|
|||
 |
|
||
|
10.12.2010 - 17:20
Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
*** Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki
25.11.2010 - 09:49
Eilen, hetken ajan, olin onnellinen.
Mikä tunne! Moukaroida muuria pehmein käsin,
ylittää raja tästä tuohon,
puhkaista kuplaani aukko,
hengittää onnea.
Ehkä minulla on toivoa.
*** Runotorstain 186. haaste on raja
28.09.2010 - 19:40
Viides kirjani on ilmestynyt, Sairaalapäiväkirja – merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta.
Kirjan takakannessa kerrotaan:
Masennukseen on monia syitä. Tämä kirja ei kerro niistä. Tämä kirja kertoo, minkälaista on sairastaa masennusta.
Mitä masennus tekee ihmiselle. Miltä tuntuu, kun ahdistuskohtaus iskee.
Miten säilyä ehjänä, kun mieli on hajoamassa.
Jos sairastat masennusta, tämä kirja on sinulle. Tunnistat ehkä itsesi kirjan sivuilta, et ole yksin. Jos haluat ymmärtää mitä masennus tekee ihmiselle, tämä kirja on sinulle. Jos lähipiirissäsi on masennusta sairastava ihminen, tämä kirja on sinulle. Jos kohtaat työssäsi masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle. Jos hoidat masentuneita ihmisiä, tämä kirja on sinulle. Jos et tiedä mitä masennus on, tämä kirja on sinulle. Sairaalapäiväkirjassa on tekstin lisäksi kuvitus, 31 värikuvaa. Ehkä tässä joskus, ajan kuluessa, kuvat tulevat näkymään susupetal art galleryssa. Myynnissä ne eivät tule olemaan.
Olkaa siis hyvät, käykää peremmälle. Tarjolla ei ole (vaikka voisi luulla) rauhoittavia, mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja paperipusseja hyperventilaation varalle, vaan suussa sulavaa kermakakkua (laktoositonta ja gluteenitonta), kuohuvaa ja kuplivaa juomaa sekä kauden vihanneksilla täytettyjä tulisia tortilloja.
Kirjaa voi ostaa nettikirjakaupoista: BoD, Akateeminen, Suomalainen, BookPlus, Suurikuu, AdLibris, Info, LevykauppaÄx.
24.09.2010 - 14:22
En ole koskaan nähnyt maalauksiani kehyksissä. En ole osannut ajatella, että niitä voisi kehystää.
Niin kuin oikeita tauluja.
Miiwin luona näin, miltä kehystetty työni näyttää, kiitos.
21.09.2010 - 17:46
Ei tunnu pahalta,
lähes hyvältä, olla
tekemättä
mitään, mitään
tärkeää, turhaa.
Olla vain,
kuulematta korvilla, näkemättä silmillä,
lopettaa tekeminen.
Levätä. Olla vain.
Ei sanoja, ei lauseita, ei siveltimen tanssia kankaalla.
Lanka ei virtaa sormien välistä,
helmet eivät putoa lattialle.
Lukemattomat kirjat, avaamattomat ikkunat.
Vain olla. Palata joskus. Jonnekin.
18.09.2010 - 13:27
Kaikillahan meillä oli keltaiset hampaat ja sormet.
Ei ollut muuta tekemistä kuin juoda kahvia, polttaa tupakkaa.
Väkisinkin tässä kellastuu,
Sonja sanoi, kuori lakkaa kynsistään,
lakkaa, jota oli lisännyt kerros päivässä,
koko kesän ajan. Kellertävät kynnet paljastuivat.
Puren ne pois, Sonjaa yökötti.
Käytävällä käveli keltainen mies.
Kiinalainen, Pasi arveli, veti keuhkot täyteen savua, ei puhaltanut pois,
nikotiinin tahraamat sormet vapisivat,
sen täytyy olla kiinalainen. Se on kuudestoista potilas. Se on kiinalainen.
Miten niin, Sonja kysyi, sylkäisi kynnen palasen suustaan.
Miten niin sen täytyy olla kiinalainen?
Pasi oli kauan hiljaa. Omassa maailmassaan. Odotimme.
Joka neljäs lapsi, joka syntyy, on kiinalainen,
Pasi sanoi katsomatta meihin. Se on kuudestoista. Se on kiinalainen.
Iltapalalla keltainen mies kertoi olleensa monta viikkoa Meikussa teholla.
Maksaa ja masennusta, oli sen diagnoosi itsestään.
Sen silmämunissa oli keltaisia täpliä kuin auringonpisteitä.
*** Runotorstain 176. haaste on kellastuvaa. *** Valitettavasti jouduin laittamaan sanavarmistimen päälle jatkuvien spämmikommenttien takia. Sanahirvitys poistuu heti, kun tilanne rauhoittuu.
15.08.2010 - 22:52
– Mitä sinä maalaat?
– Tunteita.
– Mitä tunteita?
– En minä tiedä, tunteet vaan siirtyvät kankaalle. En minä ajattele niitä. En edes halua ajatella niitä. Haluan vain tuntea. Tuntea värejä.
– Tässä on vihreää.
– Niin on.
– Ja vaaleanpunaista.
– Sitäkin.
– No, nyt sinä levität siihen sinistä ja punaista. Siitä syntyy violettia.
– Niin syntyy.
– Miltä se tuntuu?
– Mikä?
– Violetti. Miltä sinusta tuntuu juuri nyt, kun sekoitat tuota violettia siveltimelläsi?
– Violetilta.
– Ja nyt kaikki muuttuu mustaksi.
– Niin yleensä tapahtuu. Mustassa on kaikki. Kaikki on mustaa.
***
Kuvitus täällä.
14.08.2010 - 10:36
Kolari, kuolleita, olitko paikalla? Lähetä uutiskuva. Kuvottavaa. Lähettäisitkö sinä kuvan? Pysähtyisitkö ruumiiden ääreen, kolariautojen läheisyyteen, kaivaisit kännykän esille, miettisit, että tästä kuvasta voisi irrota rahaa? Tähtäisit, tarkentaisit etsimen vääntyneeseen rautaan ja klik. Klik, klik, klik. Klik.
13.08.2010 - 17:45
Perjantai ja kolmastoista päivä eli hyvä hetki suorittaa arvonta kaikkien niiden kesken, jotka jättivät kommenttinsa postaukseen, jossa kysyin lukijoiden mielipiteitä siitä, mitä tekisin tauluilleni.
Palaan kyselyn tuloksiin ja niiden herättämiin ajatuksiin myöhemmin.
Kiitos kaikille lukuisille, jotka äänestivät ja jättivät kommenttinsa!
AinaIlona ja HymyileeAina eivät tällä kertaa pystyneet toimimaan arvonnan suorittajina (sori, Ari). Ystävykset ovat lomamatkalla Moskovassa lepuuttamassa leukapieliään, tytöiltä tuli kortti, että hengityssuojaimen takaa on vapauttavaa näyttää hapanta naamaa.
Keräsin siis rohkeutta ja otin yhteyttä Heddaan. Luvattuani hänelle hieman juomaa ja mukavan mekon johonkin strippiin, Hedda myöntyi ja sanoi nostavansa ne kirotut voittajalipukkeet boolimaljasta (huom. olen siistinyt Heddan kielenkäyttöä).
Arvonnan virallisiksi valvojiksi Hedda halusi Villiksen, Lakun ja Stigun. Arvonta suoritettiin tänään kello 16.30 Heddan herättyä unilta.
 
Onnea siis Miiwi! Ylimääräiset lohdutuspalkinnot lähtevät Railatertulle, Putiluille ja Tuimalle. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti s-postilla paitsi Putiluille, jonka meiliosoitetta ei löytynyt. Joten Putilui, otapa yhteyttä susupetal (@) hotmail.com!
Kategoriat:
blogipersoonia
, etusivun uutinen
, hedda
, käsillä tehtyä
, latvalaho
23 kommenttia
Kommentoi
11.08.2010 - 16:50
– Mitä kuuluu?
– Pohjamudissa mennään. Ei jaksa mitään, mikään ei kiinnosta. Ahdistaa ja BDI on 39. Suihku ei houkuttele. Painajaisia. Kamerakin meni rikki.
– Hmm, sori mutta mun on mentävä, kiire seuraaviin blogeihin.
– Älä unohda kyselyä ja arvontaa, aikaa perjantaihin klo 16 asti.
06.08.2010 - 11:30
Oi, miksi en tyytynyt digitaiteeseen! Oi, miksi siirryin maalaamaan kuvia kankaalle, paperille, pahville? Uudistin kyselyn, nyt pitäisi voida valita -lukijoiden pyynnöstä- useampi vaihtoehto.
***
Pakinaperjantain 193. haaste on lähde.
online survey
web survey 30.07.2010 - 22:01
Askeleemme sopivat hyvin yhteen. Joku hätäisempi, päämäärätietoisempi hermostuisi. Vetäisi tuohon suuntaan, kääntyisi risteyksestä ilman epäilystä, taakseen katsomatta. Haluaisi mennä kahville juuri tuonne. Juuri nyt.
Me maleksimme. Näemme jotain kiinnostavaa, menemme sinne. Huomaamme jotain muuta, askeleemme johdattavat meitä eteenpäin.
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
Ruukin alueella kävelee meitä kiireisimpiä ihmisiä. He pysähtyvät sekunnin sadasosaksi, digijärkkärit kilahtavat, matka jatkuu. Ainoastaan mummot kulkevat hitaammin. Istumme heidän seuraansa penkille, katsomme koskea.
Seuraan katseellani naisten ranteita. Seuraan korvakorujen heilumista askeleitten tahdissa. Näen sopivan käden, pehmeästi kahisevaa korua, korvissa kypsän banaanin väriset puunapit. Pysäytän naisen, näytän hänelle tekemiäni rannerenkaita, hän kiinnostuu, nostelee paperikassista koruja, sovittelee niitä. Vaikea valita, hän sanoo. Osta molemmat, ne ovat niin halpoja.
Niin nainen tekee. Ranteissaan mustaa, punaista ja hopeaa hän kaivaa setelin lompakostaan. Kiitän häntä, jään puhumaan. Hänen ystävänsä tulee paikalle, haluaa myös katsoa koruja. Teemme kaupat.
He viipyvät vertailemassa ranteitaan, kuulen helmien kilinän lähtiessäni etsimään ystävääni. Hän on kadonnut kasvien sekaan, kyyristelee pensaan keskellä, ottaa kymmenennen kuvan unikosta.
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
Kävelemme kellotornitalon ohi. Vastaan tulee nainen, jonka ranteissa kimaltelee kulta. Hänelle en tarjoa korujani.
Ei se olisi ostanut, ystäväni sanoo.
Ei. Mentäisiinkö kahville?
Ohitamme ensimmäisen kahvilan, jatkamme eteenpäin. Aina tulee uusia kahviloita. Askeleemme löytävät perille.
24.07.2010 - 10:48
Junavaunussa on vain vähän ihmisiä. Nostan laukun hyllylle, huomaan jälleen kynteni. Ne eivät ole koskaan olleet niin pitkät. En pidä pitkistä kynsistä. Ne rapisevat inhottavasti näppäimistöllä, pianon koskettimilla.
Niin kuin minä soittaisin nykyään.
Mutta nyt, nyt pidän pitkistä kynsistäni. Lakka niissä on syvää luumua, lähes violettia. En ymmärrä, miksi tämä kesä on pitkien kynsien.
On niin paljon mitä en ymmärrä itsessäni.
Nainen aloittaa puhumisen heti, kun juna lähtee liikkeelle. En näe häntä, hän istuu vaunun toisessa päässä, mutta kuulen hänet. Hän puhuu taukoamatta, kovalla äänellä. Purkaa ahdistustaan, pahaa mieltä, katkeruutta, vihaa.
Pasila, Espoo, Kirkkonummi. Nainen puhuu edelleen. Hänen puhekumppaninsa täytyy olla hiljaa lähes koko ajan. Ehkä nainen soittaa terapeutilleen. Tuskin kukaan ystävä jaksaisi tuollaista kuunnella, yrittämättä sanoa väliin mitään.
Ehkä terapeutti istuu huoneessaan, on hämärää, hän pitää kännykän kaiutinta päällä. Tekee merkintöjä naisen puhetulvan punaisista langoista, joita minä en kuule. Tai ehkä ei, ehkä terapeutti lataa tiskejä koneeseen, pyyhkii pölyjä, mumisee kuuntelevia äännähdyksiä sopivin välein.
En jaksa kuunnella naisen sanoja, ne toistavat samaa, eri tavalla. Kadehdin naisen kykyä ilmaista tunteitaan. Mietin, miltä tuntuisi olla täynnä surua, vihaa, ikävää ja pelkoa, antaa tunteiden tulla. Romahduttaisi älyllistämisen puolustus, löytää suru sisältään, toivottaa viha tervetulleeksi.
Ennen Karjaata nainen lopettaa puhelunsa. Junavaunuun laskeutuu hiljaisuus, joka ei tunnu hyvältä. Kaivan laukusta kynsilakkapullon ja alan lisätä hopeisia pilkkuja syvän luumun päälle.
19.07.2010 - 19:07
Pysäkeillä on vähän ihmisiä. Kukaan ei halua istua kuumassa linja-autossa, ei edes kuski, jonka silmät ovat pudonneet kuoppaan elimistön kuivumisen takia. Laukussani on vesipullo, tarjoan huikan kuskille. Annan hänelle koko pullon.
Haluan päästä ehjänä perille.
Hiukset korkealla nutturalla, kädessä viuhka. Leyhyttelen ylähuulen kuivaksi. En ymmärrä, miksi hikoilen aina siitä kohtaa. Ikään kuin minulla olisi viikset, joiden alla iho hautuu. Olen tarkistanut asian taskupeilistä.
Minulla ei ole viiksiä. Kenelläkään suvustamme ei ole viiksiä. Ei edes miehillä.
Kuljettaja kuuntelee arabiankielistä musiikkia. Viuhka naputtaa ilmaa kasvoilleni samaan tahtiin. Suljen silmät, muistan pienimmän Emiraateista, Ra’s al-Khaiman täpötäydet minibussit, kuuma ilma vasten kasvoja, tiukaksi pakkautuneet vartalot. Dubai, Dubai, Abu Dhabi, Abu Dhabi, kuuluu huuto. Odotamme, kunnes auto on täynnä, sen jälkeen odotamme vielä, että kaksi uutta ihmistä tulee kyytiin. Yritän katsoa ulos ikkunasta, en näe mitään. Viimeinen matkustaja on litistynyt ikkunaruutua vasten. Miesten paksuista, mustista viiksistä putoaa pisaroita käsilleni.
Ehjänä perillä. Hiostava helle ottaa minut vastaan, kun lähden autosta. Ostan R-kioskilta uuden vesipullon.
16.07.2010 - 13:21
Olen hauras kuori.
Näet ihmisen, joka kulkee nopein askelin,
ole tarkka, huomaa
suru suupielissä.
Katsot kuorta,
se liikkuu hypomania siipinä kantapäissä.
Olen hauras kuori.
Auringonsäteet läpäisevät ihoni,
vereslihani vuotaa masennuksella maustettua visvaa.
Olen hauras kuori,
sisälläni tuska voi hyvin. Ahdistus
on tehnyt pesänsä minuun. Paniikki iskee piikkilanka-aidan lujasti lihaani.
Maalaan auringon. Värin alle, auringon taakse piilotan pahan olon.
Sitä et näe. Näet kuoren, uskot kuoreen
tunnet minut, tiedät mikä olen, mitä ajattelen.
Uskot hauraaseen kuoreen.
12.07.2010 - 22:12
Jossain vaiheessa äiti alkoi maalata. Älkää erehtykö, en puhu omasta äidistäni, tämähän on tarina. Minun äitini ei maalannut kuin kynsiään ja ripsiään. Ei, eihän tuo ole totta. Irtoripsiä sovitteleva äiti on myös tarinasta, toisesta tarinasta, jota en vielä ole kirjoittanut.
Antakaa anteeksi, koetan pysyä asiassa. Tai siis jatkaa satuani. Sitähän tarinat ovat. Keksittyjä.
Minun tarinoissani ei vain ole valoisia loppuja. Siinä mielessä ne muistuttavat enemmän todellisuutta kuin satuja, joissa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tämänkin tarinan äiti, joka alkoi maalata, tulee kokemaan onnettoman lopun. Aavistan sen jo nyt.
Näen hänet maalaamassa keittiön pöydän ääressä. Olen tuonut hänelle kaikki vesivärini, joita hän osti minulle ollessani lapsi. Värinapit ovat kuluneet, yhteen aikaan maalasin prinsessoja, kunnes kyllästyin ja aloin leikkiä Barbeilla.
Äidin kasvoilla on hymy. Se tuntuu hämmentävältä. Äiti ei ole hymyillyt kuukausiin. Nyt, hänen kastaessaan paksun siveltimen veteen ja pyörittäessään sutia punaisessa värissä, hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin. Paperille muotoutuu punainen puu, sitten sininen aurinko, violettia ruohoa. Puuhun äiti maalaa mustan perhosen.
Punapuumaalauksen jälkeen äiti maalasi kymmeniä papereita täyteen maisemia, joita en ennen ollut nähnyt. Äiti ei puhunut maalatessaan, enkä koskaan kysynyt häneltä, miksi hän maalasi sinisiä koiria ja oransseja ihmisiä. En halunnut häiritä äitiä, sillä maalatessaan hän ei itkenyt. Kun hän laski siveltimen märälle paperille, hänen hymynsä sammui, hän ummisti silmänsä ja hetken kuluttua ensimmäinen kyynel tunki tiensä suljettujen luomien alta. Minua väsyttää, hän sanoi, meni huoneeseensa ja nukkui jälleen monta päivää.
Siivosin äidin maalaukset pois, pesin pensselit, tyhjensin vesikupit. Olin ostanut maalauksille ison, mustan salkun, jonne äidin viimeisten kuukausien aikana kerääntyi kymmeniä kuvia.
Minulla on edelleen tuo salkku jäljellä. Viime viikolla näytin kuvia eräälle ystävälleni, joka sanoi, että minun pitäisi tarjota kuvia johonkin galleriaan. Miksi, kysyin katsoen violettia apinaa, joka oli juuri haukkaamassa isoa palaa sinisestä kuusta. Ystäväni mielestä kuvat olivat loistavia.
Itselleni ne kertoivat äidin masennuksesta ja hänen kuolemastaan.
07.07.2010 - 16:11
Tarina istuu linja-autopysäkin katoksen alla olevalla penkillä. Asetan itseni hänen viereensä, selkä suoraksi, jalat rentoina, mutta tukevina. Kaipaan kyynärsauvaani, jonka fysioterapeutti kielsi minulta.
Tarina itkee. Hän pyyhkii nenäänsä kämmensyrjällä. En sano mitään, kaivan vähän käytetyn paperinenäliinan laukusta. Tarinan käsi vapisee, kun hän kuivaa märkiä kasvojaan. Hän rutistaa nenäliinan tiukaksi mytyksi, piilottaa kämmeneensä. Miten lääkäri voi sanoa niin? Tarinan ääni on itkusta käheä. Äännähdän kysyvästi. Onko sinulla ollut syöpää? Pudistan päätäni.
Linja-autot ajavat pysäkin ohi.
05.07.2010 - 02:40
Sinä päivänä, jolloin sain diagnoosin hullu mikä hullu (F jotakin piste potenssiin 86), päätin käydä ostoskeskuksessa lääkärin vastaanoton jälkeen. Yleensä vältän viimeiseen asti kauppakeskuksia, sillä ennen pitkää (eli hyvin nopeasti) löydän itseni hooätämmän sovituskopista hyperventiloimassa, kädessäni XXXL-kokoinen mekko, josta ei ole edes topiksi ylleni. Saatikka sitten pussiksi, johon hengitellä.
Ahdistusta tai ei, oli käytävä apteekissa.
Kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies istui penkillä, luki Metroa ja syljeskeli maahan. Miehen jalkojen juuressa oli räkälammikko, jossa keskikokoinen purtilo olisi hyvin mahtunut seilaamaan. Otin kännykkäni esille, nappasin miehestä kuvan juuri kun hän roiskautti mehevän klöntin maahan. Näppäilin Metron numeron ja lähetin kuvan lehden toimitukseen.
Liukuportaat veivät minut toiseen kerrokseen. Etsiskelin silmilläni Tiimaria. Halusin ostaa uusia kukkia, sillä silkkiruusuni olivat päässeet kuihtumaan. Rakastan kukkia, mutta en ole oppinut hoitamaan niitä.
Kuullessani vauvan itkua, sydämeni valahti kipeästi. En kestä lasten tuskaa. Löysin katseellani noin yksivuotiaan lapsen, joka huusi vaunuissaan. Kesäpäivästä huolimatta raukalla oli yllään tiukat farkkuhaalarit, tukkilaispaita ja nahkarotsi. Äiti, joka istui vaunujen vieressä, imeskeli tuplamakupirtelöä posket lommolla. Diagnoosini antoi minulle voimaa. Ihmeen nopeasti ikäisekseni lensin äidin luo ja kerroin hänelle, että ota nyt helvetissä nuo typerät vaatteet pois lapselta. Idioottikin tajuaisi, että lapsella on kuuma, jos lämpötila huitelee kolmessakympissä.
Jätin äidin riisumaan lastaan ja jatkoin eteenpäin. Tiimarin ovi oli jostain syystä kiinni ja rollaattorilla liikkuva mummo yritti avata sitä. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, sillä heti kun mummo irrotti tutisevan kätensä ferraristaan, hän oli kaatua. Tempaisin oven auki, sanoin menkäähän nyt sisälle. Mummo alkoi kyynelehtiä, kiitteli ja toivotti kaikkea hyvää.
Samalla oven avauksella päästin sisälle pyörätuolin, kyynärsauvat ja lastenvaunut. Katsoin sisälle kauppaan. Se oli aivan liian täynnä ja silkkikukat olivat myymälän takaosassa. Päätin jättää uusien kukkien ostamisen myöhempään. Ehkä vanhat tokenisivat, jos antaisin niille ravinnetta.
Poikajoukon keskellä oli pieni, tummatukkainen maahanmuuttajapoika. Selvästikin hänet oli saarrettu kantaväestön toimesta. Ohikulkevat ihmiset kiihdyttivät askeleitaan ohittaessaan pojat. Työnnyin poikien keskelle ja kysyin, kuka haluaa ensimmäisenä turpiinsa. Saatan näyttää heikolta, mutta olen täysin hullu. Hulluuteni ryöpsähtää valloille etenkin silloin, kun näen kiusaamista. Rasisimista puhumattakaan. Kuka on eka?
Maahanmuuttajapoika kertoi minulle olevansa Ali poikien hajaannuttua alta aikayksikön. Haluaisinko tulla hänen kotiinsa illalliselle?
Kiitin kutsusta, mutta kerroin, että olen allerginen ihmisille, eikä zyrtecistä ole apua. Hän virnisti ja lähti vihellellen pelikauppaan.
Kauppakeskuksen ihmispaljous alkoi rasittaa. Käytyäni kahvilassa huomauttamassa naisjoukkoa, joka alkoi heti jauhaa paskaa vessaan menneestä ystävästään, ystävyyden todellisesta olemuksesta, aloin tuntea itseni uupuneeksi. Kaivoin lääkärin antamat reseptit esiin. Apteekissa oli sata ihmistä ennen minua, joten ehdin hyvin kertoa ihmisille, mitä he eivät halunneet kuulla.
Saatuani lääkkeeni, laskeuduin liukuportailla alas. Ulkona miehen limalätäkkö oli tulvinut entisestään. Kännykkään kilahti tekstiviesti. Metro ilmoitti, että kuvani julkaistaisiin seuraavan päivänä. Palkkio riitti korvaamaan lääkkeet, jotka olin juuri hakenut apteekista.
Kävellessäni kotiin mietin, että diagnoosi ei ollut lainkaan hullumpi juttu. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin itseni levolliseksi.
Lähes terveeksi.
01.07.2010 - 11:36
Kategoriat:
arkea ja juhlaa
, etusivun uutinen
, kulttuurista kanssakäymistä
, latvalaho
0 kommenttia
Kommentoi
29.06.2010 - 17:10
Nainen nostaa käsilaukkunsa syliin, tekee minulle tilaa penkille. Kiitän häntä. Selkää väsyttää, ummistan silmät. Linja-auton tuloon on vielä aikaa, ehdin nukkua pienen ikuisuuden.
Ihana kesä, kuulen naisen sanovan. Avaan vastahakoiset silmät, nyökkään. Lämmintä, totean. Nainen hymyilee, hänen kasvonsa rypistyvät satoihin uurteisiin. Kesä on ihanaa aikaa, sanomme molemmat.
Linja-autopysäkin vieressä kasvaa ruohoa, vielä vihreää, kosteaa. Apila on alkanut kukkia. Muistan, miltä apila tuntuu paljaiden jalkojen alla, hymyilyttää.
Nainen vieressäni pitää tiukasti kiinni käsilaukustaan. Hänen kätensä ovat vanhat, ryppyiset. Haluaisin silittää käsien ihoa, tuntuisivatko ohuet rypyt samanlaisilta kuin mummun kädet.
Mummun kädet leikkaavat suurella veitsellä kääretortun reunat suoriksi. Reunapalat mummu laittaa kuppiin, asettaa kupin eteeni omenahillopurkin viereen. Otan lyhyimmän reunapalan, kastan sen omenahilloon, vedän vastaleivotun tuoksua sisääni, kanelia omenahillon seassa.
Pidän kääretortun reunapaloista melkein enemmän kuin kääretortusta. Mummu tietää sen ja siksi hän leikkaa reunapalat leveiksi.
Pienempikin kääretorttu riittää.
Kesä on ihanaa aikaa, huokaan vieressäni istuvalle naiselle. Hän nyökkää, nousee ja pujottaa käsilaukkunsa hihnan kaulan ympärille, ttarttuu rollaattorinsa sarviin. Nyt kotiin, nainen sanoo. Hyvää päivänjatkoa.
Toivotan hänelle samaa, katson hänen hidasta kulkuaan. Hän pysähtyy hymyilemään apiloille. Suljen silmäni, päätän antaa linja-auton ajaa pysäkin ohi. Haluan vielä hetken nauttia apiloiden ja ruohon tuoksusta.
28.06.2010 - 21:40
Tein tämän jo jokin aika sitten, mutta en ole muistanut julkaista täällä blogissa. No, nyt julkaisen.
27.06.2010 - 10:57
Rantapallon raidat ovat vihreää, valkoista, punaista. Hiekka on kuumaa, heitän pallon veteen. Ranta on matala. Pallo lentää kauemmaksi, kauemmaksi. Isä ja äiti ovat pieniä, ruskeita pisteitä rannalla, punaisen huovan päällä.
Olen yhdeksän. Seison meressä käsilläni, koetan olla nielemättä suolaista vettä. Kuljen syvemmälle, teen kuperkeikan aaltojen alla. Vesi on kirkasta kuin lasi. Meren pohja on aalloilla rypytetty.
Illalla lähdemme kävelemään. Kaupunki on hiljainen, vain pihoilta kuuluu elämää. Pensaiden takaa nousee paistuvan lihan tuoksu, joku nauraa. Tien varsia reunustavat puut ovat raskaita kukinnoista. Violetin värisiä terälehtiä on pudonnut tielle. Isä ja äiti kulkevat käsi kädessä, minä juoksen edellä. Kivileijonani odottaa minua. Kiipeän sen päälle. Isä ottaa minusta kuvan. Silitän kivileijonan harjaa. Se on edelleen sykkivän kuuma auringosta. Kuiskaan leijonalle, että kirjoitan siitä vielä joskus tarinan.
Haluan kiivetä kallioilla. Isä ja äiti istuvat rannalla. Jätän kenkäni heidän luokseen. Juoksen kiviä pitkin. Sileät kalliot ovat samettia jalkojeni alla. Kumarrun, painan posken auringon vaaleanpunaiseksi värjäämään kiveen. Kallio kertoo minulle aalloista, jotka vuosien, vuosikymmenien, vuosisatojen aikana ovat tuoneet viestejä meren toiselta puolelta. Painan sanat mieleeni, en unohda niitä koskaan.
Täysihoitolassa on iltapalaksi pannukakkua, kermavaahtoa, jäätelöä ja mansikoita. Kukaan ei kiellä ottamasta lisää. Olen onnellinen. Rakastan kesää, rakastan Hankoa. Rakastan hiekkaa, joka on aina kuumaa. Merta, jonka aallot kutittavat jalkoja. Sileitä kallioita, joiden koloon voi istahtaa. Kivileijonaa, joka on aina odottamassa minua.
Hangossa olen aina yhdeksänvuotias. On juhannus. Aurinko paistaa.
Muiden juhannusmuisteloita täällä.
24.06.2010 - 18:13
Kukaan ei pummaa minulta tupakkaa.
Ihmiset eivät töni minua.
Ikään kuin minua ei olisi. Olen näkymätön
niin kuin kuusitoistavuotiaana tajusin olevani.
Saan roskan silmään, pesen meikit pois.
Olen alaston, paljas.
Kukaan ei tuijota minua.
Näkymättömänä etsin tarinoideni henkilöitä ihmisten joukosta.
Ikävöivät silmät eivät löydä etsimäänsä.
Linja-auton penkit täyttyvät muovikasseista.
Istun inva-paikalle, nostan kyynärsauvani pystyyn kuin salon ilman voittolippua.
Tienpenkalla lupiinit ovat kuolleet.
Ruskeat, pystyyn kuivuneet korret eivät tanssi tuulessa.
Pieninä aurinkoina hehkuvat kukat ovat sammuneet.
Kuljettaja jarruttaa pysäkille. Tunnen hänen hajunsa ennen kuin käännän silmäni.
Hän istuutuu viereeni, asettelee kilisevän kassin jalkojensa juurelle.
Mitäs tyttö? Tarjoaa minulle huikan fleece-takin piilosta.
Mitäs teet jussina? Lähdetkö saunaan?
Kieltäydyn huikasta, sanon ei kutsulle. Nauran hänen silmiinsä. Hymy tarttuu.
Leinikkiniitty syttyy keltaiseen.
***
Runotorstain 172. haaste on juhannus
20.06.2010 - 21:03
En kirjoita päiväkirjaa. Kuulen tarinoita, kerron tarinoita. Istun linja-autossa. Takanani oleva poika on laiha. Hänellä on liian suuret vaatteet. Lippalakki. Vuotavista kuulokkeista sykkii basso. Rytmi hypnotisoi, liu’un tarinaan.
Näen Mikaelin. Hän muistuttaa poikaa, jonka tapasin odottaessani linja-autoa eräänä päivänä. Poikaa, joka halusi minulta tupakan. Poika, joka kosketti minua olkapäästä. Poika oli todellakin Mikaelin näköinen. Samat hiukset, samat silmät, aistilliset huulet.
En ole koskaan tavannut Mikaelia. Olen kirjoittanut hänestä. Hän on minulle tosi. Muille hän on novellin henkilö. Olen matkannut Pariisiin, etsinyt Mikaelia kaupungin kapeilta kujilta. Olen kaivannut häntä.
Linja-auto nytkähtää. Tartun toisella kädestä tangosta kiinni, toinen käsi puristaa kyynärsauvaa. Kuuntelen selkääni. Se on hiljaa. Ei kipua, joka kertoisi minulle ikäviä asioita. Haluan unohtaa ikävän.
Tiessä on kuoppia. Linja-auto hyppii basson tahdissa. Huomaan hyräileväni. Vaikenen. Hillitsen myös haluni puhua ääneen asioista, jotka ovat mielessäni. Oletteko te nähneet Mikaelia? Kuuletteko basson? Minkälainen tarina on sisällänne?
Takanani basso hyytyy. Poika on jäänyt pysäkillä pois. Katson ikkunasta laihaa, kumaraa hahmoa. Lippalakki silmillä. Liian suuret vaatteet.
Elän tarinoissani. On päiviä, jolloin mietin, mihin tarinani vievät minut. Uppoanko tarinoihin niin, etten enää palaa takaisin? Katoan maailmaan sisälläni. Sekin on tarina, jota kerron. Ei päiväkirjaa.
17.06.2010 - 18:25
Raavin kynsiäni kiviseen aitaan.
Hengittäminen on vaikeaa. Mielessä väärät ajatukset.
Mies, ei vaan lähes poika, istuu viereeni.
Onko sinulla myydä tupakka?
Tarjoan tupakan. Annan tulen.
Suupielten aistillinen kaari,
Jim Morrisonin hymy. Täyteläiset, runsaat huulet.
Ruskeiden kiharoiden alla silmät vartioivat minua.
Tuli, tulen, tulet. Annan tulen, tule.
Kaunis ilma. Katson taivaalle, aurinko häikäisee.
Niin on. Poika imee tupakkaa, kiihkeä, hätäinen rytmi.
Tunnistan sinut. Tunnen sinut. Vuosien takaa.
Onko sinulla kesäsuunnitelmia?
Pudistan päätäni. Entä sinulla?
Ei.
Pojan kädet vapisevat, sormissa kultaa nikotiinista. Silmissä melankolia.
Käytkö sinä baareissa?
En. Se aika on ohi. Se vain katosi pois. Se jäi jonnekin matkan varrelle.
Poika nousee, koskettaa olkapäästä.
Kosketuksen suru viipyy ihollani. Nostan kauppakassit maasta.
Jätän ajatukset veripisaroiden koristamalle kiviselle aidalle.
Nousen linja-autoon. Jatkan matkaa.
*** Runotorstain 171. haaste matkan varrella
16.06.2010 - 17:29
Katu on avattu. Linja-auto koukkaa jalkakäytävän kautta. Katson kuoppaa tiessä. Asvaltti on harmaan halkeillutta. Kuin käteni ihoa.
Puristan sormet nyrkkiin.
Painan mieleeni lupiinien värin. Katson laukussani olevaa väriputkiloa. Sävy näyttää oikealta. Sekaan valkoista ja lupiinipelto on minun.
Keittiön pöytä on sekainen. Raivaan taulun kokoisen tilan. Pursotan maalia ruskeitten lupiinien päälle. Violettia ja valkoista. Otan pienen siveltimen, tuputan kuihtuneet kukat täyteen väriä.
Käsissäni värikkäitä maalitahroja. Lupiinien alla kukkivat pienet auringot hymyilevät.
*** Edellinen osa täällä Tarinan kuvitus täällä.
14.06.2010 - 21:35
Kirurgin veitsi ei leikkaa pois masennusta. Kipu poistuu. Tuska jää. Ahdistus kiittää tilasta, täyttää kivulta vapaaksi jääneet kolot raskaalla tyhjyydellään.
Linja-auton ikkunasta näen violetin lupiinipellon. Kuva piirtyy mieleeni. Kankaan ääressä sekoitan punaista ja sinistä. Saan aikaan ruskeaa. En jaksa edes itkeä.
Lapsuuden kesä tuoksui kuumalta pietaryrtiltä. En ole tuntenut sitä tuoksua enää moneen kesään. Kesät ovat kadonneet, elän talvesta talveen. Mieleni tuntee vain yhden vuodenajan, sen pahimman, jolloin kaikki on kuollutta. En tarvitse sellaista muistutusta. Tiedän, miltä tuntuu olla kuollut.
Ruskeat lupiinit kankaalla nuokkuvat janoissaan. Annan niille vettä. Niiden kuivunut ruskea muuttuu mudaksi. Täplitän keltaisella pieniä aurinkoja antamaan valoa lupiineille. Valoni on voimaton. Edes varjoja se ei pysty luomaan.
Linja-autonkuljettaja viheltää kaartaessaan pysäkille.
10.06.2010 - 17:57
Haluaisin muistaa miltä tuntuu istua äidin sylissä.
Kuvittelen kankaan pehmeyden. Upottavaa satiinia, samettia. Prinsessan istuin.
Parfyymi kevään ensimmäisistä kukista pisaroi ylleni kultaista sadetta. Äidin tuoksu.
Viileät kädet hieromassa särkeviä jalkojani. Peiton ihana raskaus ylläni.
Peikot, kummitukset kukistettuina sängyn alla, pois karkotettuina. Turva.
Lamppu palaa yössä. Kukaan ei voi tehdä minulle pahaa. En kuole tänä yönä.
Haluaisin muistaa.
*** Runotorstain 170. haaste
07.06.2010 - 17:38
Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Minun on hyvä olla. Heräämön hoitajalla on lempeät huulet, pehmeät kädet. Haluan hänet äidikseni. Hän hymyilee, kun sanon hänen muistuttavan Madonnaa.
Olen lapsi hänen sylissään.
Sitä en sano. Tiedän, että lääkkeet saavat ihmiset puhumaan outoja. Nukutuksesta herääminen tuo pintaan pelot, toiveet.
Onko sinulla kipuja, äitini hetken aikaa kysyy. Pudistan päätäni. Jano. Minun on jano. Hän tuo tilkan vettä. Kylmyys tuntuu huulillani paremmalta kuin punaisin viini. Haluaisin lisää, juopua vedestä, mutta hoitajani pudistaa päätään. Ei vielä. Myöhemmin, hän lupaa.
Minun on kylmä. Hän tuo lämmitettyjä peittoja, kietoo ne jalkojeni ympärille, kapaloi minut lämpöön ja turvaan. Palelu ei kuitenkaan lakkaa. Paineesi ovat niin alhaiset, hän kertoo minulle, sen takia sinua paleltaa.
Äiti. Hän tietää kaiken.
Tärinä lakkaa. Raukea pehmeys leviää jäseniini.
Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Täällä minun ei tarvitse osata itse kaikkea. Täällä saan olla se, jota en aikanani saanut olla.
Lapsi.
03.06.2010 - 09:01
voiko kauniimpaa kuolemaa olla
kuin Jessica Lange
bepopbepopbepop
tulehdus tippakädesssä
bepop
kirjoitan vasemmalla kädellä
hitaasti hitaasti
ad libbaan kipua
annan soolon särkylääkkeille
bepopbepop
basson syke suonissa
verenpaineen rytmi
bepopbepobepop
Bob Fossen koreografia sopii minulle
istua tuolilla hajareisin
leikkaushaavan tribaalikuvio ristiselässä
bepopbepobepop
and all that jazz
*** Runotorstain 169. haaste silkkaa jazzia
31.05.2010 - 02:50
Nojaan parvekkeen kaiteeseen. Seison hajareisin, työnnän vatsaa, lantiota kaidetta vasten. Tuuli on voimakas, hiukseni takkuuntuvat. Alas on pitkä matka.
Katson tarinoita, jotka kulkevat alapuolellani. Suljen silmäni, kun näen liikaa, vaikka tiedänkin, ettei se auta. Äänissä on myös tarinoita. Korvani kuulevat liikaa.
Lapsen itkun. Äidin huudon. Jos et nyt jo ala tulemaan, jätän sinut.
Avaan silmäni, lähetän tappavan säteen äitiin, joka seisoo tympääntyneen näköisenä mäen päällä. Kuiskaan lapselle. Ei hän jätä sinua. Hän on äitisi.
Haluaisin itsekin uskoa.
Kaide on kylmä. Sinä yönä, kun A hyppäsi parvekkeelta, hän oli yksin. Kukaan ei nähnyt, miten hän kiipesi kaiteelle, katsoi maahan. Lensi.
Hän oli aina halunnut lentää. Hänen kliseinen haaveensa sai toivotun lopun. Hänen loppunsa jäi muiden kaavittavaksi pihan asvaltilta.
En halua ajatella Aata. Katson koivua, joka kasvaa parvekkeen vieressä. Näen lintuja, en tunnista niitä. Siivekkäiden liikehdintä näyttää käsittämättömältä. Ne lentävät oksalta oksalle, säkättävät kimeillä huudoilla. Ensin ne kerääntyvät samalla oksalle, kertovat toisilleen satoja asioita. Ja sitten, kuin yhteisestä sävelestä, ne hajaantuvat. Ilma on täynnä siipien liikettä. Koivu havisee vihreyttä. Linnut katoavat. Hiljaisuus, jossa ainoastaan valo leikkii kanssani, kestää vain hetken. Linnut palaavat outona parvena, asettautuen jälleen koivun oksille. En käsitä niitä.
Ehkä nekään eivät ymmärrä minua. Kaiteeseen nojaajaa. Tarinoiden näkijää, kertomusten kuulijaa.
27.05.2010 - 12:46
Toisinaan Jii tulee mieleeni.
Näen hänet majassa, jonka hän oli rakentanut.
Maja vuorattu Hepsin muovikasseilla.
Kirkkaat seinät, vanha sänky, kulunut peitto.
Jiin koti.
Ympärillä Ruissalon puut, ulkona meren kohina.
Jii istumassa sängyllä,
odottamassa viestiä, johon ainoastaan hän uskoi.
He tulevat, Jii sanoi.
Hetkellä millä hyvänsä saan viestin, on oltava valmis.
Mustina öinä Jii katsoi tähtiin.
Odotti avaruusalusta.
Itki itsensä uneen.
En tiedä, miksi muistan Jiin.
Ehkä minäkin kaipaan viestiä.
Jostain paremmasta.
*** Runotorstain 168. haaste on viesti
24.05.2010 - 02:34
Yläkerrassa imuroidaan. Ääni on turvallinen. Ympärillä on tavallista elämää.
Imuroija on ahkera, hän siirtää huonekaluja. Kolahdukset kaikuvat kireinä seinissä. Imuri hurisee katon läpi. Pienenä poika pelkäsi imuria. Hän juoksi sänkyyn, veti peiton päälleen, kun imuri kaivettiin esiin. Hän ei itkenyt. Oli aivan hiljaa, odotti.
Kerran imuroidessani imuri jämähti paikoilleen. Kiskoin. Se liikkui vain vaivoin. Katsoin kulman taakse. Poika istui hajareisin imurin päällä. Hän aukoi suutaan, huusi jotain. Menin imurin luo, painoin varpaalla painikkeen alas, tuli hiljaisuus.
Mitä sinä sanoit, kysyin pojalta. Hopotihoi, hän vastasi. Hopotihoi, hopotihoi!
Casablancassa emme imuroineet koskaan. Meillä ei ollut imuria. Joskus, harvoin, Yves lakaisi kylmät kivilattiat. Hiekka raapi kiveä, ääni sattui korviin. Serge pyyhki märällä rätillä punaviinitahrat.
Emme siivonneet usein.
Hevonen oli lämminverinen. Se seisoi haassa, kun ajoimme Sergen vanhalla autolla Casan ulkopuolelle retkelle. Pysäytä, Yves huusi, katso!
Yves vei meidät hevoshaan luokse. Hänen silmänsä, jotka yleensä olivat vetiset ja sameat, tuntuivat hetkeksi kirkastuvan, kun hän katsoi upeaa eläintä, joka ei välittänyt meistä laisinkaan.
Hänen pitäisi olla vapaa, Yves sanoi kiihkeydellä, jota en ollut aikoihin kuullut. Meidän on päästettävä hänet vapaaksi.
Älä ole hullu, Serge sanoi. Me joudumme vaikeuksiin. Meidät ammutaan. Tule, mennään.
Serge haukotteli. Hevonen ei kiinnostanut häntä. Hän tarttui Yvesiä käsivarresta, pakotti Yvesin autoon. Katsoimme takaikkunasta pölyistä maisemaa.
Pölyä on niin paljon, eikä mikään imurointi hävitä sitä. Näkymät katoavat tomuun. Niin kuin muistikin, joka katoaa. Kunnes tulee päivä ja muistaa välähdyksenomaisesti lapsen, joka istuu imurin selässä, huutaa hopotihoi, ratsastaa auringonlaskuun.
15.05.2010 - 18:20
Olen katsonut itseäni usein. Usein en ole pitänyt näkemästäni. Silloin olen kääntänyt katseeni pois, nähnyt muuta, unohtanut itseni.
Unohtaessaan itsensä kadottaa itsensä. Niin se menee. On hukassa niin kuin silloin, kun heräsin vieraassa sängyssä, kauan sitten. En tiedä, missä olen, en tiedä miksi olen. En tunne itseäni. Juon aamukahvin mukista, jossa on halkeama. Inhoan kahvia. Haluan juoda teetä. Huumaavan tuoksuista teetä kuumasta pannusta.
Jatkoin katoamista. Luulin, että voisin karistaa itseni kannoiltani. Kööpenhaminalaisessa puistossa survon viinipullon korkkia pullon sisälle hammasharjalla, itken, en saa pulloa auki. Olen varastanut pullon kaupasta, piileskelen pensaassa, jotta kukaan ei tule jakamaan juomaa kanssani. Syön varastamani suklaat, käsien tärinä helpottaa, korkki painuu pullon sisälle.
Pakeneminen väsyttää. Kääntää itselleen jatkuvasti selkänsä uuvuttaa. Toisaalta se on niin helppoa. On niin kivutonta astua rooliin, jonka osaa ja joka ei ole oma itse. Vuorosanojen oppiminen on vaivatonta, sillä ne ovat vain sanoja, ulkoa opittuja lauseita, jotka eivät merkitse mitään. Niissä ei ole tunnetta, ne toimivat ainoastaan kuorena. Suojana ulkomaailmaa vastaan. Suojana itseltä. Ilman suojakuorta palaa. Susanne paloi kirkkaana. Hän oli hauras, hänessä ei ollut mitään epäaitoa, ei vilpillistä. Hän liekehti tuhkaksi. Muistan vieläkin hänen naurunsa, tanssivat askeleensa Tukholman kaduilla.
Itsensä inhoaminen synnyttää mustia möykkyjä ihmisen sisälle. Möykyt ovat kuin syöpäkasvaimia, levittävät etäpesäkkeitä joka puolelle. Etäpesäkkeillä on nimet: häpeä, syyllisyys, inho, viha, pelko, epävarmuus. Sairauteen on vain yksi parannuskeino: katsoa itseään, oppia pitämään näkemästään, oppia olemaan armollinen itselleen.
Ja jonain päivänä osaa rakastaa itseään. Ehkä.
*** Uuna osti tarinan kuvituksena käytetyt taulut. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
14.05.2010 - 17:43
Kun suljen silmäni, olen hetkessä unessa. Riippumatto on viritetty kahden palmun väliin. Saari on pieni. Sinne ei mahdu muuta kuin kaksi palmua, riippumatto, pieni maja. Saaren hiekka on valkoista, pehmeää, hienoa. Keskipäivän jälkeen hiekalla ei voi kävellä paljain jaloin. Hiekka on liian kuumaa.
Pääni nytkähtää alas, suuni avautuu. Kohennan ryhtiäni nahkaisella tuolilla. Luomien avaaminen sattuu, tuntuu kuin silmissä olisi pieniä hiekanjyviä. Korjaan asentoani, irvistän kivusta, kumarrun hieromaan säärtä. En halua katsoa kelloa. Viimeksi se kertoi minun odottaneen kaksi tuntia.
Ikkunoiden takana on kesä. Ihmisillä on yllään shortseja, teepaitoja, sandaaleita. Kukallisia hellemekkoja. Kaikki ovat menossa jonnekin. He ohittavat sairaalan päivystyksen nopeasti, katsomatta sisälle.
Odotushuoneen televisio näyttää ohjelmia, joita kukaan ei jaksa katsoa. Aika on pysähtynyt. Vain potilaita tuovat ambulanssit, jotka pysähtyvät ikkunan eteen, saavat aikaan pientä liikehdintää penkillä istujissa. Kukaan ei katso paareja, joita tuodaan automaattisesti avautuvista ovista. Kukaan ei halua tietää, että toisilla voi olla huonommin.
Oma kipu on liian lähellä.
Haluaisin antaa taas periksi unelle, mutta pelkään, että nimeäni huudetaan, minua kutsutaan, etten herää, että vuoroni menee ohi ja istun täällä iltaan asti, seuraavaan päivään, ikuisesti. Pidän silmät väkisin auki, katson edessä istuvan miehen punaista niskaa. Miehellä on valkoiset hiukset. Punaista, valkoista. Tuntiessani kirsikankukkien tuoksun tiedän jälleen nukahtaneeni. Nousen seisomaan, otan tukea tuolista, kokeilen askeleita, pakotan itseni hereille.
Viides tunti menossa. Kello kertoo sen minulle pyytämättä. Uusi ambulanssi tuo vaikeroivan potilaan sisälle. Hetken ajan odotushuone on täynnä melua, liikettä. Sitten kaikki taas vaientuu. Hiljainen odotus jatkuu. Annan periksi horrokselle. Metsä on kukkivaa puuta, kuljen varovasti oksistojen alla, odottaen kutsua.
*** Aimarii osti tarinan kuvituksena olevan taulun. Tue sinäkin SuviAnniina näyttelyn pystyttämistä!
13.05.2010 - 11:31
ääriviivani ovat kadonneet
maidonvalkeaan maisemaan,
askeleeni hukkuvat
harmaaseen, en tiedä missä kuljen
olen, en elä,
en tiedä miten hengittää, miten pysyä pinnalla
hukassa askeleitteni kanssa,
ympärilläni on jotain, jonka näen, mutta en ymmärrä,
ehkä se on maailma, jossa minäkin kävelin kerran,
osana jotain, kiinni jossain
leijun pysyen paikallani, lyijyt painavat jaloissani
olen raskasta tyhjyyttä
minä, suojassa lasin takana, lasikuvun alla
kuin kasvihuoneessa
odottaen kevättä
joka ei koskaan tule
kaukana herääminen, vielä kauempana eläminen,
monen talven, monen syksyn takana
*** Runotorstain 166. haaste Demetrius osti runon kuvituksena olevan taulun. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä!
11.05.2010 - 08:52
Äiti kysyi mitä toivon. Makasin äidin vieressä, oli lämmin, hyvä olla. Pimeä jäi ikkunoiden ulkopuolelle. Minua ei pelottanut.
Haluaisin syödä hernekeittoa kultaiselta lautaselta, vastasin. Äiti rutisti minua. Sinähän rakastat hernekeittoa. Se on sinun herkkuasi.
Olen aina pitänyt kullasta. Suuret, painavat kultaiset korvakorut ostettiin Emiraateista. Niiden karaattimäärä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin korvissani. Tunsin kullan kimalluksen ihollani. Olin kaunis, kaunis. Menin veneellä joen yli toiselle rannalle, kuljin hökkelikaupungin kujilla, katsoin rähjäisten basaareiden väärennettyjä merkkivaatteita. Ostin huivin, pehmeä, nuhjaantunut kangas peitti pääni. Kultaiset korvakorut piilossa.
Olin kaunis.
Seuraavana päivänä äiti osti keltaisen lautasen, lämmitti hernekeittoa kattilassa. Tule syömään, prinsessa, äiti sanoi.
Kultainen puu kantaa kultaisia hedelmiä.
*** Kirsti osti tämän tarinan taulun. Osta sinäkin taulu ja tue SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
08.05.2010 - 10:29
Eilen neljä seinää alkoi ahdistaa, joten tilasin taksin ja ajoin Harakan Taivaaseen. Taksikuskit ovat mukavia. Olen ajanut, eri syistä johtuen, taksilla todella paljon viimeisen parin vuoden aikana. Kovin halpaa iloa taksilla ajaminen ei ole, mutta minulla ei ole ajokorttia ja olen laskenut, että ajokortin hinnalla saan istua taksin kyydissä aika monta kertaa.
Taksikuskin kanssa juteltiin snookerista, lätkästä ja futiksesta. Pilleripöhnässäni olen puhelias ja hauska, eikä kukaan voisi aavistaa, että sairastan vakavaa masennusta ja poden iskiasta. No, iskias on kyllä aika näkyvä oire. Taksikuskin kanssa pähkäilimme jonkin aikaa, miten pääsen taksiin. Pitääkö peruuttaa penkille? Kokeilla sivuittain autoon menoa? Tulla pää edellä?
Onnistui lopulta. Aika hauskaa, jos unohtaa kivun.
Harakan Taivaaseen vein uusia hattuja, pari kranssia ja hiuspantoja. Hatuissa on uutuuksia. Olen tehnyt glamour-hiippalakkeja. Oikein tyylikkäitä. Menkää katsomaan ja ostakaa!
Hiuspannat ovat uhkeita, reheviä, taatusti yksilöllisiä. Niitäkin kannattaa ostaa.
Ovikranssini eivät ole ihan perinteisiä eli jos haluat oveesi/ikkunaasi jotain todella erilaista, kannattaa hankkia kranssini.
Harakan Taivas on auki joka päivä klo 10–18, kauppa sijaitsee Helsingissä, Kampissa, Malminkadun ja Eteläisen Rautatiekadun kulmassa. SusuPetal-tuotteiden lisäksi siellä on korufriikeille sellaiset apajat, että heikottaa. Upeita käsintehtyjä korviksia, kaulakoruja, rannekoruja. Kuolaus.
Paluumatkan taksikuski oli myös potenut selkää. Itse asiassa aika monella taksikuskilla on kokemusta selkävaivoista. Vertaisryhmää.
Ei ihme, että taksilla on mukava matkustaa.
Kotisivuillani on kuvia kaikista hatuistani ja pannoista. Klikkaa itsesi sinne.
06.05.2010 - 11:29
Uni ei pidä minua otteessaan. Uni antaa periksi kivulle. Vihaan unen heikkoutta.
Yö valkenee aikaisin. Lokit ovat palanneet kalliolle, huutamaan korviini. Vielä en pidä ikkunaa auki öisin, häädän lokkien kirkunan. Kesään on aikaa.
Olen hiestä märkä. En ole pessyt hiuksiani viikkoon. En taivu.
En taivu. Se naurattaisi, jos olisin iloinen. En taivu, en taivu, en taivu. Taipumattomuuteni ei kerro vahvuudesta. Ei todellakaan.
Haluaisin otteen jostakin. Jostakin, joka kannattelisi minua.
Kirjoitin ystävälle sähköpostin: jos kärsimys jalostaa, olen kohta niin jalo, että muutun sietämättömäksi. En kuitenkaan usko kärsimyksen jalostavaan voimaan. Kärsimyksen ote luhistaa ihmisen.
Ehkä otteeni on se, että en anna periksi. Olen opettanut itseäni: älä murehdi, älä maalaa piruja seinille, älä ajattele pahinta. Se tulee mikä on tullakseen ja sen mukaan toimitaan.
Ennakointi on turhaa. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin elämänhallinta. Elämää ei voi pitää otteessaan. Elämä rimpuilee vastaan, tekee kaiken oman päänsä mukaan.
Sen olen oppinut.
Ei ihme, että toisinaan elämä saa vihani osakseen. Minä en pidä elämää otteessani. Olen elämän otteessa.
*** Hoover osti tuon maalauksen. Tue sinäkin SuviAnniinaa näyttelyn pystyttämisessä.
04.05.2010 - 21:42
Kiinnitän hiuksiini keltaisen auringonkukan, hohde sokaisee vastaantulijat. Olen aurinkoinen ihminen.
Kasvoille liimaan hymyn, kauneinta luumunpunaa, suupielet ystävälliset.
Silmäni piilotan naamion taakse, tuikkivat helmet aukoissa. Myötätuntoinen katse.
Sormeni koristan pehmeillä sormuksilla, pumpulia kosketuksessani.
Kaulallani kyynelistä tehdyt helmet, niillä sidon särkyneet sydämet, muiden ihmisten. Korvissani kuulevat korvakorut, olen ihana ihminen, kuuntelen. Kuulen.
Kannan laukkua, johon mahtuu koko maailma, sen surut, sen lohdutus. Harteilleni heitän ymmärryksen huivin, hapsuina näkymättömät langat, kudottu empatiasta, sympatiasta ja kaikesta siitä, millä olen koristellut itseni. Koristellut muita varten. Peittänyt itseni. Itseltäni.
Mustat kenkäni raskaat, askeleet vajoavat, asvaltti murtuu, putoan. Jäljelle jää vain paperista tehty yksinäinen auringonkukka.
*** Teematiistain 14. haaste
03.05.2010 - 12:38
Yläkerrassa joku on saanut kitaran. Kuvittelen nuoren pojan, pitkät hiukset, hikinen koulun jälkeen. Ote kitarasta, soittoa. Ei, se on rämpytystä. Samat soinnut yhä uudestaan. Toivon, että hän oppii soittamaan pian.
Me ostimme kitaran Espanjasta. Kaunis, siro, sopiva syliin. Kitaralaukun kanssa menin soittotunnille. Sanoin, olen vanha, tarvitsen vain kolme sointua. Ne riittävät.
Kesällä soitan merimiesvalsseja laiturin nokassa. Laulan. Jos osaisin, ottaisin huuliharpun huulilleni. Soittaisin Gabrielin. Gabriel, kun on lämmin, tuulet soi lempeämmin. Saavun taas kotimaahan, Gabriel, Gabriel.
Mummun huuliharppu oli jääkaapin päällä. Kun hän otti sen sieltä, hän pyyhki ensin pölyt harpusta, puhalsi. Soitti. Gabrielin.
Tuulet eivät ole lempeät. Ulkona on kylmä, onneksi en pääse ulos. Istun, makaan, onnun sisällä, olen omassa maailmassani, kuuntelen ääniä ympärilläni. Ääniin sisälläni olen väsynyt, kyllästynyt. Ei koskaan mitään uutta. Naapureiden elämä tässä talossa kiinnostaa minua. Oma elämäni ei niinkään. Olen varma, että alakertaan on perustettu puusepänverstas. Jatkuvat hakkaamisen, sahaamisen, höyläämisen äänet kantautuvat uniini, kun iltapäivällä menen makuulle. Uneksin kultaisista metsistä, auringosta, lämmöstä, joka herättäisi minut joskus elämään.
*** Tämän tarinan maalaukset on ostanut Lepis. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
02.05.2010 - 20:10
kuva klikkaamalla suuremmaksi Käsillä tekeminen vähentää kipua,suuntaa ajatukset liimaan, solmuihin, silkkikukkiin. Ahdistavat ajatukset katoavat, kun miettii mahdottomia kiinnityksiä, värien yhteensopivuutta. Käsillä tekeminen tekee hyvää. Pelastaa pitkät päivät. Yötkin.
29.04.2010 - 12:02
Tulivuori (ostaja Polga)
SuviAnniina on pystyttämässä näyttelyä Hämeenlinnan kirjastoon elokuussa. Näyttely aukeaa 16.8.2010. Ripustettavaksi pääsevät SuviAnniinan upeat valokuva- ja digitaideteokset, joista olemme saaneet nauttia hänen blogissaan. Näyttelyn pystyttäminen ei ole halpaa hommaa. Kuka tahansa, joka on asian kanssa ollut tekemisissä, tietää, että useimmiten näyttelyn järjestäminen tietää taiteilijalle reilusti persnettoa. On tietenkin taitelijoita, jotka jäävät myynnin ansiosta plussan puolelle, mutta he lienevät yhtä harvassa kuin kirjoittamisellaan elävät kirjailijat tässä maassa.
Ristikko (ostaja Hirlii) Kuvagalleriassani on ollut kommentteja, joissa on kysytty, myisinkö piirustuksiani/maalauksiani. Nyt alan vastata kyllä (harkinnan mukaan…), sillä ajattelin töistäni saamilla euroilla ryhtyä SuviAnniina näyttelyn sponssaajaksi.
Eli homma menee näin: Jos olet kiinnostunut jostakin työstäni, ilmoita kiinnostus minulle s-postilla, niin mietimme hintaa ja päästyämme sopimukseen, maksat SuviAnniinan tilille kyseisen summan ja piirustus/maalaus lähtee sinulle. Digitaalisesti tehdyt työni eivät ole myynnissä, niitä en jaksa alkaa printtailla.
Mikäli et halua töitäni, mikä on ymmärrettävää, hahhah, voit sponsoroida SuviAnniinaa hankkimalla esimerkiksi kevään ylioppilaalle, kesän hääparille tai ihan vaikka itsellesi ihania julisteita, joita SuviAnniina myy nettikaupassaan sekä kehyksillä että ilman. Käy katsomassa, ihastu ja osta! Tai hanki hurmaavat postikortit samasta paikasta.
Kipu (ostaja Polga)
Kolme työtäni on jo löytänyt ostajan. Polga hankki itselleen Kivun ja Tulivuoren, Hirlii Ristikon. Kiitos heille! Tule mukaan tekemään SuviAnniinan unelmasta totta! Jos haluat, voit mainostaa tätä projektia myös omassa blogissasi. Yhdistetään Blogistanian voimat.
Kategoriat:
kulttuurista kanssakäymistä
, käsillä tehtyä
, latvalaho
, sponsorointia
37 kommenttia
Kommentoi
27.04.2010 - 11:06
Yöt ilman unta. Yöt kivun kanssa. Olen väsynyt. Tarraan kiinni ovenpieleen, mietin, nytkö? Onko tämä kipu liikaa? Soitanko ambulanssin?
Jatkan kävelemistä hämärissä huoneissa. Isoisän hopeinen keppi tuntuu viileältä kädessäni. Keppi annettiin isoisälle eläkkeelle lähtiessä. Isoisä ei tarvinnut sitä koskaan.
Minä tarvitsen.
Kuu on melkein täysi. En ole koskaan kärsinyt unettomuudesta täyden kuun aikana. En ole sillä tavalla hullu. Monella muulla tavalla kyllä. Kampin metroaseman pitkissä liukuportaissa kurottaudun eteenpäin, tunnen kosketuksen katoavan jalkojeni alta, lennän eteenpäin, murskaudun.
Ei. Suljen silmäni mielikuvilta. Laskeudun liukuportaat silmät kiinni, en halua katsoa eteenpäin. Huimaa. Ylöspäin menevien liukuportaiden ihmiset tuntuvat tuoksuina sieraimissani.
Eurosportilta tulee snookeria. Uusintana, Olen jo nähnyt nämä freimit. En jaksa enää kiinnostua snookerista. Pelin viehätys katosi, kun Paul Hunter kuoli. Rakastin häntä. Hän oli kaunis, niin sirot piirteet.
Kaunis, kaunis mies.
Yön pimeys on lyhyttä. Katson aamun valkenemista. Istun ajomiesasennossa kovalla tuolilla. Asento antaa unohduksen hetkeksi. Havahdun, kun nytkähdän eteenpäin. Kaipaan sänkyyn, inhoan sänkyä. Makuuasento on mahdoton.
Keittiön pöydän ääressä näkee jo maalata. Sudin värejä, yritän hukuttaa kivun akryylin alle. Värit eivät riitä. Aamu on valkoinen, nettipimento jatkuu. Toiveikas koneen käynnistys on turhaa. Netti on kuollut. Kirjahyllyissäni on satoja kirjoja, satoja elokuvia, mikään ei tartu käteeni. Martin Beckin parveke on ahdas, konjakki lämmintä. Martin, miksi et osaa ilmaista tunteitasi, haluaisin kysyä. DVD-kotelo ei vastaa. Kaipaan Gunvaldia.
Kirjahyllyssä on kaikki Wallander-elokuvat. En ole vielä katsonut uusimpia, en pysty. Ystad ilman Lindaa ja Stefania tuntuu mahdottomalta. Lindaa näytelleen Johannan silmät tulevat mieleeni. Tuskaa. Surua.
Ja sitten hän kuolee. Tappaa itsensä. Oikeasti. Oikeassa elämässä.
Suren ihmisiä, joita en tunne. Siirrän kipuni heihin, pyydän, viekää minut mennessänne. Minut tai kivut. Molemmat.
On aamu. Netti ei toimi vieläkään. Minä en toimi.
21.04.2010 - 10:30
Hän ei katso minua. Tai ehkä minä en katso häntä. Tiedän, mitä hän aikoo sanoa. En halua kuulla sitä. Kaipaan häntä jo nyt. Ikkunan takana on harmaata. Verhot ovat vaaleankeltaiset, niin kuin hänen ihonsa. Hän yskii. Kysyn, haluaako hän juoda nokkamukista mehua.
Minä haluan vain kuolla, hän sanoo.
En halua kuunnella häntä.
Minä olen valmis. Minä en pelkää kuolemaa. Yritä ymmärtää.
Katson ulos ikkunasta, harmaus sakenee, muuttuu mustaksi vihaksi. Entä minä, huudan mielessäni, entä minä? Miten minun käy, kun sinä kuolet? Miksi sinä luovutat? Jätät minut yksin? Olet itsekäs. Vihaan sinua.
Käännyn vihdoin katsomaan häntä. Hänen silmänsä ovat väsyneet. Hän on antanut periksi. Minua oksettaa. Kurkku kuristuu kokoon.
Minua ei pelota, hän sanoo ennen kuin nukahtaa.
Istun vuoteen vieressä, tunnen kuinka pelko täyttää minut. Tai ehkä se on viha.
14.04.2010 - 11:45
Se oli tietenkin Ilkka, joka sen keksi. Ilkka oli ollut pisimpään päiväosastolle, se odotti jakson loppumista. Ystävänpäivä oli sen vimeinen hoitopäivä. Se alkoi kyllästyä meihin muihin, jotka ei jaksettu innostua mistään. Puhuisitte edes joskus, Ilkka ärähti, kun seistiin tupakalla ulko-oven edessä.
Ei me jakseta, vastattiin sille. Ilkka veti röökiä, myönsi, ettei se itsekään ollut ekoina viikkoina jaksanut mitään.
Ilkka oli intoa täynnä. Sillä alkoi aina mennä lujaa, kun lähtö osastolta läheni. Ihan joka kerta oli käynyt niin. Tämä on mun viimeinen kerta täällä, Ilkka vannoi.
Niin se oli tehnyt kuulema aina ennenkin. Sanonut, että ei palaa.
Hoitajat halusi, että tehdään ystävänpäiväkortit. Meri sanoi, että ei ole ystäviä, ei ole ketään, ei ole ollut pitkään aikaan. Masentuneena ei jaksa ihmisiä. Meri alkoi hyperventiloida. Annu halasi sitä.
Me muut leikattiin kiltisti kartonkia kuviosaksilla. Irrotettiin kukkatarroja arkista, kirjoitettiin kultaisella tussilla hyvää ystävänpäivää.
Henkilökunta oli otettua, kun ne sai kortit lounaalla.
Ilkka halusi, että ystävänpäivälahjan sijaan sekoitetaan pillereitä. Me kuunneltiin, sillai puolihuolimattomasti, sillä Ilkkaa ei jaksanut kauan kuunnella. Se puhui niin paljon. Se oli iloinen. Tai vihainen.
Me ei oltu mitään. Ei tunnettu mitään. Tyhjyyttä täynnä, niin kuin Sari sanoi keskusteluryhmässä.
Ilkka oli hakenut keittiöstä joulusta jääneitä tonttulautasliinoja. Se jakoi jokaiselle yhden lautasliinan, käski laittamaan päivän pilleriannokset liinaan. Sitten se näytti, miten liinasta taiteltiin nyytti. Sen kädet vapisi, mutta sai se sen paperin jonkinlaiseksi kasaksi.
Huomenna sitten vaihdetaan paketteja, Ilkka sanoi, kun iltapäivällä oltiin lähdössä kotiin. Huomenna on ystävänpäivä, muistakaa.
Vedettiin takit niskaan. Ilkalla oli aina kaikenlaisia idiksiä. Ehkä se oli oikeassa. Ehkä lääkityksen vaihtaminen saisi aikaan jotain.
Ehkä sitä tuntisi jotain.
Ilkka ei ollut aamiaisella seuraavan päivänä. Katsottiin sen tyhjää paikkaa, johon kukaan ei uskaltanut koskaan istahtaa, vaikka ei meillä ollut varattuja paikkoja.
Hoitajat tuli myöhässä aamupalalle. Ilkan omahoitsun silmät oli punaiset. Jugurtti takertui kurkkuun. Kukaan ei sanonut mitään.
07.04.2010 - 12:32
Jossain blogissani oli kommentti, jossa ihmeteltiin, että "onko sinulla tällainenkin blogi, nyt vasta löysin”.
Hmm, uskon, että voi olla vaikeaa pysyä näiden blogieni perässä, lukumäärässä ja siinä mitä ne sisältävät. Sen takia ajattelin laittaa tähän pienen esittelyn kaikista blogeistani.
SusuPetal
Se on tämä blogi, jota juuri luet. Tämä on vanhin blogeistani, sisältää tarinoita, runoja, sarjakuvaa. Blogin kuvituksena omat piirustukset. Pääasiassa fiktiivinen eli tämän blogin juttuja ei kannata ottaa totena.
Nimensä mukaan blogissa kuva on pääosassa. Kuvan liitteeksi voi olla runoja, esittelyjä eri aiheista. Blogi sisältää mm. kategorian Helsingin kaupunginosista.
Tässä blogissa on runoja lapsille ja lapsenmielisille. Päivittyy nykyään harvemmin, koska vire ei ole ollut sopiva tähän blogiin. Oma kuvitus.
Tämä blogi on puhtaasti valokuvablogi eli ei tarjoa sen kummempaa luettavaa. Tässä blogissa vastaan pääasiassa eri valokuvahaasteisiin.
Täällä julkaisen maalauksiani, niin digitaalisia kuin perinteisesti tehtyjäkin.
Englanninkielinen blogini, joka sisältää fiktiota, runoa, valokuvia, maalauksia sekä satunnaisesti ihan tosiakin juttuja SusuPetalin elämästä.
Ruotsinkielinen blogi, jonka sisältö koostuu runoista, tarinoista, muistoista, kuvista.
Tähän blogiin olen kerännyt kaikki tekemäni videot.
Ei enää (tai ainakaan tällä hetkellä) päivittyvä blogi, joka esittelee eri bloggaajien Keskiäkäiselle (viimeisimmän kirjani hahmolle) suunnittelemia ja toteuttamia vaatteita.
Perustamani yhteisöblogi, jossa olen yksi kirjoittajista. Blogi on eräänlainen muotiblogi. Korostus sanalla eräänlainen.
Kotisivuillani on tietoa kirjoittamistani kirjoista, niiden esittelyt, mainokset ja myyntipaikat.
****
Ai, paljon blogeja? Joo. Myönnän. Mutta ei se mitään. Enemmänkin voisi olla.
Käsityöblogia en kuitenkaan perusta.
06.04.2010 - 11:30
Naista kiehtoi ajatus lapamadosta. Hän muisti tarinat, joita oli kuullut lapsena. Miten mato saattoi kasvaa vaikka viisimetriseksi, elellä rauhassa ja hyvinvoivana mahassa ihmisen tietämättä sitä, että kantoi mukanaan sykkyrälle kääriytynyttä eliötä.
Joskus, jostain syystä, mato halusi pois lämpimästä turvastaan, työntyi ulos ihmisestä suun kautta. Ihminen oksensi metrikaupalla valkoista, paksua käärmettä. Joskus, lapsuudessa kuultujen tarinoiden mukaan, mato halusi poistua takapuolesta. Se täytti vessanpytyn, valui reunojen yli.
Nainen ei käsittänyt mikä sai lapamadon liikkeelle, miksi se halusi pois turvallisesta pesästä.
Sen täytyi olla hyvin rohkea.
23.03.2010 - 18:41
Nainen kuunteli lääkäriä, pudisti päätään tämän vaiettua.
– Ei?
Nainen pudisti päätään toistamiseen.
– Miksi ei?
– Ei minulla voi olla sydämessä vikaa, nainen sanoi. – Eihän minulla ole sydäntä. Niin minulle ainakin on sanottu. Että olen sydämetön.
Nainen nousi.
– Ei sellaista voi korjata, jota ei ole.
– Mutta teidän henkenne on vaarassa, jos leikkausta ei suoriteta.
Nainen ei sanonut mitään. Hän hymyili, lähti.
17.03.2010 - 10:54
Öljyvärit kerjäävät minua osaamaan. Kesytä minut, pyytää punainen. Hallitse minua, vaatii mariinin sininen. En jaksa olla vastuussa. En opettaa värejä tavoilleni. Haluan paeta, olla vapaa.
Tartun rasvaiseen liituun. Valkoinen kulkee valkoisella paperilla, synnytän näkymättömiä viivoja, pintoja, joita silmä ei havaitse, mutta sormet tuntevat. Liukasta, pehmeää. Akvarellipaperin siunattu rosoisuus ihoani vasten.
Kastan siveltimen veteen, täytän oravankarvan vesivärillä, pudotan läiskän paperille. Väri kulkee omia teitään, en pysty hallitsemaan sitä, saan vain seurata sen kulkua. En ole vastuussa, minun ei tarvitse osata, ei tietää. Värit päättävät puolestani.
Olen vapaa, hetken kauempana väsymyksestäni.
09.03.2010 - 19:28
Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia?
Nainen katsoi paperia, mietti kysymystä, ajatteli jokaista savuketta, joka maistui hyvältä, jokaista tupakkaa, joka lyhensi elämää.
Hän rengasti vaihtoehdon ei.
Teot eivät olleet sama asia kuin ajatukset.
***
Kuvitus täällä.
06.03.2010 - 12:26
Ennen tarinat tulivat ulkopuoleltani.
Näin sanan, kuulin ihmisen,
rajoittamaton kanavavalikoina ympärilläni.
Linja-autopysäkillä kertomus,
kuva yksinäisestä miehestä meren rannalla.
Runsauden sarvi, ihmisten määrä,
sanojen, lauseiden, katseiden, kosketusten paljous.
Liian, liikaa. Näin, kuulin liian.
Suljin ulkopuolisen maailman,
suljin silmät, suljin korvat,
suljin suuni.
Nyt tarinat tulevat sisältäni.
Shh, hiljaa. Jotta kuulisin. Näkisin itseni.
23.02.2010 - 17:31
Kun nainen näki, että ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella, hän avasi veräjän, jätti vanhan lakastuneen nurmikon.
Vihreämpi ruoho oli pehmeää, tiheää. Ruohon runsaus teki naisen onnelliseksi.
Silloin kun ei jaksanut hypätä aitojen yli, kannatti avata veräjä.
*** Kuvitus täällä
16.02.2010 - 18:04
Rotta istui lanttulaatikon vieressä. Se vilkaisi naista, joka häiritsi sen ruokarauhaa. Nainen nosti roskalaatikon kannen, pudotti muovipussinsa laatikkoon, kolautti kannen kiinni.
Rotta ei hievahtanutkaan.
– Kuka on tuonut sinulle ruokaa? nainen kysyi jaksamatta enää ihmetellä sitä, että puhui rotalle. – Kuka idiootti jättää ruokaa roskakatoksen lattialle?
Rotta ei vastannut. Se sai tarpeekseen lanttulaatikosta ja siirtyi seuraavan foliovuoan luokse.
Maksalaatikkoa.
Nainen katsoi rottaa ja päätti, että jonain päivänä hän saisi vastauksen rotalta, ja kun hän tietäisi kuka jätti ruokaa rotille, hän etsisi tuon jonkun, paloittelisi murusiksi ja syöttäisi rotalle sen viimeisen aterian.
*** Kuvitus täällä.
11.02.2010 - 08:31
Lähetit minulle tekstiviestin. Ajattelin mennä kävelemään, jaksatko tulla mukaan? Ellet jaksa, ei se mitään. Askeleita tulee aina lisää. Sain sinulta villasukat. Itse neulotut. Haluan, että edes varpaasi ovat lämpimät. Lämmittäisin sinua enemmän, jos osaisin neuloa muuta. Veit minut ravintolaan syömään. Sinun on hyvä syödä. Edes jotain Tekisin sinulle ruokaa, mutta mahdollisuus pohjaan palamiselle on aina suuri keittiössäni. Tämä on varmempaa. Ja sitä paitsi parempaa.. Sain sinulta meilin. Olet ajatuksissani, ja jos et jaksa kirjoittaa, älä murehdi sitä. Tiedä vain, että olen olemassa ja ajattelen sinua. Sain sinulta suklaalevyn. Suklaata ei voi koskaan syödä liikaa. Sinä tarvitset suklaata. Halasit minua. Itke. Minä olen tässä. En tiedä mitä tekisin ilman sinua, ystäväni.
*** Runotorstain 154. haaste on runo ystävälle
09.02.2010 - 16:16
Ajattelin, että se olisi kiva yllätys Jennalle, kun se tulisi koulusta. Tulisi ja tuntisi vastapaistettujen sämpylöiden tuoksun, tietäisi, että olen hereillä.
Laitoin herätyksen yhdeksi, jotta varmasti heräisin ja ehtisin. Pää tuntui raskaalta, kun kännykkä pirisi, mutta nousin. Kaapissa oli pussi jauhoja, niiden päiväys oli mennyt jo aikoja sitten, siitä on kauan, kun olen viimeksi leiponut. Jauhot näyttivät kuitenkin ihan hyviltä, tarkistin ne.
Sekoitin taikinan. Jauhopussin kyljessä oli ohje, en olisi muuten muistanut. Vielä pari vuotta sitten en tarvinnut mitään ohjeita. Muistin kaiken. Tein kaiken. Osasin ja jaksoin.
Kuvittelin Jennan ilmeen, kun se tulisi kotiin ja huomaisi, etten olisikaan nukkumassa niin kuin yleensä. Se olisi varmaan iloinen. Syötäisiin yhdessä lämpimiä sämpylöitä ja juotaisiin teetä.
Sen jälkeen voisin mennä nukkumaan.
Sämpylätaikina nousi huonosti, vaikka laitoin sen mikroon pyörimään pariksi minuutiksi. Ehkä jauhot oli sittenkin jotenkin huonoja. Pyörittelin sämpylöitä, yritin nostattaa littanoita taikinamöykkyjä pellillä, kunnes väsyin ja laitoin pellin uuniin. Katsoin kelloa, Jenna tulisi kohta. Laitoin teeveden kiehumaan, mutta en löytänyt teetä. Kukaan muu ei juonut teetä kuin minä, enkä ollut aikoihin jaksanut keittää vettä. Maitoa löytyi jääkaapista.
Maito sopi sämpylöiden kanssa.
Minua jännitti. Hengittelin rauhallisesti, katsoin välillä uuniin. Sämpylät eivät nousseet sielläkään. Kuulin Jennan avaavan oven, kohta se huutaisi heinsä. Yleensä se tuli hiljaa kotiin, ei huutanut, ei halunnut herättää minua.
Otin pellin pois uunista. Sämpylät näyttivät surullisilta. Minua alkoi itkettää. Itketti vielä myöhemminkin, vaikka Jenna sanoi, että kyllä ne sämpylät voi ihan oikeasti syödä, ei niitä tarvitse heittää roskiin, vaikka niissä ei ollut hiivaa ja suolan sijasta oli sokeria.
*** Kuvitus täällä
03.02.2010 - 20:11
Eräänä aamuna nainen huomasi laihtuneensa kymmenen kiloa. Hänelle oli myös kasvanut viikset.
Laihdutuskuurit eivät olleet koskaan onnistuneet naiselta, joten kilojen katoaminen hämmästytti häntä suuresti. Olo uudessa kehossa tuntui naisesta oudolta.
Viiksistään hän piti. Ne saivat hänet näyttämään isältä.
Hän oli aina ollut isän tyttö.
***
Tarinan kuvitus täällä.
27.01.2010 - 18:51
Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, eikä kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa kulkiessaan rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.
*** Tarinan kuvitus täällä.
09.01.2010 - 14:38
Nainen tappoi itsensä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Eihän sillä ollut asiat huonosti, sanottiin. Sehän oli tervekin, toisin kuin me, jotka käymme läpi raskaita sytostaattihoitoja, jotka jonotamme leikkauksiin saadaksemme toimivan nivelen. Pakotettuina, eristettyinä, suljettuina omiin huoneisiimme.
Nainenhan pääsi liikkumaan. Oli terve.
Sillähän oli perhekin, huomattiin. Se ei ollut yksinäinen niin kuin niin monet, joilla ei ole ketään. Sillä oli mies, lapset ja eikö niille juuri hankittu se kultaisen noutajan pentukin? Sillä oli niin paljon enemmän kuin meillä, joilla ei ole mitään. Ei perhettä, ei ystäviä, vain kuolleita sukulaisia.
Naisellahan oli kaikki.
Naisella oli työpaikka, muistettiin. Vakituinen paikka näinä aikoina, kultaakin kalliimpi. Toisin kuin meillä, joita lomautetaan, lakkautetaan, lykätään jonnekin, unohdetaan. Naisella oli elanto, omin käsin ansaittu.
Nainenhan oli etuoikeutettu.
Se taisi olla sairaslomalla masennuksen takia, kerrottiin. Kukapa ei näinä aikoina olisi? Ihmiset ovat tottuneet liian hyvään, elämän pitäisi olla jatkuvaa hymyä, eikä takaiskuja saisi tulla. Ihmiset kestävät liian vähän vaikeuksia. Sanovat sitä sitten masennukseksi.
Mikä syy naisella oli olla masentunut, ihmeteltiin. Naisellahan oli kaikki niin paljon paremmin kuin monella muulla, meillä muilla.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
