Rakennan roolihahmoni perusteellisesti, rekisteröidyn tarpeellisiin palveluihin ja muutun olemassa olevaksi.
 
– Liikut netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja eri yhteisöpalveluissa. Eikö ole vaarana, että roolihahmosi menevät sekaisin? Että kommentoit väärällä tyylillä väärässä paikassa?
– Ei todellakaan ole mitään vaaraa. Olen ammattilainen, olen sisäistänyt kaikki roolini – ne istahtavat ylleni kuin napin painalluksella, kun klikkaan itseni sisälle johonkin. Muutun roolihahmokseni.
 
– Ammattitaidostasi huolimatta tuntuu, että kaikki eivät arvosta sinua. Tuskin kukaan. Kommenttejasi bännätään, sinut suljetaan pois foorumeilta ja niin edelleen. Miltä se tuntuu sinusta?
– Se kertoo vain ihmisten heikosta itsetunnosta. He eivät kestä kuulla totuutta itsestään. Se on valitettavaa, mutta minkä sille voi? Ihmiset eivät tajua, että kuuntelemalla minua he voisivat kehittyä ihmisinä.
 
– Mikä estää sinua perustamasta esimerkiksi omaa blogia, jossa voisit kertoa tuon totuuden, jota niin suuresti arvostat? Pelottaako sinua mahdollisten lukijoiden kriittiset kommentit?
– Ei todellakaan pelota. Minulla ei vain ole tarvetta perustaa omaa blogia. En ole ekshibitionisti, itsensä paljastaminen ei vetoa minuun.
 
– Eikö todellakaan? Jotenkin minusta tuntuu, että virtuaalilarppaamalla juuri teet niin: paljastat itsestäsi hyvinkin paljon käyttämällä eri nikkejä.
– Olet väärässä. Minä en ole tärkeä. Mielipiteeni ovat tärkeitä. Mielipiteeni ovat oikeita. Totuus on tärkeä ja minä tiedän totuuden ja minun tehtävänäni on kertoa totuus ihmisille, sivistää tätä tyhmää ihmiskuntaa, ravistella sen vääristynyttä ja luutunutta näköalattomuutta. Onko sinulla blogia?
 
– Kotisivut, jossa on vieraskirja. Miten niin?

 

 

 

***

Pakinaperjantain 157. haaste on Larppaus

 

 

Kategoriat: elämä on , kulttuurista kanssakäymistä , pakinaperjantai , pakinat 39 kommenttia Kommentoi
22.11.2009 - 00:01

Sunnuntaiklassikoissa haastetaan soittamaan kaikkien aikojen pikkujoulubiisiä, joka saa jättämään tuopin ja ryntäämään tanssilattialle. Ajatus SusuPetalista tanssilattialla, tonttuhattu päässä, pikkumusta yllään bilettämässä, on sen verran surrealistinen, että tapahtumasta piti tehdä kuva.

 

Valitsemani pikkujoulubiletysklassikko täyttää kolme vaatimaani kriteeriä. Kappaleessa on oltava pitkä intro eli kun tunnistaa kappaleen, on aikaa tyhjentää tuoppi ihan rauhassa ennen lattialle ryntäämistä. Tämä on hyvin tärkeää. 

Toinen tärkeä kriteeri kappaleelle on, että sen aikana voi soittaa ilmakitaraa. Ilmakitaraa soitetaan vanhaan tyyliin eli tehdään hendrixit: mennään polville, soitetaan kitaraa ja taivutetaan yläkroppaa taaksepäin kohti lattiaa. Kun takaraivo koskettaa maata, jäädään tähän asentoon ja vedetään soolo. Soolon päätyttyä noustaan hitaasti takaisin polville, isketään ilmakitara mäsäksi, pompataan jaloille seisomaan ja jatketaan kappaletta tanssimalla. 

Kolmas ja tärkein ehto kappaleelle on, että se ei kestä yli viisi minuuttia. Tähän on ihan luonnollinen, biologinen syy.

Ennen pikkujouluja kannattaa varata aika kiropraktikolle juhlia seuraavalle ensimmäiselle arkipäivälle ja huolehtia siitä, että kotona on bileillan jälkeen riittävästi kylmägeeliä, tulehduskipulääkkeitä ja selän tukiliivi helposti löydettävissä. 

 

Muita pikkujouluklassikoita täällä.

 

 

 

Kategoriat: pakinat , sunday classic 33 kommenttia Kommentoi
13.11.2009 - 15:08

 

Pakinaperjantain 155. haaste on Pakinaperjantai. Ihanan itsekästä haasteen heittäjiltä, koska nyt pääsen puhumaan itsestäni. Se on mukavaa.
En siis millään tavalla eroa muista ihmisistä.
 
Pakinaperjantai kysyy: Mikä on pakinaperjantain merkitys? Sehän nyt on itsestään selvää! Perjantai on se päivä viikosta, jolloin saan paljastaa luontaisen hauskuuteeni. Muina kuutena päivänä olen kirjoittaja, jonka voi kuvitella roikkuvan lähimmässä puussa, eikä suinkaan pää alaspäin. Perjantaina olen ilopilleri, jonka ympärille kerääntyy hymyileviä ihmisiä.
Uskokaa vaan, on ihan tervettä vaihtelua aiheuttaa kanssaihmisissä välillä iloakin, eikä aina vaan ahdistusta, kuristusta, surua ja kyyneleitä.
Vaikka ovat nekin aika hauskoja tunteita.
 
Muissa.
 
Pakinaperjantai haluaa tietää Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille? No, johan minä vastasin tähän tuossa ylempänä. Lukekaa sieltä.
Okei, vastataan sitten toisin sanoin. Pakinan kirjoittaminen on vaikeaa. On todella tuskallista olla hauska. Se tekee ihan kipeää välillä. Pahinta on se, että kun on todella hulvattoman hauska, niin muut eivät välttämättä ole laisinkaan yhtä huvittuneita. Minulla on omakohtaista kokemusta tässä asiassa.
 
Hyvinkin paljon.
 
Todistaakseni myös muille hervottomuuttani, osallistuin aikanaan Pakinaperjantain ensimmäiseen haasteeseen, sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että on yksin hauska. Yksin oleminen on muuten ihan mukavaa, varsinkin silloin, kun ei ole seuraa, mutta yksin nauraminen on aika epäilyttävää.
 
Jopa minulle.
 
Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa? Avuilla? Hmm, isoja tissejäkö tässä nyt haetaan vai mitä? Minulla on kaksi bee-kuppia, riittääkö se? Omasta mielestäni kyllä.
En oikein ymmärrä kysymystä, enkä ole edes varma, hyväksynkö sitä.
 
Millaisen pakinaperjantain haluamme? Tähän on helppoa vastata. Haluan hauskan, iskevän, pistävän, satiirisen, riemukkaan ja rajoja rikkovan pakinaperjantain. Hulvattoman, hervottoman, hysteerisen, poskettoman ja humoristisen Pakinaperjantain.
 
Nähtäväksi jää, jääkö tämä nyt sitten, noiden toiveiden takia, viimeiseksi osallistumiseksi Pakinaperjantaihin.
Sisällöntuottajan vapaus on mukavaa, mutta vastuu …äh, kuka siitä piittaa.
 
Ja huomenna, kunhan olen ottanut pari relaksanttia ja särkylääkettä jatkuvan perjantaihymyilyn takia krampissa olevien kasvolihasten normalisoimiseksi, saan olla taas oma angstinen ja pessimistinen itseni.

***

Onnea 3-vuotiaalle Pakinaperjantaille!

 

 

Kategoriat: pakinaperjantai , pakinat 19 kommenttia Kommentoi
09.11.2009 - 04:27

 

– Hei, minulla on aika lääkärille klo 8.40. Nimellä Potilas.
– Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
 
– Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten,
– Sen jälkeen on ollut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.
 
– Mutta…
– Kyllä siitä on ollut netissä tietoa. Nyt on pariton viikko ja parittomilla viikoilla täällä on lääkärin vastaanottoja maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Nyt on tiistai. Ei lääkäreitä. Labra on kyllä auki.
 
– Ei minun labraan tarvitse mennä.
– Ihan hyvä, sillä siellä on pitkä jono. Se kun on auki ainoastaan parittomien viikkojen tiistaisin ja torstaisin. Ja tänään on tiistai.
 
– Mutta…pitääkö minun nyt sitten varata uusi aika lääkärille?
– Voihan sitä yrittää, mutta paljon toivoa en anna. Lääkärihaussa oli viime kerralla yksi hakija kahdeksaan lääkärin virkaan. Se yksi oli töissä kaksi kuukautta ja lähti.
 
– No, voisiko sieltä koneelta katsoa, onko peruutusaikoja tai jotain?
– Heti, kun Mohammed tulee.
 
– Mohammed?
– Meidän toinen laitoshuoltaja. Mohammedilla on nyt moppiviikko, se on toisessa kerroksessa, kun siellä on ihan tyhjää, kun on tiistai, eikä lääkäreitä paikalla. Minä en osaa vielä tätä tietojärjestelmää.
 
– Anteeksi?
– Laitoshuoltajille kyllä järjestettiin koulutus tähän tietojärjestelmään, mutta ei se kaksi tuntia oikein riittänyt.
 
– Siis, oletko sinä laitos…
– Kyllä. Organisaatiouudistuksen myötä kaikkien työnkuvia laajennettiin. Lisää haasteita, johto sanoi. Me laitoshuoltajat olemme vuoroviikoin tässä vastaanotossa. Minä olen parittomilla viikoilla, Mohammed parillisina.
 
– Niin, nythän on pariton viikko…
– Ajanvarauksen henkilökunta on labrassa, ne vuorottelevat siellä laboranttien kanssa. Laborantteja kun vähennettiin.
 
– Siis…
– Odotellaan nyt ihan rauhassa sitä Mohammedia. Istukaa nyt vaikka tuohon ikkunalaudalle.
 
– Siis täällähän ei ole enää edes tuoleja!
– Eipä niin, kalusterahoista on luovuttu. Viime viikolla meni viimeinen tuoli rikki, kun yksi pettynyt potilas heitti sen ikkunan läpi. Tuli vastaanotolle väärällä viikolla vääränä päivänä.
 
– Ai, siksi täällä vetää – ikkunahan on rikki.
– Siihen tottuu.

 

 

 

***

Edelliset tapahtumat täällä ja täällä.

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinat 30 kommenttia Kommentoi
23.10.2009 - 11:33

 

– No, mene nyt. Ei kuljettajalla ole aikaa koko päivää odottaa. Älä juokse. Mene istumaan siihen. Ei siihen. Tuohon. Istu.
– Äiti…
 
– Älä heiluta niitä jalkoja, penkki likaantuu. Istu nyt kunnolla.
– Äiti, meillä oli tarhassa…
 
– Älä huuda. Bussissa ei saa huutaa. Kuljettaja suuttuu ja heittää ulos, jos bussissa huudetaan. Istu nyt kunnolla.
– Mutkun meillä…
 
– Älä kaiva nenää. Istu nyt paikalla ja ole hiljaa. Pitää totella, kun äiti käskee.
– Äiti…
 
– Miten ihmeessä sinun suojapukusi on taas noin likainen? Minähän olen sanonut, että älä mene kuralätäköihin. Ei saa sotkea vaatteita. Älä nojaa äitiin, äidin vaatteet sotkeentuvat. Älä heiluta sitä sateenvarjoa. Kohta se osuu jonkun silmään ja silmä puhkeaa. Anna nyt sen sateenvarjon olla tai minä otan sen ja heitän seuraavalla pysäkillä ulos. Istu kunnolla.
– Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään…
 
– Hiljaa. Ei bussissa saa laulaa. Ole hiljaa.
 
– TURPA KIINNI!
 
– No, niin, näin siinä käy, kun sinä et tottele. Setä hermostui. Lopeta se laulaminen. Istu kunnolla. Ole hiljaa.
 
– ANNA PERKELE SEN LAPSEN LAULAA JA OLE ITSE ÄMMÄ EDES HETKEN AIKAA HILJAA! JA TÄMÄKIN ON KÄSKY, EI PYYNTÖ.
 
 
 

 

***

Pakinaperjantain 152. haaste on käsky

 

 

Kategoriat: elämä on , lapset , pakinaperjantai , pakinat , suhteet 39 kommenttia Kommentoi
21.10.2009 - 02:28

– Hei, minun pitäisi varata aika lääkärille.
– Onko perustietolomake täytetty?
 
– Ei varmaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun käyn täällä. Sain ajan terveydenhoitajalle kolme kuukautta sitten, nyt olen sitten laihduttanut, mutta ei se polvi vieläkään ole hyvä. Tässä on se painoindeksi, kävin terveydenhoitajalla äsken ja hän sanoi, että saan nyt varata ajan lääkärille.
– Hmm, 24,9. Siinä ja siinä. No, täytetään tämä perustietolomake sitten.
 
– Voinko minä täyttää sen vaikka tuolla pöydällä?
– Ei käy, minun pitää laskea samalla.
 
– Laskea?
– Mikä teidän maksuksenne tulee. Siis mitä lääkärin vastaanotto maksaa teille.
 
– Mutta, eikös se ole kaikille sama?
– Ei todellakaan. No niin…oletteko aviossa, avoliitossa, eronnut, sinkku?
 
– Avioliitossa..
– Hyvä, siitä ei tule lisämaksua. Jos olisitte ollut avoliitossa, maksu olisi ollut 1 euroa enemmän, eronneena 3 euroa enemmän ja sinkkuna 4 euroa. Näin se menee. Tämä on laskettu tarkkaan – eronneet ja sinkut kuormittavat terveydenhuoltoa, aviopuolisot hoitavat toisensa todennäköisemmin loppuun asti. Avoliitto on häilyvää. Oletteko hetero, homo tai bi?
 
– Tä? Hetero, mutta…
– Ok, sitten ei lisämaksua. Homous ja biseksuaalisuus aiheuttavat edelleen ihmisissä ahdistusta, masennusta ja stressiä ja tämä kuormittaa mielenterveyspalveluja. Lapsia?
 
– Ei…
– Jaaha, se on sitten viisi euroa lisää perusmaksuun. Lapset yleensä pystyvät hoitamaan vanhempiaan loppuun asti ja tämä vähentää terveydenhuollon kuormittumista. Tupakoitteko?
 
– Kyllä…
– Se on sitten taas viisi euroa lisää. Itse aiheutetut sairaudet kuormittavat todella paljon terveydenhuoltoa. Kuinka paljon käytätte alkoholia?
 
– No, saunakaljat ja silleen.
– Viisi euroa lisää maksuun. Harrastatteko liikuntaa?
 
– No, kun tämä polvi on reistaillut jo niin monta kuukautta, ettei ole oikein pystynyt.
– Se on sitten viisi euroa lisämaksua perusmaksuun. Omasta liikunnasta huolehtiminen on tärkeää. Eivät lääkärit voi liikkua potilaiden puolesta. Syöttekö terveellisesti, kasviksia, kuituja ja hyviä rasvoja?
 
– Kyllä kai…
– Ette ole varma. No, laitetaan kolme euroa lisää. Rastittakaa vielä tuosta, mitä sairauksia suvussanne on esiintynyt. Jokaisesta tulee euron lisämaksu.
 
– No…tässä tämä nyt.
– Kiitos. Tässä teille lääkäriaika, se on kolmen kuukauden kuluttua. Laihduttamista kannattaa edelleen jatkaa, olette vielä pullea. Muistakaa ulkoilla ja syödä terveellisesti. Ja jos lopetatte tupakoinnin, alkoholin juomisen ja hankitte lapsia, niin maksunne putoaa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
 
Kategoriat: elämä on , pakinat 42 kommenttia Kommentoi
16.10.2009 - 11:00

 

Oletko masentunut? Riivaako mieltäsi itseinho? Vihaatko itseäsi vetelyytesi takia? Oletko tuskastunut jähmeyteesi, kun liikut zombien lailla sohvan ja sängyn väliä? Oksettaako oma oleminen?
 
Turha angsti pois! Kaikkihan on kiinni asenteesta! Hieman positiivisuutta näköalattomuuteesi! Maailmaa on todellakin muualla kuin napasi ympärillä. Nosta siis katseesi napanöyhtästäsi ja huomaa, ettei todellakaan ole mitään syytä olla masentunut.
 
Syksy on kauneimmillaan. Taivaan sini on huikaisevaa. Vilkaise välillä ylös, älä aina sinne mustaan sisimpääsi. Näe ruskan hehkuvat värit. Mene kävelylle. Mikään ei ole niin mukavaa kuin rivakka kävely metsässä. Kyllä se poistaa apeuden! Mene ulos ja nauti kuulaasta lokakuun viimasta, joka tuulettaa pääsi tunkkaiset ajatukset uuteen järjestykseen!
 
Hanki harrastus! Uudet asiat saavat sinut unohtamaan sen ainaisen itsessäsi rypemisen. Kokeile vaikka uimista, sukella siniseen klooriveteen, avaa aistisi ja jätä alakulosi uimahallin saunaan, viemärin vietäväksi jätelaitokselle.
 
Tapaa ystäviä! Käy heidän kanssaan kävelyillä, uimassa, taidenäyttelyissä, elokuvissa, shoppailemassa. Tuskin muistat raskasmielisyyttäsi nauttiessasi lattea ystävän seurassa.
 
Näe hyvä itsessäsi. Aloita menemällä suihkuun. Ei se vesi tapa. Pese hiuksesikin, rohkeasti vaan! Lorauta tippa jos toinenkin eteeristä öljyä kylpyveteen.
 
Hylkää ne reikäiset verkkarit, joissa olet haamuillut viimeiset kuukaudet. Laita myös se virttynyt teepaita roskiin. Pue yllesi nätit vaatteet, joissa viihdyt. No, eikö jo ala tuntua paremmalta? Kaikki on vaan kiinni siitä, että yrität! Katso asioita eri tavalla! Se asenne, muista!
 
Syöminen on mukavaa. Kokeile! Tee herkullinen leipä ja syö se. Mmmm, eikös maistukin! Ruoka ravitsee, antaa voimia katsoa asioita eri kantilta. Elämä alkaa jo hymyillä, eikö niin?
 
No, oliko se niin vaikeaa? Hieman asennemuutosta ja katso: olet puhdas, siististi pukeutunut ja kylläinen! Eikös ole hilpeä olo! Nyt olet valmis lähtemään kävelylle, aurinko ja tuuli odottavat sinua. Ne haluavat olla ystäviäsi ja kutsuvat sinua leikkimään tanssivien lehtien kanssa!
 
Mitä nyt? Avaa se ovi! Älä nyt siihen eteiseen jää! Ylös siitä lattialta! Avaa ovi ja mene ulos! Ei nyt ole mikään aika saada paniikkikohtausta! Ulos siitä, siellä on happea! Älä anna periksi, muista asenne! Positiivisuutta ja iloa! Ulos siitä! ULOS! Älä ryömi sinne sänkyyn taas! ULOS!

 

 

***

Pakinaperjantain 151. haaste on positiivisuuden ylistys

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinaperjantai , pakinat 59 kommenttia Kommentoi
29.09.2009 - 13:59

 

– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– On ollut flunssaa jo pari viikkoa, nyt nousi kuume ja nenästä tulee paksua, keltaisenvihreää räkää. Varmaan poskiontelotulehdus. On ollut niitä aikaisemminkin.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinä tupakoit. Tupakoitko sinä edelleen?
– No…jonkin verran.
 
– Ilmankos. Tupakointi tukkii ontelot, ylläpitää turvotusta. Tehdään nyt niin, että lopetat tupakoinnin, ostat apteekista nenäkannun ja huuhtelet ne limat pois. Ulkoile paljon ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, ensin häkämittaukseen ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Polvet on aika pahana, rappusissa ei tahdo oikein kestää, varsinkin alaspäin mennessä. Käveleminen ylipäänsä on aika huonoa.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinun painoindeksisi on 26 eli lievää lihavuutta. Painatko sinä edelleen tämän 75 kiloa?
– Painan, mutta…
 
– Ilmankos. Liikalihavuus on myrkkyä nivelille. Ei nivelet läskiä kestä. Tehdään nyt niin, että laihdutat viisi kiloa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan vaa’alle ja sitten, jos paino on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Vaikea sanoa, mitä se on, mutta kädet tärisee ja näkökenttäkin on vähän huono, ei oikein näe hyvin.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole absolutisti. Käytät siis alkoholia.
– No, jonkin verran, kerran kuussa viiniä…
 
– Ilmankos. Alkoholi vaikuttaa keskushermostoon. Liika alkoholinkäyttö näkyy käsien vapinana ja näön sumentumisena. Tehdään nyt niin, että käyt hakemassa täältä antabus-tabletit. Ota niitä, ulkoile paljon, syö terveellisesti ja lopeta se ryyppääminen. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin seulaan ja alkometriin terveydenhoitajan luo ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Selkä on jumissa, en saa edes sukkia jalkaan.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole tänä syksynä ilmoittautunut jumppiin. Viime vuonna olet ollut keppi- ja vesijumpassa.
– No, töissä on ollut vähän kiirettä ja…
 
– Ilmankos. Ei se selkä laiskana parane. Tehdään nyt niin, että menet noihin jumppiin heti ensi tilassa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Sandaalit jalassa pärjää ihan hyvin vielä, kun on lämmin syksy. Ei niitä sukkia tarvita. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan luo jumppamaksukuittien ja osallistumistodistuksen kanssa, ja jos kirjanpito on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
…
 
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
 
– Jaa, minkä takia?
– Sydämestä on ottanut, sellaista kramppaavaa pistosta nyt muutaman päivä ajan ja käsi puutuu.
 
– Hmm, katsotaan. Mites on, täältä koneelta näkyy, että olet työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia.
– Niin no…
 
– Ilmankos. Masentuneiden maailma pyörii oman navan ympärillä, ja sitä alkaa kuvitella itselleen kaikenlaisia sairauksia. Nyt sinun täytyy kyllä suunnata sitä katsettasi vähän ulospäin! Tehdään nyt niin, että ulkoilet paljon, hankit uusia harrastuksia, esimerkiksi vesi- tai keppijumppaa tai molemmat, nautit lämpimästä syksystä ja ruskan väreistä. On kuule paha käpertyä vaan itseensä, ei sillä tavalla parane. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajalle ja tehdään BDI ja jos tulos on ok eli pisteet alle 5, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
 
 

***

Inspiraatio juttuun täältä.

 

Kategoriat: elämä on , pakinat 48 kommenttia Kommentoi
25.07.2009 - 11:30

 

 

Keskiviikko

 

– Ne on luvanneet hienoa säätä viikonlopuksi.

– Yhym.

 

– Poutaa ja lämmintäkin. Menee kuulema hellerajakin rikki.

– Yhym. Jaaha.

 

– Just sopiva ilma tehdä jotain.

– Hmm, yhym.

 

Torstai

 

– Sääennustukset vaan paranee.

– Aha.

 

– Vesikin on varmaan jo tosi lämmintä.

– Hmm, joo.

 

– Olisi ihana päästä uimaan.

– Hmm. Yhym.

 

Perjantai

 

– Missä sä oikein olet?

– Lähdettiin kaljalle tiimin kanssa töitten jälkeen, kun on niin hyvä ilma.

 

– Kaljalle?!? Meidänhän piti lähteä mökille!

– Mökille?

 

– Niin, mehän sovittiin siitä jo viikolla!

– Sovittiin???

 

– Niin sovittiin! Sä et koskaan kuuntele mua! Mehän sovittiin!

– En mä vaan…muista, että oltaisiin sovittu…no, mutta jos huomenna sitten?

 

– Siellä paistaa aurinko nyt! Mikset sä koskaan kuuntele? Miks mä en saa sua ymmärtämään? Sä elät kuplassa, ihan omassa maailmassas, eikä mikään mitä mä sanon kosketa sua!

– Tota…mä en ihan totta muista, että me oltais sovittu.

 

– Sovittiin me, mutta sä et välitä. Mä olisin halunnut mökille, mutta sulle kalja työkavereitten kanssa on tärkeämpää.

– Älä nyt, ok, mä tuun kotiin ja jutellaan.

 

– Sun kanssa on ihan turha jutella. Sä et koskaan sano mitään suoraan. Olisit sanonut, ettei sua kiinnosta lähteä mökille! Onks se niin vaikeaa? Puhua? Sanoa suoraan?

 

 


***

Pakinaperjantain 139. haaste kuplamaailmat

 

 

Kategoriat: suhteet , pakinat , pakinaperjantai 29 kommenttia Kommentoi
19.07.2009 - 22:49

 

– Syksy pukkaa päälle ja joka kanavalla alkaa uudet realityt.

– Mitä siitä, meillähän on kaikki plakkarissa. Nou hätä.

 

– On hätä. Joudutaan perumaan se dokulle morsian-projekti.

– Älä helvetissä, miks ihmeessä?

 

– Se löyty ämpäristä. Hukkuneena.

– Kuka?

 

– No, se doku!

– Voi helvetti, sehän oli allekirjoittanut sopparin.

 

– Nou kan duu. Mitä tilalle? Praimtaimi on tyhjä. Keskittykää! Ideoita!

– Mites olisi suurin pudottaja?

 

– Tehty.

– Mutta jos ottais uuden perspektiivin, juu nou, pistettäisiin skaba anorektikkojen kesken.

 

– Ei paha, onks muuta?

– Bloggaajat saarella? Ilman nettiä.

 

– Tehty. Bloggaajista voisi kyllä irrota jotain. Ne on niin äärimmäistä populaa. Kehitelkää.

– Bloggarille morsian?

 

– Bloggarille morsian…miksei sulhanen, eikös ne ole enimmäkseen akkoja, jotka kirjoittavat blogiin?

– Niin varmaan. Jep, kukkia ja käsitöitä, runoja ja ihmissuhteita ja muotia ja angstia. Asiablogit on harvemmassa. Jess, kyllä blogit on naisten heinää. Bloggarille sulhanen sitten?

 

– Tuosta voisi kyllä tulla jotain. Lisää!

– Mites olisi: ”bloggaajakin vonkaa kosketusta”, ”bloggaajakin on ihminen, jolla on tarpeet”…

 

– Eiks toi ole vähän paksua? Nehän on 24/7 netissä, ei ne kaipaa mitään muuta kuin konetta. Johan se huomattiin siinä, kun vietiin ne sinne erämaahan. Nehän sekosi niin, että keskeyttivät kaikki, joka ikinen ja palasivat himaan ja perustivat lisää blogeja. Punaviinin kulutuskin lähti taas nousuun.

– Tehdään niille se tarve. Ei kai se ole vaikeaa? Senhän takia me tätä duunia tehdään. Synnytetään tarpeita.

 

– Okei, bloggarille sulhanen. Hyvää se niille tekee, saa edes joku niistä miehen. Tuskin niillä muuta mahdollisuutta kosketukseen on. Pistä haku päälle. Yritä saada se SusuPetal, sitä olisi ihan hyvä herätellä reaaliin.

– Voi sitä yrittää, mutta tuskinpa lähtee. Se ei ole kuulema ollut sen erämaakeikan jälkeen ihan entisellään. Tai siis entistä pahempi. Jotenkin pelottavaa. Ongelma on myös, mistä me löydetään niitä sulhasehdokkaita. Siis, hei kamoon, kuka nyt vapaaehtoisesti haluaisi jonkun nörttinartun sulhaseksi! Jotain rajaa miehilläkin on.

 

-Toi on hyvä pointti. Palkinnon pitää olla riittävän houkutteleva sulhasehdokkaille.

-Kausilippu formuloihin? Matkojen kanssa, majoituksineen? Siinä menisi mukavasti puoli vuotta pois kotoa.

 


***

 


Pakinaperjantain 138. haaste kosketusta vonkaamassa


Jos kiinnostaa, mikä se eräämaakeikka oli, lue täältä

 

 

 

 

Kategoriat: pakinat , pakinaperjantai 41 kommenttia Kommentoi
06.07.2009 - 23:41

 

He ovat miinoittaneet kävelykadun kummankin pään. Heidän ohitseen ei pääse, ei, he tulevat kohti, hymyilevät, mutta heidän hymynsä ei petä. 

Sellainen hymy ei anna olla rauhassa, sellainen hymy asettaa vaatimuksia. Päivästä toiseen, aamusta iltaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Sellainen hymy ei anna periksi. 

Hän vihaa heidän hymyjään, heidän sanojaan, heidän kohtaamistaan, ja jos hän voisi, hän väistäisi ja ohittaisi kävelykadun kaukaa. Kiertämällä kävelykadun hän kuitenkin suostuisi tappioon, myöntäisi heille voiton. Hänen on keksittävä muita tapoja kukistaa heidän hyökkäyksensä. 

Sotajoukkojen tavoin he tukkivat ulospääsyväylät, motittavat ihmiset puolustusasemiin. Täydellinen strategia. Hymyile tai kuole. 

Hän kulkee päättäväisesti ensimmäistä kohti. 

– Hei, kiinnostaako sinua ihmisoikeudet? 

Mitä sellaiseen kysymykseen voi vastata? Ei, ja olet hirviö. Kyllä, ja olet ansassa. 

– Ei oikeastaan. Nyt kun kysyt, niin tajuan, että ei todellakaan kiinnosta. Minusta ihmisoikeudet ovat ihan turha asia. Kannatan joukkoteloituksia, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Muutamalta tuhannelta ihmiseltä päivässä nirri pois. Siis Suomessa. Muualla enemmän. Sitä minä kannatan. Liikakansoitus kuriin kaasukammioilla ja luonto säästyy. Hyvää päivänjatkoa sinullekin. 

Hän jättää taakseen ensimmäisen kaatuneen soturin. Yksi taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu edelleen. Hän tuntee keveyden ja voiman askeleissaan. 

– Hei, kiinnostaako sinua ympäristöasiat?

– Todellakin kiinnostaa! Juuri tuolla kadun toisessa päässä kerroin ehdotuksestani, että valtiot voisivat aloittaa yleiset ja yhtäläiset joukkoteloitukset, jotta liikakansoitus saataisiin kuriin ja luonto säästyisi turhalta kuormitukselta. Jokaista pakoputkea kohden yksi nirri pois. Jokaista muovikassia kohden hengenlähtö kahdelta. Ja niin edelleen. Kyllä, kyllä minua todellakin kiinnostaa tämä asia! Hyvää päivänjatkoa sinullekin. 

Päästyään kulman taakse, hän vetää henkeään. Taistelu oli kova, mutta hän tietää saavansa tästä lähtien kulkea rauhassa ilman heidän vaanivia hymyjään. 

 

***

Pakinaperjantain 136. haaste väännetäänkö rautalangasta

Erityiskiitos Kirstille inspiksestä.

 


Kategoriat: elämä on , pakinat , kulttuurista kanssakäymistä , pakinaperjantai 29 kommenttia Kommentoi
12.06.2009 - 16:57

 

– Hei, olisin hakeutumassa hoitoon.

– No, sehän mukavaa. Hyvä, kun tunnistaa itse addiktionsa ja haluaa päästä eroon riippuvaisuudesta. Motivaation pitää tulla sisältäpäin, muuten ei muutosta synny. Mikäs sinut sai haluamaan muutosta?

 

– No, kun on kesä ja mökillä pitäisi pärjätä ilman.

– Mitä? Eikö sinulla ole mokkulaa? Onko sinulla pöytäkone?

 

– Kannettava minulla on, mutta ei mokkulaa.

– Et sinä sitten täysin koukussa ole. Kuinka monta?

 

– Kuinka monta mitä?

– Konetta?

 

– Yksi…se läppäri.

– Vain yksi! Kuule, sinähän olet vielä ihan kondiksessa. Onko kännykässä nettiä?

 

– Ei…

– Sinähän kuulostat lähes terveeltä. Miten keskustelupalstat?

 

– Mitä niistä?

– No, roikutko sinä keskustelupalstoilla 24/7 ja kirjoitat kommentteja asiaan kuin asiaan? Onko sinulla monta nimimerkkiä, jotka ovat tyypeiltään erilaisia? Vaihtelet aiheen ja vuorokaudenajan mukaan?

 

– Ei…en minä ole koskaan edes lukenut sellaisia keskusteluja. Ja hyvä, että muistan edes nimeni. Yhden.

– Voi kuule, täällä on paljon pahemmassa jamassa olevia nettinarkkareita kuin sinä. Ei sinulla kyllä ole mitään mahdollisuuksia päästä jonossa kuin hännille. Mites nettipelit?

 

– En minä edes lottoa…

– Minun on kyllä hyvin vaikea nähdä, että sinä olisit koukussa.

 

– Mutta kun minulla on yhdeksän blogia, eikö edes se kerro addiktiosta?

– Yhdeksän on kyllä ihan kohtalainen määrä, vaan ei se määrä kerro mitään. Onhan joillakin yhdeksän lasta. Ja kissoilla yhdeksän henkeä. Onko sinulla tapana kommentoida muiden blogeissa anonyymina? Heitellä pieniä trolleja ja provoja sinne tänne? Hämmentää vähän keskusteluja ja mennä henkilökohtaisuuksiin?

 

– Ei…kun minulla on se nettinimi. Sillä minä kommentoin.

– Tähän alkuhaastattelulomakkeeseen tuli kyllä niin vähän pisteitä, että emme voi ottaa sinua edes jonoon.

 

– Mitä? Minulla tulee olemaan vaikeaa olla mökillä ilman nettiä!

– Kuinka kauan sinä aiot siellä sitten olla?

 

– Ehkä kuukauden. En minä tiedä.

– Siinä tapauksessa voimme antaa sinulle kevyttä korvaushoitoa. Tässä on sponsoriemme mp3-soittimia, joihin on ladattu rauhoittavaa korviketta. Minkä sinä haluaisit? Täällä olisi Microsoftilta ja Linuxilta omat kokoelmat – molemmissa aika samanlainen sisältö: ääniefektejä alkaen vanhoista modeemeista maata kiertävien satelliittien ujellukseen. Pistetäänkö pakettiin?

 

***

Pakinaperjantain 133. haaste nettinarkkari

***

Pakina on silkkaa fiktiota, ihan turha kuvitella minun lähtevän kuukaudeksi pois koneelta...

 


Kategoriat: pakinat , pakinaperjantai 44 kommenttia Kommentoi
24.04.2009 - 19:12

 

 

***

Pakinaperjantai 126. haaste matematiikka

***

Ja olenhan minä tehnyt aikanaan matematiikan oppimateriaalia ala-asteelle.

 

 

Kategoriat: pakinat , sarjis 27 kommenttia Kommentoi
06.04.2009 - 02:00

Kohta on pääsiäinen. Pääsiäinen on keltainen. Keltainen tuo mieleen hullut päivät. Hullut päivät voisi järjestää: päivät saa kokea perhe. Perhe saa tulla toimeen ilman äitiä. Äiti lähtee viikoksi etelään. Etelään lentäessään äiti ajattelee tyhjää jääkaappia kotona. Kotona perhe ihmettelee mikä on kebabravintolan puhelinnumero ja onko ravintola auki pitkänäperjantaina. Pitkänäperjantaina perhe huomaa myös, että vessapaperi on loppu. Loppu on myös puhtaat vaatteet, sillä kukaan ei ole pessyt pyykkiä, kun äiti on poissa. Poissa on myös vessanpytyn puhtaus, mutta ei se haittaa, kun ei ole millä pyyhkiä edes. Edes koiralle ei kukaan ole ostanut ruokaa. Ruokaa tekisi perheenkin mieli, mutta ei ole aineksia mistä ruokaa tehdä. Tehdä jotain kuitenkin pitäisi, joten isä pakkaa perheen autoon ja sanoo, että nyt ajetaan mummolle. Mummolle perheen tulo ei tuota vaivaa, sillä mummo on lähtenyt papan kanssa pääsiäisristeilylle Karibian auringon alle. Alle tunnin koira, isä ja lapset palaavat jälleen kotiin, mikä on hyvä asia, sillä nuorimmaiselle nousee kuume. Kuume pistää hourailemaan, isä etsii kuumemittaria ja yrittää muistaa, missä on nähnyt viimeksi buranapaketin. Buranapaketin, sitten kun se löytyy, sisus on tyhjä ja teini kertoo isälle, että äidin piti ostaa uusi paketti ja paketti siteitä myös. Myös teiniin koskee, kuukautiset alkavat, eikä talosta löydy siteitä. Siteitä tarvittaisiin myös keskimmäisen vertavuotavaan sormeen, mutta isä ei löydä laastareita. Laastareita olisi kylpyhuoneen alakaapissa, mutta sitä ei kukaan tiedä, eikä kukaan jaksa välittää, koska kaikilla, paitsi kuumeisella nuorimmaisella, on kamala nälkä. Nälkä on ihana asia silloin, kun saa syödä rauhassa, äiti ajattelee, ja tyhjentää kupillisen espressoa hyvän aterian päätteeksi istuessaan kahvilan terassilla Atlantin rannalla. Rannalla on rauhallista, laskeva ilta-aurinko hyväilee hellästi äidin kasvoja. Kasvoja, joilla helmeilee onnellinen hymy. Hymy kutsuu luokseen tarjoilijan, jonka kysymykseen "Lisää kahvia, Madame?" , äiti vastaa "Kohta".

 

 


***

Kokeilin tällaista kirjoittamista eli uusi virke alkaa aina edellisen virkkeen viimeisestä sanasta. Tällainen tarina siitä tuli. Aika mukavaa, mutta myös haastavaa.

 

 

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinat , kirjoittamisen monet genret , arkea ja juhlaa 42 kommenttia Kommentoi
28.03.2009 - 11:53

 

 

Masentunut ihminen ei kuluta vettä, sillä suihkuun meno on vastenmielistä.

 

Masentuneena ei ruoka maistu. Kauppaankaan ei tee mieli mennä, koska ulosmeno ylipäänsä on vastenmielistä. Masentunut ei shoppaile, ei osta turhaa, ei täytä jääkaappiaan ruuilla, jotka täytyy heittää vanhentuneina pois.

 

Masentunut ihminen ei kuormita vaatekaappiaan ostamalla uusia vaatteita. Kymmenen vuotta vanhat reikäiset verkkarit tyydyttävät masentunutta, sikäli mikäli masentunut voi tyydyttyä mistään.

 

Puut säästyvät, kiitos masentuneen ihmisen, joka ei tilaa kotiin lehtiä, ei hae ärrältä lukemista, ei viitsi mennä kirjastoon lukemattomien kirjojen luo.

 

Masentunut ihminen unohtaa paljon. Hän ei välttämättä huomaa istuneensa koko illan pimeässä. Hän on unohtanut sytyttää valot, unohtanut katsoa teeveetä, jos sellaista on, hän ei ole muistanut lämmittää mikrossa vettä murukahvia varten.

 

Masentuneena ei halua tavata ketään, joten ei ole tarvetta hypätä autoon tai bussiin, saastuttaa luontoa ja ruuhkauttaa teitä.

 

Kännykän akku saa kulua rauhassa loppuun, sitä ei tarvitse ladata, sillä masentuneena ei halua puhua kenenkään kanssa puhelimessa, ei edes ottaa vastaan tekstareita. Ystävät saavat olla rauhassa ja näin ollen ystävät voivat paljon paremmin.

 

Pesukone ei pyöri masentuneen kotona, vettä ja sähköä säästyy.

 

Masentuneen ihmisen roskis kestää täyttyä, sillä sinne ei ole mitään heitettävää.

 

Masentunut ei lisäänny ja täytä maata, sillä seksi ei kiinnosta. Masentunut ihminen ei kuormita jälkeläisillään neuvolapalveluja, ei päivähoitoa, ei koulua, ei nuorten psykiatrista avohoitoa, ei kasvata tulevia pätkätyöläisiä tai työttömiä.

 

***

 

Jos nyt sattuisi, ettet ole masentunut tai kärsit epätyypillisestä masennuksesta, johon voi liittyä lisääntynyttä ruokahalua ja seksuaalista aktiivisuutta, voit kuitenkin antaa tunnin maapallolle tänä iltana osallistumalla WWF:n Earth Houriin klo 20.30-21.30.

 

 

 

 

 

 

Kategoriat: elämä on , pakinat 39 kommenttia Kommentoi
18.03.2009 - 11:34

 

Minusta on käsittämätöntä, että muut ihmiset muuttuvat niin tylsiksi juodessaan. Muutama kalja ja jutuista tulee pitkästyttäviä. Heppoinenkin humala ja kohtalainenkin tyyppi muuttuu ikävystyttäväksi toistaessaan jotain joutavanpäiväistä kuningasajatusta, josta ei pirukaan ota selvää ja jos ottaisi, ei kiinnostaisi.

Entäs sitten ne luuserit, jotka vaipuvat itsesäälin alhoon kitatessaan kaljaa? Onko mikään surkeampaa katseltavaa ja kuunneltavaa, kun ihminen, joka silmät vesissä, naama räässä, tuhertaa itkua ja märehtii kohtaloaan!

 

Minä olen selvänäkin hauska ihminen ja kun juon, minusta tulee hillittömän hauska. Juttuni paranevat ja kaskua piisaa. Pystyn kevyesti leikittelemään sanoilla kuuden kaljan jälkeen ja kun kymmenes kalja on menossa, tarinani saavat entistä lennokkaampia muotoja. Osaan pitää kuulijoita koukussa, ja yleensä jutuissani on jokin humoristinen käänne, joka saa läsnäolijat melkein laskemaan alleen. Luontainen esiintymisviettini, joka selvänä ollessanikin on aika pitelemätön, saa minut hilpeässä hiprakassa esittämään toinen toistaan huikeampia performansseja. Tanssi, laulu ja runonlausunta eivät todellakaan ole vieraita lajeja minulle!

 

On siis sääli, että muiden juoppojen seura on niin ankeaa. En todellakaan halua naukkailla muiden kanssa, sillä en kestä tylsimyksiä. On parempi ryypiskellä yksin, parhaassa seurassa, ja säilyä omana, leikillisenä itsenäni.

 

 

 

 ***

 

Pakinaperjantai 120. haaste on suomusilmä

 

 

Kategoriat: pakinat , pakinaperjantai 27 kommenttia Kommentoi
19.01.2009 - 17:27

 

-Hei, olisin tarvinnut vastaanottoajan pojalleni.

-Ja missä asiassa?

 

-Hän liukastui eilen illalla ja tänä aamuna nilkka oli turvoksissa ja ajattelin, että jos lääkäri tai hoitaja katsoisi sitä, ettei lähdetä turhaan päivystyksen jonottamaan. Jos siinä ei olekaan mitään kipsattavaa.

-Saanko henkilötunnuksen….kiitos…hmmm, täällä on maininta, että poikanne on masentunut.

 

-Niin?

-Niin, että voisiko olla kyse siitä?

 

-Anteeksi?

-Näköjään teillä on aika runsaasti lääkärikäyntejä viime vuonna. Syyskuussa on ollut jotain epämääräisiä vatsakipuja ja…

 

-Se oli umpisuoli. Mentiin sitten päivystykseen yöllä.

-…ja sitten täällä on jotain epämääräisiä päänsärkyjä viime keväänä ja…

 

-Niin, se oli pitkittynyt poskiontelotulehdus ja tehtiin sitten lopulta punkteeraus polilla.

-….ja nyt on sitten jalka kipeä. Kiusataanko häntä koulussa?

 

-Anteeksi, mutta….

-Niin, voisiko se olla syy, ettei hän tänään lähtenyt kouluun?

 

-Minä en päästänyt häntä kouluun, kun se nilkka oli turvoksissa!

-Voisiko hän olla itsetuhoinen? Joskus nämä nuoret satuttavat itseään tahallaan.

 

-Minä olin hänen kanssaan, kun hän liukastui, ja se johtui hiekoittamattomasta jalkakäytävästä!

-Masentuneella nuorella voi olla kaikenlaisia somaattisia oireita, milloin särkee pää, milloin vatsa. Ihan joka vaivaan ei todellakaan löydy somaattista syytä. Psyyke vaan tekee tepposet, ja kun teidän poikanne on masentunut, niin…

 

-Minä en ymmärrä, miten tämä liittyy siihen, että hänen nilkkansa on turvoksissa! Oli sitten masentunut tai ei.

-Usein, kun nuoren kanssa puhuu, antaa nuorelle aikaa ja kiinnostusta, syyt alkavat löytyä. On läsnä.

 

-Herrajestas, paraneeko se nilkka sitten, jos minä puhutan poikaa?

-Ei sitä koskaan tiedä. Aina kannattaa yrittää.

 

-Ja jos ei auta, niin sitten päivystykseen?

-Niin, mutta tänään ei kannata mennä, sieltä on suurin osa henkilökunnasta varhaisen tunnistamisen ja puuttumisen koulutuksessa. Huomenna sitten. Jos nyt on vielä aihetta. Hyvää päivänjatkoa.

 

 

Kategoriat: lapset , elämä on , pakinat 39 kommenttia Kommentoi
20.10.2008 - 02:21

 

-Hyvää iltaa hyvät kuulijat. Tänään jatkuu sarjamme "Erikoisuuden tavoittelijat". Kiitos muuten teille kaikille viesteistä, joita tuli tulvimalla toimitukseen viime kerran jälkeen. Silloinhan vuorossa oli pihviä syövän ja sikatilaa pitävän vihreän kunnallisvaaliehdokkaan haastattelu. Mutta nyt tähän päivään. Olemme tänään saaneet vieraaksemme SusuPetalin, ja puhumme hänen kanssaan anonyymiudesta. Tervetuloa SusuPetal.

-Kiitos.

 

-Olet varmaan aikaisemminkin joutunut suojautumaan liian uteliailta ihmisiltä, mutta eikö tämä nyt ole vähän liikaa?

-Ai, mikä?

 

-No, että istumme täällä pimeässä studiossa ja minulla on päässäni villasukka ja sinulla kommandopipo? Ja että sinun äänesi muokataan tunnistamattomaksi. Eikö vähempikin suojautuminen riittäisi?

-Ei. Olen hyvin tarkka yksityisyydestäni.

 

-Eikö se ole vain erikoisuuden tavoittelua? Pysytellä anonyyminä bloggaajana? Se tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta. Kaikkihan ovat jo tulleet kaapista. Bloggaajatkin.

-Mikä se kysymys oli?

 

-Tuo sinun halusi olla kertomatta, kuka todella olet. Eikö se ole erikoisuuden tavoittelua?

-On.

 

-Aah, jaaha. Siis myönnät. Mutta kannattaako se?

-Ai mikä?

 

-Tavoitella erikoisuutta?

-En kai minä muuten istuisi tässä haastateltavana. Et sinä kysyisi minulta mitään, jos olisin Helli Heikäläinen. Ei se sinua kiinnostaisi.

 

-Niinpä…mutta eikö tuo –anonymiteetti- ole myös myyntikikka?

-Hahhah, luuletko, että omakustanteet menevät kaupaksi? Outo tyyppi.

 

-Onhan tuollaisessa anonymiteetissä omat kutkuttavansa puolensa, se tekee ihmisestä salaperäisemmän….

-Näytänkö minä salaperäiseltä?

 

-Minä en näe sinua.

-Et niin. Ja se on tarkoituskin. Ei siinä ole mitään sen salaperäisempää. Se on vain erikoista. Ei sen kummempaa.

 

-Haluat tavoitella erikoisuutta ja kuitenkin pysyä tuntemattomana. Eikö se ole ristiriitaista?

-Ei mielestäni. Tekeväthän muutkin niin. Kuten nyt tuo Pauli Kohelo. Paitsi, että kaikki luulevat tietävänsä kuka hän on, eikä kukaan tiedä kuka minä olen. En itsekään, mutta kunhan saan lääkityksen kohdalleen, asia varmaan täsmentyy.

 

-Lääkityksen? Siis…

-Vitsi.

 

-Eikö tuo ole kuitenkin säälittävää? Erikoisuuden tavoittelu?

-Onhan se. Siinä mielessä olen samanlainen kuin muut. Ihan samanlainen.

 

-Millä tavalla?

-Niin kuin kaikki muut, haluan olla erilainen ja erikoinen.

 

-Kiitos sinulle SusuPetal, ja kiitos teille hyvät kuulijamme. Ensi viikolla vieraanamme on 23-vuotias Jari, joka ei ole koskaan vielä ottanut pikavippiä eikä kulutusluottoa. Virittäkää siis taajuutenne ja kuunnelkaa "Erikoisuuden tavoittelijoita". Kuulemiin.

 

 

 

***

 

Pakinaperjantain 99. haaste

 

 

Kategoria: pakinat 42 kommenttia Kommentoi
21.09.2008 - 03:07

 

-Hei, mites NelliElinan päivä on mennyt?

-Ihan hyvin. Nukkui päiväunet ja söi hyvin. Hyvin on sopeutunut päiväkodin rytmiin.

 

-Kiva. Kuules, ensi viikolla on NelliElinan synttärit ja minä ajattelin tuoda jotain tarjottavaa koko ryhmälle.

-Ai jaa.

 

-Käykö kakku? Voisin leipoa ja tuoda aamulla, kun tuon NelliElinan tänne.

-Kakut on kielletty. Kotikeittiön hygieniatasoa ei voi taata. Ohjeistus on tässä kohtaa hyvin tiukka.

 

-Niin tietenkin…no, mutta karkkeja sitten?

-Karkitkin on kielletty. Joillakin lapsilla on karkkipäivä vain parittomien viikkojen lauantaina kahdestatoista neljääntoista, ja silloinhan päiväkoti ei ole auki.

 

-Ei tietenkään, kun on viikonloppu. No, mitäs minä sitten voisin tuoda? Sipsejä, limua?

-Parilla perheellä on suvuissaan sydän- ja verisuonitauteja, joten ei käy. Sipseissä on liikaa suolaa. Limut ovat vähän niin kuin karkit eli vain viikonloppuisin.

 

-Parittomina lauantaina…

-Niin, tai parillisina.

 

-Mitä ihmettä minä sitten tuon? Jospa se olisi sitten jotain tekemistä? Jos minä tuon vaikka jonkun kivan deeveedeen ja katsotte sitä?

-Valitettavasti se ei käy. Jotkut vanhemmat haluavat, että lapset katsovat vain Pikku Kakkosta. Teeveehän ei ole mikään lapsenvahti.

 

-Niin, ymmärrän…hei, nyt minä tiedän! Minä tuon töistä sellaisia isoja paperiarkkeja, joita meillä on! Te voitte vaikka maalata!

-Valitettavasti määrärahat loppuivat toukokuussa ja vesivärit on käytetty jo loppuun.

 

-Meillä on paljon vesivärejä! Minä voin tuoda niitäkin!

-Ihan hyvä idea, mutta valitettavasti emme voi käyttää kuin kasvivärejä. Monet vanhemmat haluavat edistää luonnonmukaisuutta ja välttää kemiallisia aseita, ei kun siis värejä.

 

-No, on tämä hankalaa. Ehkä minä en sitten tuo mitään.

-Niin.

 

-Kai te sentään laulatte NelliElinalle…?

-Valitettavasti se ei käy, sillä yhdellä pojalla on absoluuttinen sävelkorva ja hän saa hirvittävän raivarin, kun lauletaan. Henkilökuntaa ei riitä holdingiin.

 

-On tämä….

-Niin. Mutta kuule…yleensä me ehdotamme vanhemmille, että lapsi kannattaa pitää kotona, kun on synttärit.

 

-Miksi ihmeessä?

-Kotona on paljon mukavampaa. Voi juhlia niin kuin haluaa. Jos sinulla vain on mahdollisuus pitää vapaapäivä silloin, niin se olisi ihan hyvä.

 

-Kai minä sitten pidän.

-Kiva, NelliElina, äiti tuli!

 

 

***

Inspis täältä

 

Kategoria: pakinat 23 kommenttia Kommentoi
05.09.2008 - 18:25

Kaikkihan me tiedämme, että laulujen sanat ovat pateettista hourailua, kuviteltuja harhoja valheellisista tunteista. Sairaan mielen kehittämiä naurettavia riimejä, loukatun tai yltiöoptimistisen egon synnyttämää kusetusta.

 

Otin käsittelyyni yhden naurettavimmista lööperiveisuista, analysoin sen subjektiivisesti, ottaen huomioon muuttuvat ympäristö-, perimä-, ikä- ja sukupuoliseikat.

 

Lämpöni, lempeni annan ...No, miksipä ei. Kyllä se on mahdollista. Ainakin tuo lempi kai onnistuu. Mutta ei tänä iltana. Katsotaan huomenna saunan jälkeen. Tai ensi viikolla. Joskus.

Lämpöäkään ei ole, varpaat jääkylmät, sormet kohmeiset. Kuolio? Onko se vaarallista?


Kaunis on nuoruutein ...Kaunis oli nuoruutein, vaikka en koskaan mikään hymynaama ole ollutkaan. Itse asiassa en ole ollut edes nuori, vanha sielu jo syntyessäni.


Nää suven ruusut kannan ... koskaan en ole saanut ruusuja keneltäkään, enkä niitä myös muille jaa. Risuja kyllä. Asettukaa jonoon, niin täältä tulee.


Itseni yksin tein ...hmm, tarkoittaakohan tämä oikean käden onnea?

Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein ...ei enää edes sitäkään. Käviskös joku muu juttu tilalle?


Sulle sen tahdon kantaa, en ota itsellein...kaada ittelles vaan. Häh, eikö kelpaa?

 

Ei lämpöä, ei lempeä,

ei rakkauttakaan.

Laulu tää niin hempeä

loppuu ennen aikojaan.

 

 

***

 

Pakinaperjantain 93. haaste Lämpö

 

 

 

Kategoria: pakinat 33 kommenttia Kommentoi
15.06.2008 - 15:40

Näin viime yönä unta, että pyrin Kuolleiden Runoilijoiden Seuraan. Olin valmistautunut omasta mielestäni hyvin haastatteluun, käsissäni oli ceeveeni (siis uudistuneen blogilistan alati vaihtuvat tilaajamäärät eri blogeilleni), kainalossani oli esikoiseni, omakustanteeni, silmieni terä, iltojeni ilo.

Seuran sihteeri oli boheemin ja pölyisen näköinen hemmo, joka ei pyytänyt minua istumaan. Ei pyytänyt edes käymään peremmälle hautaholvin näköiseen kerhotilaan.

Kuolemakaan ei tee sinusta runoilijaa, sihteeri sanoi esitettyäni hänelle jäsenhakemukseni ja ceeveeni. Eli sen varaan et voi laskea. Seuran jäsenyyden takia sinun ei kannata aikaistaa kuolemaasi. Muista syistä ehkä, mutta en todellakaan halua kuulla niistä sen tarkemmin.

Et sinä ole runoilija, hän totesi. Katsos, sinusta ei voi koskaan tulla runoilijaa, koska kirjoitat liian yksinkertaisesti. Tekstejäsi ei tarvitse tulkita, ne ovat niin suoria. Niissä ei ole haastetta, ei edes metaforia, symbolismista puhumattakaan.
Kuule, runous on jotain ihan muuta kuin pää- ja sivulauseita, pilkkuja ja pisteitä.
Et sinä ole runoilija.

Et sinä ole kyllä kirjailijakaan, hän jatkoi. Teksteistäsi puuttuu substanssi, kirjoitat liian arkisesti liian arkisista asioista. Oletko koskaan kuullut tajunnanvirrasta? Ai et? No, sitä minä epäilinkin. Sinun tajuntasi tuntuu olevan aika kivettyneessä tilassa.

Oikeastaan minä ihmettelen, hän sanoi, miksi sinä ylipäänsä kirjoitat. Miksi sinä kuvittelet, että joku haluaisi lukea tekstejäsi? Oikeastaan on aika ärsyttävää, että suollat sontaasi joka puolelle, ikään kuin joku haluaisi lukea surkeita tekeleitäsi. Ikään kuin sinulla olisi jotain sanottavaa.
Ai, sinulla ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa? No, sen kyllä huomaa teksteistäsi. Niistä puuttuu kaikki se, mikä vaaditaan, jotta sinusta tulisi runoilija tai kirjailija.

Räpellä rauhassa, onhan se terapeuttista sinulle, ja terapian tarpeessa lienee jokainen elävä ihminen ennen kuolemaa, mutta älä kutsu sitä taiteeksi. Oikeat taiteilijat, oikeat runoilijat, kirjailijat ja kuvataiteilijat ovat eri juttu, lue lehtiä niin näet oikeita taiteilijoita, käy tapahtumissa ja huomaa, ketkä nousevat lavoille haastateltaviksi, ketkä lausuvat runojaan, keitä halutaan kuulla.
Sinä et ole yksi heistä.
Eikä sinusta sellaista tule, ei elävänä, ei kuolleena.

Mitä sinä sanoit, hän kysyi. Tärkeintä on olla onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä tekee?
Todellakin, sinua ei voi ottaa vakavasti.

Lähdin Kuolleiden Runoilijoiden Seuran kerhohuoneesta ja kätkin sihteerin sanat sydämeeni ja tutkiskelin niitä lopun uneni ajan. Aamulla heräsin valaistukseen ja tiesin oitis, avattuani silmäni uuteen sateiseen sunnuntaiaamuun, mitä minun pitäisi tehdä!

Oli osallistuttava Pakinaperjantain haasteeseen! Minun oli blogattava unestani ja tehtävä videoruno tekstin kuvitukseksi!

Se oli tärkeintä. Sen onnellisuuden lisäksi.





Kategoria: pakinat 23 kommenttia Kommentoi
21.04.2008 - 02:44

Olen laiska pukeutuja (harvoin saan vaatteita ylleni koko päivänä) ja inhoan vaatteiden ostamista. Olen myös onneton ompelija.

Uskon, etten ole yksin. En ole ainoa tällainen. Jossain tuolla lukijoiden joukossa on samankaltainen ihminen, joka tälläkin hetkellä angstaa sen suhteen, mitä laittaisi ylleen yöksi, aamuksi, ylihuomenna, serkun rippijuhliin, koiran nimipäiville, omiin lakkiaisiinsa. Abi-parka.
Jotta tuo onneton ihminen ei tuhlaisi koko elämäänsä hyödyttömiin hepeneihin, onnettomiin ostoksiin ja epäsopiviin rytkyihin, olen kehittänyt all-in-one-puvun, jonka jokainen pystyy ihan itse valmistamaan.

Tarvitaan vain neliön muotoinen pöytäliina. 2 x 2 metriä. Valkoinen. Jotain kevyttä brodeerausta, jos on sellaiseen taipuvainen. Pöytäliinan keskelle leikataan pään mentävä aukko ja pujotetaan pää siitä aukosta. Jos puhti loppuu, homman voi jättää tähän ja tyytyä poncho-malliin, mutta suomalaisella sisulla harsimme vielä lepattavat sivut toisiinsa kiinni (ei alta). Jätämme toki aukot käsiä varten, ns. hihat ja hihansuut. Jos kanttia vielä riittää, voi vyötärön kohdalle ommella nauhakujan, mutta älkää minulta kysykö, miten sellainen tehdään. Jos vyötärö on kadonnut, ei nauhakujaa tarvita.

Siinä. Valmiina pirtsakka ja neitseellisen kevyt lakkiaismekko. Sääriin vain itseruskettavaa suihketta (kannattaa varoa rusketusraitoja, muuten voi herätä epäilys, että pyyhkiminen ei ole suoritettu täydellisesti vessassa käynnin jälkeen).

Lakkiaisten jälkeen, koska illan pimetessä ja valkolakin keikkuessa kutreilla vastapuolen tietyt osat jäivät lakittamatta, mekosta saa sangen oivan äitiysmekon. Raskausajan turvotus ja hikoilu peittyvät vallan mainiosti mukavan vilpoisan vaatteen alle. Taitseja ei tarvita, koska hikoiluttaa ihan liikaa. Rusketussuihkeen voi unohtaa. Maha estää näkemästä jalkoja. Sääret voivat olla mukavan valkoiset.

Mekko kannattaa tässä vaiheessa värjätä oranssiksi, jotta pikku piltin porkkanapuklaukset eivät pahemmin häiritsisi esteettistä ja tehokasta vaikutelmaa, jonka jokainen vastasyntynyt äiti haluaa äitiydestään antaa.

Mekko on kerrassaan mainio asuste, joka kätkee alleen jokaisen lapsen jättämät plus viisi kiloa. Siinä vaiheessa, kun lempi alkaa väljähtyä, parisuhde tuntua puuduttavalta ja seksi kyseenalaiselta, kiitos kuuden lapsen, voi elähtänyttä suhdetta puolisoon yrittää viritellä värjäämällä kolttu mustaksi. Sehän jo muistuttaakin pikkumustaa, kiitos vuosien ja lapsien tuomien kilojen!

Aika kuluu, mutta mekko ei. Pois lähtee mies sen farkkuja käyttävän naapurin naisen kanssa, niin lentävät kaikki kuusi lastakin maailmalle. Nostalgiahuumassa mekon voi tässä vaiheessa värjätä verenpunaiseksi, jotta lietsoisi jonkinlaista illuusiota siitä, että on elossa. Ei se auta. Rakkaus on kuollut ja kohta kuolee mekon omistajakin. Kestää tosin aikansa ennen kuin hänet löydetään, ja kun tämä tapahtuu, asunto joudutaan desinfioimaan uusia asukkaita varten kloriitilla, jolloin muutama pisara läikähtää yli-innokkailta siivoajilta mekon ylle. Ja kas, tapahtuu ihme! Mekko on jälleen valkoinen, juuri sopiva väri vainajalle.

Ei pukeutumisen tarvitse olla monimutkaista, ei hankalaa, ei vaikeaa. Se voi olla hyvinkin helppoa, hauskaa ja halpaa.


****

julkaistu alunperin täällä


Kategoria: pakinat 10 kommenttia Kommentoi
16.04.2008 - 17:39




-Seuraava! Nimi!
-SusuPetal.

-Niin?
-Niin mitä?

-Koko nimi!
-Se…se on koko nimi.

-Suku ja etunimi?
-Niin. Kirjoitetaan yhteen.

-Yhteen?
-Niin. SusuPetal. Ei Susu väli Petal.

-Väli?
-Siis ei kaksi sanaa.

-Ei?
-Ei.

-Siis Susanna Petaal. Onko se saksalainen nimi?
-Mikä?

-Ihan sama. Onko ammattia?
-Hmmm, ei oikeastaan… olen verkkokirjoittaja.

-Siis mikä?
-Verkkokirjoittaja. Kirjoitetaan yhteen. Ei siis väliä.

-Ei väliä. Ei, ei todellakaan. Tuotanto?
-Koko tuotantoko?

-Onko julkaisuja? Kirjoja?
-On…yksi, eikun kaksi.

-Yksi vai kaksi? Kirjoitetaanko ne yhteen vai erikseen?
-Ykskaks…ihan miten vaan. Kaksi. Yksi oma, yksi antologia.

-Oma?
-Omakustanne.

-Omakustanteet ovat omakustannetasoa. Ei lasketa.
-Ykskaks on siis yksi.

-Antologia?
-Niin, suomalaisen seksinovellin an…

-Niksnaks.
-Hmm, tavallaan.

-Muuta?
-Mitä muuta?

-Kirjallista toimintaa? Muuta tuotantoa? Näytelmiä? Librettoja? Artikkeleita?
-Tota noin…muutama blogi, uusimpana muotiblogi, jossa olen kyllä vaan yksi kirjoittajista.

-Säälittävää.
-Onko?

-On. Omakustanne, antologia, blogi. Oletko sinä tosissasi?
-Olen.

-Niin minäkin. Ulos! Seuraava!



Kategoria: pakinat 19 kommenttia Kommentoi
16.12.2007 - 18:04



-No moi! Jouluostoksilla vai?
-Ei, ruokaa vaan hakemassa. Eihän meillä vietetä joulua.

-Mitä? Ei joulua? Miten niin?
-Eihän me kuuluta kirkkoonkaan.

-Kyllähän nyt joulua voi silti viettää!
-Aika hassulta se tuntuisi. Juhlistaa nyt jonkun synttäriä, joka ei ole perheenjäsen ja ostaa sitten omalle perheelle lahjoja.

-Kenen synttärit sitten on?
-Jeesuksen.

-Ai niin. Sehän syntyi jouluna.
-Niin. Ja siksi kai joulua vietetään. Luulisin.

-Mutta onhan pukki ja tontutkin tärkeitä! Lapsille varsinkin! Ne on olleet niin kiltisti viime aikoina! Ei tarvi kuin vihjata, että tonttu kurkistaa ikkunan takana!
-Eli valehtelu siis kannattaa kasvatuksessa. Joo, on kai joulu tärkeä. Jos uskoo.

-Uskoo mihin?
-Jeesukseen. Jumalaan. Kai sinäkin uskot, kun kerran vietätte joulua?

-En minä ehdi tuollaisia ajatella nyt, kuule, on ihan liian kiire.
-Kirkkoon sinä ainakin kuulut. Kai se on uskon merkki? Miksi muuten kuulua?

-Kaikkihan kuuluvat kirkkoon! Sehän on suomalainen perinne, uskoi sitten tai ei! Niin kuin joulu ja joulupukki ja lanttulaatikko ja kinkku. Se vaan on niin!
-Niin näyttää olevan.

-Kaikkea sinä mietit! Ihan hassua. Nyt on kuule pakko mennä. Se pelikauppa menee kahdeksalta kiinni ja minun on pakko saada se Jaakon lahja. Tuhat asiaa pitäisi vielä ehtiä! Aika menee niin nopeasti ennen joulua.
-Niin kai. No, nähdään!

-Viimeistään varmaan ensi kesänä, kun pojat pääsevät ripiltä!
-No, joo… joskus.



****

Pakinaperjantain 58. haaste Perinne

 


Kategoria: pakinat 97 kommenttia Kommentoi
07.12.2007 - 14:19



Tänään olen miettinyt Pakinaperjantain aihetta Itse. Olen kuullut, että on olemassa ”joku muu”, joka varsinkin työelämässä on hyvinkin työllistetty ihminen tehdessään kaiken sen mitä muut eivät ehdi, halua tai vaan yksinkertaisesti kykene tekemään.

Kotipiireissä en ole kyseistä hahmoa nähnyt. Tämä on Itsen valtakuntaa. Täällä se Itse häärää mielin määrin, eikä kukaan sitä pahemmin estele tai yritä toppuutella esimerkiksi sanomalla, että ”annahan kun minä, huilaa nyt sinä vuorostasi, istu alas, ota olut ja rentoudu”. Ehei, Itse ei sellaista ole kuullut aikoihin, eikä varmaan edes ymmärtäisi, jos sellaista sanottaisiin. No, totuuden nimessä on sanottava, ettei tuollaisen kuulemisesta ole pelkoakaan, sillä kotipiirissä olevat ”jotkut muut” ovat niin tottuneet siihen, että se Itse tekee kaiken.

Se on vähän niin kuin luonnon laki ja talon tapa. Mitä sitä nyt luonnon tasapainoa järkyttämään? Kasvihuoneilmiössäkin on jo ihan riittävästi! Mitä sitä nyt ihan tottumattomat siivoamaan, jynssäämään kylppäriä, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä? Johan se pallo putoaisi radaltaan ja mitä sitten? Kriisiterapiakaan ei taitaisi enää auttaa.

Antaa sen Itsensä tehdä. Itsepä kärsii nahoissaan. Koko potti sille. Itselle.


*****

Pakinaperjantain 57. haaste Itse


Kategoria: pakinat 34 kommenttia Kommentoi
23.11.2007 - 22:38



-No niin, nyt on saatu kännykkään kailottaminen vähenemään 60 prossaa. Busseissa on hiljaisempaa ja väljempääkin on, kun matkustajat ovat siirtyneet liikkumaan omilla autoillaan. Tiet ovat kyllä entistä ruuhkaisempia.
-Tänks, Mikko. Onnistunut kampanja siis. Mitäs seuraavaksi? Onko ehdotuksia? Miten joukkoliikennettä viihtyisämmäksi?

-Reppukansaa pitäisi ojentaa. Ylipäänsä koululaisia. Miten olisi slogan "hiljaa oleminen – älyn merkki"? .
-Ei paha, not bäd ät ool, muita ehdotuksia kellään?

-Koululaisista tuli mieleen hupparit. Huppu päässä aiheuttaa turvattomuutta. Tulee terroristit mieleen.
-Ihan kehittämisen arvoista, fakkin greit. Siihen mielikuvaan kun saat tunnelmaa 9/11-tyyliin, niin ihan hyvä. Mitäs muuta?

-Paksut akat, jotka vievät puolitoista penkkiä leveän takapuolensa takia.
-Totta, Se on ärsyttävää, bitsis wit fät ääsis. Rasvaimuun tai ajokouluun.

-Yhtä ärsyttävää on jalat harallaan istuvat ja muniaan kaivelevat äijät.
-Älä kiihdy, Unelma, pistetään listalle, niid ö fak? Mitäs muuta? Kai nyt busseista löytyy vielä elementtejä, joita poistamalla matkustamisesta tulee miellyttävämpää?

-"Hajuttomuuus helpottaa hengittämistä".
-Aika laimeaa, hei kamoon, ottakaa nyt tosissanne!

-Nenän kaivajat pitäisi ampua. Ajatelkaa nyt, joku kaivaa nenäänsä ja painaa sitten stop-nappulaa ja se on ihan räässä.
-Hmm, kehitä siitä sopiva iskulause, niin wil tink öbaut it. Vielä? Nämä on ollut aika kesyjä, eikö teistä irtoa enempää?

-Raskaana olevat naiset vie kahden paikan käytävällä. Ja raskaana olevat naiset, joilla on lapsi rattaissa, vievät kolmen ihmisen tilan. Neljän, jos se kakara rattaissa huutaa.
-Absoluutli, perheautoille olisi käyttöä joissakin perheissä. Kehitä eteenpäin. Jess, irrotelkaa!

-Juopot nyt ehdottomasti pitäisi laittaa kävelemään.
-Tsot, tsot, juominen on kansalaisen perusoikeus, ei nyt loukata sitä. Narkkarit on eri juttu, saisiko siitä jotain tyyliin spiidillä pääset pitkälle ilman hookoooällää. Spiid wit nou limits?

-Minusta olisi mukavaa, jos linja-autoissa matkustaisi vain noin kaksikymppisiä, hiljaa istuvia, vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä nuoria naisia, jotka eivät olisi kuitenkaan pissiksiä ja olisivat enintään kokoa 34.
-Ei paha, ei paha, siinä tapauksessa voisin itsekin harkita bussia. Mitä vielä? Kuka ei ole vielä saanut mitään sanottua? Taim is aut.

-Bussi ei kai liiku ilman kuskeja?
-Ei kai, miten niin?

-Ei sitten mitään.


*****

Pakinaperjantain 55. haaste Matka



Kategoria: pakinat 22 kommenttia Kommentoi
22.10.2007 - 01:44



Jos pirulle antaa pikkusormensa, niin se vie koko  käden. Jos bloggaajalle antaa sanan, se sekoaa. Bloggaaja eii pysty vastustamaan sanaa, ei vaikka se yrittäisi. Ja totuuden nimessä on sanottava, ettei se edes yritä. Ei edes muodon vuoksi.
Sana on sille pakko, jopa pakkoliike, jota kuljettaa eteenpäin, hinnasta välittämättä, laadusta samaten, pääasia on liike ja uusi sana ja vielä yksi ja niin eespäin, eespäin.

Pirulle jos antaisi kaksi pikkusormea, niin se veisi molemmat kädet, eikä se olisi lainkaan huono vaihtoehto, kun kyseesä on bloggaaja. Kirjoittaisi ainakin hitaammin eli vähemmän, jos joutuisi tekemään sen varpailla tai nenällä tai muilla ulokkeilla.

Sana viettelee, houkuttelee, kutkuttaa ja kaikkea muuta sellaista, jolle bloggaaja ei pysty sanomaan ei. Ei se edes halua sanoa ei. Se huutaa KYLLÄ, antakaa minulle sana, niin minä keksin toisen ja kun oikein onnistaa, se on riimi ja sitä rataa, kohta mennään taas tuhatta ja sataa ja sanoja pukkaa solkenaan, bloggaaja ihan onnessaan, koska hulluksi se tulee ilman sanaa, himassa itkee, näyttöä manaa....

Ja tämä tarina on tosi, kuten kaikki muutkin tarinat, joita satutte bloggaajista kuulemaan. Todisteeksi pätkä kimpparunoutta, joka sai alkunsa, ja luojan kiitos myös loppunsa, RunoSaaren kommenttilaatikossa tässä jokin aika sitten. Mukana sananteossa olivat Helanes ja Araneida.

Ensimmäinen riimi: sateenkaari

Ja sitten tuleekin jo käymään vaari,
jolla aivan uusi on kaari.
Ja se laulaa: hoi laari laari.
Toiveena oma saari!
Ja saarella strippibaari!
Sitten vaarin haki paari...
...jolla vaari makasi mahtavana kuin tsaari...
Mummo kuiskas: olet niin raari!
Vaari: niin sieki! Jaari jaari!

(Jaari?????)

Tuohan kulta mulle yksi camppaari!
Ja täyttyi jo pisuaari!


Sana on sana. Sana on ansa. Nasa on sana. Nasa on ansa....Yhdet vielä, bloggaaja kuiskaa illan hämärässä. Vielä yksi...sana....sananen vielä...

*****

Pakinaperjantain 50. haaste Sana on...

 

Kategoria: pakinat 19 kommenttia Kommentoi
21.09.2007 - 18:46


Kanavapäällikkö katsoi ärtyneen näköisenä tiimiä. Koko homma oli jumissa.

-Ei helvetti, jotain on keksittävä. Digin tulon jälkeen olemme menettäneet kolme prossaa katsojista. Nyt on pöytään lyötävä formaatti, joka kiskoo ne kanavaluopiot takaisin. Ehdotuksia? Jiri! Anna minulle timantti.
-Ääh, tota, jotain tositeeveetä varmaankin?

-Tietenkin, kanavapäällikkö murahti. –Eihän mikään muu myy mainosaikaa. Mutta mikä formaatti? Helkkari, että ne veivät jo sen Kids in the desert-homman. Se olisi ollut timantti. JiiPee?
-Tuota, noin…miten olisi nörttikaunotar ja gigolo?

-Paskaa.
-Entäs sitten RööriRoopelle morsian? Saisi vähän rassausta mukaan, ei mitään liian rivoa, mutta silleen, Söderholm ehdotti.

-Idiootti. Me ollaan jumissa!

Helmi löi yhtäkkiä nyrkillä pöytäänsä.

-Minä tiedän! Helmi sanoi kiihkeästi, hiljentäen äänensä lähes kähinäksi. –Minulla on täydellinen idea tositeeveeseen. Formaatti, joka sisältää verta, hikeä, kyyneleitä, tuskaa, vihaa, kaikki vieroitusoireet, pakkoliikkeitä, hermoromahduksia, riitoja, tappeluita…

Helmi vaikeni ja katsoi ympärilleen. Tiimin jätkien huulilla väreili tuskan hiki. Helmi hymyili.

-Lukeeko kukaan teistä blogeja? Helmi kysyi ja saatuaan muutaman epävarman nyökkäyksen vastaukseksi, jatkoi: -Nehän on eräänlaisia verkkopäiväkirjoja. Sisältävät mitä nyt ihmiset saavat päähänsä kirjoittaa julkisesti nettiin. Siis ihan mitä tahansa.
-Minä luen Tuomiojan blogia, Kemppinen urahti. –Mitä sitten?

-Höh, ei mitään poliitikkojen blogeja, Helmi sanoi. –Nehän kirjoittavat vaan satunnaisesti ja niillä on muuta elämääkin. Minä tarkoitan himobloggaajia! Sellaisia, jotka elävät koneessa, tai siis koneen ääressä, jotka roikkuvat koko ajan virtuaalissa kirjoittaen omia juttujaan, kommentoiden toisten samankaltaisten blogeja. Sellaisia tyyppejä, jotka valokuvan ottaessaan miettivät jo, miten sitä voisi käyttää blogissa. Sellaisia, jotka saavat suihkussa jonkun kuningasidean ja ryntäävät hiukset märkinä heti koneelle kertomaan sen jutun koko maailmalle.
-Ei kai nyt sellaisia ole? Jiri kysyi. –Oikeasti?

-On, Helmi vakuutti. –Viime viikolla, kun olin flunssassa, kiertelin ympäri Blogistaniaa.
-Blogistaniaa? Mikä se on? Kemppinen kysyi otsa kurtussa. –Helmi, sinä olet taas jättänyt syömisen liian vähälle. Sinä hourit. Ei tuollaista maata ole olemassa.

-Se on niiden bloggaajien valtakunta! Niiden oma maailma, niiden maa –Blogistania! Ihan oikeasti, ne on outoja. Muahhahhahhahhahhahhaaa
-No, mitä niistä? kanavapäällikkö keskeytti Helmin hysteerisen naurun. –Mikä formaatti on kyseessä?

-Irrotetaan ne piuhoista ja heitetään keskelle erämaata, Helmi sanoi. –Ilman koneita, ilman nettiyhteyttä, ilman digikameraa, ilman ainuttakaan teknistä vempelettä, jonka parissa kuluttaa aikaansa.

Helmi katsoi jätkiä ja näki epäuskoisia ilmeitä.

-Se on hyvä formaatti! Helmi henkäisi intohimoisesti. -Ne tulee hulluiksi siellä päivässä, kun ne ei voi kirjoittaa ja kertoa kaikille, miten ne on vaihtaneet mullat kukkiin ja mitä ne on virkanneet ja miten ne kuunteli bussissa lasten rääkymistä! Tai mitä mieltä ne on jostain niille tärkeästä asiasta.
-Minä olen kyllä kuullut jotain blogeista, kanavapäällikkö sanoi verkalleen. –Ja nörtithän ovat aina nörttejä, blogeilla tai ilman. Niitä on kiva kiusata. Tässä voi olla jotain, Helmi! Onko sinulla jo mielessä joitain blogi-ihmisiä?

-Ne kutsuvat itseään bloggaajiksi. Joo, on minulla mielessä muutama, jotka tulevat sekoamaan aika helposti. Yksi on eräs HPY. Luulen, että hänen kypsyttämiseensä menee jonkin aikaa, mutta murtuu kyllä varmasti jossain vaiheessa, sillä hän bloggaa neljällä kielellä ja ottaa valokuvia, joten vieroitusoireetkin voivat olla nelinkertaiset. Ja mikäli erämaassa ei ole punaviiniä, romahtaminen tapahtuu entistä nopeammin.
-Jiri, kirjoita muistilista, kanavapäällikkö sanoi. –Ei punaviiniä. Entä muut?

-Sitten on joku Elegia, jolla on kaksi blogia, ja joka vaikuttaa aika addiktoituneelta blogeihin kommenttiensa määrästä päätellen. Hänellä on parhaillaan menossa joku aakkosjuttu, jonka keskeytyminen tekee varmaan pahaa…
-Aakkosjuttu? kanavapäällikkö kysyi. – Tai ei, älä vastaa, en halua tietää. Entä vielä?

-Araneida, Helmi sanoi. –Hän kommentoi myös laajalti ja on ollut virittämässä jatkokertomusta, jota kirjoitetaan eri blogeissa. Sen jatkiksen katkeaminen hänen osaltaan tulee musertamaan hänet.
-Jatkis? Sairasta porukkaa. Vielä?

-Sitten on vielä yksi, josta en kylläkään ole varma, onko hän edes ihminen vai kone. SusuPetal. Hän pitää itse itseään virtuaalihahmona ja on täydellisen riippuvainen kaiken maailman teknisistä ohjelmista, joita lykkää viiteen eri blogiinsa kyllästymiseen asti.
-Mielipuolista, kanavapäällikkö huokaisi. –Täydellistä. Ainakin nuo neljä on pakko saada. Mutta mitä palkinnoksi? Mitä saa se, joka kestää pisimpään erämaassa ilman viiniä ja tietokoneita? Mikä on niin suuri houkutin, että nuo naurettavat nörtit irrottavat itsensä koneesta?

-Laajakaistakanavapäällikön paikka, Helmi kuiskasi. –Sitä ne eivät voi vastustaa. Muahhahhahhahhahhahhhaaaaa....


*****

Pakinaperjantain 47. haaste on Jumissa.


Kategoria: pakinat 57 kommenttia Kommentoi
20.04.2007 - 20:50



Nainen oli hyvä. Hän oli ystävällinen. Huomaavainen. Hän auttoi vanhukset tien yli, osti lapsille maahan pudonneiden jäätelöpallojen tilalle uudet, piti kaupan ovea auki iltapäivän ruuhkassa kiirehtiville ihmisille, antoi katusoittajalle kaksi euroa, pysähtyi puhumaan naapurin vanhan mummon kanssa, keräsi kadulta roskia, antoi paikkansa linja-autossa raskaana olevalle naiselle.

Nainen oli herkkä. Hän tunsi tuskaa kuullessaan äitien huutavan lapsilleen. Hän itki, kun aurinko kultasi havuisten puiden latvat illan suussa. Häneen sattui, kun hän näki ympärillään hymyttömiä silmiä ja tylyjä suita.

Jospa kaikki olisivat voineet olla samanlaisia kuin hän! Mitään muuta nainen ei toivonut, ja kuten toiveille yleensä on tapana käydä, niin kävi nytkin. Naisen toive ei toteutunut ja maailma pysyi todellisena paikkana ja elämäkin enimmäkseen epätäydellisenä.


****

Pakinaperjantain 25. haaste Elastisen kulmikas ympyrä

 

Kategoria: pakinat 20 kommenttia Kommentoi
23.03.2007 - 20:16



Naista pitäisi saada. On se vaan niin. Koko talven olen selibaattia pitänyt ja mikäs siinä, pitäähän sitä kuin kukkaa kämmenellä, mutta kyllähän se vähän käy puuduttamaan ja kämmenessäkin on jo känsä.

Kevät saa, mutta minä en. On se niin väärin. Aurinko loistaa köyhällekin, mutta muuta loistavaa ei tässä ole.  Kuuma kylläkin on. Hitto, että onkin kuuma.

Naisissa voisi käydä. Tai riittäähän yksikin noin ensi alkuun. Siihen voi jäädäkin. Yhteen. Ennenkin on jäänyt. Yhteen kertaan.

Kovaa on. Kaikki.

Kevät tulee, mutta naiset ei. Ei ainakaan oven taakse. Netistäkin olen katsonut. Kaikenlaisia naisia, mutta ota niistä nyt sitten selvää. Enkä minä selvin päin niitä. Maksavatkin liikaa.

Kevään merkkejä ilmassa sanovat. Ihmiset. Taivaan merkkiä odottelen.

Vaikka enkeliä. Sellaista naispuolista.


*********

Pakinaperjantain 21. haaste Kevään merkkejä


Kategoria: pakinat 27 kommenttia Kommentoi
17.03.2007 - 12:07



Niinhän ne naistenlehdissä kirjoittavat, että parisuhdetta pitää hoitaa. Ja varsinkin ennen kuin mitta on täysi ja astia kuohahtaa yli tai vuotaa pohjasta.
Eli aika alusta lähtien ja kaiken aikaa.

No, kaikenlaista niksiä ja vinkkiä ja ideantynkää niissä lehdissä on ja tärkeintä tuntuu olevan sen toisen ja itsensä hemmottelu ja yhteisen ajan järjestäminen ja toisen silmiin uppoaminen, joten eihän siinä auta muu kuin alkaa väsätä herkkuillallista kahdelle. Ruoka kuulema virittää sopivaan tunnelmaan ja kiihottaa muutakin kuin ruokahalua.
No, onhan se vaihtelua syödä kebabit niiden ainaisten kalapuikkojen jälkeen. Ihan kotiin tuotuna, kebabit siis.

Siinä sitten istuttiin ja mutusteltiin chiliä ja oli kuumaa, saatte uskoa. Vettä meni paljon, sillä eihän meistä kumpikaan saanut auki sitä skumppapulloa, joka tilaisuutta varten oli varattu. Ja en minä nyt tiedä, sopiiko skumppa kebabin kanssa.
Ja onko sen niin väliä.

Sitten siirryttiin sohvalle, heitettiin vaan ensin loput kebabit jääkaappiin, ne voisi lämmittää lapsille seuraavansa päivänä. Jos ne vaikka suostuisi syömään muutakin kuin kalapuikkoja.

Istuttiin siinä vierekkäin ja laitettiin leffa pyörimään. Olin Makuunista kysynyt jotain sellaista romanttista hassutusta, jossa olisi myös takaa-ajoa autoilla ja ehkä muutama tappelukin, mutta että siinä ei saisi olla Richard Gereä eikä Julia Robertsia ja olisi ihan hyvä, jos siinä olisi Selma Hayek ja vaikka Geroge Clooney, mutta nuorempana. No, sellaista ei kuulemma löytynyt, joten lainasin sitten jonkun leffan nimeltään Puhu hänelle, koska puhuminen on parisuhteessa tärkeää. Sisimpien tunteiden ilmaisemista. Ettei tule väärinkäsityksiä.

Se olikin sitten joku zombieleffa ja päähenkilökin oli melkein kuollut koko ajan, aika puhumattomissa siis. Ei me sitä kauan jaksettu katsoa, vaihdettiin canal plussalle, kun ensin oltiin vähän katsottu wrestlingiä eurosportilta. Canalilta tuli joku leffa, jossa Richard Gere oli juuri kaatamassa skumppaa naisen korkokenkään. Julia Roberts se ei ollut, eikä Selmakaan, ei tunnettu sitä naista. No, Riku otti huikan kengästä ja hymyili ja minä kysyin, että, joisitko sinä mielelläsi skumppaa minun kengästäni.

Sinulla ei ole sellaista viinapäätä, liian suuri astia skumpalle, vastasit ja kysyit mennäänkö me jo nukkumaan vai hoidetaanko vielä tätä parisuhdetta jotenkin. Minuakin väsytti jo, joten mentiin puhtaitten lakanoiden väliin ja hoidettiin parisuhdetta vielä vähän, mutta ei sitä nyt kaikkea viitsi tässä kertoa.

Sen vaan sanon, että on siinä hoidossa puolensa.

 

*******

Pakinaperjantain 20. haaste Astia



Kategoria: pakinat 34 kommenttia Kommentoi
09.03.2007 - 19:51




-Suomen Kyselykeskuksesta, päivää. Olisikohan…
-Ihanaa, että soitit. Kiitos, kiitos, kiitos!

-Äh, Matti Ka…
-Kun kukaan ei enää koskaan soita, kaikki vain lähettävät meilejä ja minä tulen hulluksi!

-Äh…tästä kyselystä…
-Ilman muuta, antaa tulla!

-Hmm, siis tutkimme suomalaisten onnellisuuden tasoa ja tässä olisi…
-Tuntuu ihanalta kuulla aikuisen ääni!

-Niin, tässä olisi muutama taustakysymys ensin eli teidän ikänne. Kuulutteko siis ikäluokkaan alle 20, 20-30…
-Liian paljon.

-Siis? Anteeksi?
-Olen liian vanha. Seuraava kysymys!

-No, sitten perheen jäsenet.
-Liian paljon.

-Anteeksi?
-Lapsia on liian paljon.

-Ahaa, ja ….
-Liian paljon ja liian äänekkäitä, paitsi nyt, kun ovat kaikki angiinassa. Nyt on ihanan hiljaista. Ollut jo kolme päivää. Taudeissa on omat hyvätkin puolensa. Voisivat olla aina kipeitä. Paitsi ei vatsataudissa. Ei, ei ripulia enää. Eikä oksennuksia. Angiina on ihanaa.

-Jaa…
-Miehiä liian vähän.

-Anteeksi?
-On vain yksi mies ja sekin matkatöissä. Ei koskaan kotona. Miehiä pitäisi olla enemmän. Ehdottomasti.

-Eli siis montako lasta? Teillä ja miehellänne siis, näihin taustatietoihin.
-Älä turhaan teitittele, en minä niin vanha ole. Viisi.

-Viisi, siis niitä lapsia?
-No, ei miehiäkään.

-Eipä tietenkään.
-Ei. Valitettavasti. Miehiä voisi hyvinkin olla viisi ja lapsia yksi. Tai ei yhtään. Siis lasta.

-No, sitten näihin kysymyksiin…
-Minä en ole ollut ulkona kolmeen päivään. Onko siellä hyvä ilma?

-Ai, täällä? Onhan tuo ihan hyvä, aurinko paistaa.
-Täällä näyttää satavan. Mistä sinä soitat?

-Jyväskylästä….
-Täällä sataa. Helsingissä. Me asumme Helsingissä. Onko Jyväskylä mukava paikka? En ole koskaan käynyt.

-Onhan tämä, siis, hmmm, siis näihin kysymyksiin…
-Ihanaa puhua jonkun aikuisen kanssa.

-Niin, ja tuota sitten…
-Tekeekö sinun joskus mieli tappaa itsesi?

-Häh…
-Tai lapsesi tai miehesi? Tai kaikki? Ja lopuksi itsesi.

-Tuota…
-Ei varmaan, sinähän et ole äiti.

-En ole…
-Minä olen äiti.

-Niin minä olin ymmärtävinäni
-Ihanaa, että joku ymmärtää! Joskus minusta tuntuu, että tulen hulluksi!

-Tuota…
-Tai sitten minä olen jo hullu. Kai sitä on hullu. Viisi lasta. Yksi mies. Ei se ole kovin järkevää.

-Niin…
-Vähemmästäkin sekoaa, vai mitä luulet?

-Niin…
-En minä oikeasti haluaisi ketään kuristaa. En ainakaan kovin paljon. Vähän vaan. Muutaman.

-Niin, ette kai…
-Sinuttele vaan, minusta tuntuu kuin me olisimme jo hyviä ystäviä.

-Jospa minä soittaisin joskus myöhemmin…
-Niin kai. Kohta joku niistä herää ja haluaa jotain. Ei tätä kauan kestä.

-Mikä ei kestä kauan?
-Tämä hiljaisuus. Tämä onni. Sen peräänhän sinä kyselit? Mutta, soitellaan.


*******

Pakinaperjantain 19. haaste Paha päivä.


Kategoria: pakinat 40 kommenttia Kommentoi
16.02.2007 - 04:24




-Mä en haluu!
-Miten niin et haluu? Tää on ihan hyvää, maista nyt.

-En.
-No, maista nyt. Ihan vähän vaan, maista nyt.

-MÄ EN HALUU!
-Älä nyt…voi v…se putos lattial.

-EN haluuu-uuu-uuuu.
-Mä kuulin jo, ei tarvi huutaa.

-Mä en haluu!
-Mitä sä sanoit? Ei tänne pöydän alle kuulu, siis nyt tätä on matossakin, voi vittu…

-MÄ EN HALUU!
-Mä kuulin jo, älä potki! Auts, mun pää.

-POIS!
-Et kyllä tuu yksin siitä tuolista, odota, älä potki.

-POIS, POIS, POIS!
-Odota nyt, mä tuun ihan heti, auts.

-Ja VITTU!
-Mitä sä oikein sanoit?

-VITTU!
-Älä nyt, ei sillä tavalla saa sanoo. Se on rumaa. Pitää sanoo jotain muuta.

-Auts.
-Häh?

-Vittu-auts.
-Ihan miten vaan, istu alas, syö nyt, maista ihan vähän.

-MÄ EN HALUU!
-Okei, okei. Auts, auts, auts, AUTS SITTEN! Mun olis pitänyt hankkii sittenkin koira…


*******

Pakinaperjantain 16. haaste Lemmikki




Kategoria: pakinat 25 kommenttia Kommentoi
02.02.2007 - 04:48



-Mitä sinä oli ajatellut? Mikä kiinnostaa?
-En mä niinku tiedä. Ei oikeestaan mikään noista. Mä haluun niinku julkkikseks.

-Julkkikseksi…?
-Niin. Se ois niinku ihkuu.

-Niin, mutta millä sinä tulisit julkkikseksi?
-Miten niin millä niinku?

-No…ajattelitko näyttelijää? Laulajaa? Kirjailijaa?
-Ei, kun mä ajattelin niinku julkkista.

-Niin, mutta kyllähän jotain täytyy tehdä, jotta tulee tunnetuksi.
-No, voisin mä mennä niinku Idolssiin, mutta en mä osaa niinku laulaa. Muskaris mä kävin kyllä pienenä.

-Niin…
-Ei kai siihen nyt niinku mitään erityist vaadita. Mä niinku bailaan ja silleen. Ja sit mä voin niinku seurustella jonkun kanssa. Joku sellainen, joka on jo niinku julkkis. Vaikka joku lätkän pelaaja tai niinku silleen.

-Eli et siis hae nyt yhteishaussa…
-Jos ei oo mitään niinku sellaist julkkiskouluu, niin en mä sit. Vai voiks Big Brotheriin hakee kans nyt?

-Ei…voi.
-No, ei sit. Kannattaisko mun kattoo niinku guuglest sit mitä mä niinku tekisin ysin jälkeen?

-Ehkä…
-Mä kysyn, jos äiti keksis niinku jotain. Se on ollut aika paljon yleisönä, se vois järkätä mulle niinku duunii.

-Duunii?
-Niinku yleisöks telkkariin. Mä voisin vaik kokeilla karaokee niinku siin tartu mikkiin, tiedäksä?

-En tiedä…
-No jotain, Kestääks tää vielä kauan? Mun pitäis niinku mennä jo.

-Eiköhän tämä ollut tässä.
-Mä pyydän sit seuraavan sisään. Siel on Miisa, mun bestis.

-Miisa…haluaako hänkin julkkikseks?
-En mä tiedä. Mä luulen, et se tykkäis politiikast. Se ihkuttaa jotain ministerii tai niinku sellaist. Tai sit se haluu kirjailijaks. Se tykkää lukee aika paljon. Niille tulee kotiinkin seiska. Mä pyydän sen mun jälkeen.

-Tee…niin.


*************

Tämä on vastaus Pakinaperjantain 14. haasteeseen Koulumuisto -erään kuvitteellisen opon eli opinto-ohjaajan kuvitteellinen muisto...


Kategoria: pakinat 54 kommenttia Kommentoi
29.01.2007 - 04:16



-Sopiiks tää mulle?
-Joo.

-Et mun perse ei sit näytä leveeltä?
-Ei.

*****

-Meeks mä isin luo viikonloppuna?
-Joo.

*****

-Tykkääks sä musta?
-Joo.

*****

-Ethän sä koskaan jätä mua?
-En.

*****

-Äiti, mis isi on?
-Töissä.

*****

-Isi, mikset sä vastaa, ku sun puhelin soi?
-Mä en oo paikalla.

*****

-Kiitti. Hyvää, mutta mä en jaksa enää lisää.

*****

-Otetaan vielä yhdet.

*****

-Mä rakastan sua. Aina.

*****

-Mä en koskaan valehtelis sulle.

*****

-Anteeks, mä oon pahoillani.

*****

-Mä en tee sitä enää koskaan.

*****

-Enää yhdet. Ei enempää.

*****



********

Pakinaperjantain 13. aihe on aikuisten satu.


Kategoria: pakinat 36 kommenttia Kommentoi
03.12.2006 - 04:58



No, täytyyhän se myöntää, että olin aika otettu, kun Tarja lähetti minulle sähköpostia. Ihan ensiksi tietenkin ajattelin, että joku vääräleuka pilaili kustannuksellani, sillä onhan Blogistaniassa aika paljon ihmisiä, joilla on vähintäänkin kyseenalainen huumorintaju. Nimiä nyt mainitsematta, ettei kommenttilaatikko ihan tukkeennu. Kyllä te tiedätte, keitä tarkoitan. Minäkin tiedän.

Vaan uskottavahan se oli, kun soitin presidentin kansliaan ja pyysin yhdistämään Tarjalle. Sanoin, että täällä olisi nyt SusuPetal ja ihanko oikeasti siis se kutsu on oikea. Tarjaa vähän nauratti, että tottahan se, ettei hän nyt piloillaan sellaista lähettäisi.

Ilmeisesti Tarja ei sitten bloggaa.

SusuPetalia kyllä lukee. Tilaa sen kuulemma blogilistalta, jotta varmistaisi perusteellisen aamuherätyksen. On se. Muutenkin kehui.

Kun kutsun autenttisuus näin tuli todistettua, en sitten meinannut pysyä puuterinvärisissä sloggeissani. Selvähän se. Ajatelkaa nyt itse! Tarja kutsuu bloggaajan Linnan Itsenäisyyspäivän juhliin, eikä ketä tahansa bloggajaa, vaan SusuPetalin! Kyllähän se hivelee ja paljon. Että minut, eikä jotain toista bloggajaa! Nimittelemään en vieläkään ala, mutta kyllähän täällä Blogistaniassa on kaikenlaisia vakuuttamisen mestareita ja asiantuntijoitakin. Kysyin vielä Tarjalta varmuuden vuoksi, että ei kai muita bloggaajia sentään ole kutsuttu, että kai nämä juhlat ovat ihan niin kuin ei-blogimiitti ja Tarja vakuutti minulle, että Ekin lisäksi ei muita ole kutsuttu. Muutama wannabe-bloggaaja saattoi tosin olla paikalla, koska ne oli pakko kutsua viran puolesta. Ihan joka puolueesta
Mutta muuten kyllä ihan sisäpiiripartyt.

Lensin siis housuistani ja olisin varmaan revennyt enemmänkin, kun mieleeni hiipi kohtalaisen kaamea ajatus. No, sehän ei ole mitään uutta, sillä yleensähän päässäni ei ole muuta kuin kaameita ajatuksia ja angstitaso on vähintäänkin kiitettävä kaiken aikaa. Tämä ajatus oli kyllä kaameudessaan ihan huippuluokkaa, sillä tajusin, että enhän minä voinut sinne juhliin mennä!!!!

Soitin uudestaan Tarjalle ja kysyin, oliko mitenkään mahdollista tehdä se entree SusuPetalina vai pitikö minun saapua paikalle ikään kuin reaaliminänä. Tarjaa ei enää niin paljon naurattanut. Sanoi, että sillä oli jo voileipäkakut uunissa ja booli jäähtymässä ja hommaa muutenkin suhteellisen paljon. Se kävi ottamassa pellillisen kakkua pois uunista ja palasi sitten puhelimeen kertomaan, että ei niihin juhliin voi tulla kuin omana itsenään ja että olinko minä muka oikeasti joku SusuPetal?

Identiteettikriisihän siitä tuli ja eksistenssin pähkäily. Hetkessä oli sellainen teiniolo, mutta ilman aknea, joten jotain hyvääkin sentään. Laitoin Tarjalle sähköpostia ja kerroin, että vähän vaikeaa minun olisi tulla sinne juhliin niin kuin omana itsenäni, sillä eihän kukaan tiennyt, kuka olin, ei edes seiska ollut onnistunut kuvaamaan minua ilman SusuPetal-luukkia. Tarja vastasi, että minun olisi parasta joko ottaa tai jättää.

Aika nihkeää ja vähän vaihtoehtoja, mielestäni, ja kutsun glooria alkoi vähitellen himmetä. Oli se kumma, jos en SusuPetalina kelvannut Linnaan, vaan halusivat jonkun täydellisen vähäpätöisen tädin parketille hillumaan. Hillutahan minä osaan ihan itsenäni, ei siitä nyt ollut kysymys, mutta olihan minun ajateltava perhettäni ja sukuani ja naapureitani ja kunnianarvoisaa työpaikkaani! Hillua siis livenä telkkarissa! Omana itsenäni. Ja Jaakko sanoisi, että paremmin tunnettu SusuPetalina ja tuo mekko on näköjään Prismasta.

Ehei, ei SusuPetalista ole astumaan reaaliin. Juhlikoot muut. Onhan siellä Eki, edustakoon hän meitä bloggaajia kunnialla. Minä skoolaan kotona Tomin kanssa.


********

Pakinaperjantain 5. haaste Juhlat.





Kategoria: pakinat 49 kommenttia Kommentoi
26.11.2006 - 05:27



Muistan vieläkin sen hetken, jolloin minulle selvisi, että minusta tulisi kirjailija. Tai jos ei kirjailija, niin ainakin runoilija. Ja jos ei ei runoilija, niin ainakin sellainen, joka saisi elantonsa sanoista.

Se tapahtui keskikoulussa, historiantunnilla. Minulla oli krapula, oksetti ja kirosin sitä, etten ollut jäänyt kotiin nukkumaan. Lintsaaminen ei vaan ollut minun tyyliäni.
Kännääminen kylläkin.

Historian opettajan kravattisolmu oli auki, kun hän tuli luokkaan. Päivä oli vasta alussa, mutta kevät pitkällä, aurinko korkealla ja luokassa oli helvetillisen kuuma. Opettaja avasi mustan salkkunsa, otti koearkkimme esiin, katsoi meitä ja huokaisi syvään.

-Mielenkiintoisia vastauksia. Epätoivoisiakin.

Hikinoro valui niskaani pitkin ja kaipasin kuollakseni jotain juotavaa. Tupakan lisäksi. Kädet olivat nihkeät ja yritin muistaa, mitä olin itse kirjoittanut vastaukseksi koekysymyksiin. Mitä kokeessa oli ylipäänsä kysytty?

-On mielenkiintoista huomata, miten täysin tietämättömiä te olette Napoleonista. Ikään kuin aihetta ei olisi lainkaan käsitelty.

Napoleon. Niinpä niin, ja samassa muistin miltä oli tuntunut, kun olin katsonut koekysymyksiä. Aika tyhjältä.

-Ei minkäänlaista yritystä, ei minkäänlaista…mitään. Selvästikin teidän mielenkiintonne suuntautuu täysin muualle, esimerkiksi olisiko jo oikea aika luopua haisaappaista ja laittaa puukengät jalkaan ja pitäisikö lahkeen leveyttä lisätä vielä viisi senttiä ja peittääkö teidän fritsuliinanne lainkaan niin vähän kuin niiden pitäisi ja…ei muuta yritystä. Paitsi yhdessä vastauksessa. Tiedollisesti täysin ala-arvoista, mutta kaunokirjallisesti…huippu. Erinomainen selostus Napoleonin rakkauselämästä. Mikä sinulla oli lähdeteoksena? Tuskinpa mikään oppikirja?

Kesti hetken ennen kuin tajusin, että historian opettaja oli osoittanut kysymyksensä minulle. Minulle. Se oli yllättävää, sillä olin ajatellut, etteivät opettajat ylipäänsä olleet edes tietoisia olemassaolostani.

-Tota…se Juicen kappale. Napoleonin mopo. Se, missä kerrotaan Napoleonin…hankaluudesta saada…eh…Josefinen kanssa…niinku…mitään…tai siis niinku lapsi…

Opettaja tuli luokseni ja laittoi koepaperin pulpetille. Katsoin kahta numeroa: punainen nelonen oli ympyröity ja sen alapuolella oli lyijykynällä kirjoitettu kymppi ja viisi plussaa sen perässä.

Tuliko minusta kirjailija? No ei…
Tuliko minusta runoilija? Hmm, ei sitäkään…
Tuliko minusta sellainen, joka saa elantonsa sanoista? Ei nyt ihan…

Mutta onhan minulla blogi….
Eikä krapulakaan ole niin paha.

 

*****

Juice Leskinen in memoriam

 


Kategoria: pakinat 30 kommenttia Kommentoi
24.11.2006 - 04:31



PROLOGI

Ei tässä näin pitänyt käydä.
Kyllähän minä tiesin, että lasten saamisen myötä joutuu luopumaan periaatteistaan. Siis noin periaatteessa. Näin asiantuntevat ja asiaan kuulumattomat tahot olivat minulle kertoneet. Tiedättehän sellaiset ihmiset, jotka joutuvat itse koko ajan tekemään kaikenlaisia myönnytyksiä, eivätkä voi muuta kuin odottaa ja toivoa, että muillekin kävisi yhtä kurjasti. Sellaista kollektiivista vanhemmuutta. Me luuserit.

No, minä olin valmistautunut erinäisiin myönnytyksiin, olenhan realisti, mutta ihan kaikkia näkemyksiäni en ollut valmis myymään. En edes lasten takia. Ehei.
Saatoin luopua siitä kannastani, että lasten tuli syödä kaikkia tekemiäni ruokia oksentamatta –lapsillahan on tervettä ennakkoluuloa kaikkea sotkuista kohtaan. Risotto etunenässä. Tällaiset ennakkoluulot ovat välttämättömiä lajin säilymisen kannalta. Jep. Samaten keskustelu siitä, voidaanko nukkumaanmenoaikaa myöhäistää, opettaa lapsille vain väittelyn jaloa taitoa. Samalla vanhemmat oppivat niin tärkeän taidon kuin kompromissien tekemisen, joka on hyvinkin kovassa käytössä kaiken aikaa, joten sitäkin on hyvä harjoitella säännöllisesti.

Miten niin et ole tehnyt läksyjä? Ai, sitten myöhemmin. No, käyhän se, mene vain ulos.
Et siis laita sitä puseroa, jonka ostin? No, ei se mitään, rumahan se on, vaikka oli kallis.
Karkkia? Mutta meillähän on kohta ruoka. No, ei kai suklaa vie ruokahalua. Ainakaan paljon.
Mitä ruokaako? Kaalilaatikkoa. Ai, sinulla ei ole nälkä? No, ota sitten vaikka leipää välipalaksi. Ja sitä suklaata vähän enemmän.

Että sillä tavalla. Kyllä minä tiedän. Niin kuin kaikki vanhemmat.

Mutta, mutta, mutta. Ei tätä! Tähän minä en ollut valmistautunut. En muulla tavoin kuin päättämällä jo angstisena teininä, kun keittelin pesukoneen puutteessa veljeni valkoisia pelisukkia, että ei koskaan, ei koskaan, ei todellakaan koskaan enää tätä!
Silloin, katsoessani miten valtoimenaan kiehuva pulverivesi vyöryi kattilasta hellalla, päätin, että ei! Silloin, löytäessäni sängyn alta veljen viikon suljettuna olleen treenikassin ja avatessani sen ja päästäessäni hyvin muhineen hikilöyhkän hyökkäämään kimppuuni, päätin, että ei!
Ai, mikä se päätös oli? Mikä oli se suurin ja ylevin ja periksi antamattomin päätökseni koskien tulevaa elämääni? Päätös, josta riippui oma hyvinvointini, oma mielenrauhani, oma järjissä pysymiseni. Siis hyvin tärkeä päätös noin kokonaisuuden kannalta!

Ei koskaan jalkapalloa. Ei koskaan enää hikisiä treenivaatteita. Ei koskaan enää vettä valuvia nappulatossuja matoilla. Ei koskaan enää!

Hah!

ACTION MAN

(Minäpä kerron vauvoista. Ne ovat sellaisia pieniä, puolen metrin pötkylöitä syntyessään, itkeä tihrustavat vähän, nukkuvat suurimman osan ajasta ja torkkuvat lopun aikaa. Painavat kolme-neljä kiloa ja nukkuvat paljon. Valittavat välillä vatsaansa ja nukkuvat taas.
Ehei, ei minua kannata uskoa. Minä vain kerron, mitä minulle yritettiin uskotella vauvoista. Totuudella ei ole mitään tekemistä juttujeni kanssa.)

Minun(ja Puolison myös) vauvani sitten syntyi ja painoi viisi kiloa. "Potra poika", lääkäri nauroi, "melkein jo kävelee", lääkäri jatkoi, roikotti poikaa kainaloista ja pienet jalat vipattivat siksakkia. Ja siitä se liike alkoi. Ja valvominen. Hah. Uskokaa minua, eivät vauvat nuku koskaan. Ne eivät koskaan kiiku kehdossa tai jossain muussa rakkineessa tyytyväisinä ja liikkumattomina. Ne eivät köllöttele sylissä emonsa lämmössä kiehnäten. Ehei!
Vauvat hyppivät ja pomppivat. Vauvat sätkivät ja potkivat ja alkavat ryömiä kolmen kuukauden iässä, vetävät itsensä seisomaan puolen vuoden iässä, alkavat kävellä seitsemän kuukauden iässä ja vuoden iässä ne haluavat pallon. Ne eivät halua autoa, ehei, ei nukkea, ei hyrrää, ei lapiota ja ämpäriä, vaan pallon. PALLON! Ellei niillä ole palloa, ne potkivat kaikkea mahdollista, mikä tulee eteen: kenkiä, leluja, kirjoja, ruokaa, äitiä, auts!

Kun poika kyllästyi potkimaan kuvakirjojaan, hän halusi pallon. Hän istui ostoskärryissä pelkääjän paikalla ja kirkui ja osoitti sinivihreää, suurta palloa, joka muiden kaltaistensa joukossa oli tarjolla kaupan hyllyllä. Minua heikotti, mutta yritin kuitenkin toimia vastuullisen aikuisen tavoin, kypsästi, hellästi ja päättäväisesti, joten ehdotin –hetken henkeä haukottuani- pienellä, piipittävällä äänellä pojalleni:

-Ostetaanko auto? Tässä olisi hieno traktori. Mitä traktori sanoo? Drrrrn, Drrrrn
-Ääääääääääääääh, toi! Toi! Toi!

"Toi" oli pojan uusin sana ja tarkoitti lähinnä kaikkea, ja sillä hetkellä siis palloa. Nostin muovisen, kiiltävän helakan Valmetin pojan nenän eteen ja maanittelin.

-Äääääääääääääääääh! TOI!

Rivakka huuto toi myös paikalle Puolison, joka oli eksynyt heti kauppaan tullessamme ruuvi- ja mutterihyllyjen väliin. Puoliso tiedusteli kalpeana pojan terveydentilaa, eikä suinkaan huomannut tilaa, jossa minä olin.

-Hän haluaa p-a-l-l-o-n, kuiskasin Puolisolle. –Pallon!

Puoliso ymmärsi asian heti. Hän katsoi minua osaaottavasti, kääntyi esikoisensa puoleen ja lausui:

-Haluatko sinä pallon? Haluaako isin iso poika pallon? Isi ostaa pallon.

Puoliso oli jo hyvää vauhtia muuttumassa muiden vanhempien kaltaiseksi. Yritin vielä sihistä hänelle, ettei lapselle voi antaa periksi, ettei saa opettaa, että huutamalla saa mitään, että…äh, antaa olla, ostetaan pallo ja mennään kotiin, eihän tätä huutoa kestä kukaan.

Sen jälkeen oli vain pallo ja poika. Poika ja pallo. Lisää palloja. Palloja, jotka sinkoilivat pitkin seiniä. Palloja, jotka muljahtivat sopivasti jalan eteen ja joihin kompastui jatkuvasti. Palloja peiton alla. Palloja pensaassa. Palloja tiellä. Palloja, palloja, palloja. Ja poika pallon perässä.
Ja sitten, ikää viisi vuotta ja ilmoitus:

-Minä haluan alkaa pelata futista.

Ei, vain minun kuolleen ruumiini yli! vannoin mielessäni ja tarjosin pojalle pullaa. Lihottaisin lapseni, jotta hän ei jaksaisi juosta pallon perässä!
Ei hän lihonut. Hän tuli leikkipuistosta ja kertoi ilmoittautuneensa ihan itse kolmen päivän jalkapallokouluun. Hätäneuvottelu puhelimella Puolison kanssa. Ei tulosta. Koko maailma liittoutunut minua vastaan. Tappio.

Hikinen poika kertoi futiskoulun jälkeen alkavansa pelata jalkapalloa Seurassa. Treenit kerran viikossa, kesällä ehkä kaksi kertaa. Ja pelejä! Äiti, pelejä ja minä voin tehdä maaleja!
Hienoa...mitä muuta siinä pystyi sanomaan? Pojan silmät loistivat, jalat eivät pysyneet paikoillaan, kädet tekivät aaltoja. Hienoa.
Ja niin se alkoi. Se, jonka ei todellakaan pitänyt alkaa. Hikisiä sukkia, hiekkaisia housuja, likaisia puseroita. Treenejä, pelejä. Satoi tai paistoi. Aina muuten satoi. Oli kylmää. Ja taas satoi.
Palloja, syndejä, hiekkahousuja, juomapulloja ja ensimmäinen tsempparipalkinto ensimmäisen turnauksen jälkeen. Poika nukkui palkinto kädessään, minä heitin likaiset pelivaatteet pesukoneeseen ja ajattelin pojan onnellisia silmiä.

Lisää vuosia, lisää treenejä, lisää pelejä. Turnauksia lähes joka viikonloppu huhtikuusta syyskuuhun. Aikaisia heräämisiä lauantaiaamuisin, koko viikonloppu kentän laidalla. Puoliso ja minä suuren sateenvarjon alla, jalat mudassa ja saappaissa.
Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei kai? Miten minusta tuli näin…äiti?
Taas lisää vuosia, suurempia turnauksia, tarvittiin enemmän rahaa kaikenlaisiin maksuihin ja se tiesi talkoita, pullan leivontaa, kynttilöiden myyntiä, pesuaineiden myyntiä, karkkien ja keksin myyntiä. Juhuu, kuka ostaa? Onneksi on työpaikka ja työkavereita. Eihän niistä kukaan tietenkään halua niitä kynttilöitä ja keksejä, mutta kun ovat niin kilttejä. Säälivät minua. Taas se tulee ja menee. Kassi täynnä kaurakeksejä. Tulee ja menee kotiin leipomaan mokkapaloja viikonlopun turnausta varten. Joo, ei se ehdi lähteä töitten jälkeen kaljalle, se on menossa kentälle.
Miten tässä nyt näin kävi? Minähän olen niin…äiti!

EPILOGI

Pojan into ei laantunut, ei sitten millään, ja riittävän ajan kuluttua minunkin oli myönnettävä, että olin mennyttä. Kaikki se, mitä vastaan olin taistellut, kukisti minut, enkä voinut kuin antautua. Se oli katkeraa. Se oli…itse asiassa ihan mieletöntä! Se oli …elämää. Ei, vaan elämää suurempaa. Jännittävää. Piinaavaa. Onnellista. Ihanaa.
Niin, ja märkää. Mutta, hei, ei pieni sade haittaa, emmehän me ole sokerista, hah-hah!

Minusta oli tullut futismamma. Sellainen, jolle olin nauranut aikaisemmin, jota olin ihmetellyt, pilkannut ja ennen kaikkea säälinyt. Sellainen äiti, joka muka seisoo kentän laidalla, mutta joka itse asiassa on pelissä mukana suuremmalla määrällä hermoja kuin jälkikasvunsa. Nimittäin: ei poika jännittänyt ennen pelejä, minä jännitin. Vatsaa väänsi, juoksin vessassa, tiuskin Puolisolle, että myöhästyisimme, jos emme lähtisi ja juuri nyt! Ja taas vessaan. Kentän laidalla ei voinut istua, ei seistä, pakko kävellä ympyrää. Ei voinut pysähtyä puhumaan kenenkään kanssa, koska saattoi jäädä näkemättä jotain. Riitti, että kentällä oli puusilmä-tuomari, kentän laidalla ei voinut sortua samaan sokeuteen! Puoliso yritti hillitä, mutta eihän hän ollut asiantuntija, eihän hänen suvussaan kukaan pelannut jalkapalloa! Eihän hän edes tiennyt, mikä paitsio oli ennen kuin poika selitti sen hänelle. Minunkin oli selitettävä se vielä varmuuden vuoksi.

Ihan turha tulla minulle kertomaan, että siitä piti antaa vapaapotku! Ei olisi tarvinnut, eihän futis ole neitien peliä kuten lätkä, jossa tarvitaan pikkuisten suojaksi kaikenlaisia toppauksia. Jalkapallo on miesten laji ja jos ei nyt vähän kestä rappausta, niin parempi lopettaa kokonaan ja alkaa vaikka harrastamaan uimahyppyjä tai hiihtoa.Tai sitä lätkää.

Miten niin minä käyn kuumana? Kyllä se on niin, että UEFAn sääntöjen mukaan äiditkin saavat pelata. Eivät ehkä ihan kentällä, mutta laidalla kuitenkin. Näin on! Jaksaa vielä! Jaksaa, jaksaa! Paina, paina. Ei ollut paitsio! Ei ollut! Käsi! Oli se käsi! Syötä jo, SYÖTÄ! Paina, paina, paina, PAINA! JA MAALI!!!!!

Miten tässä nyt näin kävi?

No, periaatteet on tehty rikottaviksi. Ihan kaikki, uskokaa minua. Saa poikakin luvan oppia sen. Tämän iltaisen piirimatsin jälkeen kehtasi ilmoittaa minulle, ettei minulla ole enää asiaa kentän laidalle. Ettei siellä kuulema kaivata tietynlaisia äitejä. Että patarummun voisi jättää kotiin. Ja marakassit. Eikä tarvitse kiljua koko ajan ohjeita pelaajille, tuomarille ja koutsille. Eikä tehdä yksinäisiä aaltoja. Poika yritti sanoa vielä, että katsojiltakin vaaditaan jonkinlaisia alkeellisia käytöstapoja. Väitti jopa, ettei kehtaa pelata, kun äitikin pelaa kentän laidalla. Että antaisit, äiti, meidän pelata ihan rauhassa vaan.

No, asioista neuvotellaan ja tehdään myönnytyksiä, pidetään pää ja luovutaan periaatteista. Puolin ja toisin. Se on tärkeää oppia. Pojankin.


********

Pakinaperjantain 4. haaste Äiti


 


Kategoria: pakinat 43 kommenttia Kommentoi
05.11.2006 - 22:27



Lumi. Täysin turha keksintö. Se on kylmää ja sulaessaan märkää. Hyvin epämiellyttäviä molemmat olomuodot. Ensin seisot bussipysäkillä ja palelet ja palelet ja palelet, eikä se bussi tule, koska moottori on jäätynyt ja kuski nukkunut pommiin ja kun vihdoin varabussi seuraavana päivänä saapuu, astut jäätävään autoon, istut kylmästä kankealle muovipenkille ja tunnet, miten lumi, joka on satanut yllesi koko pysäkillä olon ajan, alkaa sulaa ja hetkessä olet –kylmyyden lisäksi- läpimärkä.

Lumi ja talvi. Yhtä paha yhdistelmä kuin suomalainen ja small talk. Täysin kestämätöntä siis. Ollako ennemmin kokkareilla tai lumisodassa? Ei kummassakaan, kiitos. Itse asiassa kumpaakaan ei kestä selvin päin ja krapula on ikävä asia. Varsinkin, jos sattuu sammumaan hankeen. Ja siis herää sieltä ylipäänsä. Kankkuseen.

Jos ei olisi lunta, ei olisi talvea, eikä lapsia lähetettäisi hiihtoleireille, jossa ne hiihtävät puuta päin ja katkaisevat suksensa. Sellainenkin on tullut koettua. Kaksi kertaa saman viikon aikana. Ensin vasen. Sitten oikea. Suksi.

Jos ei olisi talvea, ei olisi lunta, eikä mikään houkuttelisi kokeilemaan kielen pitävyyttä rautaan. Kesällähän voi lutkutella lyhtypylväitä mielin määrin, mutta teepä se talvella. Tai, älä tee. Syleile ennemmin vaikka naapuria, jos on pakko lutkutella ylipäänsä.

Käveleminenkin on tehty ylen vaikeaksi lumiseen aikaan. Maanisesti liikkuvat lumiaurat kiillottavat jalkakäytävät niljakkaiksi ja valkeiksi. Siinä sitä on lapsen lysti luistella. Ja vähän vanhempienkin. Pääsepähän pidemmälle levolle jalka paketissa ja lumiongelma on ratkaistu yhden talven osalta.

Sitä siis pitäisi puhjeta hurraa-huutoihin, kun Suomessa on neljä hulppeaa vuodenaikaa. Ihme väkeä. Ei minua hurruuta yhtään. Itse asiassa olen niin vähään tyytyväinen, että minulle riittäisi vallan hyvin kaksi vuodenaikaa: kevät ja kesä. Miksi vaatia enempää?

Eihän small talkiakaan jaksa kuutta kuukautta.


***********

Pakinaperjantain 1. haaste Lumi


Kategoria: pakinat 27 kommenttia Kommentoi
Kirjoittaja

Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä.

Arkisto
2010
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2009
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2008
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2007
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2006
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Heinäkuu
Kesäkuu
Toukokuu
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu
2005
Joulukuu
Marraskuu
Lokakuu
Kategoriat
Sivut
Käyttöoikeus
Creative Commons License
Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.

SusuPetal -kuva ja sana
SusuPetal -RunoSaari
SusuPetal in English
SusuPetal på svenska
SusuPetal goes Video

SusuPetal PhotoGallery

SusuPetal ArtGallery

Lumppuja ja Lureksia

Keskiäkäisen Garderobi

Kotisivut

 

Tilaa SusuPetal ja varmista perusteellinen aamuherätys!














 

 

 SusuPetal by Hoover, klik kuvaa

 

 

 




 Muiden blogeja löytyy täältä.