***

RIKOS! RIKOS!

 

 

Suomalaiset ovat runokansaa. Vappuna haetaan vappurunoa, jouluna jouluisia värssyjä, kautta vuoden riimejä juhlaan ja arkeen, häihin ja valmistujaisiin. Sitemeter kertoo runon nälästä tänäkin juhannuksena. Julkaisen siis uudestaan runon vuodelta 2007, joka on löydetty hakusanoilla juhannuksen runo, juhannus runo ja niin eespäin.

 

JUHANNUS

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

***

Runotorstain 162. haaste vaihtoehto

 

 

 

 (kuva suurenee klikkaamalla)

 

 

 

 

***

Teematiistain 9. haaste on tekniikka

 

 

 

 

 

 

 

 

 

***

Runotorstain 156. haaste on rykelmä

 

 

 

 

 

 

***

Kuvitus täällä

 

 

 

 

 

 

 

***

Pakinaperjantain 152. haaste on käsky

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eucalyptuspastillit sihisevät, purskahtelevat kuumassa vedessä. Lapsuuden tuoksu. Juo varovasti, ettet polta huuliasi, hengitä höyryä, se avaa tukkoisen nenän.

 

Yskiminen sattuu, tekee kipeää. Äiti levitti rinnalle Vicksiä, se tuoksui hyvältä, haju kutitti nenää. Äiti siveli Vicksiä tyynyliinaan. Paina pää siihen, yritä nukkua.

 

Muistan tuoksut, parantavat tuoksut. Hämmennän kupissa tulikuumaa mustaviininmarjamehua, ei mummon tekemää, mutta yhtä hyvää, yhtä parantavaa. Flunssa tuoksuu eucalyptukselle, mentolille, mustalle viinimarjalle, lämpimille sukille, pehmeille lakanoille. Viileä käsi kuumalla poskella.

 

Sairastuminen palauttaa minut lapsuuteen. Kuumeen läpi kuulen sadun.

 

 

 

Kellarin ovi on lukossa. Minulla ei ole avainta. Olen umpikujassa, kuuntelen ääniä pihalta, toivon, etteivät askeleet lähesty. On pissahätä, puristan jalkoja yhteen, väännän ne ristiin. Minua pelottaa.

En ymmärrä, miksi talonmies lähtee peräämme. Olemme niin monta kertaa soittaneet talonmiehen ovikelloa, juosseet pois paikalta, nauraneet äänetöntä naurua roskakatoksessa, naapuritalon takana, pusikoissa. Olemme kurkkineet, tulleet varovasti esille, menneet keinuihin takaisin, ottaneet vauhtia ja laulaneet niin, että ääni on kummunnut takaisin korkeitten talojen seinistä.

Koskaan aikaisemmin talonmies ei ole lähtenyt ajamaan meitä takaa. Se ei kuulu tämän leikin sääntöihin. En enää pidä tästä leikistä.

 

 

 

 

Isä on lähtenyt töihin, kun minä herään. Äiti nukkuu vielä. Keittiön pöydällä on lappu. Muista syödä aamupalaa ennen kuin lähdet ulos.

Isä on leikannut leipää valmiiksi, otan kaksi palaa, laitan päälle oivariinia ja kipparijuustoa. Maito on loppu. Isä käy varmaan kaupassa, kun tulee töistä.

Leikkipuistossa on vaan vauvoja ja niiden äitejä. Istun keinussa ja odotan, että kaverit heräisi ja tulisi. Kello kaksitoista saadaan soppaa. Minulla on oma lautanen mukana.

Kaverit lähtee kotiin syömään, kun leikkipuisto menee kiinni. Minä keinun vielä vähän aikaa.

Isä ei ole vielä tullut töistä. Äiti nukkuu edelleenkin. Minun tekee mieli kaakaota. 

 

 

 

Viime perjantaina

seiskan spårassa,

hillitysti harmaantunut vanha nainen,

vaalea jakkupuku,

kevät on tullut, aurinkolasit kätkevät silmät,

ryppyisissä sormissa kiiltävät timantit.

 

Somalipojan repussa Spidermanin kuva.

 

No, hän on kyllä tullut mustimmasta Afrikasta, nainen sanoo.

Poika nousee penkiltä, painaa pysähtymisnappia.

 

Kyllä, mustimmasta Afrikasta hän on tullut tänne.

Miksi ihmeessä hän ei pysynyt siellä mustassa Afrikassa?

 

Poika ei vastaa, ovet avautuvat,

nainen tuhahtaa.

Mustimmasta Afrikasta. Apina.

 

Seuraava pysäkki on minun.

Aurinkolasien mustuus on läpitunkematon.

 

Paleltaa. Kevät on tullut.

 

 

 

***

Lahdessa on menossa runoviikko ja jl haastoi kirjoittamaan runon. Runo syntyi viime perjantain tapahtumista seiskan spårassa ja tuli kirjoitettua tänään, kun luin tämän.

 

 

 

 

Miten kaipaankaan aikaa,

jolloin puhallukseni

poisti kivun polvestasi.

Sylini kuivasi kyyneleesi.

Lauluni rauhoitti sinut uneen.

Suudelmani herätti valoisaan aamuun.

 

Miten väkevä olin silloin,

voittamaton.

Pystyin kaikkeen,

jaksoin kaiken.

 

Miten kaipaankaan sitä aikaa.

 

 

  

 

Tyttö ei tiedä äidin odottavan vauvaa. Tyttö on kolmevuotias, eikä aikuisten maailma näy hänelle. Hän leikkii, uhmaa, nauraa ja kiukuttelee, elää päivää ja hetkeä.

 

Eräänä päivänä isä kertoo, että tyttö lähtee mummun luokse muutamaksi päiväksi, ja kun tyttö tulee takaisin kotiin, tyttöä odottaa yllätys.

 

Tyttö saa mummun luona syödä lettuja ja mansikkahilloa, ja kun tyttö palaa kotiin, hän näkee nukketalon. Siinä on kaksi kerrosta. Se on hieno ja tyttö alkaa heti järjestellä huonekaluja.

 

Vasta myöhemmin, monta, monta vuotta myöhemmin tyttö saa tietää, että nukkekoti oli hankittu hänelle, ettei hän olisi mustasukkainen uudelle vauvalle.

Uutta vauvaa ei vain ollutkaan.

  

Nukkekodilla piti leikkiä hiljaa.

 

 

 

 

Ärrältä saa kaljaa aina,

myöskin pitkäperjantaina.

Äitiä, isää janottaa,

karkkia lapset ostaa saa.

 

Pääsiäinen yhtä juhlaa,

isä rahaa sipsiin tuhlaa.

Lapset hihkuu, äiti nauraa.

Isä pomppii, alkaa laulaa.

 

Päivä on lämmin, tuule ei.

Isä perheelle sanoo: Hei!

Mennään puistoon retkeilemään.

Juostaan kaikki, kevään jo nään.

 

Kuluu tunti ja toinenkin,

ilta on mitä suloisin.

Mäyräkoiran isä heittää

nuotioon, se kylmän peittää.

 

Vanhemmat kun nukahtavat,

lapset tulen sammuttavat.

Vanhempien kainalossa

uni tulee tuokiossa.

 

 

 

 

-Ääää...äitti...

-Älä nyt, kulta, äiti on puhelimessa...joo, bussissa...jotain puolen tunnin kuluttua...

 

-Äh-äh. Äittiäitti.

-Ai, ei pääse? Eiks se Pinja vois antaa Rasmukselle Panadolia? Mä soitan sille vaikka, nähdään kohta....No moi, Kati täällä. Miten niin sä et tuu?...Anna sille Panadolia ja tulette!

 

-Ääääääää. Äittttiiiii!

-Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa, shh...mitä? Ei 37,5 ole paljon ton ikäisellä. Laita Panadolia peppuun ja nähdään kahvilassa puolen tunnin kuluttua, jooko? Okei....hei, joku koputtaa, mä vastaan, moi, nähdään...Haloo....moi Hanna, joo, totta kai me ollaan tulossa. Katja ja Pinjakin on tulossa. Pakko päästä jonnekin. Mä olin koko eilisen päivän Sagan kanssa kotona. Ihan kamalaa.

 

-Ä-ä-ääääää.....

-Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa....joo, Saga kitisee aina bussissa, ihan mahdotonta puhua kenenkään kanssa. Tosi ärsyttävää. Mitä sä sanoit? Mä en kuule mitään. Joo, bussissa ollaan....jotain vartin kuluttua, nähdään sitten, moi!

 

-Äääää-äääää....äitti...äää...

-No moi, Satu tässä, kuule, Katja, Pinja ja Hanna tulee myös. Joko sä olet siellä? Me ollaan siellä jotain kymmenen minsan kuluttua. Nähdään. Kiva.

 

-Ä...

-Nuku nyt, mä soitan Sarille...shhh...Voi ei, et kai sä oksentanut? Mikset sä sanonut, että sulla on paha olo!

 

 

Taivas on musteen värinen. Samaa sinimustaa kuin putkilossa, joka laitetaan mustekynän sisään. Puisessa pulpetissa on kolo musteastiaa varten, kolo on pinttynyt, kuorrutettu sinisen eri sävyillä. Yritän kynnelläni raaputtaa musteisia kiehkuroita irti kolosta. Saan tikkuja sormiin.

 

Mustekynällä kirjoitetaan kaunokirjoitustunnilla. Käden asento on tärkeä, ranteen on oltava juuri oikeassa kulmassa, sormien pidettävä mustekynää hellästi, mutta samaan aikaan on oltava päättäväinen, on tiedettävä, minne kynä kulkee.

Liekkinousu, kaarilasku. Vai oliko se toisinpäin? Ei, liekit nousevat ylöspäin, siitä sen muistaa. Piirrän pyöreitä o-kirjaimia, l-kirjaimet ovat korkeita, kapeita silmukkoja. Käsi väsyy, mutta opettaja ei hidasta tahtiaan, sanelu jatkuu tasaisena, nopeana. Opettajan kova, terävä ääni piiskaa meitä täyttämään rivin toisensa jälkeen. Me pelkäämme häntä ja tottelemme, sillä kukaan ei halua jäädä jälki-istuntoon.

 

Opettajan silmät ovat mustetta mustemmat. Tiedän, että hän on paha ihminen, ja siksi haluan olla erityisen kiltti. En halua hänen vihaavan minua. Varon musteläiskiä, olen hyvin huolellinen. Käsi tärisee, mutta pääsen sivun loppuun ilman tahroja. Tarkistan teen viivat, ään ja öön pisteet, piirrän iille ja jiille pienet, siistit täplät.

 

Pyyhin mustekynän suipon kärjen puhtaaksi. Istun ja odotan. Ikkunoiden ulkopuolella mustansininen taivas alkaa haaleta. Yritän nähdä kuun, mutta se on pudonnut aidan taakse.

 

 

-Moi, ehdit kuitenkin.

-Joo, Jussi meni sijaistamaan mua nuorten puhelimeen.

 

-Miten usein sulla on se?

-Ai, päivystys puhelimessa? Kerran kahdessa viikossa, ei sen enempää, mutta oma vuoro sattui juuri tietenkin täksi illaksi, kun on vanhempainilta. Onneksi Jussilla ei ollut keikkaa tänä iltana, sehän kiertää sen huumebussin mukana iltaisin aina välillä. Eiks teidän Markkukin ollut joskus mukana?

 

-Joo, oli se, mutta nykyään se käy aika paljon nuorisotaloilla vetämässä erilaisia vihanhallintaryhmiä. Jaaha, eipä tänne näytä tulevan paljon porukkaa.

-Saman verran kuin ennenkin. Juuri ne vanhemmat tulevat…

 

-…joiden ei tarvitsisi olla täällä. Eli me. Niin kuin aina. Muita vanhempia ei vaan kiinnosta niiden lapset. Näin se vaan on. Mites teidän Sanni-Leena?

-Ihan hyvää.

 

-Vieläkö se käy pianotunneilla?

-Joo, sen lisäksi se meni sellaiseen ilmaisu- ja sanataidekerhoon, jossa työstetään tietokoneella kaikenlaisia proggiksia. Eiks Ainokaisakin ole samassa?

 

-On se. Kivaa, että niillä on kunnon tekemistä. Kuulitsä muuten, mitä se Jenna harrastaa? Se, joka oli Sanni-Leenan ja Ainokaisan kanssa samalla luokalla jo ala-asteella?

-En. Mitä?

 

-Cheerleader-juttuja, ajattele!

-Ihan totta, eiks se ole sellaista tanssimista lätkäotteluissa? Voiko sellaistakin harrastaa?

 

-Näköjään. Se Jennan kaveri, Tanja, ilmoittautui mallikurssille.

-Ei oo totta!

 

-On se totta, Ainokaisa kertoi. Sen mielestä se oli kohtalaisen huvittavaa. Ainokaisan mielestä ne, Jenna ja Tanja, on aika aivottomia. Se sanoi niistä aika hyvin, sehän on verbaalisesti aina ollut lahjakas, enkä minä voinut kuin nauraa.

-Teidän Ainokaisa on kyllä kirjallinen lahjakkuus. Siitä tulee varmaan joskus kirjailija. Joskus mua harmittaa, ettei Sanni-Leena kirjoita, minusta se olisi niin hyvä harrastus. Psst, eikös tuo ole sen Jennan äiti?

 

-On se. Ja Tanjan äitikin näköjään vaivautuu paikalle.

-Shh, nyt luokanvalvoja tulee….

 

-Hei ja tervetuloa kasi been ylimääräiseen vanhempainiltaan. On käynyt ilmi, että kaksi tämän luokan oppilasta on perustanut pilasivun Internetiin kahdesta muusta tämän luokan oppilaasta ja tarkoitus olisi nyt vanhempien kesken selvittää tämä asia. Sen takia olen pyytänyt juuri teidät neljä äitiä tänne.

 

 

-Hei, olisin tarvinnut vastaanottoajan pojalleni.

-Ja missä asiassa?

 

-Hän liukastui eilen illalla ja tänä aamuna nilkka oli turvoksissa ja ajattelin, että jos lääkäri tai hoitaja katsoisi sitä, ettei lähdetä turhaan päivystyksen jonottamaan. Jos siinä ei olekaan mitään kipsattavaa.

-Saanko henkilötunnuksen….kiitos…hmmm, täällä on maininta, että poikanne on masentunut.

 

-Niin?

-Niin, että voisiko olla kyse siitä?

 

-Anteeksi?

-Näköjään teillä on aika runsaasti lääkärikäyntejä viime vuonna. Syyskuussa on ollut jotain epämääräisiä vatsakipuja ja…

 

-Se oli umpisuoli. Mentiin sitten päivystykseen yöllä.

-…ja sitten täällä on jotain epämääräisiä päänsärkyjä viime keväänä ja…

 

-Niin, se oli pitkittynyt poskiontelotulehdus ja tehtiin sitten lopulta punkteeraus polilla.

-….ja nyt on sitten jalka kipeä. Kiusataanko häntä koulussa?

 

-Anteeksi, mutta….

-Niin, voisiko se olla syy, ettei hän tänään lähtenyt kouluun?

 

-Minä en päästänyt häntä kouluun, kun se nilkka oli turvoksissa!

-Voisiko hän olla itsetuhoinen? Joskus nämä nuoret satuttavat itseään tahallaan.

 

-Minä olin hänen kanssaan, kun hän liukastui, ja se johtui hiekoittamattomasta jalkakäytävästä!

-Masentuneella nuorella voi olla kaikenlaisia somaattisia oireita, milloin särkee pää, milloin vatsa. Ihan joka vaivaan ei todellakaan löydy somaattista syytä. Psyyke vaan tekee tepposet, ja kun teidän poikanne on masentunut, niin…

 

-Minä en ymmärrä, miten tämä liittyy siihen, että hänen nilkkansa on turvoksissa! Oli sitten masentunut tai ei.

-Usein, kun nuoren kanssa puhuu, antaa nuorelle aikaa ja kiinnostusta, syyt alkavat löytyä. On läsnä.

 

-Herrajestas, paraneeko se nilkka sitten, jos minä puhutan poikaa?

-Ei sitä koskaan tiedä. Aina kannattaa yrittää.

 

-Ja jos ei auta, niin sitten päivystykseen?

-Niin, mutta tänään ei kannata mennä, sieltä on suurin osa henkilökunnasta varhaisen tunnistamisen ja puuttumisen koulutuksessa. Huomenna sitten. Jos nyt on vielä aihetta. Hyvää päivänjatkoa.

 

 

Äiti oli tupeerannut hiuksensa, suihkuttanut kiiltävän kypärän pään peitoksi. Eteisessä haisi hiuslakalta, mutta se haju ei peittänyt alleen tuoretta viinanlemua, joka lehahti äidin suusta, kun hän kumartui Saijaa kohti.

 

-Minä olen koristellut koko aamun, katso, eikä ole upeaa!

 

Saija yritti pidättää hengitystään. Jos hän pystyisi siihen, haju katoaisi, äiti katoaisi, eikä olisi mitään aihetta huoleen. Juhlat voisivat alkaa.

 

-Minä leikkasin lisää lepakoita siitä kartongista, jota ostettiin Tiimarista. Ja hämähäkkejä. Ja sitten minä otin jotain vanhoja valkoisia lakanoita ja tein niistä haamuja, katso Saija.

 

Äidin hymy vääntyi. Likaisenvärinen aave roikkui kattolampusta. Se on hirttänyt itsensä, Saija ajatteli.

 

-Ja sitten minä ajattelin, että minähän voisin olla vaikka ennustaja, katso, minähän näytän ihan mustalaiselta, kun hiukset ovat näin ja minä laitan vielä sen pitkän hameen ja...

 

Äiti nuolaisi huuliaan. Saija tiesi, että kohta äiti lähtisi keittiöön, avaisi kaapin oven, joisi suoraan pullosta.

 

-Näistä tulee upeat juhlat! Parhaimmat Halloween-juhlat mitä sinun luokallasi on koskaan ollut!

 

Saija katsoi ympärilleen. Hän oli koristellut asunnon edellisiltana, kiinnittänyt hämähäkit teipillä seiniin, pujotellut mustat langat lepakoihin ja laittanut lepakot lepattamaan oviaukkoihin. Äiti oli painanut nastalla langat kiinni ovilistaan. Kaikki oli tehty valmiiksi ennen nukkumaanmenoa. Kaikki oli ollut valmista.

Äiti ei ollut juonut kahteen viikkoon.

 

-Vaihda nyt vaatteet, niin sitten minä meikkaan sinut. Ja itseni. Vieraat tulevat ihan kohta, Saija. Sinun kaverit tulee ihan kohta ja kaiken pitää olla valmista.

 

Äiti meni keittiöön, paukutteli ovia ja alkoi laulaa.

 

 

 

 

 

 

Tyttö ei halunnut nukkua. Hän pelkäsi yön pimeitä tunteja, pitkiä minuutteja täynnä levottomuutta ja epävarmuutta. Päättymättömiä kauhun hetkiä, joiden läpi hänen täytyi pysyä hereillä. Väsyneet sormet luomilla, kipeä kosketus, joka pakotti silmät pysymään auki.

Oli tärkeää, ettei nukahtanut.

Jos vaipui uneen, ei koskaan enää herännyt.

 

Niin oli tapahtunut Mummille, joka eräänä aamuna ei ollut enää avannut silmiään. Ne sanoivat, että Mummi oli kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Ne kuulostivat tyytyväisiltä, vaikka ne itkivät. Miten hyvä ja kaunis tapa lähteä, ne sanoivat. Niin tyynesti ja rauhallisesti. Vain nukkua pois.

 

Tytön mielestä ne olivat kamalia. Hän ei ymmärtänyt niitä ja hän oli varma, että ne halusivat hänenkin kuolevan. Nuku nyt kiltisti, ne sanoivat. Laita pää tyynyyn, vedä peitto korviin ja rauhoitu. Shh. Ihan hiljaa nyt, liikkumatta. Kohta uni tulee.

 

Nuku jo.

 

 

 

 

-Menisiksä mummin luo viikonlopus?

-Emmä haluu.

 

-Menisit nyt vaan. Mä ajattelin mennä lauantaina leffaan ja sit syömään ulos. Sä et voi olla niin kauan yksin kotona.

-Voin mä. Mä oon jo iso. Eskarilainen.

 

-Kuusvuotias ei voi olla yksin kotona niin kauan. Sä meet mummille.

-Mä en haluu!

 

-Höpö-höpö, mummin luona on ihan kivaa. Käytte vaikka saunassa.

-Mä en haluu! Mä haluun olla kotona!

 

-Mut mä en haluu olla kotonaa! Tajuuksä, et mä en pääse koskaan yksin minnekään, ku sun paska faijas ei ota sua koskaan viikonlopuiksi, vaan kutee sen uuden huoransa kanssa!

-Mä en haluu mummille! Mummil ei oo pleikkaa.

 

-Sä voit ihan hyvin olla yhden illan ilman pleikkaa, ja jos se tuottaa liiaks vaikeuksia, parempi, et totut siihen jo nyt. Ei pleikkaa ennen ens maanantaita.

-Mä en haluu!

 

-Kuule, sun halumiset ei paljon täs paina. Älä vingu. Ja nyt se pleikka kiinni.

-Mä en tykkää susta! Sä oot tyhmä! Mä haluun isin luo!

 

-Mut se ei haluu sua. Enkä mä yhtään ihmettele. Iso poika ja parut. Saa nähä, jos mummikaan viitsii sua ottaa. Ehkä sä joudutkin oleen yksin ja sit mörkö tulee ja syö suuhun. Lopeta jo toi itkeminen!

 

Tyttö istuu lattialla ja leikkii. Nukkekodissa on sekaista, huonekalut ovat hujan hajan, vain nukkekodin makuuhuone on siisti ja siivotun näköinen. Tyttö laittaa nuken sänkyyn, peitossa on keltaisia ruusuja punaisella pohjalla. Tyttö silittää nuken valkoisia kasvoja, ja alkaa laulaa pienellä, hiljaisella äänellä.

Mummi tulee huoneeseen ja kysyy mitä tyttö tekee. Mitä sinä leikit? Onko sinulla suursiivous meneillään talossa? Tyttö pudistaa päätään vakavana ja kuiskaa, että meidän täytyy olla hiljaa nyt, äiti on juuri nukahtanut, emmekä me saa herättää häntä, muuten hän alkaa itkeä jälleen. Meidän on oltava hiljaa, Mummi.

Mummi ottaa tytön syliinsä ja keinuttaa pienokaista varovasti. Hän rutistaa tyttöä ja kysyy, olisiko hyvä ajaus mennä vähän ulos. Voisimme mennä ulos keinumaan, vai mitä sanot? Sinähän pidät kovista vauhdeista keinussa!

Tyttö ei halua lähteä ulos. Hän muistaa isän kädet, isän suuret, vahvat kädet, jotka lennättivät keinun ja tytön pilviä kohti. Minun täytyy siivota, tyttö sanoo, ennen kuin äiti herää. Minulla ei ole aikaa keinua, Mummi.

Sängyssä nukke makaa liikkumattomana, mutta sen silmät ovat auki.

 

 

 

Sinun pitää olla kiltti. Istu hiljaa, pysy paikallasi. Lasten kuuluu olla sellaisia. Lapset näkyvät, mutta he eivät saa kuulua. Muista se. Aina.

Ole kohtelias ja vastaa kauniisti, jos joku kysyy sinulta jotain. Puhu selkeästi, muista hymyillä, mutta älä naura.

Älä koskaan sano ei, jos aikuinen tarjoaa sinulle jotain, mutta muista ottaa vain yksi karamelli ja pese hampaasi huolellisesti jälkeenpäin. Muista niiata ja kiittää.

Älä koskaan riitele, se on rumaa ja riitely tekee äidin ja isän surulliseksi. Tottele isää ja äitiä. Äiti ja isä rakastavat sinua ja haluavat, että elämäsi sujuisi hyvin ja helposti. Älä unohda sitä.

Ja jos sinulla on vaikeaa, kun kasvat aikuiseksi, se on oma vikasi. Olit aina vaikea lapsi. Äiti ja isä tekivät parhaansa. Ole kiitollinen. Muista se.

 

Mies muisti isän kädet, isän vahvat kourat, kovat rystyset, aina valmiina satuttamaan, aina valmiina lyömään.
Mies muisti sen kaiken ja kuitenkin.
Hän ei tiennyt mitään. Ei tärkeintä.
Ei vastausta kysymykseen "miksi".
Mies ei edes tiennyt, oliko vastausta olemassa, oliko vain asioita, jotka tapahtuvat sattumalta, asioita, jotka vain ovat, eikä niille voi mitään, ei ole muuta mahdollisuutta.

Äiti.

Äitiä mies ei halunnut muistaa, sillä hän pelkäsi, että äiti olisi voinut olla mahdollisuus.
Äideillä, jotka rakastivat lapsiaan, oli halu suojella lapsiaan. Sellaiset äidit olivat mahdollisuus. Ehkä he eivät olisi osanneet vastata kysymykseen "miksi".
He olisivat vain sanoneet "ei".

 

Letut, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Se on parasta mitä tiedän ja kun mummu sanoo, että nyt mennään kahville Gunilla-tädin luo, minun on vaikea pysyä paikallani. Mummu kävelee niin hitaasti, otan häntä kädestä ja vedän varovasti, haluaisin hoputtaa mummua, sanoa, että tule jo, kävellään kovemmin, nopeammin, mutta en voi. Mummu on kiltti, mutta aikuisille ei saa sanoa sillä tavalla. Ei käskeä, ei komentaa.
Mummu on liian vanha.

Lopulta pääsemme perille. Gunilla-tädin eteinen on pimeä ja lämmin ja tunnen vastapaistettujen lettujen tuoksun. No, johan te tulitte, Gunilla-täti sanoo, ja sinullahan on pikkutyttelikin mukana, miten mukavaa. Maistuisiko sinulle letut? Miten minä muistelisin, että sinä pidät letuista ja hilloista.
Minä pidän Gunilla-tädistä, mutta vielä enemmän rakastan hänen lettujaan. Istun keittiössä ja syön, mummu ja Gunilla-täti ovat olohuoneen puolella, kuulen ruusukuppien vaimean kilahduksen lautasia vasten.

***

Kun mummu kertoo minulle, että Gunilla-täti on kuollut, en voi ajatella mitään muuta kuin lettuja, joita en tule koskaan enää saamaan. Tunnen itseni surkeaksi ja minulla on huono omatunto, voi miten minua hävettää, en vaan pysty suremaan Gunilla-tätiä, minua ei itketä lainkaan, ei yhtään, ajattelen vain lettuja, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Joka ilta rukoilen Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi, anteeksi, anteeksi, olen niin paha ja itsekäs.
Rakastan lettuja niin paljon. Lettuja, mansikkahilloa ja kermavaahtoa.

 

 

 

Tyttö istuu ikkunan edessä. Autot hidastavat talon kohdalla, tiessä on töyssy. Se on laitettu siihen sen takia, etteivät lapset jäisi auton alle, äiti on sanonut. Autojen on pakko hidastaa, ja lapset voivat olla turvassa.

Tyttö laskee autoja. Jos kolmas auto on punainen, se tarkoittaa sitä, että isä tulee ajoissa kotiin. Jos peräkkäin tulee kaksi autoa, isä on selvin päin. Valkoisilla, mustilla ja harmailla autoilla ei ole mitään väliä. Niitä tyttö ei laske.

Taksi on kaikkein pahin auto.

Silloin. Mun oli paha olla. Paha. Mä olisin halunnut lyödä, hakata, vihata, mutta mä en saanut. Lyöminen on pahaa. Ei saa lyödä toista, äiti sanoi. Se on rumaa. Ei saa vahingoittaa toista.

Mä yritin olla kiltti. Kiltti. Mä en tehnyt pahaa kenellekään. Mä en ollut niin kuin ne muut. Ne, jotka sanoi vitun lehmä, saatanan lesbo, helvetin huora. Ne. Joka puolella. Luokassa, välitunnilla, koulumatkalla. Silloin.

Mä en satuttanut muita. Mä yritin vaan vihata, mutta se ei riittänyt. Mun viha ei ollut riittävän vahvaa. Ei se nujertanut niitä. Ei se vaientanut niitä. Ne ei olleet hiljaa.

Mä löin, mä hakkasin, mä satutin. Itseäni. Silloin. Viilsin. En syönyt. Hengitin liikaa. Silloin.

Mä kadotin itseni. Nyt mä kokoan sitä mikä joskus oli, mitä mä olin. Pidä mulle peukkuja. Mä oon vasta kaiken alussa.

 

Minä en halua koskaan kasvaa isoksi, isä, mutta jos minä kasvan isoksi, minä menen naimisiin sinun kanssasi ja sitten me ollaan aina yhdessä. Minä teen sinulle ruokaa, isä, ja silitän sinun paitasi, eikä sinun tarvitse osata tehdä kravattiin solmuja, sillä Aina-täti opetti minut tekemään sellaisen solmun, ihan samanlaisen kuin äiti aina teki. Ja kesällä me mennään mökille, isä, ja minä kitken rikkaruohot kasvimaasta ja nypin kuihtuneet kukat pois pensaasta ja yhdessä pestään matot ja nostetaan ne kuivumaan. Minä olen sinun kanssasi aina, isä, enkä minä jätä sinua niin kuin äiti.

Vatsaan sattuu vieläkin. Äiti sanoi, että vatsakipu lakkaa, kun lahjat on jaettu, mutta ei se ole niin. Vatsakipu ei ole lakannut. Tyttö nousee istumaan sängyssä ja kuuntelee hiljaisuutta. Hetkeksi kipu unohtuu. Hiljaisuus tuntuu hyvältä. Hiljaisuus lupaa hyvää.

Paljaat jalat palelevat kylmällä lattialla. Sängyn vieressä on eilen paketista paljastuneet vaaleanpunaiset tohvelit. Tyttö silittää tossuja varovasti, kokeilee poskeaan vasten vaaleanpunaista karvaa. Pehmeys on suloista ja unettavaa. Tohvelit ovat liian suuret, tyttö tuntee sukeltavansa niiden sisään ja hetken aikaa kaikki on pehmeää, pörröistä ja vaaleanpunaista.
Äiti sanoi, että aamutossuissa pitää olla kasvuvaraa. Niiden on mahduttava koko vuosi.

Tyttö kulkee mahdollisimman hiljaa keittiöön. Varpaat puristavat aamutohvelien pohjaa, yrittävät pitää kiinni pörröisestä kankaasta. Vatsaan sattuu taas. Tyttö vetää vatsaan sisään, pullistaa sitä ulos, mutta mikään ei auta. Kipu ei liiku, se ei katoa.

Tossut tarttuvat tahmeaan lattiaan. Tyttö nostelee jalkojaan ja yrittää väistää lasin siruja. Hän katsoo huolestuneena tohveleita. Pörröinen karva on kastunut, takkuuntunut ja tyttöä alkaa itkettää. Vatsaan sattuu entistä enemmän.

Tossut näyttävät vanhoilta ja rumilta.

-Äiti!
-Mmmm.....

-Äiti!
-No, mitä nyt?

-Mitä sä teet, äiti? Mitä sä kirjoitat?
-Tää on juttu yhteen ammattilehteen. Sosiaalialan ammattilehteen. Ja tällä jutulla on kiire, mees leikkiin.

-Tuleeks siit rahaa?
-Tulee, jos mä saan tän kirjoitettua. Rauhassa. Mee nyt leikkiin.

-Mistä siinä jutussa puhutaan?
-Sellaisesta lasten kaltoin kohtelusta, Venäjällä ja muualla. Mee nyt jo, mulla alkaa mennä hermot!

-Ai, sielt missä sä olit kauan? Miks mä en saanut tulla mukaan?

-Sieltä, sieltä. Se oli työmatka, ei sellaiseen voi ottaa lapsia mukaan. Mene leikkimään tai katsomaan deeveedeetä. Mä en nyt todellakaan ehdi olla sun kanssa.

-Mulla ei oo mitään tekemistä.
-Mene nyt, laita joku deeveedee ja katso sitä. Mun täytyy saada tää juttu valmiiksi. Mee jo.

-Mä en....
-Mene jo! Mua ei saa häiritä silloin, kun mä teen hommia. Tää on tärkee juttu, eikä mulla oo nyt aikaa tapella sun kanssa.

-Mutku...
-Ihan totta! Mä oon tosissani! Nyt lähdet siitä! Multa menee hermot! Sä oot ihan mahdoton!

 

Santtu tuli juosten sisään ja heitti oven kiinni. Hengitys vinkui ja sydämen raivoisa syke nosti veren maun suuhun.

-Ei sitä ovea ole pakko paukuttaa! Kuulee vähemmälläkin, että sä tulet.

Santtu yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän pyyhki märät posket kuiviksi kämmenellään, riisui kengät ja meni olohuoneeseen.

-Ei siellä ollut enää niitä tarjouspizzoja, Santtu sanoi. –Ne oli loppu.
-No, sitten sä et syö mitään. Kaapissa ei ole mitään. Onks sulla nälkä? Kai sä söit koulussa?
-Söin, Santtu valehteli.

Vastaus tyydytti äitiä, joka jatkoi television katselua. Santtu istahti sohvan laidalle. Hän katsoi varovasti äitiä ja mietti, uskaltaisiko kysyä. Äiti napsautti kaukosäätimellä television kiinni ja tarttui kännykkäänsä.

-Moi, mitäs kuuluu?

Santtu kuunteli äidin puhelua, yritti arvata, millä tuulella äiti oli. Jos äiti nauraisi, hän uskaltaisi kysyä.

-En mä tiedä, äiti huokaisi ja katsoi Santtua. –Mihin mä Santun paan? Jere ei ota sitä viikonlopuksi, ku sillä on putki päällä, ja mutsi sanoi, ettei se kato kahta viikonloppuu peräkkäin. En kai mä sitä voi yksinkään jättää. Se on sellanen itkupilli muutenkin. Hyvä, että uskaltaa käydä ees ostarilla yksinään.

Äiti otti puhelimen korvaltaan ja katsoi Santtua.

-Minja pyytää mua parille kaljalle ja karaokeen, Santtu. Kyllähän sä pärjäisit sen aikaa yksin, eiks niin? En mä viipyis ku pari tuntii. Kolme korkeintaan. Kyllä sä pärjäät. Sä oot jo sentään kaheksan.
-En mä haluu.

Santtu puri huultaan, jotta ei olisi alkanut itkeä. Äidin kulmat rypistyivät, suu kapeni tiukaksi viivaksi.

-Okei, mä tuun, mut vaan kahdelle, muista se, äiti nauroi puhelimeen. –Puol tuntii. Sii juu.

Äiti pompahti sohvalta ja alkoi kiskoa puseroa yltään.

-Sä oot kahdeksan. Sä pärjäät ihan hyvin yksin sen aikaa. Pienemmätkin lapset on pidempään yksin kuin sä. Mä tuon sulle vaikka pizzan sit baarista, ku mä tuun.
-Mä en haluu olla yksin. En kotona...en mä haluu.
-Älä taas aloita. Katot videoita ja telkkaa. Leikit sen…mikä sen nimi nyt olikaan?

Santtu pidätti hengitystään. Äiti muisti! Ehkä hän nyt uskaltaisi kysyä.

-Zurgo, Santtu sanoi hitaasti. –Sen nimi on Zurgo.
-No, oli mikä oli. Leiki sen kanssa. Sen kanssa sä et oo yksin. Kait sellainen mielikuvituskaveri on sit parempi ku olla yksin.

-Zurgo on totta!
-Joo, joo. Ihan miten vaan. Leikkikää Zurgon kanssa jotain kivaa.

Äiti meni vessaan, Santtu seurasi perästä ja katsoi, kun äiti alkoi lisätä ripsiin väriä pyöreällä harjalla.

-Äiti…Zurgo kysyi…Zurgo kysyi, et voisinks mä lähtee sen kanssa.
-Minne, äiti sanoi lisäten huuliin punaa.

-Sen kotiplaneetalle, Santtu puhui nopeasti. –Sen luo asumaan. Sillä on iso talo tai sen vanhemmilla on ja niillä olis mulle oma huone ja telkka ja me voitaisi mennä Zurgon kanssa samalle luokalle ja sit mul olis kaveri luokalla, eikä mun tarttis kävellä yksin kouluun ja Zurgo lupas puolustaa mua ja me asuttais siellä.
-Joo, kuulostaa ihan kivalta. Kaikkee sä keksit. Kiva leikki.

-Voinks mä lähtee sinne?
-Lähde vaan. Ja nyt mä lähden. Miltä mä näytän, Santtu?

Äiti pyörähti ympäri, mutta Santtu ei katsonut enää äitiä. Hän oli mennyt makuuhuoneen ikkunan ääreen. Ulkona oli jo pimeää, mutta Zurgon avaruusalus näkyi kalpeasti hohtavana valona puitten välissä. Zurgo oli luvannut odottaa häntä.

 

-Tuolla niitä on.
-Mä olisin ihan hyvin voinut mennä Hennan kaa ostaan.

-Höpö, höpö. Ekojen rintaliivien ostaminen on tarkkaa hommaa. Et sinä osaisi.
-Osaisin.

-Ethän sinä edes tiedä, mitä kokoa. Katsotaan, tässä on tällaisia valkosia.
-Mä haluaisin mustat.

-Ei mustia rintsikoita, sä oot vielä lapsi.
-Älä puhu niin kovaa, äiti.

-Mikähän koko olis sopiva? Varmaan 75 tai 70, sä olet aika laiha.
-Äiti, älä niin kovaa.

-En minä puhu kovaa.
-Puhut.

-Enkä puhu. Eikä täällä sitä paitsi ole ketään, jos sinua niin hävettää.
-Miksei me voitu mennä henkkaan ja maukkaan?

-Sittarista saa ihan hyvät. Minä en oikein usko henkan ja maukan laatuun. No niin, pitäisköhän olla A vai AA-kuppi? Sulla on kyllä vielä aika pienet tissit….
-Äiti, älä! Ole hiljaa.

-Ei rintaliivien ostamisessa ole mitään hävettävää. Ehkä A-kuppi olisi parempi, ettei heti jää pieneksi. Nää maksaa sentään viistoista euroa. Mites nää olis? Näis on nätit perhoset.
-Mä en haluu tollasia! Ne on kamalat. Mä haluun mustat. Mennään pois.

-No, ei kai me nyt pois mennä, ethän sä ole vielä sovittanut yksiäkään. Nämä on söpöt, katso, niissä on nallen kuvat, sovitas niitä.
-Älä huuda! Kaikki kuulee!

-Eikä kuule, ja jos kuulee, niin mitä siitä, ei välitetä. Otas nämä, tässä on A ja AA. Sovituskoppi on tuolla. Mä tulen auttamaan.
-Etkä tule! Mä menen ite!

-Et sinä osaa laittaa niitä hakasia. Kyllä sinä tarvit apua.
-Ole hiljaa jo!

-Älä sinä pyydä mua olemaan hiljaa, Oona. Mä oon sun äitis! Mene nyt sovittamaan, mulle tulee jo kuuma. Ota noi molemmat, vaikka mä kyllä luulen, että A on parempi.
-AA onkin sun juttus.

-Mitä? Miten niin? Älä nyt. Ei sitä tarvi kaikille huutaa.

    

 

 

Leikittäis et tää olis menos kouluun. Tää olis ekal luokal.

Se olis äiti. Se tulis herättään tätä mut tää ei haluu herätä. Sit se äiti huutais. Huuda nyt.

Sit tää nousis mut ei haluis aamupalaa ku on paha olo.

Se äiti menis takas nukkumaan. Paa se sinne sänkyyn.

Tää laittais vaatteet päälle. Vaikka ton pinkin teepaidan ja farkut. Anna ne tänne. Noin. Nyt tää olis valmis. Tää ottais repun ja lähtis. Tää ei muistais käydä pissalla eikä tää muistais ottaa avainta mukaan..

 

Se olis nyt sit ope. Ota toi brätzi, se on ope. Se sanois päivää ja tervetuloa ja tää menis istumaan tähän pulpettiin. Tää ei haluu jutella kenenkään kanssa. Tää ois vaan ihan hiljaa.

Se ope antais aapisen ja sanois et kuka osaa kirjoittaa oman nimen saa kirjoittaa sen kirjaan. Tää osaa kirjoittaa mut ei haluu. Täl olis nyt maha kipee.

 

Nää menis nyt sit kaikki syömään. Otetaan nää kaikki brätzit ja laitetaan jonoon. Tehdään pitkä jono ja huudetaan ja otetaan ruokaa.

Tää ei söis. Tän mahaan sattuis ja ois pissahätä mut tää ei tietäis mis vessa on. Se ope sanois et kyllä sun on syötävä ja sitten se ope laittais ruokaa lautaselle ja tää söis mut sitten tää oksentais ja pissat tulis housuun.

Sit nää kaikki naurais ja se ope sanois että et kai sinä ole sairas ja ei sairaana saa tulla kouluun ja mene nyt kotiin.

 

Tää lähtis kotiin eikä se muistais ottaa reppuu koulust. Tää tulis kotiin nyt. Tää joutuis soittaan ovikelloo ku ei oo avainta. Tää soittais kauan ku se äiti vielä nukkuis. Ota nyt se äiti siit. Sit se äiti tulis avaan ovee ja alkais huutaa ja kysyis et eiks tääl saa hetkenkään rauhaa ja miks sä tulit jo nyt koulust ja mee pihalle että saa olla rauhassa.

 

Täl olis vieläkin märät housut kun se menis keinuun pihalle.

 

-Mä en haluu lähtee.
-Älä nyt taas aloita, kulta. Tästä on puhuttu jo ihan tarpeeksi.

-Mä en haluu leirille taas. Mä tulin vast eilen kotiin.
-Höpö-höpö, sinullahan oli hauskaa leirillä. Ainahan sinä olet tykännyt olla leireillä.

-Silloin, ku mä olin pieni. En enää. Mä en oo ollut kotona koko kesänä vielä. Mä haluun jäädä kotiin.
-Höpö-höpö, et sinä voi jäädä yksin kotiin. 12-vuotias on liian pieni olemaan yksin kotona.

-Mä voin mennä Jennan luo. Sen äidille sopii.
-Lapset ei voi keskenään sopia asioista. Minä en ole sopinut mitään Jennan äidin kanssa. Eikä kahdeksi viikoksi voi mennä yökylään.

-Jennankaan ei tarvi lähteä leirille. Ei ees musaleirille, vaikka se soittaa pianoo.
-Niin, niin, mutta sinä lähdet. Sinä et voi jäädä yksin kotiin.

-Miksen mä voi lähteä sun kanssa?
-Siitä on jo puhuttu, Tiia. Häämatkalle ei oteta lapsia mukaan. Jari ja minä menemme kahdestaan.

-Mä voisin mennä iskän kaa mökille.
-Lopeta jo, Tiia. Kyllä sinä tiedät, ettei se käy.

-Mä en tykkää Leenasta.
-Niin, mutta isi tykkää ja ne on nyt Leenan kanssa mökillä.

-Mennäänks me mökille tänä kesänä? Sitten, kun te tuutte Jarin kanssa Roomasta?
-Ei mennä, sinähän lähdet mummon luo kahdeksi viikoksi. Ja sitten minä menenkin jo töihin.

-Mummon luona ei oo mitään tekemistä. Siel ei voi mesettää.
-Kyllä sinä voit olla kaksi viikkoa ilman nettiä.

-Mä en oo mesettänyt koko kesänä! Tänään vaan.
-Ai niin, niinpä. No, sinulla on kaikkea muuta kivaa tekemistä leirillä.

-Mikset sä tule mummon luo, äiti?
-Me tehdään se remontti, kulta. Jari laittaa paneelit kattoon.

-Mä voisin auttaa.
-Ei,  parempi ettet ole täällä. Me tehdään Jarin kanssa se kahdestaan.

-Mä toivon, et koulu alkais jo.
-Sinä olet ihan hassu, kulta, Mene nyt laittamaan se reppu kuntoon. Jari vie sinut leiribussille, kun tulee töistä. Minun pitää alkaa pakata vaatteita Roomaa varten.

-Äiti, miksen mä pääse koskaan leikkimökkiin päikkäreille?
-Ethän sä nukukaan päiväunia.

-Nukkuuks Juha kans?
-Ei kai se nuku, tai mistä minä tiedän. Lukee Sasulle sadun ja sitten Sasu nukkuu.

-Mä haluaisin kans kuulla sadun. Miksen mä voi mennä mukaan leikkimökkiin kuuntelemaan satua?
-Se on poikien juttu, Sanna. Annetaan Juhan nukuttaa Sasu rauhassa. Äidistä on ihan mukava, että Juha hoitaa Sasun nukuttamisen ja Juhakin sanoi, että parempi nukkua siellä leikkimökissä, kun Sasu nukahtaa sinne paremmin.

-Koska me mennään isän luo, äiti?
-Sitten kun mennään kotiin mökiltä. Parin viikon kuluttua.

-Mulla on ikävä isää.
-No, sä näet isän sitten myöhemmin. Ja onhan Juha täällä.

-Ei se oo mun isä.
-No, ei, mutta tykkää susta kuitenkin.

-Meettekste naimisiin?
-En minä tiedä, ei kai tässä mitään kiirettä ole.

-Mä en haluu että te meette naimisiin. Mä haluun isän tänne.
-Voi, Sanna, kyllähän sä tiedät, ettei se käy, kun me ollaan erottu.

-Isi lukis mulle kans. Ei vaan Sasulle.
-Sä taidat olla vähän mustis.

-En oo. Juha on vaan Sasun kanssa aina. Mä en pääse ees saunaan niiden kanssa. Enkä päikkäreille. Eikä Juha opeta mua uimaan. Sasua vaan.
-Ne on niitä miesten juttuja. Musta on vaan kiva, kun Juha jaksaa leikkiä Sasun kanssa.

-Epistä.
-Mä luen sulle, heti kun oon saanut tiskattua. Vähän ajan kuluttua.

-Koska ne tulee sieltä leikkimökistä? Ne on siellä aina niin kauan.
-Sasu nukkuu pitkät päikkärit.

-Mä meen kattoon, onko ne herännyt.
-Älä mene, Sanna, Juha ei tykkää siitä, kun sä kurkit ikkunasta, Sasu voi herätä, kun sä kolistelet siellä. Annetaan poikien olla. No, nyt mä sain tiskattua. Luetaan.

-Voitaisko me kysyä tolta?
-En mä tiedä. Onks sul vielä se lappu tallella?

-On.
-Miten paljon me saatiin? Riittäks rahat?

-Riittää. Äiti antoi kaks euroo ja pulloist tuli yli kymmenen euroo.
-Me ei saada hävittää lappuu.

-En mä hävitä. Ei me voida tolta kysyä.
-Miksei?

-Se näyttää siltä, että se vois soittaa kytille. Tai sossuille.
-Musta se näyttää ihan kiltiltä. Onks sulla vielä se lappu? Me ei saada hukata sitä.

-Joo, toi soittais kyl sossuille.
-Mä tykkäsin niist.

-Kenest?
-Niist sossuist ku kävi leikkimäs meidän kans.

-Oli ne aika kivoi. Mut äiti ei tykännyt niist.
-Ei. Onks sul viel se lappu?

-On.
-Me ei voida mennä himaan ilman kaljaa.

-Ei. Kysytään tolta. Se näyttää silt, et se vois ostaa. Se on vähän kännis.
-Kysy sä. Sä oot vanhempi.

-Aina mä. Sun vuoro välil.
-En mä haluu. Kysy sä.

-Aina mä. Okei.
-Luuleksä, et meil jää rahaa jätskiin?

-Äiti, miks ei saa sanoo PASKA?
-Ei vaan saa. Se on ruma sana. Älä huuda.

-Miks paska on ruma sana?
-Se vaan on. Mitäs sitten? Otetaan kalapuikkoja.

-Suutuksä, jos mä sanon paska?
-Ei se oo kivaa. Ja maitoa.

-Mut jos mä en sanois PASKA, olisikse parempi?
-Olisi se. Istu nyt kärryissä nätisti, ettet putoo. Äläkä huuda.

-Saaks isi sanoo paska?
-Ei isikään saa sanoa. Onks meil nyt kaikki?

-Sanoksä paska?
-En mä sano. Mennään kassajonoon.

-Ei kukaan saa sanoo paska.
-Ei saa. Mitäs jos vaihdettaisiin puheenaihetta? Puhutaan jostain muusta.

-Eiks saa puhua PASKASTA, äiti?
-No, sitä voi puhua välillä jostain muusta. Ja hiljempaa.

-Ei paskasta.
-Hyvä luoja tuota lasta! Kyllä teidän äitinä pitäisi vähän kiinnittää huomiota lapsen kielenkäyttöön, sehän hokee vaan paskaa koko ajan!

-Kuka se oli, äiti?
-Joku täti, pakataan nyt nää kamat.

-Paska täti.
-Niinpä...

 

 

Isä sanoi, että annetaan äidin nukkua. Istuin sängyn vieressä ja olisin halunnut kysyä isältä, missä se vauva on, mutta isä oli sen näköinen, että en uskaltanut kysyä. Ei isä kiukkuiselta näyttänyt, mutta hassu ilme sillä oli. Äidiltä ei voinut kysy vauvasta, äiti oli peiton alla nukkumassa. Äidin käsi vaan näkyi, isä piti äitiä kädestä ja minusta se oli hassua, kun äiti nukkui.

Ikkunan takana paistoi aurinko ja sisälläkin oli lämmintä. Minulla oli pissahätä, mutta en tiennyt, missä vessa on, enkä uskaltanut kysyä. Janotti. Äidin sängyn vieressä oli pöytä ja pöydällä lasi, jossa oli punaista mehua ja pilli.

Äiti nukkui. Äiti oli nukkunut koko ajan, eikä hän ollut katsonut minua, kun isä ja minä tulimme. Minulla oli uusi vekkihame ja valkoiset polvisukat. Äiti oli ostanut ne ennen vappua ja sanonut, että näytin nätiltä, mutta nyt äiti ei katsonut minua. Takissa oli hienot kultaiset ankkurinapit ja vaikka minulla oli kuuma, en halunnut riisua takkia pois.

Isä päästi äidin kädestä, peitteli äitiä paremmin ja sanoi, että lähdetään kotiin. Minua alkoi itkettää. Isä taputti äitiä, joka nukkui peiton alla ja minä sanoin äidille hei. Kävelin isän perässä, sairaalan käytävä oli pitkä ja kesti kauan ennen kuin pääsimme ulos.

Ulkona ei näkynyt ilmapallokauppiaita. Ilmapalloja myytiin vaan torilla, tiesin sen, mutta kuitenkin katsoin tarkkaan joka puolelle. Ehkä joku kauppias olisi vasta matkalla, kävelisi meidän ohi ja ehkä isä ostaisi sen pallon.

Isä jäi seisomaan kadun kulmaan. Minä pysähdyin myös, vaikka en tiennytkään, miksi me jäimme siihen seisomaan. Bussipysäkille oli vain lyhyt matka ja bussi voisi tulla koska tahansa. Isä katsoi minua ja kysyi, jaksaisinko minä kävellä torille asti. Kävely tekisi hyvää meille molemmille ja torillahan niitä ilmapalloja myydään. Nyökkäsin ja isä tarttui minua kädestä. Isä hymyili ja sanoi, että kävellään hitaasti, mikäs kiire meillä on. Eivät ne pallot lopu kesken. Nythän on vappu.

 

 

Tyttö istuu tuolilla basaarikojun edessä. Hän katsoo maahan, ei halua nähdä kauppiaita, joiden huudot leijuvat sakeana sumuna basaarikujalla. Tyttö istuu, sormet hypistelevät hikistä helminauhaa kaulassa. Äiti viipyy ja tyttö kuulee äidin tiukan äänen selkänsä takaa.
Tinkiminen kestää kauan.

Tyttö vihaa tinkimistä. Hän ei pidä kauppiaiden äänistä, kimeistä huudoista, itkusta, kun äiti ei suostu maksamaan pyydettyä hintaa. Miesten äänet karmivat tyttöä, hän ei ymmärrä heidän englantiaan, hän pelkää, että he tekevät jotain pahaa, suuttuvat äidille, eivät päästä äitiä pois kojusta.

Äiti on selittänyt tytölle, että kaikki on vain näytelmää, oikeasti ei tapahdu mitään pahaa, tämä on vain tapa tehdä kauppaa täälläpäin maailmassa, että ensin on huudettava ja itkettävä ja tartuttava hihasta ja juotava teetä ja istuttava alas ja sitten, pitkän ajan kuluttua, kauppa solmitaan, ostos kääritään paperiin, paperi sujautetaan kahisevaan muovipussiin, äiti ojentaa rahat ja hymyilee kauppiaalle.
Äiti pitää tinkimisestä.

Vihdoin äiti tulee basaarista tuoksuen santelipuulta, hameen helman kultaiset korut kilisevät. Äiti heiluttaa muovikassia kädessään ja nauraa, tarttuu tyttöä kädestä, kiskaisee ylös ja painaa suukon tytön otsalla.

Hengityksessä häivähdys minttua.

Äiti itki, mut ei se sanonut, ettei mun tarvi mennä kouluun. Se laittoi takin mun päälle ja sitoi kengännauhat ihan niin ku mä olisin viel pieni. En mä oo, vaik mua välil itkettää. Tänään mä en aio itkee, mä en saa itkee, mun on oltava silleen itkemättä. Vaikka se tekis mitä vaan.

Mä en aio itkee, enkä mä kerro äidille vaikka mulle tehtäis mitä vaan, sillä sitten äiti taas itkee ja soittaa opelle ja rehtorille ja kaikille ja kysyy, et haluisko ne tulla työpaikalle ja työkaverit haistattelis ja sit äiti sanoi reksille huora ja lesbo ja mua alko vähän naurattaa, mut sit mä aloin taas itkee.

Äiti sanoi, ettei aikuinenkaan mene töihin silleen, et se pelkää saavansa turpiin, eikä kukaan työkavereista sano toista aikuista huoraks ja lesboks ja töni. Äiti sanoi, ettei aikuiset sietäis sellaist, eikä lastenkaan tarttis sietää.

Mee kouluun, äiti sanoi, ei se jota kiusataan jää kotiin, vaan sille kiusaajalle pitää tehdä jotain, laittaa vaikka hoitoon tai jonnekin, mutta ei vankilaan, koska se on liian nuori.

Äiti itki ja se antoi mulle repun ja sanoi et muista hengittää rauhallisesti, ei se tee sulle enää mitään, sen vanhempien kanssa on puhuttu ja reksin ja open ja se ei enää kiusaa sua. Älä pelkää.

Tyttö istuu hotellin aulassa, yrittää käpertyä mahdollisimman pieneksi, hävitä pehmeiden tyynyjen sekaan, kadota näkymättömiin. Hän vetää huppua silmiensä suojaksi. Hupun alla on kuuma, mutta lämpö ei haittaa, kukaan ei saa nähdä häntä.
Hän on ruma.

Äiti seisoo vastaanottotiskin ääressä, on kaivanut suuresta repustaan lompakon esiin, löyhyttelee seteleillä ja kääntyy välillä katsomaan tyttöä. Tyttö tuntee äidin katseen ja vetää huppua syvemmälle kasvojensa eteen.

Tytön otsatukka on liian pitkä, hiukset ovat rasvaiset ja hän on ruma. Rumuus tunkeutuu ihohuokosten läpi, tyttö hikoilee ja yrittää olla kuulematta ympärillä olevien ihmisten ääniä, kieliä, joita hän ei ymmärrä. Kaikki nauravat ja tyttö tietää miksi. Kaikki nuo ihmiset, joiden kirkkaat vaatteet heijastavat jokaista sateenkaaren väriä, nauravat hänelle. Heidän ruskeat ihonsa, mustat silmänsä ja kiiltävät, mustat hiuksensa vetävät kaiken valon puoleensa ja jättävät tytön yksinään pimeyteen. Yksikään heistä ei ole ruma.

Huppu nykäistään tytön kasvoilta ja tuntematon mies kumartuu tytön puoleen. Mies sanoo jotain, mutta tyttö ei saa selvää hänen sanoistaan, ei tiedä, mitä kieltä mies puhuu. Mies istuutuu tytön viereen sohvalle, puhuu ja hymyilee. Tyttö etsii katseellaan äitiä, mutta tämä ei huomaa häntä. Mies vaikenee ja odottaa selvästi tytön vastaavan hänelle jotain. Tyttö ei pysty puhumaan.

Äiti tulee heidän luokseen. Mies hymyilee äidille, sanoo jotain ja äiti vastaa. Tyttö haluaisi vetää hupun uudelleen päähänsä, mutta kädessä ei ole voimaa. Mies puhuu ja katsoo kysyvästi äitiä. Äiti kumartuu tytön puoleen ja sanoo miehen kysyneen tytön ikään. Yksitoista, tyttö kuiskaa, kurkku on karhea ja hän haluaisi juoda, mutta vesipullo on äidin repussa. Sano se englanniksi, äiti pyytää, kyllä sinä osaat. Tyttö laskee mielessään ja vastaa. Mies nyökkää, puhuu jälleen muutaman sanan ja äiti kertoo miehen pyytäneen tyttöä arvaamaan oman ikänsä. Tyttö kohauttaa harteitaan, ei hän tiedä, mies näyttää vanhalta, ei niin vanhalta kuin äiti, mutta vanhalta kuitenkin. Aikuiselta. Ehkä kaksikymmentä. Twenty.

Mies pudistaa päätään, hymyilee ja sanoo jotain nopeasti, niin nopeasti, ettei tyttö taaskaan ymmärrä. Äiti kuuntelee tarkkaavaisesti ja kertoo tytölle, että tyttö arvasi väärin. Mies on kaksitoista vuotta vanha ja haluaa mennä naimisiin tytön kanssa, koska tämä on niin kaunis.

Mies nousee sohvalta, sipaisee tytön hiestä kostuneita hiuksia, hymyilee vielä kerran ja lähtee hissien luo. Tyttö jää katsomaan miehen perään, eikä huomaa, kun äiti riisuu häneltä hupparin ja taittaa sen käsivarrelleen. Äiti kysyy maistuisiko tytölle nyt jäätelö, heillä on jälleen paikallista valuuttaa ja hotellin kahvilasta saa jäätelötuutteja.

Tyttö hymyilee.

Jesse istui keinussa, kun Jonna tuli päiväkodin pihaan. Päiväkodin täti seisoi keinun vieressä.

-Lähdetään Jesse kotiin.
-Äiti ei sitten tullutkaan hakemaan?

Jonna pudisti päätään ja tarttui Jesseä kädestä.

-Pärjäättekö te nyt ihan varmasti kahdestaan? Äiti ei sanonut mitään, että sinä tulisit hakemaan Jesseä. Voinkohan minä nyt päästää teitä menemään?
-Äiti sanoi että tarhasta voi soittaa sille jos tarvitsee. Se ei ehdi tulla.

Jonna katsoi maahan puhuessaan ja toivoi, että täti antaisi heidän mennä. Hänellä oli pissahätä ja hän halusi nopeasti kotiin.

-Onks äiti nukkumassa? Jesse kysyi.
-Shhh.

Jonna puristi Jessen kättä tiukemmin.

-No, menkää sitten, mutta varovasti. Ja hyvää viikonloppua. Hei-hei, Jesse.

Jonna ja Jesse lähtivät pihalta. Jonna käveli nopeasti ja veti Jesseä perässään.

-Tuu nyt, mulla on kaamee pissahätä.
-Älä revi.

-Pitää ottaa sun kurahousut pois ennen kuin mennään sisälle, muuten äiti hermostuu. Sä oot ihan kurainen.
-Me hypittiin lätäkössä. Onks äiti nukkumassa?

-Tuu nyt. Multa tulee pissat housuun. Sä oot kamalan hidas. Ja kurainen. Äiti kyllä hermostuu. Miks sun pitää aina sotkee sun vaatteet?
-Me leikittiin. Miks sä itket?

Pissa oli lämmintä ja hetkeksi Jonnan itku lakkasi. Tuntui hyvältä, kun ei paleltanut.

 

-Mä tuun hulluksi. Ihan totta. Koko päivän sama juttu. Ei, ei, ei, ei!
-Jaa.

-Just jaa. Mennäänkö ulos? Ei. Puetaanko? Ei. Syödäänkö? Ei. Päikkäreille? Ei. Ihan koko päivän!!! Ei, Ei, EI! Se ei osaa muuta sanoa. Mä en jaksa vääntää joka asiasta, en, en, en. Mä tuun hulluksi. Mun on pakko saada olla hetki rauhassa, muuten mä halkean.
-No…jos me vaikka lähdetään jonnekin vähäks aikaa?

-Hah. Et sä saa sitä lähteen mihinkään. Se sanoo kaikkeen ei. EI!
-Tuus tänne riiviö. Mitäs sanot, lähettäiskö me vaikka mäkkärille? Syömään hampparia ja katsomaan, mikä on viikon lelu?

-Joo!

-Mä en aio hankkii lapsii ku mä tuun isoks.
-Kyllä mä vaan.

-Se on ihan hullua. Lapsist ei oo muuta ku haittaa. Vauvatkin huutaa ihan koko ajan, kun ne syntyy, eikä kukaan saa nukuttua ja sit sitä vauvaa pitää kantaa koko yön ja päivän. Ja se synnyttäminenkin on kamalaa.
-Millai?

-Se sattuu niin paljon että tekis mieli tappaa itsensä. Miehet pääsee helpommalla. Niiden ei tartte synnyttää. Ne vaan tulee iseiks ja sit ne lähtee pois ja sit äiti jää yksin ja joutuu kantamaan sitä vauvaa ihan yksin kaikki yöt.
-Kamalaa.

-Lapset on kamalii. Ne ei ees tottele vaan tekee äidin hulluks ja sit äiti hermostuu ja alkaa huutaa ja sit se itkee ja sanoo et se lapsi on koko ajan tiellä. Ei niinku ulkona vaan sisällä tiellä. Eikä äiti pääse pakoon vaikka sen tekis mieli hypätä ikkunasta.
-Kamalaa. Siin kuolee.

-Niin kuolis, jos hyppäis. Ja sit ne lapset kiusaa äitii ihan tahallaan niin ettei se äiti saa olla yhtään rauhassa ja koko ajan pitää vaan tehdä sille lapselle kaikkee. Ruokaa ja sellaist. Hetkeekään se ei saa olla rauhassa. Se äiti, ku se lapsi on tahallaan ilkee.
-Mut jos se lapsi leikkis ihan hiljaa tai kattois videoit.

-Niin kai, mut ei lapset oo koskaan hiljaa. Ja sit ku on lapsia, niin ei voi tehdä sitä mitä haluaa, koska sitä lasta ei voi jättää yksin, eikä kukaan muukaan haluu hoitaa sitä. Mummotkaan ei hoida lapsia ku ne vaan käy Tallinnassa ja Espanjassa matkoilla. Ja ite ei pääse minnekään ku on äiti. Koska on se lapsi ja on siin kiinni silleen niinku.
-Mää en oo koskaan käynyt Tallinnassa.

-En mäkään. Mutta me päästään sinne sit ku me ollaan aikuisia. Kuhan ei vaan tuu lapsii meille.

EDIT 21.11. klo 17.06:

Vuodatus toimii jälleen suhteellisen hyvin, joten siirryin varapesästä takaisin tänne. Allaolevan tekstin kommentit ovat luettavissa täällä.

Riina kuuli itkua makuuhuoneesta, kun hän tuli kotiin. Hän pudotti repun eteisen lattialle.

-Äiti?

Itku yltyi. Riina riisui kengät, asetti ne huolellisesti kenkätelineeseen, ripusti takkinsa naulakkoon ja otti reppunsa lattialta.

-Äiti, mikä sulla on? Ootsä kipeä?

Äiti makasi sängyllä, selin Riinaan. Riina meni sängyn luo, istuutui ja odotti. Äiti kääntyi ja Riina näki, että äiti oli itkenyt jo jonkin aikaa. Äidin silmät olivat punaiset ja turvonneet, posket märät kyynelistä ja suu vapisi.

-Ootsä kipeä? Mistä koskee?
-Sydämeen. Mun sydän on särkynyt. Se saatanan paskiainen…voitsä kuvitella, se laittoi mulle tekstarin ja sanoi, että sori, mutta me ei voida nähdä nyt viikonloppuna, kun sen mutsi on saanut jonkun kohtauksen ja sen täytyy lähteä sinne. Sen mutsin luo.

Äiti nousi istumaan ja kaivoi kännykän tyynyn alta.

-Kato nyt. Helvetin paskiainen. Mä vihaan sitä.
-Onks Markun äiti kuollut?

-Markun? Mistä sä puhut? En mä tiedä Markun mutsista mitään. Jarin äiti on saanut jonkun kohtauksen. Se Jari, jonka mä tapasin kaks viikkoo sitten. Kyllä mä sulle kerroin. En mä oo enää Markun kanssa.
-Jos se vaikka kuolee.

-Kuka?
-No se Jarin äiti. Jos se lähti sen takia, Riina sanoi, kaivoi repusta nenäliinan ja antoi sen äidille.

-Jos se edes on saanut mitään kohtausta, äiti sanoi pyyhkien poskiaan. –Mä en luottaisi siihen jätkään yhtään. Miten se saattoi tehdä mulle näin, mehän oltiin sovittu jo, että mennään tanssimaan ja…mä en jaksa. Mulla on niin ikävä sitä.

Äiti alkoi itkeä uudestaan. Riina taputti pehmeästi äidin olkapäätä.

-Äiti, älä itke. Kyllä se kohta soittaa sulle ja kertoo, että sen äiti voi hyvin ja se tulee tänne. Älä itke. Mä keitän sulle vaikka kahvia. Tuu keittiöön.
-Kahvi vois maistua. Mä en ehtinyt juoda duunissa, kun se tekstari tuli ja mun oli pakko lähteä himaan. Mä en voinut enää jäädä loppupäiväksi, mua itketti niin.

-Mä keitän ennen ku mä lähden.
-Mihin sä menet?

-Mä meen Jennan luo yökylään, sä lupasit. Se on saanut sen marsun.
-Et sä voi nyt lähtee! Mä en kestä olla yksin. Mä en kestä. Kaikki jättää mut. Älä mee.

-Sä lupasit….
-Sä voit mennä Jennan luo joku toinen kerta. Älä mee tänään. Älä jätä mua yksin, Riina.

Luokassa oli levotonta niin kuin aina Lapamadon tunnilla. Lapamato itse seisoi selin luokkaan, kirjoitti liitutaululle vuosilukuja, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Kaikki odottivat.

Vihdoin Lapatossu kääntyi ja antoi katseensa kiertää ympäri luokkaa. Hailakkaiden silmien vaikutus oli lamaannuttava, luokka hiljeni, oppilaiden levottomat jalat pysähtyivät, hermostuneet kädet valahtivat liikkumattomiin syleihin.

Lapamato tuijotti. Hän nuolaisi huuliaan ennen kuin puhui.

-Simo, tulepa mukaan karttahuoneeseen. Saksojen kartta unohtui.

Kukaan ei liikahtanut, kun Simo nousi ja lähti Lapamadon kanssa luokasta. Kukaan ei puhunut. He kaikki välttivät katsomasta toisiaan.

Syyskuussa illat olivat pimeitä, niin pimeitä, että tähdet näkyivät paremmin kuin koskaan. Niin isä sanoi, kun otimme makuupussit ja makuualustat ja lähdimme laiturille. Pikkuveli olisi halunnut jäädä mökkiin, mutta isä ei antanut, sanoi, että veikan aika tulisi pitkäksi. Tule vain mukaan, isä sanoi ja otti veljeä kädestä. Tämä on viimeinen viikonloppu mökillä tänä vuonna, kohta tulee talvi, eikä tänne ole enää tulemista.

Kuljimme peräkkäin laiturille, isä edessä taskulamppu kädessään. Piti astua varovasti, sillä silmät eivät nähneet muuta kuin mustaa. Nyt seis, isä sanoi, muuten pudotaan järveen. Isä levitti makuualuset laiturille, ryömimme makuupusseihin ja jäimme odottamaan, että silmät löytäisivät tähdet. Laituri tuntui kovalta selän alla. Nenänpäässä tuntui kylmältä, mutta korvia ei palellut. Isä oli sitonut lakin tiukasti.

Laituri keinui hiljaa. Jostain kaukaa kuului kuikan iltalaulu. Tähtiä oli satoja, ei, tuhansia, miljoonia ja yhtäkkiä koko musta taivas oli täynnä tuikkivaa valoa. Tähdenlento! pikkuveli huusi, mutta isä sanoi, että se on satelliitti, mutta että jos me makaisimme aivan hiljaa, voisimme ehkä nähdä tähdenlennon. Muistakaa toivoa.

Onko tuo Otava, kysyin isältä, tuo tuolla? Ja tuo, tuo on Pohjantähti, eikö niin? Isä ei vastannut. Pikkuveli kierähti minua vasten ja kuulin, että hän tuhisi hiljaa. Veikka nukkuu, isi, kuiskasin. Annetaan nukkua, isä vastasi, onko sinun kylmä?

Linnunrata oli hohtavan valkoinen. Se näytti ihan hattaralta, jonka isä oli kesällä ostanut Linnanmäeltä. Hattarataivas.

Isä? Luuletko sinä, että äiti näkee nämä samat tähdet? Luuletko, että hän katsoo taivasta juuri nyt? Luuletko, että jos tulee tähdenlento, hän toivoo, että olisi kotona? Meidän kanssamme? Että hän ei olisi koskaan tavannut Raimo-setää? Että hän ei olisi koskaan lähtenyt pois?

Makasimme kauan laiturilla. Yö tuli mustemmaksi ja tähdet näkyivät yhä kirkkaampina, mutta yksikään tähti ei lentänyt sinä yönä.

Tytöt istuutuivat Hennan viereen aidalle.

-Mitä sä piirrät? Sä piirrät aina. Näytä.

Henna puristi lujasti piirustusvihkoaan käsissään.

-Koska ne hautajaiset on?

Henna katsoi vihkoa. Sen kulmat olivat käpristyneet.

-Hautajaiset…ei kukaan ole kuollut, ei meillä ole hautajaisia.
-No, miks sulla sitten on sun mummon kengät, jos se kerran ei oo kuollut? Noi on mummokengät.

Tytöt hyppäsivät alas aidalta. Kun Henna nosti katseensa, hän näki tyttöjen kävelevän käsikynkkää opettajan kanssa ympäri pihaa. Välituntia oli vielä jäljellä.

 

-Kuinka monta kertaa mun täytyy sanoa?
-Viisi kertaa…

-Mitä sä sanoit?
-Kuurokin vielä…

-Että mitä? Mitä sä sanoit?
-En paljon mitään.

-Nyt syömään ja heti.
-Ihan kohta.

-Ei kun nyt. Mä en tee turhaan ruokaa. Syömään.
-Miks sä aina huudat?

-Koska täällä ei tapahdu mitään, ellen mä huuda!
-No, ei täällä tapahdu muutenkaan. Mitään.

-Mitä sä sanoit?
-En mitään. Sä kuulet harhoja.

-Mä tulen hulluksi!
-Sä olet jo hullu, mutsi.

Essi katsoi äitiä, joka kiskoi mustaa toppia ylleen.

- Ei kai tää oo liian kiree? Kiiti lainasta. Oletsä ihan varma, ettet sä tarvi tätä ite?
- Mä en lähde sinne. Johan mä sanoin.

Äiti pöyhi hiuksiaan, veti mustan nahkatakkinsa ylleen, kiskoi buutsit jalkaansa ja katsoi itseään peilistä. Pikkusisko tuli eteiseen.

- Mä alan lähtee, Enni-kulta. Olkaa kiltisti. Molemmat. Moido!

Tytöt tuijottivat hetken ulko-ovea, jonka äiti oli paiskannut kiinni.

- Tavalleko se oli menossa? Enni kysyi.
- Sinne.

- Eiks sun pitänyt mennä sinne kans?
- Piti. Ensin.

Tytöt menivät keittiöön ja istuutuivat pöydän ääreen.

–Onks meil mitään safkaa? Enni kysyi katsoen varovasti isosiskoa.
- En mä tiedä.

- Tilataan pizzat. Mulla on rahaa. Onks sulla?
- Ei. Mä ostin sen ceedeeboksin. Sekin vielä.

- Mitä siitä? Eiks se oo hyvä?
- On se, vittu ku pääsis kuuntelemaan. Mutsi omi senkin. Se on roudannut kaikki mun levyt huoneeseensa, Essi sanoi.

- Olis aika kätevää, jos se kuuntelis vaikka Paula Koivuniemee. Tai jotain sellaista. Mut ei.
- Ei niin, Essi ärähti. –Mä en kestä. Nyt se tanssii koko saatanan illan ja siel on Kata ja Ani ja Jesse ja muut. Kaikki näkee sen taas.

- Onneks se ei tuu koulun discoon, Enni huokaisi tyytyväisenä.
- Se ei tykkää Britney Spearsista. Vielä. Odota vaan.

ei se auta
ei auta ei auta ei ei

pakoon ei pääse
ei ei ei
juoksejuokse

irronnut jalkasi raunioissa

juokse pakene piiloudu

kaiva tiesi luhistuneen talon alta
jaksa
juokse

jalattomana
hengettömänä

sananvapauden nimissä raiskaamme sinut
olemassaolomme nimissä
tapamme sinut

ilmaisku on kohta ohi
kaikkihan on ohi
osaltasi

pahoittelumme

 

Miten se jaksaa tyrkyttää. Eikö se tajuu, että ihmiset ottaa mitä ne haluu, miks sen pitää koko ajan hokee ottakaa nyt, ottakaa nyt. Antaisi ihmisten olla rauhassa, antaisi mun olla rauhassa. Mä en syö mitään, en vaikka se sanoisi mitä tahansa. Syököön itse omat kakkunsa. Ja kyllä se syökin. Helvetti, että se on paksu, läskiä ja rasvaa ja paksu, paksu, paksu. Ja miks se käyttää noin avonaista puseroa, eiks se tajuu, että kaikki näkee sen tissit. Ja sen hame on liian lyhyt, sen perse liian leveä ja sen jalat on kaameat. Ei sen pitäis käyttää tollaisia korkkareita, se vaappuu ja heiluu ton helvetin tarjottimen kanssa ja sen tissit putoo just. Mä en kestä. Miten mulla on tollanen mutsi. Miks se ei voi olla niinku Niinan mutsi.  Niinan mutsi tilas ripareihin pitopalvelun, salaattia oli monta lajia, ei mitään helvetin voileipäkakkua ja vitun cocktailpiirakoita, eikä se tyrkyttänyt mitään kenellekään, ei se itekään syönyt mitään, eikä pakottanut Niinaa syömään, eikä se sanonut mitään, ku me mentiin vessaan oksentamaan salaatin jälkeen, sanoi vaan, että vetäkää se vessa sitten kunnolla. Se oli ostanut laittia mua ja Niinaa varten. Mutsi ei koskaan osta laittia.

Kohta se tulee ja sanoo, että syö nyt ees vähän kakkua, ettei mummi ihmettele, että miten sä et nyt mitään syö ja ei tässä hedelmäkakussa ole paljon kaloreita, ku sehän on melkein vaan hedelmää. Se on niin helvetin tyhmä. Tyhmä ja läski, se haiseekin rasvalle. Mä vihaan sitä, mä en haluu koskaan tulla samanlaiseks, en koskaan. Mä en kehtais elää, jos mä olisin niinku se. Mä häpeisin liikaa. Mua hävettää nytkin. Ei se oo mun mutsi. Se on joku saatanan läskikasa, joka vie kaiken tilan, eikä täällä voi enää hengittää, ku ilma on täynnä rasvamolekyylejä ja ihra-atomeja ja läskikaasua. Mä kuolen. Se tappaa mut. Ihan varmasti, se tappaa mut hajullaan. Ihan ku se ei ees pesis itseään kunnolla. Se haisee hielle ton läskin takia ja verelle, koska sillä on nyt moonikset ja sen hiukset on rasvaset. Tartteks sä oolveissejä se kysy tänään, koska sul on viimeks ollut kuukautiset, mä en muista, ostanko mä kaupasta. Vittu, et se on tyhmä. Ostaa vaan, mä sanoin, tuo kaks pakettia. Ettei lopu heti.

Mä vihaan sitä, mutta helpompaa, et se luulee, et mulla on vielä kuukautiset. Mitä vähemmän se tietää, sitä helpompaa. Jos mä kuolisin, olisi kaikkein helpointa.

Mene muualle.
En minä nyt jaksa, mene pois.
Saatanan idiootti, mitä sä teit?
Pää kiinni.
Älä aina valita.
Nyt pää tyynyyn niin kuin olis jo!
Lopeta toi.
Ei mulla ole aikaa.
Mitä sä itket, lopeta jo.
Sä käyt hermoille!
Kun ei koskaan saa olla rauhassa!!
Miks sun täytyy olla tollainen?
Turpa kiinni!
Ei siellä ole mörköjä, mene nukkumaan.
NYT!
Älä möykkää!
Helvetti, mä en kestä tätä.
Oma vikasi, mitäs hyppäsit.
Ole hiljaa!
Häivy!
Ei nyt.
Ei.

Juha ei katsonut todistusta, vaan taittoi sen keskeltä kahtia, toinen taitos, kolmas. Sen pienemmäksi paperia ei saanut. Hän istui pulpetissa ja odotti, että opettaja antaisi luvan lähteä kotiin. Ympäriltä kuului luokkakavereiden ja heidän vanhempiensa ääniä. Luokassa oli outo tuoksu, tuoksu, joka ei kuulunut kouluun. Monet olivat tuoneet opettajalle kukkia ja melkein kaikki tytöt olivat saaneet vanhemmiltaan pitkävartiset ruusut.

Vihdoin opettaja toivotti hyvää kesää ja luokka nousi hälisten pulpeteistaan. Juha otti takin taskusta lippiksen ja veti sen päähänsä. Hän kokeili kädellään verkkareiden taskua, kaksi euroa oli vielä tallessa. Mummo oli antanut rahan hänelle ja sanonut, että hän voisi kevätjuhlan jälkeen mennä ostarille. Osta vaikka jäätelöä, mummo oli sanonut. Tai jotain muuta hyvää.

Aurinko paistoi ja ostarilla olevan ravintolan terassilla oli jo paljon ihmisiä. Juha vilkaisi täysinäisiä pöytiä aurinkovarjojen alla, katse löysi etsimänsä.

- Juha!

Hetken Juha ajatteli vain kävellä ohi, olla kuulematta, mutta koskaan ei voinut tietää, millä tuulella isä oli. Se saattoi vaikka juosta perässä ja repiä kädestä, jos sillä oli omasta mielestään jotain tärkeää asiaa. Tai se saattoi istua paikallaan ja jatkaa puhumista muiden äijien kanssa.

- Todistus sitten tuli, isä sanoi. – Kai sä pääsit luokalta? Näytäs.

Juha kaivoi taitetun todistuksen taskustaan ja ojensi sen isälle. Isän käsi ei tärissyt pahasti, se oli tullut terassille vasta vähän aikaa sitten. Isä avasi todistuksen, katsoi sitä, eikä sanonut mitään. Pöydässä oli yksi vapaa tuoli, mutta Juha ei halunnut istuutua. Isän kaverit jatkoivat puhumistaan, eivätkä olleet kiinnostuneita Juhasta tai todistuksesta.

Isän hiljaisuus alkoi pelottaa Juhaa. Hän vilkaisi varovasti isän kasvoja, valmiina juoksemaan, jos näkisi isän silmien kaventuvan ja suun aukenevan huutoon. Isä ei kuitenkaan huutanut. Hän oli sulkenut silmänsä ja näytti melkein nukkuvan.  

- Tää on…tää on helvetin hyvä.

Isä avasi silmänsä ja katsoi Juhaa, pakotti pojan vastaamaan katseeseensa. Isän silmät olivat hassun näköiset, vetiset ja punaiset.

- Haluutsä pizzaa? isä kysyi taittaen todistuksen jälleen pieneksi ja tiukaksi paketiksi. – Niin ku todistuksen kunniaksi, meinaan…

Juha pudisti päätään. Hän ei pystynyt sanomaan mitään, kurkku oli liian kuiva ja karhea.

- Et haluu? Niin no, kellohan ei oo vielä paljon mitään, ei kai sul oo vielä nälkä, eikä keittiökään taida olla vielä auki. Mutta sitten myöhemmin, tuu vaikka uudestaan.

Isä puhui hitaasti ja vähitellen hänen silmänsä siirtyivät pois Juhasta, kiinnittyivät kaljalasiin ja hän vaikeni nostaessaan lasin huulilleen. Juha katsoi, miten isä tyhjensi lasin yhdellä siemauksella, miten isän käsi pyyhki suupieltä. Isä kumartui äijien puoleen ja Juha lähti terassilta. Käsi löysi taskusta kaksieurosen ja jäätelön maku tuntui jo huulilla.

 

 

Puhelin soi juuri, kun Heidi oli saanut lapset rauhoittumaan sänkyyn. Hän sieppasi kännykän käteensä, vastasi ja kuunteli samalla, alkaisiko lastenhuoneesta kuulua meteliä.
Ei mitään.

- Oletko sä siellä?
- Olen mä, Heidi vastasi. –Mä sain just lapset nukkumaan. Mitä kuuluu?

- Mulla on kaks lippua lauantaiksi  Yön konserttiin! Haluutsä toisen lipun?
- Haluunko??? Totta kai. Mutta…nyt lauantaina?

- Niin, nyt lauantaina, ylihuomenna.
- En mä voi. Mulla on lapset. Ne oli just viime viikonloppuna Jakella.

- No, eiks se voi ottaa niitä nyt sitten kuitenkin? Yhdeksi illaksi?
- Mä en haluis pyytää, ku sit mun täytyis pitää lapset kaks viikonloppua peräkkäin. Jakke ei anna mitään ilmaseks.

- No, mites sun mutsis? Eiks se vois ottaa lapsii?
- Ei se ota. Se piti niitä edellisviikonloppuna, silloin kun mä kävin Tallinnassa. En mä saa niitä minnekään. Ei kukaan haluu niitä ottaa. Helvetti, mut tekis kyllä mieli nähdä Yö, mutta mihin mä pistän lapset? Ei kukaan jaksa niitä molempia.

- Laita vaikka laatikkoon.
- Hehheh, hyvä juttu. Joo, mä laitan ne laatikkoon ja laatikon kiinni teipillä. Ja laatikon mä vien kellariin. Eivät karkaa.

- Yritä nyt keksii jotain tai sit mä annan sen toisen lipun Jennille.
- Mä yritän, mä yritän, helvetti, kun aina saa miettiä, mihin ne laittais. Mä oon välillä niin väsynyt sumplimaan näitä juttuja ja miettimään. Mut kyl mä keksin jotain, jos en muuta, niin mä lähetän ne Timbuktuun.

Heidi laski kännykän pöydälle ja huokaisi.

- Missä se Timbu on?
- Mitä? Nyt nukkumaan niin ku olis jo!

- Mä en haluu laatikkoon. En haluu!

Olli ei halunnut lähteä pikku-Berliiniin. Äiti oli kieltänyt heitä menemästä sinne ja sitä paitsi heidän piti pysyä pihalla, kun äiti oli pesutuvassa.

- Jänishousu, Pekka sanoi. – Juostaan sinne nopeasti. Niiltä saa tupakkaa ja rahaa.
- Miksi? Miksi ne antaa rahaa?

Isoveli sylkäisi pensaaseen ison mällin katsoen samalla, ettei äitiä näkynyt pesutuvan ovella. Olli veti poskiaan lommolle, yritti saada sylkeä aikaan, mutta häntä alkoi vain yskittää.

- No, jos ne pyytää hakemaan vaikka sitruunasuudaa kaupasta, Pekka sanoi. – Vikke oli saanut viisitoista markkaa, kun se oli käynyt hakemassa kaksi pulloa. Ja tupakkaa lisäksi.
- Mutta jos äiti huomaa? Se sanoi, että meidän pitää tulla heti, kun se huutaa.
- Lakanoiden kantaminen on akkojen hommaa.
- Niin, mutta…

Pekka hyppäsi aidalta ja katsoi Ollia.

- Mennään.

Isonveljen sana oli käsky, joten Olli pudottautui maahan Pekan viereen. Pojat vilkaisivat pesutuvan harmaita ikkunoita ja lähtivät juosten pihalta.

Sotilas seisoi pikku-Berliinin edessä, nojasi seinään ja poltti tupakkaa. Pojat löivät jarrut pohjaan ja jäivät tuijottamaan miestä. Olli perääntyi Pekan taakse.

- Sillä ei ole pyssyä, Olli kuiskasi. –Ei se ainakaan sitten ammu.
- No, ei tietenkään! Miksi se ampuisi?

Sotilas heitti natsan maahan ja talloi sen sammuksiin saappaan korolla.

- Was wollen sie?
- Mitä se sanoo? Olli kysyi.
- Mistä minä tiedän. En minä osaa saksaa.
- No, miten se Vikke sitten? Miten se sai ne rahat?

Sotilas otti takkinsa taskusta lompakon, avasi sen ja otti esille setelin.

- Se on viisikymppiä!
- Älä huuda! Pekka ärähti. – Pelästyy vielä ja laittaa rahan pois.

Kaksi pitkää askelta ja sotilas oli poikien luona. Hän näytti sormellaan Ollia.

- Du!
- Se on niin kuin ruottissa. Duuu, Pekka sanoi. –Se haluaa, että sä haet sille sittistä.
- Ein schönes Junge.

Sotilas tarttui Ollia käsivarresta ja hymyili.

- Komm mit mir.
- Mene nyt sen kanssa, Pekka sanoi nopeasti. – Se hakee sisältä varmaan tupakkia. Mene nyt, Olli.

Aurinko paistoi kuumasti. Pekka istuutui, nojasi pikku-Berliinin seinää vasten ja jäi odottamaan Ollia. Hän toivoi, ettei Olli viipyisi kauan, että he ehtisivät takaisin kotipihalle ennen kuin olisi liian myöhäistä.

 

 

Vihasin sitä kerhoa. Vihasin niitä tyttöjä, joiden takia minun piti käydä siellä. Vihasin sitä, että minun piti saada ystäviä.
Tytöt puhuivat Jeesuksesta ja he hymyilivät minulle ja kysyivät, halusinko tehdä savesta oman Jeesus-patsaan vai halusinko värittää kuvia ja sitten he antoivat minulle papereita, joissa oli kuvia raamatun tapahtumista ja sain väriliidut eteeni pöydälle.

Mutta ensin rukoiltiin ja rouva Honkanen pyysi, että Jeesus olisi meidän kanssamme sinäkin iltana ja auttaisi meitä, että meistä tulisi hyviä ihmisiä. Voi Jeesus, ole meille armollinen, rouva huusi ja hänen kasvonsa muuttuivat punaisemmiksi joka sanan myötä ja pelkäsin, että Jeesus ei kuulisi, vaan rouva Honkanen kaatuisi kuolleena pöydän päälle, kaikkien niiden savien ja liistereiden ja paperisilpun sekaan.

Minä levitin liisteriä sanomalehtien päälle ja muovailin itselleni taivaan valtakunnan avaimen. Kiersin keltaista lankaa liisteristä tahmean avaimen päälle ja kerros kerrokselta avain muuttui suuremmaksi ja suuremmaksi. Ei saa olla ahne, rouva Honkanen sanoi ja tytöt hänen selkänsä takana katsoivat minua paheksuvasti. Pienempikin avain riittää. Taivaaseen pääsee vain nöyrällä sydämellä, ei rikkauksilla ja pöyhkeilyllä.

Vihasin sitä kerhoa ja kotimatkaa pelkäsin. Ehti aina tulla pimeä ennen kuin kerho loppui, eikä kukaan tytöistä asunut samalla suunnalla kuin minä. Lähdin yksin kulkemaan mustia katuja pitkin. Pelko lisääntyi lähestyessäni puistoa. Kävelin hitaammin, mutta se ei auttanut, lopulta tulin puiston kulmaan. Tummat vaahterat reunustivat puiston halki kulkevaa hiekkatietä, siellä täällä oli tuuheita pensaita, joiden taakse kuka tahansa saattoi piiloutua. Kuka tahansa saattoi olla odottamassa minua, väijymässä, valmiina repimään minut pensaaseen, valmiina kiduttamaan, tappamaan ja kuristamaan.

Rukoilin joka kerta palatessani kerhosta puiston halki kotiin.  Pyysin, että selviäisin hengissä sinäkin iltana, että se ilta olisi viimeinen, eikä minun enää koskaan tarvitsisi mennä kerhoon. Äiti antaisi minun jäädä kotiin. Rukoilin ja pyysin ja lupasin, että jos rukoukseeni vastattaisiin, rakastaisin Jeesusta enemmän kuin kukaan muu koskaan aikaisemmin. Enemmän kuin rouva Honkanen ja tytöt.

Pensaista kuului kuiskauksia, kirouksia, huutoja ja kahinaa ja pitkät sormet haroivat tarttuakseen takkiini. Jalkani olivat raskaat, enkä jaksanut juosta. Päässäni kohisi, minun oli huono olla ja vatsaani koski.

Höpö höpö, äiti sanoi, eivät pensaat kävele. Jos siellä puistossa jotain mörköjä on, niin ne ovat vaan juoppoja. Ei niitä tarvitse pelätä, eivät ne sinulle mitään tee. Juuri tuon takia on hyvä, että käyt siellä kerhossa. Olet liian säikky. Ei voi olla noin säikky, kun on jo iso tyttö.

Seuraavalla viikolla sain kerhosta taivaan valtakunnan avaimen kotiin. Se oli suuren leipäveitsen kokoinen. Liisteri oli kovettuessaan tehnyt keltaisesta langasta panssarin ja avaimen pinta oli kova ja terävä. Pelkäsin tullessani puiston reunaan, mutta en rukoillut. Tiesin, että se oli turhaa. En luottanut Jeesukseen. Avaimeni tuntui turvallisemmalta aseelta hyökkääjiä vastaan.

 

Me sanottiin, ettei me uskota, jos me ei nähty ite. Henna sano, et sit meidän on oltava ihan hiljaa, sillä sen isi ja äiti saatto olla kotona. Tai sit ei. Mutta hiljaa olis kuiteski mentävä. Me luvattiin ja Henna avas oven. Tiia alko hihittää ja mä nipistin sitä kädestä, että se tyhmä olis hiljaa, niin ku me oltiin luvattu.

Kengät me jätettii eteiseen. Henna nosti sormen huulilleen ja me ei hengitetty yhtään ja katottiin ku Henna meni varpaillaan makkarin ovelle ja kurkkas sisään. Sit se sano et sen äiti ja isi ei ollut kotona, mutta me ei saatu kuiteskaan puhua kovaa.

Joulukuusi oli olkkarissa. No, siinäs näette, Henna sano, en mä valehdellut, meil on vielä kuusi, vaik on jo… mikä kuu nyt on, Henna kysy meilt ja mä muistin, et on huhtikuu, tarhan Leena sano niin.

Enkä mä huijannut niist pulloistakaan, Henna sano ja tarttu meit kädest, tulkaa katsomaan. Me mentiin takas eteiseen ja Henna avas oven ja sano, et se on vaatekaappi, mutta et siellä ei oo nyt vaatteita ku vähän. Mä saan sit rahat, ku isi saa auton lainaks, Henna sano, ja me viedään yhdes kaikki pullot alkoon ja mä saan kaikki rahat, isi lupas. Siit tulee ainakin viistoista euroa.

Vasta nähdessäni Nellin, muistin mitä olin luvannut. Tyttö katsoi minua odottavasti, varovasti hymyillen ja hymy sammui hänen nähdessään ilmeeni.

-Voi sori, kulta. Mä en muistanut hakea sitä lahjaa.

Nelli meni makuuhuoneeseen. Hän istuutui sängyn laidalle, selin minuun.

-Ihan oikeesti, mulla oli kamala kiire, kun mä lähdin töistä ja piti ehtiä kauppaan ja bussiin ja mä unohdin.
-Mä en mee sinne.

Tytön ääni oli tuskin kuiskausta suurempi ja kuulin hänen pidättelevän itkuaan.

-Sä olet odottanut niitä synttäreitä koko viikon. Totta kai sä menet sinne.

”Kato! Tanja kutsui mut synttäreille! Perjantaina! Ekan kerran! Mä en oo koskaan ollut siellä. Niin kuin muut! Voidaanko me ostaa Tanjalle W.I.T.C.H-kirja? Tanja tykkää Cordeliasta. Voidaanko? Ja mä laitan ne mun helmet kaulaan ja sen saman mekon ku mulla oli joulujuhlassa. Mä en jaksa odottaa perjantaihin”

-Mä en mee sinne. Mulla ei oo lahjaa.
-Keksitään jotain muuta. Kaapissa on varmaan rusinapaketti ja jos sit jotain muuta ja…

Nelli alkoi itkeä. Istuuduin hänen viereensä ja kiersin käteni hänen ympärilleen. Hänen laiha ruumiinsa oli jäykkä ja torjuva.

-Paketoidaan ne rusinat ja jotain muuta nätisti…voi ei.

Lahjan lisäksi olin unohtanut ostaa lahjapaperia. Kaapissa oli vain joulupaperin rippeitä, eivätkä ne sopineet 10-vuotislahjan kääreeksi.

-Mä en mee sinne. Ei sinne voi viedä rusinoita. Kaikki muut tuo jotain kivaa, ne on ostaneet Tiimarista vaikka mitä Tanjalle, en mä mee sinne rusinoiden kanssa. Tanja ei sit enää koskaan kutsu mua.
-Meillä ei oo mitään muuta. Ei ees lahjapaperia. Voitaisiin tietysti piirtää liiduilla jotain kivaa valkoiselle paperille ja tehdä siitä lahjapaperi, mutta kun ei ole edes lahjaa…

-Annetaan rahaa, Nelli sanoi ja suostui katsomaan minua. –Kakskymmentä euroa.
-Mulla ei oo. Tilipäivä on vasta tiistaina ja mä ostin jo ruuatkin visalla ja…ei mulla oo, Nelli.

Istuin ja pidin Nelliä sylissäni, eikä hän enää suostunut katsomaan minua.

Takki on siinä paikassa eteisen lattialle, mihin se putos aamulla. Mä yritin nostaa sitä silloin takaisin henkariin, monta kertaa, mutta se liukui aina pois henkarista ja putosi ja sitten mä olin jo myöhässä ja mun oli pakko juosta, jotta mä en myöhästyis koulusta.

Takista mä tiedän, et äiti nukkuu vielä. Jos se olis hereillä, se olis nähnyt takin ja heittänyt sen porraskäytävään. Niin se teki mun sappaille, ku mä en ollut muistanut laittaa niitä kuivumaan, vaan ne oli jäänyt märkinä eteiseen ja sitten äiti huomas ne ja alko huutaa ja se heitti kaikki vaatteet, jotka oli eteisessä ulos ja ne sappaat kans. Mä hain kaikki takaisin sitten myöhemmin illalla.

Mä otan takin ja henkarin ja meen omaan huoneeseen. Lattial on paljon helpompi laittaa takki henkariin, mä napitan kaikki napit ja sit se pysyy. Äidin huoneen ovi on kiinni ja mä meen ihan hiljaa keittiöön. Mul on nälkä, koulus oli lasagnee, mutta mä en jaksanut syödä ku ihan vähän, mul on vatsa kipeä. Jääkaappi on tyhjä, siel on vaan floora-paketti, jossa ei oo mitään ja kaks omenaa.

Mun on mentävä kauppaan, mut keksipurkis ei oo enää rahaa yhtään. Ne loppu jo viime viikolla, eikä me syöty äidin kans mitään muuta ku keitettyy spagettii viikonloppuna, mut nyt sekin on loppu. Mun on herätettävä äiti ja pyydettävä rahaa ruokaan ja opekin sano et huomenna viimestään on tuotava se retkiraha, muuten ei pääse retkelle.

Mul on maha kipeä.

Isi sanoo, et se lukee akua heti kun mä en itke enää. Mä hankaan silmiä, eikä vettä tuu, vaikka mua itkettää vielä. Mä haluun et isi lukee aku ankkaa.

Isin selkä on korkee. Mä en nää sen yli ellen mä nouse istuun. Mä makaan seinän vieressä. Seinä on kylmä ja valkoinen ja pehmee. Isi alkaa lukea. Se ei jaksa pelleillä eikä se lue akun ja roopen äänillä. Se on väsynyt. Niin se sano ku se haki mut tarhasta. Se halus heti nukkumaan, vaikka ei se sit nukkunutkaan. Peiton se veti päälle ja mulla oli kuuma.

Isi lopettaa lukemisen ja se kattoo mua. Sitten se sanoo, et mun on laitettava housut jalkaan ennen ku äiti tulee töistä, ku äiti voi muuten suuttua, koska se ei tykkää, et isot tytöt juoksee pyllyt paljaana. Eikä me haluta että äiti suuttuu, vai mitä, isi sanoo. Me ei haluta, et äidil tulee paha mieli, eihän?

Riitta näki Tiinan seisovan kassajonossa edellään. Hetken hän ajatteli vaihtavansa kassaa tai hakevansa vielä jotain turhaa hyllyiltä, mutta jäi kuitenkin paikalleen. Hän näki Tiinan maksavan ja sullovan tavaroita vauhdilla muovikasseihin.

-Riitta! Riittaaa! Moi!

Tiinalla ei ollut enää kiirettä, hänen kätensä hidastuivat ja hän jäi odottamaan Riittaa, joka latoi ostoksia kassahihnalle.

-Mitä kuuluu? Siitä onkin aikaa, kun me ollaan nähty viimeksi! Sua ei oo näkynyt ees jumpassa!
-On ollut vähän kaikenlaista.

Riitta ojensi bonuskorttinsa kassalle. Tiina tuli koko ajan lähemmäksi, ja vasta nyt Riitta huomasi, että Tiinan poika oli äitinsä selän takana.

-No hei, mitä sulle kuuluu? Mä en huomannutkaan sua.
-Sille mitään sen kummempaa kuulu. Laiska ku mikä, hyvä että jaksoi lähteä kauppaan mun kanssa.

Poika otti Tiinan ojentamat kauppakassit, roikutti niitä laihoissa käsissään, eikä katsonut Riittaa.

-Millä  luokalla sä oot jo?
-Ysillä se on. Ja siihen se jää tota menoa. Turha luulla, että sellaisella todistuksella pääsee lukioon. Isäänsä tullut.

Riitta sai omat ostoksensa pakattua. Hän olisi halunnut lähteä, mutta jalat tuntuivat liian raskailta. Hän katsoi poikaa ja muisti samassa, miten poika oli pienenä aina nauranut, kun sitä oli kutittanut mahasta.

-No, eihän se lukio ole ainoa vaihtoehto, voihan sitä pyrkiä vaikka amikseen tai jotain muuta, Riitta sanoi ja yritti hymyillä. –Mun täytyy nyt mennä.

-Ei siitä ole edes amikseen. Ei mihinkään. Tuutsä illalla jumppaan?

Pojan kasvot olivat punaiset, silmät melkein kiinni. Riitta pudisti päätään.

-En mä taida. On…muuta.

Siitä kesästä muistan pietaryrttien makean, keltaisen tuoksun, joka maistui sormenpäissä, huulilla ja kitalaella. Istuin ruohikossa ja nypin sormillani pieniä aurinkoja, musersin kukan pieneksi, sirottelin pehmeää kukintoa syliini ja kuuntelin mummun suusta tulevaa huokausta. Hän puhalteli ilmaa ulos, veti sitä sisään ja sanoi, että meidän oli levättävä vielä hetken ajan.

Mummu istui kivellä, minä hänen jalkojensa juuressa. Pietaryrtit ympäröivät meidät, ruoho oli korkealla ja poimin käteni täyteen pieniä, kovia kukintoja, heiluttelin niitä kämmenelläni ja varoin, ettei yksikään niistä pudonnut maahan. Mummun hengitys muuttui, tuli liian hiljaista ja pyysin, että mummu soittaisi minulle jotain. Mummu kaivoi esiliinansa taskusta huuliharpun, kopautti sitä pari kertaa ja nosti soittimen huulilleen. Ensimmäiset soinnut herättivät pensaassa nukkumassa olleet varpuset ja ne lehahtivat närkästyneinä lentoon, kiertelivät hetken ympärillämme ja palasivat sitten takaisin. Mummu soitti ja minä aloin rusentaa kukintoja, yksi kerrallaan, kunnes käteni olivat täynnä keltaista.

Halusin jatkaa matkaa ja mummu nousi kiveltä. Hän tarttui käteeni ja kysyin häneltä, koska äiti tulisi kotiin. Mummu oli hiljaa, eikä hän vastannut minulle, kun kysyin, missä isä oli. Kuljimme eteenpäin ja pudottelin kädessäni olevia kukkia tielle. Mummu ei puhunut mitään. Iso laukku hänen kädessään heilui ees-taas, askeleiden tahtiin ja toisella kädellään hän puristi sormiani hyvin lujaa.

 

 

Hyppykiikun nitinä kävi Sarin hermoille, mutta katkeamaton kitinä oli parempi kuin se, että Henna ryömi lattialla. Marko pomppi ympäri asuntoa, eikä muistanut ja ehtinyt katsoa eteensä.

Sari täytti astianpesukonetta. Marko juoksi keittiöön, jarrutti, mutta ei ehtinyt pysähtyä, vaan lensi avonaisen koneen oven päälle. Ovi romahti alas lattialle.

-Voi, helvetti. Kato nyt mitä sä teit! Helvetin, helvetin helvetti.

Marko kömpi oven päältä, perääntyi ja alkoi itkeä. Henna lopetti hyppimisen.

-Pää kiinni!

Henna roikkui kiikussa ja katsoi Markoa, joka juoksi piiloon pöydän alle. Sari nosti ovea ja yritti sovittaa saranoita paikoilleen, mutta ei onnistunut. Hän luovutti ja laittoi oven seinää vasten. Marko hiipi pöydän alta olohuoneeseen ja alkoi heitellä duploja tyhjään muovilaatikkoon. Henna jatkoi hyppimistä.

-Marko! Ole hiljempaa! Onko niitä pakko heittää? Mitä?

Marko lopetti heittämisen. Sari huokaisi ja istuutui lattialle. Hän katsoi astioita rikkinäisessä koneessa, ne olisi pestävä nyt käsin. Hän ei jaksanut. Hän halusi vain olla, ihan hiljaa, jossain muualla.

Olohuoneesta kuului rysähdys ja Marko alkoi itkeä. Sari peitti korvansa käsillään. Markon itku vaimeni hetken kuluttua.

-Pipi.

Marko nyki Sarin puseroa. Sari vilkaisi poikaa, verta ei näkynyt missään.

-Pitääks sun koheltaa niin paljon? Totta kai siitä tulee pipi. Oo nyt hiljaa ja mene pois.

Marko kääntyi ja alkoi juosta. Hän pysähtyi keinun luona, tarttui Hennaa jaloista ja sinkautti tytön vauhtiin. Tyttö alkoi kirkua.

-Mitä helvettiä sä teet! Miten monta kertaa mä olen sanonut sulle, ettei noin saa tehdä! Joku päivä sä tapat sun siskos ja sitten kun se on kuollut, se on sun vika! Sun vika! Painu helvettiin!

 

 

Unen läpi Tarja tunsi jonkun nykivän häntä. Hän yritti sukeltaa takaisin mustaan, yritti pakottaa itsensä pakoon pahaa oloa.

-Äiti, herää. Äiti, kello on jo kahdeksan. Äiti…

Ääni oli itsepintainen. Se ei antanut armoa, ei antanut nukkua. Yhtä sinnikäs kuin ote, joka sai vartalon huojumaan ja oksennuksen nousemaan suuhun.

-Älä helvetti revi. Vittu, mulla on kaamea olo. Älä revi.
-Kello on kahdeksan. Sä oot myöhässä, äiti.
-Mä kuolen, voi helvetti, ihan totta mä kuolen. Mä en voi mennä duuniin, ei helvetti.

Tyttö piti vatia, kun Tarja oksensi. Tarja ummisti silmänsä ja pyyhki suupieliään. Oksentaminen ei auttanut yhtään.

-Ota mun kännykkä ja soita duuniin, et mä oon sairas. Sano niille, että mulla on vatsatauti.
-Sulla ei oo enää saldoo, äiti, eksä muista? Se loppui viime viikolla.
-No, ota sitten oma kännykkäsi, äläkä vittuile siinä. Soita sinne. Sano…sano, että mä tuun…sitten kun mä olen terve.

Tarja torkahti puhelun aikana. Hän hätkähti, kun tunsi tytön jälleen ravistavan häntä.

-Mä meen nyt kouluun.
-Hei, ennen kuin meet, käy Raunon luona ja pyydä että se tuo ostarilta yhen mäyriksen. Enhän mä voi ees soittaa sille, kun ei oo saatanan saldoo.

-Mä myöhästyn koulusta, jos mä käyn siellä.
-No, sit myöhästyt.

-Mä juoksen.
-Ihan miten vaan. Mee nyt. Mun on pakko saada kohta sitä kaljaa.

-Äiti?
-Vieläksä oot siinä?

-Ethän…et kai sä kuole sillä aikaa? Ku mä oon koulussa?
-Jos sä et mee pyytään Raunoa ostaan sitä kaljaa, mä kuolen. Ihan varmasti. Mee nyt.

He seisoivat Kummituslinnan edessä. Poika piti äitiä kädestä ja yritti vetää tätä liikkeelle.

-Mä en haluu. Mennään karuselliin.
-Ei siellä oo mitään pelottavaa. Mennään nyt.

Isä tarttui pojan toiseen käteen lujasti. Poika yritti riuhtaista itsensä irti, mutta isän ote piti.

-Mutta jos se ei haluu, äiti sanoi. –Se on vielä niin pieni.
-Ja vauvana se pysyy, kun sä lässytät sille. Nyt mennään. On se nyt helvettiä, jos ei mies uskalla yhteen vitun kummitusjunaan tulla.

Poika alkoi itkeä.

-Ja nyt se poraa. Lopeta jo! Oletsä mies vai hiiri?
-Mä en haluu…en haluu, mua pelottaa…
-Samanlainen rutisija ku mutsis. Päästä irti.

Äiti irrotti otteensa pojan kädestä, ja hetken ajan näytti siltä, että hän sanoisi jotain. Hänen huulensa avautuivat, mutta vilkaisu miehen kasvoihin sai hänet vaikenemaan.

-Me mennään nyt. Ei kai me turhaan ostettu sulle ranneketta.
-Jos mä tulisin mukaan, äiti sanoi nopeasti.
-Pitämään sitä kädestä? Ja jättäisit vauvan siksi aikaa yksin rattaisiin? Hei nainen, välillä sulla ei leikkaa sitten yhtään. Sä jäät vauvan kanssa ja me miehet mennään kummitusjunaan.

Pojan itku ei lakannut. Äiti heijasi vauvan rattaita ja katsoi isää ja poikaa, jotka kulkivat käsi kädessä Kummituslinnan sisäänkäyntiä kohti.

Tää olis äiti. Tää olis isi. Tää äiti menis nyt kauppaan. Tää isi nukkuis täs. Tää olis niiden laps. Se leikkis täs. Tää äiti ei ottais sitä kauppaan. Leiki ihan hiljaa, ettei isi herää, tää äiti sanois ja sitten se menis. Se sanois hei-hei.

Täl lapsel olis nälkä ja se menis sit keittöön, mut jääkaapis ei olis mitään, ku se äiti ei oo vielä tullut ja sitten tää lapsi menis kattoon telkkarii ja sitten tää isi huutais, et vittu ja saatana ja perkele telkkari pienemmälle ku se nukkuis.

Nyt tää äiti tulis kaupast. Tää laps ei itkis enää ku se sais suklaata. Sit tää äiti laittais maidon jääkaappiin ja sit se kysyis syödäänks pinaattiletut kylmänä vai pitääks ne lämmittää. Sit nää söis ja jois maitoo ja sit tää isi tulis ja kysyis tält äidlt et missä ne kaljat on ja tää äiti alkais itkeen ja sit tää äiti sanois ettei se muistanut eikä ollut rahaa.

Sit tulis ilta ja tää äiti ja tää laps kattois telkkarii ja tää laps silittäis äitii ku se itkee ku sillä on pipi pää ku tää isi olis lyönyt sitä ennen ku se lähti. Ne kattois videoita. Muumeja.

Mari ja Suvi tulivat ulos Makuunista. Suvi hyppi ja kiehnäsi Marin ympärillä, eikä lakannut puhumasta.

-Ostetaanko me kiskalta tai kaupasta karkkia? Voidaanko me ostaa myös sipsiä, äiti? Ja limua? Katotaanko me Lumikki heti kun tullaan kotiin?  Miks Makuunissa on niin kallista karkkia? Onks kiskalla halpaa?

Mari ei vastannut.

-Mari! Mariiiii!

Anne istui paikallisen terassilla ja heilutti kättään.

-Tuu kaljalle, Anne pyysi. –Ihana ilma.
-Pitäiskö? Yks kalja maistuis kyllä. Mitäs sanot, Suvi, istutaan vähäks aikaa. Mä ostan sullekin cokiksen.
-Mä en haluu. Mä haluun kattoo Lumikkia.
-Myöhemmin. Odota siinä, mä käyn hakemassa meille juotavaa.

Mari meni sisälle kuppilaan ja osti kaljan ja cokiksen. Samalla hän tilasi pizzan.

-Mä otin meille pizzan, voidaan syödä se täällä, niin ei tarvi duunata safkaa himassa. Täs on sun cokis. Istu alas.
-Mä haluun kattoo Lumikkia.
-Ei nyt.

Mari tyhjensi lasin puolilleen. Suvi seisoi edelleen pöydän vieressä, eikä suostunut istumaan.

-Sisällä on karaoketanssit illalla, Anne kertoi.
-Se olis kivaa. Mut en mä taida päästä.
-Mikset? Laita Suvi sille sun naapurilles.
-Niin. Se voiskin olla. Jos mä soitan Helenalle. Niin mä voisin tehdä.

Mari kaivoi kännykän laukustaan.

-En mä haluu mennä Helenalle. Ei siel voi katsoo videoita. Ei sillä oo videoita. Äiti, sä lupasit.
-Joo, joo, oo nyt hiljaa, mä puhun Helenan kanssa. Katsotaan se video sitten huomenna. Ihan heti, kun herätään ennen kuin se pitää palauttaa. Ole nyt hiljaa. Ai, Helena, moi, kuule...

 

 

 

Ne sanoo mulle, ettei ne leiki mun kanssa. Mee kotiin. Me ei haluta sua pihalle. Mee pois. Mä menen keinumaan, mutta ne tulee ja alkaa heittää hiekkaa mun päälle. Ne pysäyttää keinun ja sanoo, että häivy tästä pihalta. Mee pois.
Mä menen hiekkalaatikolle. Odotan, että äiti tulee töistä. Kohta se tulee. Ja kun se tulee, mä menen sisälle, piirrän, enkä tuu enää ulos. Äiti on sitten kotona, eikä mua pelota. Se tekee ruokaa ja mä piirrän ja sitten me syödään. Ihan kohta. Kohta äiti tulee. Ei se tule, ne sanoo. Se on kuollut. Se tappo itsensä ja jäi auton alle ja sulla ei oo enää äitiä. Mee pois meidän pihalta. Hyppää jokeen. Me ei haluta leikkii sun kanssa. Hyppää jokeen. Jos sä et hyppää, me työnnetään sut sinne. Mee jo.
Ne alkaa tyrkkiä mua selästä ja kun mä kaadun, ne repii mut ylös ja jatkaa työntämistä. Eteenpäin, eteenpäin, mars-mars, ne laulaa ja mä tunnen jo joen hajun ja mulle tulee paha olo ja ne työntää ja sitten ne lopettaa, mutta mä kävelen eteenpäin ja joki tulee lähemmäs, sinne ei ole pitkä matka, mä näen jo ruskean veden ja mä tiedän, että mun täytyy hypätä sinne ihan itse, sillä muuten ne tulee ja tyrkkäsee mut, enkä mä halua enää niitä.

Mitä sä teet, mä kuulen, kun se huutaa. Tuu heti pois sieltä. Ei siellä saa leikkiä, sä voit pudota veteen ja hukkua. Nyt heti kotiin. Pitää tehdä ruokaa. Ala jo tulla.

Satu kumartui ja katsoi Lauraa, joka istui pöydän alla. Muru oli tytön sylissä ja molemmat tuijottivat Satua.

-Laura-kiltti…
-Ei!

Laura alkoi jälleen itkeä, puristi lujempaa Murua, joka vingahti ja yritti päästä pois tiukkojen käsivarsien puristuksesta.

-Minä tiedän, että se tuntuu pahalta, Satu sanoi jälleen. –Mutta sille ei voi mitään. Kari on allerginen koirille. Muru täytyy antaa pois.
-Ei! Ei, ei, ei, ei!
-Kari ei voi muuttaa tänne, jos Muru on täällä, kulta-pieni.
-Sen ei tarvi muuttaa tänne! Ei tarvi!

Satu istahti lattialle ja nosti sormensa ohimoilleen, hieroi kivistävää ihoa ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Se oli vaikeaa, sillä Laura oli kiukutellut jo pitkään, istunut pöydän alla ja alkanut joka kerran huutaa, kun Satu oli yrittänyt puhua järkeä.

-Kari muuttaa tänne. Kari rakastaa minua ja minä rakastan Karia ja Kari muuttaa tänne.
-Ei.
-Kari sanoi, että me voimme hankkia vaikka akvaarion.
-Kalat on tyhmii. Mä en halua, että Muru lähtee.

Satu nousi, meni kaapille ja otti Buranan. Hän katsoi ympärilleen. Pöytä oli katettu, ruoka oli uunissa, viinipullo oli avattu, kynttilät sytytetty. Kaikki oli valmista. Kari tulisi kohta. Laura oli kuitenkin saatava pöydän alta pois. Laura oli siinä mielentilassa, että voisi tehdä mitä tahansa. Vaikka purra Karia jalkaan.

-Nyt tulet sieltä pöydän alta ja heti! Kuuletko!
-Ei!
-Ja varmasti tulet, Satu ärjäisi kumartuessaan pöydän viereen.

Muru alkoi haukkua. Laura huusi ja itki, kun Satu veti hänet pöydän alta. Koira pääsi vapaaksi Lauran käsistä ja alkoi juosta ympäri keittiötä. Laura löi Satua, iski pienillä nyrkillä kylkiin, potki ja raapi ja huusi. Satu nosti kätensä ja sivalsi Lauraa poskille. Itku lakkasi saman tien.

-Muru lähtee, Satu sanoi hengästyneenä. –Eikä tästä asiasta puhuta enää. Nyt otat Murun ja menette sinun huoneeseesi ja pysytte siellä. Kari tulee kohta.

Poika istui eteisen tuolilla. Hänen juuri kammatut hiuksensa olivat jälleen pörrössä.

-Mitä kello on, äiti?
-Vähän yli viisi.

Hän puri huultaan ja katsoi ulko-ovea. Palasin keittiöön ja otin limun jääkaapista. Sipsit olivat jo pöydässä, samoin karkit. Isolla lautasella oli jaffa-keksejä, joiden päälle olin pursottanut tölkistä kermaa. Keskelle vaahtopilveä poika oli laittanut kirsikan. Kakkua poika ei ollut halunnut. Hän tiesi, etten osannut leipoa.

-Mitä kello on?
-Kahdeksan yli viisi.

Taittelin talouspaperista lautasliinoja ja laitoin ne lautasten viereen. Olin unohtanut ostaa töistä tullessa värillisiä lautasliinoja, mutta poika oli sanonut, ettei se haitannut. Talouspaperi kävi yhtä hyvin.

Menin eteiseen. Poika oli ulko-oven vieressä. Hän oli painanut päänsä ovea vasten.

-Lukihan niissä kutsuissa, että kello viisi?
-Luki. Kyllä ne varmaan kohta tulevat.

Poika ei katsonut minua. Hän puri kynsiään ja kuunteli hiljaista porraskäytävää oven takana. Istahdin tuolille.

-Joskus ihmiset myöhästyvät. Joillakin on sellainen tapa.
-Mitä kello on nyt, äiti?
-Varttia yli viisi.
-Onko se paljon? Enemmän kuin viisi?
-On.

Poika kääntyi. Hän seisoi hetken paikallaan ja lähti sitten keittiöön. Seurasin häntä. Hän seisoi pöydän ääressä.

-Missä kerma on, äiti?

Katsoin keksejä. Kerma oli sulanut, ilma oli hävinnyt vaahdosta ja kirsikat kelluivat vaaleassa nesteessä.

-Ei ne tule. Ne heitti kutsut pois. Mä näin.

Vedin pojan syliini. Hän seisoi jäykkänä, eikä kietonut käsiään ympärilleni. Hänen vartalonsa vapisi, mutta hän ei itkenyt. Seitsemänvuotiaat eivät enää itke. Niin hän kertoi minulle tänä aamuna lähtiessäni töihin.

Nostan tytön ammeesta ja käärin hänet pyyhkeeseen. Hänen ihonsa on valkoista rusinaa, huumaavan tuoksuista, pehmeää ja ryppyistä. Kuivaan hänen pitkät hiuksensa pyyhkeellä, hentoja suortuvia on paljon, hiuksissa pääskysenpesä. Hän puree huultaan selvittäessäni takkuja, mutta ei itke ääneen.

-Laitetaanko papiljotit?

Kaksi kyyneltä putoaa hänen ripsistään, kun hän nyökkää. Otan föönin ja puhallan hänen hiuksiaan. Hän nauraa kuuman kosketuksen kutittamana. Papiljoteissa ei ole piikkejä, ei tarroja, ne ovat pitkiä matoja, eikä niiden pois ottaminen koske.
Tyttö katsoo itseään peilistä, kääntää päätään, etsii itseään uusista kulmista. Pyöritän hiuksia papiljottien ympärille.

-Tuleeko minusta kaunis?

Hänen äänensä on vakava. Hän katsoo minua peilin kautta, kaksi mustaa, kysyvää silmää tuijottaa minua.

-Sinä olet aina kaunis.

Hän rypistää otsaansa ja tarkastelee itseään. Hän nyrpistää nenäänsä ja näyttää kieltään itselleen.

-Ei minun tarvitse olla kaunis, koska minä en aio mennä naimisiin.
-Etkö?
-En. Minusta tulee ninjasoturi. Ei sellaiselle ole miestä, koska se mies joutuisi jäämään kotiin yksin sillä aikaa, kun ninja on taistelemassa.

Kierrän viimeisen papiljotin hiuksiin ja peitän hiukset sifonkisella huivilla.

-Äiti?
-Niin?
-Voiko pojat olla myös ninjoja?
-Kyllä kai.

Hän hymyilee minulle, koskettaa sormillaan varovasti huivia ja sanoo:

-Minusta tulee kaunis ninja.

Se äijä tuli ulos majasta. Se kiskoi housujaan ylös ja näin, ennen kuin se veti vetskarin kiinni, ettei sillä ollut alushousuja.

-Mitäs pimut?

Me ei vastattu mitään. Me seistiin ihan hiljaa, eikä kumpikaan juossut karkuun. Ei, vaikka halutti.

-Ai, ette puhu? Haluuttekste tulla sisälle?

Me pudistettiin päätä yhtä aikaa. Äijä raapaisi kaulaansa ja katteli meitä.

-No, maistuisko kalja?

Se nuolaisi huuliaan, eikä näyttänyt mitenkään yllättyneeltä, kun me ei vastattu. Sen sormi siirtyi hieromaan nenää.

-Tietääks pimut, mikä on paras kappale runkata?

Vihdoin jalat liikahti. Me peräännyttiin, mutta vieläkään ei uskallettu juosta karkuun.

-Se on samba pa ti. Se on paras.

Me juostiin, ja vaikka me oltiin jo kaukana, me kuultiin vieläkin sen huutavan.

-Muistakaa, pimut! Se on samba pa ti!