|
|||
 |
|
||
|
10.12.2010 - 17:20
Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
*** Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki
05.11.2010 - 19:02
Marraskuussa lukitsen kiireen oven ulkopuolelle. Piilotan pimeän paksujen verhojen taakse, upottaudun sohvan syliin, tummalla suklaalla kuorrutettu marsipaani sulaa suussa. Punaviinilasin takaa heijastuu kynttilän lämpimänä leijuva liekki.
Marraskuun hämäryydessä hohtaa oranssina palava lanka, virkkaan ystävälle huivia, joululahjaa, jonka hän jo tietää saavansa. Oransseihin silmukoihin upotan tumman violetin, muiston kesän orvokeista.
Marraskuussa arpanoppa heittää lapset matkalle, vanhempien jäädessä roistojen armoille. Saharan hiekka narskuu hampaissa, piilotettu timantti sykkii kutsuaan matkojen päästä.
Marraskuinen teollisuusalue uhkuu tummana, usva leijuu polven korkeudella. Aitojen takana vahtikoiran verenhimoinen varoitus saa tarttumaan ystävää kädestä. On hyvä pelätä yhdessä, hihittää sydän kurkussa, tuntea tihkusade kasvoilla, päästää hengitys kulkemaan vapaasti, kun mustat parakit jäävät selän taakse.
Marraskuu jatkaa huippumallin etsimistä. Yhdessä teinin kanssa pyörittelemme silmiämme kilpailijoiden bitchingille, tuskastumme, mutta emme laita televisiota kiinni. Meikkivoiteen, suoristusrautojen ja huulikiiltojen maailmassa on väriä, jonka marraskuu on meiltä varastanut.
Marraskuun blues on huuliharpun soitossa, täpötäydessä ravintolassa. Läskibasson pehmeä näppäily keinuttaa, transsi vaivuttaa kuulijat matkalle toiseen Birdlandiin, siellä missä yön mustassa sametissa saksofonin itku antaa mielelle luvan tuntea, houkuttelee vartalon tanssimaan.
Marraskuun musta hauta on vuorattu pehmeillä peitoilla, lämpimät sukat jaloissa, posket täynnä suklaata, rusinoita ja pähkinöitä, silmissä lepo, huulilla kiireettömyys, lempeyden antamista muille, ennen kaikkea itselleen.
*** Pakinaperjantain 206. haaste on marraskuu
29.10.2010 - 20:06
Poimit rivieni välit.
Mielikuvillasi minusta
täytät sivut, joiden totuutta et kestä.
Kirjoitat minusta häiriöistä kuvaa.
Kannesta kanteen,
teet minusta omakustanteesi.
Sanoistani kuulet haluamasi.
Vaikenemiseni on sinulle teoria salaliitosta,
johon uskot enemmän kuin itseesi.
Olet muovannut luuloistasi hahmon,
ylimaallisen saatanan, jota syyttää
valheesta, petoksesta, helvetistäsi.
Olet kiusattu, kiusattu.
Itsesi kiusaaja.
*** Pakinaperjantain sääntöjen mukaan haasteisiin voi osallistua muullakin kuin pakinalla, joten tässä tämä, haaste # 205.
06.08.2010 - 11:30
Oi, miksi en tyytynyt digitaiteeseen! Oi, miksi siirryin maalaamaan kuvia kankaalle, paperille, pahville? Uudistin kyselyn, nyt pitäisi voida valita -lukijoiden pyynnöstä- useampi vaihtoehto.
***
Pakinaperjantain 193. haaste on lähde.
online survey
web survey Hedda katsoo televisiosta eläindokumenttia, jossa asiantuntijana vierailee koirapsykologi Max Haukku
09.07.2010 - 20:13
11.06.2010 - 20:53
-Mitäs sinne?
-Kot.
-?
-Kot.
-#?
-Kot…..kot…..
-#!#?
-Kot….kot..hi…kothiin…kot-hiin.
-Jaaha, tilataans rouvalle taksi.
*** Pakinaperjantain 185. haaste
23.04.2010 - 11:52
Aamun kuva syntyi, kun mietin, miksi toisen ihmisen ongelmia pitää vähätellä. Vähättelijä ei itse tunnista sanojaan vähättelyksi. Hänen mielestään kyse on asenteesta, positiivisesta asenteesta. Asiathan voisivat olla huonomminkin. Ihmiset vaan valittavat turhasta.
Itse asiassa juuri vähättelijällä asiat ovat huonommin, eikä hän jätä tilaisuutta kertoa siitä turhanaikaisten ongelmien kanssa turhaan tuskailevalle.
Kerta kaikkiaan, nämä silmäpussit on ihan kamalat. Mä näytän kaamealta.
Voi, minä olisin tyytyväinen silmäpusseista, vaan ei. Silmistä on leikattu kaikki kaihit ja muutama muukin. Hyvä, että vielä edes näen jotain. Vaan en minä valita, kysehän on asenteesta. Voisi olla huonomminkin.
Mä tulen hulluksi tämän bursiitin kanssa. Puoli vuotta tulehdus lonkassa, ei saa nukuttua. Kortisonipiikit ei auta. Kävelemään ei pysty.
Voi, tulehdukset menee aina ohi. Toista se on kulumien kanssa. Niin kuin minulla. Minä olen ihan onnellinen, kun lonkkiin laitettiin uudet nivelet ja polviin ja joka puolelle. Ei se kävely ihan loistavaa ole, mutta kävelen kuitenkin. Hieman asennetta, olet niin kärsimätön. Asiat voisivat olla huonommin. Niin kuin minulla. Mutta en valita.
Se kampaaja pilasi mun hiukset, katso nyt!
Sinulla sentään on vielä hiukset. Ei tietoakaan pälvikaljusta niin kuin minulla. Vaan en minä valita, pääasia, että pää on tallella. Pää, joka ei turhista valita.
Sain sitten päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä.
Mikäs se sinun diagnoosi olikaan? Ai, masennus.... Hassua, minulle ei tulisi mieleenkään hakea eläkettä, vaikka minulla on ollut aivoinfarkteja, struuma kurkussa, kyhmyjä rinnoissa, avanne, lonkkaproteesi ja jalat amputoitu. Ihmiset valittavat niin vähästä, antavat periksi. Minä en valita, ei tulisi mieleenkään. Asiat voisivat olla huonomminkin. Niin kuin minulla.
Luulisi, että ihminen joka on kärsinyt, osaisi asettua toisen kärsivän asemaan. Löytyisi myötätuntoa, herkkyyttä. Vaan ei. Kärsimys tekee katkeraksi, kärttyisäksi, ja sitä kitkeryyttä pitää purkaa muihin, vähättelemällä heitä, ylentämällä omat kärsimyksensä.
Positiivisuuden nimissä.
Mä olin ihan että haloo, mitä se oikein valittaa! Sen talo paloi, totta, mutta sillä oli sentään vakuutus. Toisin kun minulla.
*** Pakinaperjantain 178. haaste
16.04.2010 - 13:23
– Missä Maisa on? Sitä ei ole näkynyt aikoihin.
– Se on juoksemassa.
– Juoksemassa? Maisa? Miksi?
– Lääkäri käski.
– Ja Maisa lähti?
– Kyllä. Lääkäri sanoi, että masennukseen auttaa liikunta.
– Mutta entäs sen polvet? Miten ne kestää? Eikös sillä ole kulumia tai jotain jäykkyyttä?
– Liikunta auttaa. Sanoi lääkäri.
– Entäs se Maisan verenpaine, eikös sen pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin?
– Lääkäri sanoi, että sen pitää lisätä liikuntaa.
– Ja nyt se sitten on juoksemassa?
– On.
– Yksinkö se juoksee vai onko Osku sen mukana?
– Oskuhan jätti sen toisen naisen takia syksyllä. Lääkäri sanoi, että sydänsuruihin liikunta on parasta lääkettä.
– Vai sellaista.
– Joo, se kävi monen eri lääkärin luona, psykiatrin ja fysiatrin ja ortopedin luona, ja kaikki ne sanoi samaa. Liikunta auttaa. Joka vaivaan, särkyyn, kipuun ja tuskaan. Niin kropan kuin mielen.
– Missä se oikein juoksee? Tuossa pururadallako?
– Ei, se lähti puoli vuotta sitten lenkille ja viimeksi se on nähty Ivalossa.
– No, on se pitkä juoksulenkki.
– Lääkärin määräyksestä.
– Koskakohan se tulee takaisin?
– Kai se sitten tulee, kun se on ihan terve. Tai mistä sitä tietää. Katsotaan, sanoi lääkäri.
***
Pakinaperjantain 177. haaste on pitkä juoksulenkki
20.12.2009 - 18:34
***
– Joulu on niin kaupallinen. Osta! Osta! Osta! Mitään muuta ei ihmiset ajattele kuin ostamista. Me ei osteta mitään.
– Hienoa, että olette omavaraisia.
***
– Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka jaksaa jonottaa kaupan kassoilla jouluruuhkassa. En mä vaan.
– Etuileminen on taitolaji.
***
– Jotenkin järkyttävää, ettei ihmiset osaa enää tehdä lanttulaatikkoa. Ajattele, ne ostaa valmiin survoksen kaupasta!
– Ihan outoa todellakin, kun Saarioisten lanttulaatikkoakin saa.
***
– Mä en ymmärrä jouluihmisiä. Ihme vouhotusta ja valmistelua kuukauden ajan parin päivän vuoksi. Sellainen stressaa mua. Ahdistaa muiden vouhkaaminen.
– Sinä oletkin aina ollut herkkä.
***
– Itse tehdyt lahjat on parhaimpia. Niissä on todella ajateltu rakkaudella lahjan saajaa. Sellaisissa lahjoissa on persoonallisuutta.
– Joo, ihan itketti, kun lapset ostivat minulle sen uuden mikron rikki menneen tilalle, enkä saanutkaan lastenlasten piirustuksista tehtyjä tauluja.
***
– Minä en ainakaan siivoa joulun takia! Mä en ymmärrä, miks ihmiset stressaa siivoamisen takia!
– Vieläkö sulla käy se siivooja?
***
– Tärkeintä joulussa on yhdessäolo. Me ei anneta mitään lahjoja lapsille, vaan annetaan niille aikaa ja läheisyyttä.
– Ymmärrän. Joulu on lahja-aikaa.
***
– Meillä ei vietetä joulua. Me emme usko siihen. Ihan kiva kyllä on, kun ei ole töitä silloin.
– Ei huili uskoa katso.
***
– Mä en kestä noita jouluvaloja, joita on joka parvekkeella ja ikkunassa! Kamalan näköisiä! Ja jotkut jopa vilkkuu!
– Sinähän oletkin aina ollut esteetikko.
***
– Nykyajan lapset saa ihan liian paljon joululahjoja. Ei sellainen ole hyvästä. Eihän ne osaa enää nauttia mistään, kun kaikkea on niin paljon!
– Niin. Yltäkylläisyys on pahasta. Tulisi sota ja nälänhätä, niin oppisivat arvostamaan sitä mitä niillä on.
***
– Me ollaan päätetty, että tänä vuonna ei osteta laisinkaan joululahjoja.
– Niin, olisihan se hassua raahata ne sinne Thaimaahan asti.
***
– Joulu on raskasta aikaa yksinäisille. Minua ihan itkettää ajatellakin sellaista yksinäisyyttä. Etkö sinä voisi edes harkita?
– Kiitos, mutta minä viihdyn ihan omissa oloissani, ja sitä paitsi olen allerginen lapsille. Ja koirille.
***
– Ihmisten pitäisi tehdä joulusta omannäköisen! Nauttia joulusta! Joulun ei pitäisi olla pakkoa! Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka suostuu jouluna sellaiseen, mitä ne ei halua!
– Sinä oletkin aina ollut persoonallinen ihminen.
***
– Eihän ihmiset edes muista joulun sanomaa!
– Sinulla on onneksi aina tuo muisti pelannut.
***
– Joulu ei tunnu joululta ilman lunta.
– Joo, sisäinen olo ei riitä.
***
– Ihmiset on joulun alla hirveen kireitä ja stressaantuneita, vihaisia ja töykeitä, kylmiä. Kammottavia suorastaan. Ajattelemattomia ja jotenkin piittaamattomia. Ryntäävät täysillä eteen ja miettivät vaan minä, minä, minä!
– Se on varmaan sinulle vaikeaa, sinulla kun on hyvä, lämmin ja hellä mieli kanssaihmisiä kohtaan.
***
Pakinaperjantain 160. haaste on sutkaus
27.11.2009 - 10:49
– Hyvää iltaa ja tervetuloa Epäinhimillisiin tekijöihin. Illan vieraana minulla on ihminen, jolla on tuhat nimeä, mutta vain yhdet kasvot. Kasvojaan hän haluaa suojella, tämän vuoksi häntä kuvataan vain takaapäin. Myös hänen ääntään on muutettu tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Tervetuloa siis Totuuden puhuja, Analyytikko, Tietäjä, Ettäs tiedät, Yksi kaikkien puolesta, Järki ohoi! ja niin edelleen. Sinulla on todellakin lukemattomia nimiä.
– Kiitos. Totta. Esiinnyn monella nimellä.
– Kuinka tulit aloittaneeksi tämän harrastuksen, vai voisiko tätä sanoa uraksi?
– Se alkoi harrastuksena, mutta koska se nykyään on kokopäiväistä, voidaan kai puhua urasta. Mistä se alkoi…ehkä tarpeesta saada oma äänensä kuuluville. Oikaista vääriä käsityksiä. Sanoa oma mielipiteensä. Kertoa muille, että he ovat väärässä.
– Oletko koskaan ajatellut esiintyä omalla nimelläsi? Miksi päädyit tähän moni-nimisyyteen?
– Omalla nimellä esiintyminen ei todellakaan ole tullut koskaan mieleen. Eihän koko jutussa olisi silloin mitään järkeä. Samasta syystä en halunnut tyytyä yhteen nimeen. Jutun jujuhan on siinä, että olen muuntautumiskykyinen. Pystyn vaihtamaan tyyliä, improvisoimaan ja olemaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan.
– Sinulla on monta foorumia, joissa esiinnyt päivittäin. Sinulle tuskin jää aikaa muuhun tekemiseen?
– Ei minulla ole mitään hinkua tehdä muuta. Olen tyytyväinen tähän, tämä on elämäntapani, kutsumukseni. Oikaista väärinkäsityksiä, poistaa suomuja ihmisten silmistä, saada heidät tajuamaan, että he voivat kehittyä ihmisinä.
– Jotkut, joille esiinnyt, pitävät sinua anonyyminä, anona. Miltä se tuntuu?
– Anot ovat puskista huutelevia, en todellakaan arvosta heitä. Itse toimin eri pohjalta. Rakennan roolihahmoni perusteellisesti, rekisteröidyn tarpeellisiin palveluihin ja muutun olemassa olevaksi.
– Liikut netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja eri yhteisöpalveluissa. Eikö ole vaarana, että roolihahmosi menevät sekaisin? Että kommentoit väärällä tyylillä väärässä paikassa?
– Ei todellakaan ole mitään vaaraa. Olen ammattilainen, olen sisäistänyt kaikki roolini – ne istahtavat ylleni kuin napin painalluksella, kun klikkaan itseni sisälle johonkin. Muutun roolihahmokseni.
– Ammattitaidostasi huolimatta tuntuu, että kaikki eivät arvosta sinua. Tuskin kukaan. Kommenttejasi bännätään, sinut suljetaan pois foorumeilta ja niin edelleen. Miltä se tuntuu sinusta?
– Se kertoo vain ihmisten heikosta itsetunnosta. He eivät kestä kuulla totuutta itsestään. Se on valitettavaa, mutta minkä sille voi? Ihmiset eivät tajua, että kuuntelemalla minua he voisivat kehittyä ihmisinä.
– Mikä estää sinua perustamasta esimerkiksi omaa blogia, jossa voisit kertoa tuon totuuden, jota niin suuresti arvostat? Pelottaako sinua mahdollisten lukijoiden kriittiset kommentit?
– Ei todellakaan pelota. Minulla ei vain ole tarvetta perustaa omaa blogia. En ole ekshibitionisti, itsensä paljastaminen ei vetoa minuun.
– Eikö todellakaan? Jotenkin minusta tuntuu, että virtuaalilarppaamalla juuri teet niin: paljastat itsestäsi hyvinkin paljon käyttämällä eri nikkejä.
– Olet väärässä. Minä en ole tärkeä. Mielipiteeni ovat tärkeitä. Mielipiteeni ovat oikeita. Totuus on tärkeä ja minä tiedän totuuden ja minun tehtävänäni on kertoa totuus ihmisille, sivistää tätä tyhmää ihmiskuntaa, ravistella sen vääristynyttä ja luutunutta näköalattomuutta. Onko sinulla blogia?
– Kotisivut, jossa on vieraskirja. Miten niin?
*** Pakinaperjantain 157. haaste on Larppaus
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
, pakinat
39 kommenttia
Kommentoi
13.11.2009 - 15:08
Pakinaperjantain 155. haaste on Pakinaperjantai. Ihanan itsekästä haasteen heittäjiltä, koska nyt pääsen puhumaan itsestäni. Se on mukavaa.
En siis millään tavalla eroa muista ihmisistä.
Pakinaperjantai kysyy: Mikä on pakinaperjantain merkitys? Sehän nyt on itsestään selvää! Perjantai on se päivä viikosta, jolloin saan paljastaa luontaisen hauskuuteeni. Muina kuutena päivänä olen kirjoittaja, jonka voi kuvitella roikkuvan lähimmässä puussa, eikä suinkaan pää alaspäin. Perjantaina olen ilopilleri, jonka ympärille kerääntyy hymyileviä ihmisiä.
Uskokaa vaan, on ihan tervettä vaihtelua aiheuttaa kanssaihmisissä välillä iloakin, eikä aina vaan ahdistusta, kuristusta, surua ja kyyneleitä.
Vaikka ovat nekin aika hauskoja tunteita.
Muissa.
Pakinaperjantai haluaa tietää Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille? No, johan minä vastasin tähän tuossa ylempänä. Lukekaa sieltä.
Okei, vastataan sitten toisin sanoin. Pakinan kirjoittaminen on vaikeaa. On todella tuskallista olla hauska. Se tekee ihan kipeää välillä. Pahinta on se, että kun on todella hulvattoman hauska, niin muut eivät välttämättä ole laisinkaan yhtä huvittuneita. Minulla on omakohtaista kokemusta tässä asiassa.
Hyvinkin paljon.
Todistaakseni myös muille hervottomuuttani, osallistuin aikanaan Pakinaperjantain ensimmäiseen haasteeseen, sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että on yksin hauska. Yksin oleminen on muuten ihan mukavaa, varsinkin silloin, kun ei ole seuraa, mutta yksin nauraminen on aika epäilyttävää.
Jopa minulle.
Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa? Avuilla? Hmm, isoja tissejäkö tässä nyt haetaan vai mitä? Minulla on kaksi bee-kuppia, riittääkö se? Omasta mielestäni kyllä.
En oikein ymmärrä kysymystä, enkä ole edes varma, hyväksynkö sitä.
Millaisen pakinaperjantain haluamme? Tähän on helppoa vastata. Haluan hauskan, iskevän, pistävän, satiirisen, riemukkaan ja rajoja rikkovan pakinaperjantain. Hulvattoman, hervottoman, hysteerisen, poskettoman ja humoristisen Pakinaperjantain.
Nähtäväksi jää, jääkö tämä nyt sitten, noiden toiveiden takia, viimeiseksi osallistumiseksi Pakinaperjantaihin.
Sisällöntuottajan vapaus on mukavaa, mutta vastuu …äh, kuka siitä piittaa.
Ja huomenna, kunhan olen ottanut pari relaksanttia ja särkylääkettä jatkuvan perjantaihymyilyn takia krampissa olevien kasvolihasten normalisoimiseksi, saan olla taas oma angstinen ja pessimistinen itseni.
*** Onnea 3-vuotiaalle Pakinaperjantaille!
23.10.2009 - 11:33
– No, mene nyt. Ei kuljettajalla ole aikaa koko päivää odottaa. Älä juokse. Mene istumaan siihen. Ei siihen. Tuohon. Istu.
– Äiti…
– Älä heiluta niitä jalkoja, penkki likaantuu. Istu nyt kunnolla.
– Äiti, meillä oli tarhassa…
– Älä huuda. Bussissa ei saa huutaa. Kuljettaja suuttuu ja heittää ulos, jos bussissa huudetaan. Istu nyt kunnolla.
– Mutkun meillä…
– Älä kaiva nenää. Istu nyt paikalla ja ole hiljaa. Pitää totella, kun äiti käskee.
– Äiti…
– Miten ihmeessä sinun suojapukusi on taas noin likainen? Minähän olen sanonut, että älä mene kuralätäköihin. Ei saa sotkea vaatteita. Älä nojaa äitiin, äidin vaatteet sotkeentuvat. Älä heiluta sitä sateenvarjoa. Kohta se osuu jonkun silmään ja silmä puhkeaa. Anna nyt sen sateenvarjon olla tai minä otan sen ja heitän seuraavalla pysäkillä ulos. Istu kunnolla.
– Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään…
– Hiljaa. Ei bussissa saa laulaa. Ole hiljaa.
– TURPA KIINNI!
– No, niin, näin siinä käy, kun sinä et tottele. Setä hermostui. Lopeta se laulaminen. Istu kunnolla. Ole hiljaa.
– ANNA PERKELE SEN LAPSEN LAULAA JA OLE ITSE ÄMMÄ EDES HETKEN AIKAA HILJAA! JA TÄMÄKIN ON KÄSKY, EI PYYNTÖ.
*** Pakinaperjantain 152. haaste on käsky
16.10.2009 - 11:00
Oletko masentunut? Riivaako mieltäsi itseinho? Vihaatko itseäsi vetelyytesi takia? Oletko tuskastunut jähmeyteesi, kun liikut zombien lailla sohvan ja sängyn väliä? Oksettaako oma oleminen?
Turha angsti pois! Kaikkihan on kiinni asenteesta! Hieman positiivisuutta näköalattomuuteesi! Maailmaa on todellakin muualla kuin napasi ympärillä. Nosta siis katseesi napanöyhtästäsi ja huomaa, ettei todellakaan ole mitään syytä olla masentunut.
Syksy on kauneimmillaan. Taivaan sini on huikaisevaa. Vilkaise välillä ylös, älä aina sinne mustaan sisimpääsi. Näe ruskan hehkuvat värit. Mene kävelylle. Mikään ei ole niin mukavaa kuin rivakka kävely metsässä. Kyllä se poistaa apeuden! Mene ulos ja nauti kuulaasta lokakuun viimasta, joka tuulettaa pääsi tunkkaiset ajatukset uuteen järjestykseen!
Hanki harrastus! Uudet asiat saavat sinut unohtamaan sen ainaisen itsessäsi rypemisen. Kokeile vaikka uimista, sukella siniseen klooriveteen, avaa aistisi ja jätä alakulosi uimahallin saunaan, viemärin vietäväksi jätelaitokselle.
Tapaa ystäviä! Käy heidän kanssaan kävelyillä, uimassa, taidenäyttelyissä, elokuvissa, shoppailemassa. Tuskin muistat raskasmielisyyttäsi nauttiessasi lattea ystävän seurassa.
Näe hyvä itsessäsi. Aloita menemällä suihkuun. Ei se vesi tapa. Pese hiuksesikin, rohkeasti vaan! Lorauta tippa jos toinenkin eteeristä öljyä kylpyveteen.
Hylkää ne reikäiset verkkarit, joissa olet haamuillut viimeiset kuukaudet. Laita myös se virttynyt teepaita roskiin. Pue yllesi nätit vaatteet, joissa viihdyt. No, eikö jo ala tuntua paremmalta? Kaikki on vaan kiinni siitä, että yrität! Katso asioita eri tavalla! Se asenne, muista!
Syöminen on mukavaa. Kokeile! Tee herkullinen leipä ja syö se. Mmmm, eikös maistukin! Ruoka ravitsee, antaa voimia katsoa asioita eri kantilta. Elämä alkaa jo hymyillä, eikö niin?
No, oliko se niin vaikeaa? Hieman asennemuutosta ja katso: olet puhdas, siististi pukeutunut ja kylläinen! Eikös ole hilpeä olo! Nyt olet valmis lähtemään kävelylle, aurinko ja tuuli odottavat sinua. Ne haluavat olla ystäviäsi ja kutsuvat sinua leikkimään tanssivien lehtien kanssa!
Mitä nyt? Avaa se ovi! Älä nyt siihen eteiseen jää! Ylös siitä lattialta! Avaa ovi ja mene ulos! Ei nyt ole mikään aika saada paniikkikohtausta! Ulos siitä, siellä on happea! Älä anna periksi, muista asenne! Positiivisuutta ja iloa! Ulos siitä! ULOS! Älä ryömi sinne sänkyyn taas! ULOS!
*** Pakinaperjantain 151. haaste on positiivisuuden ylistys
25.09.2009 - 17:00
Itselleni tilasin
täydellisen remontin.
Pyllyni mä hilasin
päälle pitkän laverin.
Silmäpussit kuivattiin,
pottunenää oiottiin.
Otsarypyt silottui,
botoksi kun ihoon ui.
Kaulan iho kurottiin,
korvan taakse ommeltiin.
Hiuksiin uusi lisäke,
myrkyillä pois pesäke
jossa aivot aikoinaan
piinasivat tuumimaan.
Vyötäröltä laardit pois,
kohta jälleen uuma ois.
Rasvaimu pakarain
sattui ihan hetken vain.
Desit siinä hyllyi niin
silikonit tungettiin
tisseihin. Oi, katsokaa:
hinkkejäni! Valtavaa!
Vahaus, täyttä tuskaa!
Raivattiin tieltä puskaa.
Karvapeitteet jalkojen
saivat kalvaan hohtehen.
Remontti ain piristää.
Kotvasen vain kiristää.
Turhaan ei haittaa mainen.
Täydellinen oon nainen.
*** Pakinaperjantain 148. haaste on remontti
25.07.2009 - 11:30
Keskiviikko – Ne on luvanneet hienoa säätä viikonlopuksi. – Yhym. – Poutaa ja lämmintäkin. Menee kuulema hellerajakin rikki. – Yhym. Jaaha. – Just sopiva ilma tehdä jotain. – Hmm, yhym. Torstai – Sääennustukset vaan paranee. – Aha. – Vesikin on varmaan jo tosi lämmintä. – Hmm, joo. – Olisi ihana päästä uimaan. – Hmm. Yhym. Perjantai – Missä sä oikein olet? – Lähdettiin kaljalle tiimin kanssa töitten jälkeen, kun on niin hyvä ilma. – Kaljalle?!? Meidänhän piti lähteä mökille! – Mökille? – Niin, mehän sovittiin siitä jo viikolla! – Sovittiin??? – Niin sovittiin! Sä et koskaan kuuntele mua! Mehän sovittiin! – En mä vaan…muista, että oltaisiin sovittu…no, mutta jos huomenna sitten? – Siellä paistaa aurinko nyt! Mikset sä koskaan kuuntele? Miks mä en saa sua ymmärtämään? Sä elät kuplassa, ihan omassa maailmassas, eikä mikään mitä mä sanon kosketa sua! – Tota…mä en ihan totta muista, että me oltais sovittu. – Sovittiin me, mutta sä et välitä. Mä olisin halunnut mökille, mutta sulle kalja työkavereitten kanssa on tärkeämpää. – Älä nyt, ok, mä tuun kotiin ja jutellaan. – Sun kanssa on ihan turha jutella. Sä et koskaan sano mitään suoraan. Olisit sanonut, ettei sua kiinnosta lähteä mökille! Onks se niin vaikeaa? Puhua? Sanoa suoraan?
*** Pakinaperjantain 139. haaste kuplamaailmat
19.07.2009 - 22:49
– Syksy pukkaa päälle ja joka kanavalla alkaa uudet realityt. – Mitä siitä, meillähän on kaikki plakkarissa. Nou hätä. – On hätä. Joudutaan perumaan se dokulle morsian-projekti. – Älä helvetissä, miks ihmeessä? – Se löyty ämpäristä. Hukkuneena. – Kuka? – No, se doku! – Voi helvetti, sehän oli allekirjoittanut sopparin. – Nou kan duu. Mitä tilalle? Praimtaimi on tyhjä. Keskittykää! Ideoita! – Mites olisi suurin pudottaja? – Tehty. – Mutta jos ottais uuden perspektiivin, juu nou, pistettäisiin skaba anorektikkojen kesken. – Ei paha, onks muuta? – Bloggaajat saarella? Ilman nettiä. – Tehty. Bloggaajista voisi kyllä irrota jotain. Ne on niin äärimmäistä populaa. Kehitelkää. – Bloggarille morsian? – Bloggarille morsian…miksei sulhanen, eikös ne ole enimmäkseen akkoja, jotka kirjoittavat blogiin? – Niin varmaan. Jep, kukkia ja käsitöitä, runoja ja ihmissuhteita ja muotia ja angstia. Asiablogit on harvemmassa. Jess, kyllä blogit on naisten heinää. Bloggarille sulhanen sitten? – Tuosta voisi kyllä tulla jotain. Lisää! – Mites olisi: ”bloggaajakin vonkaa kosketusta”, ”bloggaajakin on ihminen, jolla on tarpeet”… – Eiks toi ole vähän paksua? Nehän on 24/7 netissä, ei ne kaipaa mitään muuta kuin konetta. Johan se huomattiin siinä, kun vietiin ne sinne erämaahan. Nehän sekosi niin, että keskeyttivät kaikki, joka ikinen ja palasivat himaan ja perustivat lisää blogeja. Punaviinin kulutuskin lähti taas nousuun. – Tehdään niille se tarve. Ei kai se ole vaikeaa? Senhän takia me tätä duunia tehdään. Synnytetään tarpeita. – Okei, bloggarille sulhanen. Hyvää se niille tekee, saa edes joku niistä miehen. Tuskin niillä muuta mahdollisuutta kosketukseen on. Pistä haku päälle. Yritä saada se SusuPetal, sitä olisi ihan hyvä herätellä reaaliin. – Voi sitä yrittää, mutta tuskinpa lähtee. Se ei ole kuulema ollut sen erämaakeikan jälkeen ihan entisellään. Tai siis entistä pahempi. Jotenkin pelottavaa. Ongelma on myös, mistä me löydetään niitä sulhasehdokkaita. Siis, hei kamoon, kuka nyt vapaaehtoisesti haluaisi jonkun nörttinartun sulhaseksi! Jotain rajaa miehilläkin on. -Toi on hyvä pointti. Palkinnon pitää olla riittävän houkutteleva sulhasehdokkaille. -Kausilippu formuloihin? Matkojen kanssa, majoituksineen? Siinä menisi mukavasti puoli vuotta pois kotoa.
***
Pakinaperjantain 138. haaste kosketusta vonkaamassa
Jos kiinnostaa, mikä se eräämaakeikka oli, lue täältä
06.07.2009 - 23:41
He ovat miinoittaneet kävelykadun kummankin pään. Heidän ohitseen ei pääse, ei, he tulevat kohti, hymyilevät, mutta heidän hymynsä ei petä. Sellainen hymy ei anna olla rauhassa, sellainen hymy asettaa vaatimuksia. Päivästä toiseen, aamusta iltaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Sellainen hymy ei anna periksi. Hän vihaa heidän hymyjään, heidän sanojaan, heidän kohtaamistaan, ja jos hän voisi, hän väistäisi ja ohittaisi kävelykadun kaukaa. Kiertämällä kävelykadun hän kuitenkin suostuisi tappioon, myöntäisi heille voiton. Hänen on keksittävä muita tapoja kukistaa heidän hyökkäyksensä. Sotajoukkojen tavoin he tukkivat ulospääsyväylät, motittavat ihmiset puolustusasemiin. Täydellinen strategia. Hymyile tai kuole. Hän kulkee päättäväisesti ensimmäistä kohti. – Hei, kiinnostaako sinua ihmisoikeudet? Mitä sellaiseen kysymykseen voi vastata? Ei, ja olet hirviö. Kyllä, ja olet ansassa. – Ei oikeastaan. Nyt kun kysyt, niin tajuan, että ei todellakaan kiinnosta. Minusta ihmisoikeudet ovat ihan turha asia. Kannatan joukkoteloituksia, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Muutamalta tuhannelta ihmiseltä päivässä nirri pois. Siis Suomessa. Muualla enemmän. Sitä minä kannatan. Liikakansoitus kuriin kaasukammioilla ja luonto säästyy. Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Hän jättää taakseen ensimmäisen kaatuneen soturin. Yksi taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu edelleen. Hän tuntee keveyden ja voiman askeleissaan. – Hei, kiinnostaako sinua ympäristöasiat? – Todellakin kiinnostaa! Juuri tuolla kadun toisessa päässä kerroin ehdotuksestani, että valtiot voisivat aloittaa yleiset ja yhtäläiset joukkoteloitukset, jotta liikakansoitus saataisiin kuriin ja luonto säästyisi turhalta kuormitukselta. Jokaista pakoputkea kohden yksi nirri pois. Jokaista muovikassia kohden hengenlähtö kahdelta. Ja niin edelleen. Kyllä, kyllä minua todellakin kiinnostaa tämä asia! Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Päästyään kulman taakse, hän vetää henkeään. Taistelu oli kova, mutta hän tietää saavansa tästä lähtien kulkea rauhassa ilman heidän vaanivia hymyjään.
*** Pakinaperjantain 136. haaste väännetäänkö rautalangasta Erityiskiitos Kirstille inspiksestä.
Kategoriat:
elämä on
, pakinat
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
29 kommenttia
Kommentoi
12.06.2009 - 16:57
– Hei, olisin hakeutumassa hoitoon. – No, sehän mukavaa. Hyvä, kun tunnistaa itse addiktionsa ja haluaa päästä eroon riippuvaisuudesta. Motivaation pitää tulla sisältäpäin, muuten ei muutosta synny. Mikäs sinut sai haluamaan muutosta? – No, kun on kesä ja mökillä pitäisi pärjätä ilman. – Mitä? Eikö sinulla ole mokkulaa? Onko sinulla pöytäkone? – Kannettava minulla on, mutta ei mokkulaa. – Et sinä sitten täysin koukussa ole. Kuinka monta? – Kuinka monta mitä? – Konetta? – Yksi…se läppäri. – Vain yksi! Kuule, sinähän olet vielä ihan kondiksessa. Onko kännykässä nettiä? – Ei… – Sinähän kuulostat lähes terveeltä. Miten keskustelupalstat? – Mitä niistä? – No, roikutko sinä keskustelupalstoilla 24/7 ja kirjoitat kommentteja asiaan kuin asiaan? Onko sinulla monta nimimerkkiä, jotka ovat tyypeiltään erilaisia? Vaihtelet aiheen ja vuorokaudenajan mukaan? – Ei…en minä ole koskaan edes lukenut sellaisia keskusteluja. Ja hyvä, että muistan edes nimeni. Yhden. – Voi kuule, täällä on paljon pahemmassa jamassa olevia nettinarkkareita kuin sinä. Ei sinulla kyllä ole mitään mahdollisuuksia päästä jonossa kuin hännille. Mites nettipelit? – En minä edes lottoa… – Minun on kyllä hyvin vaikea nähdä, että sinä olisit koukussa. – Mutta kun minulla on yhdeksän blogia, eikö edes se kerro addiktiosta? – Yhdeksän on kyllä ihan kohtalainen määrä, vaan ei se määrä kerro mitään. Onhan joillakin yhdeksän lasta. Ja kissoilla yhdeksän henkeä. Onko sinulla tapana kommentoida muiden blogeissa anonyymina? Heitellä pieniä trolleja ja provoja sinne tänne? Hämmentää vähän keskusteluja ja mennä henkilökohtaisuuksiin? – Ei…kun minulla on se nettinimi. Sillä minä kommentoin. – Tähän alkuhaastattelulomakkeeseen tuli kyllä niin vähän pisteitä, että emme voi ottaa sinua edes jonoon. – Mitä? Minulla tulee olemaan vaikeaa olla mökillä ilman nettiä! – Kuinka kauan sinä aiot siellä sitten olla? – Ehkä kuukauden. En minä tiedä. – Siinä tapauksessa voimme antaa sinulle kevyttä korvaushoitoa. Tässä on sponsoriemme mp3-soittimia, joihin on ladattu rauhoittavaa korviketta. Minkä sinä haluaisit? Täällä olisi Microsoftilta ja Linuxilta omat kokoelmat – molemmissa aika samanlainen sisältö: ääniefektejä alkaen vanhoista modeemeista maata kiertävien satelliittien ujellukseen. Pistetäänkö pakettiin?
*** Pakinaperjantain 133. haaste nettinarkkari *** Pakina on silkkaa fiktiota, ihan turha kuvitella minun lähtevän kuukaudeksi pois koneelta...
01.06.2009 - 10:51
– Löydät kadulta lompakon. Henkilökortin mukaan se kuuluu 79-vuotiaalle naiselle. Lompakossa on 10 000 euroa. Ottaisitko rahat itsellesi? – Sitä en tekisi koskaan. – Entä jos voisit olla täysin varma, ettet jää kiinni?
– Poseeraisitko alasti miestenlehdessä? – Sitä en tekisi koskaan. – Entä jos saisit kuvauksesta 10 miljoonaa annettavaksi nuorten mielenterveyspalveluiden parantamiseen?
– Olisitko valmis rakastelemaan rahasta? – Sitä en tekisi koskaan. – Entä jos saamallasi rahalla saisit ostettua lapsellesi ruokaa ja maksettua seuraavan kuun vuokran?
– Tappaisitko ihmisen? – Sitä en tekisi koskaan. – Entä jos tekemäsi murha estäisi tuhansien muiden kuoleman? *** Pakinaperjantain 131. haaste Sitä en tekisi koskaan
27.03.2009 - 18:27
Mennään katolle, sinä ehdotat. Pudistan päätäni. Miksi ei? Tule, mennään. Minua pelottaa, vastaan, minä en halua. Sinä hymyilet. Tule vaan, sieltä näkee kauas. Minä en uskalla, minä en uskalla katsoa kauas, sanon ja päästän irti kädestäsi. Minä pelkään tätäkin hetkeä, etkö ymmärrä? Jos tämä hetki täyttää minut kauhulla, miten voisin katsoa kauas? Ymmärräthän? Minä en pysty siihen. Tämä hetki on riittävä, tämä hetki on enin mitä kestän. Jaksan. Sinä et vastaa. Olet jo kiivennyt katolle, kadotan sinut näköpiiristäni, olet poissa. Minä pysyn hetkessä, josta minulla ei ole voimia lähteä. En ole niin kuin sinä, en uskalla nousta, en kiivetä katoille, en katsoa kauas. En tulevaan.
***
Pakinaperjantain 122. haaste on katolla.
Pakinaperjantain ohjeissahan sanotaan "Osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita."
Osallistukaa!
20.03.2009 - 15:45
-Moi.... -Terve, ajattelin tulla käymään. Sullahan on nimipäivä tänään. Kamala, kun sä oot kalpee! Ei kai sulla ole anemia?
-Ei, ei kai. -En ihmettelis, vaik oliskin. Mä toin pullaa, kun ajattelin, ettei sulla kuitenkaan ole. Sähän et oo mikään leipoja oikein. Mites muuten menee?
-Mikäs tässä. -Sä kuulostat masentuneelta. Vieläkö sua painaa se Jussin juttu?
-Mikä? Ei, johan siitä on aikaa. En mä oo masentunut, mä olin nukkumassa. -Tähän aikaan illasta!
-Väsytti töiden jälkeen. Mä olin aamuvuorossa. Ei tässä sen kummempaa. -Pitäisköhän sun tarkistaa kilpirauhasarvotkin. Voi, voi, sulla ei taida mennä kovin hyvin.
-Miten niin? -Kun sä et pysty puhumaan asioista. Sä et oo koskaan pystynyt.
-Mistä asioista? -No, ettei sulla mene hyvin. Sun pitäisi avautua ja puhua tunteistasi!
-Justhan mä sanoin, että mä oon väsynyt. -Nukkuminen on pakenemista. Kato, sä oot vaihtanut verhot!
-Joo, tuli vaihdettua. -Kannattais vaihtaa tää pöytäliinakin, ei oikein soinnu tuohon verhojen vihreään. Sä oot tainnut muutenkin siivota. Sulla taitaa olla aika kaaos sisälläs, vai mitä?
-Miten niin? -No, kun täällä on kaikki niin järjestyksessä. Yleensä kun ihminen on sekaisin, se siivoaa.
-En mä oo sekaisin. -Taas sä kiellät sun tunteet. Voi, kun sä pystyisit puhumaan, se helpottais sua!
-Mulla ei oo mitään sanottavaa. -Voi sua raukkaa, sä oot ihan eksyksissä, niin kuin pien laps. Johtuu varmaan varhaisest vuorovaikutuksest.
-Siis mistä? -Sun vanhemmista, kodistasi. Sähän oot kertonut, et sun isäs oli etäinen.
-Se teki matkahommia kolme viikkoa kuussa. -Sä etsit edelleen isähahmoja noissa miehissäs. Sen takia sä lankeet aina vanhempiin miehiin. Niin kuin Jussiin.
-Se oli mua vuoden vanhempi! -Niinpä. Eikä siihenkään voinut luottaa. Ihan niin et voinut luottaa isääs. Sä oot turvaton. Sun pitäisi todellakin löytyy sun sisäinen vahvuus, ettet sä saa rintasyöpää.
-Anteeks… -Tuollainen murehtiminen, kaiken sisälleen patoaminen laukaisee rintasyövän.
-Mä en luule… -Anna mä keitän ne kahvit. Sä keität aina niin laihaa. Istu nyt, mä laitan kahvin tulemaan ja sitten jutellaan. Siit on niin pitkä aika, kun ollaan viimeks tavattu. Ootsä vaihtanut sun kännykkänumeros, kun siihen ei saa koskaan yhteyttä?
*** Pakinaperjantain 121. haaste on asiantuntija
18.03.2009 - 11:34
Minusta on käsittämätöntä, että muut ihmiset muuttuvat niin tylsiksi juodessaan. Muutama kalja ja jutuista tulee pitkästyttäviä. Heppoinenkin humala ja kohtalainenkin tyyppi muuttuu ikävystyttäväksi toistaessaan jotain joutavanpäiväistä kuningasajatusta, josta ei pirukaan ota selvää ja jos ottaisi, ei kiinnostaisi. Entäs sitten ne luuserit, jotka vaipuvat itsesäälin alhoon kitatessaan kaljaa? Onko mikään surkeampaa katseltavaa ja kuunneltavaa, kun ihminen, joka silmät vesissä, naama räässä, tuhertaa itkua ja märehtii kohtaloaan!
Minä olen selvänäkin hauska ihminen ja kun juon, minusta tulee hillittömän hauska. Juttuni paranevat ja kaskua piisaa. Pystyn kevyesti leikittelemään sanoilla kuuden kaljan jälkeen ja kun kymmenes kalja on menossa, tarinani saavat entistä lennokkaampia muotoja. Osaan pitää kuulijoita koukussa, ja yleensä jutuissani on jokin humoristinen käänne, joka saa läsnäolijat melkein laskemaan alleen. Luontainen esiintymisviettini, joka selvänä ollessanikin on aika pitelemätön, saa minut hilpeässä hiprakassa esittämään toinen toistaan huikeampia performansseja. Tanssi, laulu ja runonlausunta eivät todellakaan ole vieraita lajeja minulle!
On siis sääli, että muiden juoppojen seura on niin ankeaa. En todellakaan halua naukkailla muiden kanssa, sillä en kestä tylsimyksiä. On parempi ryypiskellä yksin, parhaassa seurassa, ja säilyä omana, leikillisenä itsenäni.
***
Pakinaperjantai 120. haaste on suomusilmä
13.02.2009 - 18:48
-Moi, ei ollakaan nähty pitkään aikaan! Vau, miten sä oot laihtunut! Miten ihmeessä sä onnistut! -Mä...
-Siis, mulla ei vaan oo itsekuria, ei oo. Mä kadehdin sua! Miten sä oikein oot onnistunut!? -Mä...
-Mulla on niin heikko luonne, kerta kaikkiaan! Mä en osaa kieltää itseltäni mitään! Mun on ihan pakko hemmotella itseäni, ihan pakko. Mutta sää, vau! Siis, upeeta, sä näytät tosi hyvältä! Miten ihmeessä sä onnistut! -Mä...
-Tiedäksä, sitä on ihan pakko syödä jotain hyvää iltaisin, kun tulee kotiin. Duunissa on niin rankkaa, ja ylipäänsä välillä on niin ankeaa, kun ei koskaan tapahdu mitään jännää ja hauskaa. Mä niin kuin syön terapiaksi, ihan totta, se lohduttaa mua. Hiukka suklaata, vähän viiniä ja silleen. Mulla pitäis olla enemmän itsekuria, mutta mä nyt oon tällainen –hiukka hupsu ja täysin kyltymätön! Ja se kyllä näkyy, kato nyt näitä rasvamakkaroita! Ihan kamalat! Miten sä oikein onnistuit? Sulta on lähtenyt varmaan kymmenen kiloa ellei enemmän! -Mä...
-Tiedäksä, elämä vaan on välillä niin rankkaa. Mä olen aina välillä tosi masentunut, siis ihan oikeesti, tosi masentunut, kun elämä on aina tätä samaa arkea ja silleen, ja mä todella kaipaan jotain kivaa, jotain lohtua ja silleen. Mä rakastan suklaata ja kyllä se auttaa mun masennukseen. Oikeastaan mä ihmettelen, että lääkärit määrää kaikkia pillereitä masennukseen, kun ihmiset vois syödä suklaata, mutta kai se sitten on se sokeritaudin vaara. Sulla ei oo kyllä mitään vaaraa, vaikka sä söisit suklaata! Sulla olis tosiaankin varaa olla masentunut ja syödä suklaata, hih. Kuule, oli kiva tavata ja jutella, meidän pitäis todellakin tavata joskus paremmalla ajalla ja mennä yhdessä vaikka syömään! Sullakin olis varmaan aikaa nyt kun te erositte Hanskin kanssa, ja eiks lapsetkin asu Hanskilla, niin että sä oot iltaisin vapaa? Joo, niin me tehdään! Mä soitan sulle ja mennään syömään joku ilta yhdessä! Se on parasta lohtua tähän arkeen, eiks niin? Hyvää ruokaa ja jälkiruoaksi suklaakakkua! Suklaa on mun salainen taikasanani, hih. Nähdään. Soitellaan. Heippa...
***
Pakinaperjantain 116. haaste on taikasana
16.01.2009 - 09:20
-Mihin aikaan sä lähdet? -Kuuden kieppeillä. Mun on ensin saatava tää tehdyksi.
-Mitä sä teet? Sähän ostit ton hameen juuri ja nyt sä rikot sen! -Enkä riko. Mä vaan vaihdan tän kokonumeron.
-Häh? -Mä en vaan voi mennä sinne kylpylään näissä vaatteissa.
-Miten niin et voi? Sähän ostit ihan varta vasten uudet vaatteet luokkakokoukseen. -Niin, mutta tää on kokoa 44! Mä vaihdan näihin Jasminin vaatteista tän lapun, jossa on toinen kokonumero.
-Mut... -No niin, nyt siin on XS. Mun pitää laittaa vielä uikkareihinkin sama juttu. Ja alushousuihin.
-Mä en ymmärrä sua. -Sä et tunne Hannaa. Se on juuri sellainen tyyppi, että kun me muut mennään saunaan, se hiipii pukuhuoneeseen ja tarkistaa kaikkien vaatteet. Missä ne on tehty, minkä merkkiset ja mitä kokoa. Se oli koulussa juuri sellainen.
-Mutta siitä on kaksikymmentäviisi vuotta! -Ja kaksikymmentäviisi kiloa.
*** Pakinaperjantain 112. haaste
03.01.2009 - 02:21
fancygens.com
Voit käännellä kuutiota hiiren avulla
*** Pakinaperjantain 110. haaste lupaus innoitti tähän
26.12.2008 - 18:06
***
Pakinaperjantain 109. haaste kiikun kaakun
12.12.2008 - 08:30
Seija tiesi tulevansa hulluksi. Hän tunsi hiipivän mielipuolisuuden kutittavan jo vasenta ohimolohkoa, eikä kestäisi kauan ennen kuin oikea puolisko päästä leimahtaisi liekkeihin. Väristen pidätetystä tasapainon hallinnasta Seija kääntyi lastenhuoneen ovelta. Yksi vilkaisu oli riittänyt. Vain kevyt silmien luominen oli vahvistanut sen, minkä Seija jo tiesi.
Lapsilla oli kaikkea.
Se ei kuitenkaan riittäisi syyksi millekään pihtailulle. Joulu oli tulossa. Joulu oli lasten juhla. Jouluna lasten piti saada joululahjoja ja paljon. Antamisen ilo ei koskaan peittoaisi saamisen iloa, sen Seija tiesi. Tunsihan hän omat lapsensa. Niille ei riittänyt koskaan mikään. Jatkuvaa kinuamista, "osta sitä", "osta tätä", ja jos Seija ja Keijo eivät ostaneet mitä lapset halusivat, räjähti ilmoille luonnonkatastrofi jonka voimakkuus ylitti ihmisen käsityskyvyn. Ilmaston lämpenemisen saattoi vielä jotenkin ymmärtää, mutta kaksosten hiiltyminen oli kammottavaa katseltavaa.
Mielessään Seija oli kiitollinen loppuvuoden työkiireistä, sillä kotona ei juurikaan ollut tarvinnut olla. Hektisyys töissä oli oikeastaan jatkunut koko syksyn, itse asiassa jo muutaman vuoden, mutta se ei haitannut Seijaa. Työ oli hänelle henkireikä – edes hetki pois kaksosten luota. Sen jälkeen kun kaksoset oli siirretty kotiopetukseen, elämä kotona oli käynyt kohtuullisen sietämättömäksi. Onneksi lapsille palkattu opettaja-lastenhoitaja-yleiskone Nanna oli kärsivällinen ja hyväuskoinen. Nanna ei saanut kaksosia tottelemaan, mutta kaksoset eivät kuitenkaan sylkeneet Nannan päälle.
Keijo. Seija tunsi vatsanpohjassaan mukavan liikahduksen. Keijo tulisi kotiin ylihuomenna kuukauden työmatkan jälkeen. Keijo toisi lapsille joululahjat Hong Kongista. Keijo ostaisi jotain sellaista, mitä Suomessa ei kenelläkään muulla vielä ollut, ei yhdelläkään lapsella. Ei ainakaan kenelläkään tutulla.
Vanne Seijan pään ympäriltä katkesi hetkellisesti. Seija naurahti tehdessään itselleen rasvattoman ja kofeiinittoman latten. Oli turha stressata joulusta. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Keijo hoitaisi lahjat, lapset olisivat hetken aikaa tyytyväisiä ja hiljaa. Joulu voisi tulla. Pari päivää. Kyllä he kestäisivät sen. Hän ja Keijo yhdessä, ja olihan Nannakin paikalla.
Seija hyräili ajatellessaan kylmiä, värikkäitä drinkkejä, Madagascarin rantoja, sinistä merta. He olivat todellakin ansainneet lomansa. Hän ja Keijo. Ei mitään syytä paniikkiin. Tapanina he lentäisivät aurinkoon.
**** Pakinaperjantain 107. haaste on paniikki
|
Kirjoittaja
Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
