|
|||
 |
|
||
|
30.11.2010 - 18:10
Bloggaavia BoD-kirjailijoita, olkaa hyvät! Ole omaperäinen, osta omakustanne joululahjaksi, älä tyydy massaan!
Uuna Syrjäsuo -blogi BoD-sivut
Ari Kokkonen -blogi BoD-sivut
Una Reinman -blogi BoD-sivut
Kategoriat:
blogipersoonia
, kirjoittamisen monet genret
, kulttuurista kanssakäymistä
18 kommenttia
Kommentoi
26.10.2010 - 18:25
Vuodatuksen blogeihin pomppaa alalaitaan ällöttävä deittimainos (se mainostaa, että voit deittailla myös anonyymisti...???). Mainos ilmeisesti vauhdittaa Vuodatuksen kampanjaa "mainokset pois blogistasi, nyt puoleen hintaan". No, mainoksen saa pois klikkaamalla oikeassa reunassa olevaa rastia. Joten klikkailkaa. Paitsi jos haluatte deittailla anonyymisti.
***
Sinulle on muuten haaste täällä. Jep, sinne, sinne.
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, meemit ja haasteet
, pakinat
, suhteet
32 kommenttia
Kommentoi
01.07.2010 - 11:36
Kategoriat:
arkea ja juhlaa
, etusivun uutinen
, kulttuurista kanssakäymistä
, latvalaho
0 kommenttia
Kommentoi
29.04.2010 - 12:02
Tulivuori (ostaja Polga)
SuviAnniina on pystyttämässä näyttelyä Hämeenlinnan kirjastoon elokuussa. Näyttely aukeaa 16.8.2010. Ripustettavaksi pääsevät SuviAnniinan upeat valokuva- ja digitaideteokset, joista olemme saaneet nauttia hänen blogissaan. Näyttelyn pystyttäminen ei ole halpaa hommaa. Kuka tahansa, joka on asian kanssa ollut tekemisissä, tietää, että useimmiten näyttelyn järjestäminen tietää taiteilijalle reilusti persnettoa. On tietenkin taitelijoita, jotka jäävät myynnin ansiosta plussan puolelle, mutta he lienevät yhtä harvassa kuin kirjoittamisellaan elävät kirjailijat tässä maassa.
Ristikko (ostaja Hirlii) Kuvagalleriassani on ollut kommentteja, joissa on kysytty, myisinkö piirustuksiani/maalauksiani. Nyt alan vastata kyllä (harkinnan mukaan…), sillä ajattelin töistäni saamilla euroilla ryhtyä SuviAnniina näyttelyn sponssaajaksi.
Eli homma menee näin: Jos olet kiinnostunut jostakin työstäni, ilmoita kiinnostus minulle s-postilla, niin mietimme hintaa ja päästyämme sopimukseen, maksat SuviAnniinan tilille kyseisen summan ja piirustus/maalaus lähtee sinulle. Digitaalisesti tehdyt työni eivät ole myynnissä, niitä en jaksa alkaa printtailla.
Mikäli et halua töitäni, mikä on ymmärrettävää, hahhah, voit sponsoroida SuviAnniinaa hankkimalla esimerkiksi kevään ylioppilaalle, kesän hääparille tai ihan vaikka itsellesi ihania julisteita, joita SuviAnniina myy nettikaupassaan sekä kehyksillä että ilman. Käy katsomassa, ihastu ja osta! Tai hanki hurmaavat postikortit samasta paikasta.
Kipu (ostaja Polga)
Kolme työtäni on jo löytänyt ostajan. Polga hankki itselleen Kivun ja Tulivuoren, Hirlii Ristikon. Kiitos heille! Tule mukaan tekemään SuviAnniinan unelmasta totta! Jos haluat, voit mainostaa tätä projektia myös omassa blogissasi. Yhdistetään Blogistanian voimat.
Kategoriat:
kulttuurista kanssakäymistä
, käsillä tehtyä
, latvalaho
, sponsorointia
37 kommenttia
Kommentoi
06.01.2010 - 12:09
Matkustaminen on hyvä keino, kun haluaa paeta itseään. Tosin, joskus matkalla joutuu kohtaamaan itsensä, mutta silloin voi syyttää olosuhteita, vieraita paikkoja, outoja tilanteita ja ennalta arvaamattomia tapahtumia olostaan.
En pääse itseäni pakoon istumalla sohvalla, en fyysisesti, mutta henkisesti se on mahdollista, edes hetken ajaksi. Olen suunnitellut virtuaalimatkan ympäri maailmaa. Matkalla luotan kanssabloggaajien vieraanvaraisuuteen, olen varma siitä, että he haluavat majoittaa minut muutamaksi päiväksi, viikoksi, kahdeksi. He haluavat pitää minusta huolta, syöttää suklaata ja juottaa viiniä. He tarjoavat minulle nukkumapaikan sohvallaan, lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn. He haluavat näyttää minulle, mikä heidän kotipaikassaan on heille kauneinta, ja kun on aika, jolloin oma itse tuntuu taas lähestyvän, pakkaan reppuni ja suuntaan seuraavan ystävällisen ihmisen luo.
Koska on tammikuu, lunta enemmän kuin välttämätöntä, pakkasta samaten, matkaan ulkomaille. Kesällä saatan tehdä kotimaan matkan, kuka tietää.
Tervetuloa mukaan matkalleni.
Hesarin matkailmoitukset kertovat, että Egyptiin pääsee halvalla, otan äkkilähdön, lennän etelään. Laskeudun Hurghadaan, jonne BLOGitse on tullut minua vastaan. Ajamme yhdessä Kairoon, nautin kahdenkymmenen asteen lämmöstä sekä tiedosta, että näen lähipäivinä pyramidit.
BLOGitse ahtaa minuun ruokaa ja taidetta, hänen luovuutensa viehättää minua. Kairon kadut ovat täynnä elämää, liikettä, ääntä ja väriä. Tänne on helppo kadota. Ajatus tuntuu hyvältä.
Haikeat jäähyväiset Egyptille, Israel odottaa. Yaelian odottaa minua appelsiinipuun alla. Hän näyttää minulle kaupungin maustekaupat, hurmaannun väreistä ja tuoksusta. Yhtään valokuvaa en ota, painan näyn muistoihini.
Yaelianin ruokapöytä saa minut toivomaan, että vatsani olisi suurempi, että minulla olisi ruokahalua. Syön silmilläni. Istumme pimenevässä illassa, puhumme hiljaa. On hyvä olla.
Haluaisin pysähtyä Italiassa, mutta en tiedä, kenen luo majoittuisin. Ehkä joskus myöhemmin. Jatkan siis suoraan, ilman välilaskua, Algeriaan. Sirokko kertoo minulle historian, nykypäivän, ahmin sisääni tuulen mukanaan tuomaa elämää menneiltä ajoilta. Hunajaa tihkuvat leivonnaiset tuodaan pöytään, suunnittelemme matkaa vuorille, sitten joskus. Aikaa on. Kevät saapuu lähemmäksi.
Lissabonissa minut ottaa vastaan Gil. Onneksi hän on paikalla, sillä toisin kuin minä, hän matkustaa fyysisesti kaiken aikaa. Kysyn häneltä, onko hän löytänyt itseään lukuisilla matkoillaan vai kadottanut itsensä jonnekin. Hän nauraa. Minähän olen tässä, hän vastaa, tule, mennään, nyt on fadon aika.
Katson jännittyneenä Madridin ihmisvilinää. Onneksi Juanita on kanssani. Itse en osaa espanjaa, vain tilata yhden oluen, eikä minun ole jano. Juanita ojentaa minulle Madridin arkkitehtuurin, pienet umpikujat, salaiset puistot, näen uusia kuvakulmia. Virikkeiden, ärsykkeiden runsaus on huikaisevaa, elämä ympärilläni täyttä. Illalla kerron Juanitalle halustani nähdä joskus Bilbao, ja sovimme, että seuraavalla matkallani menemme sinne yhdessä.
Madridista matkustan Sveitsiin. En ole koskaan nähnyt Alppeja, en tällaisia näkyjä, en edes unissani. Marjut näyttää minulle heräävän kevään niityllä, kosketan varovasti nupullaan olevia kukkia, joiden nimeä en tiedä. Ilma on ihmeen kirkas, on helppoa hengittää.
Peterin kanssa kävelen Pariisin katuja pitkin, saan tietää kaiken Pariisin historiasta, arkkitehtuurista, kulttuurista, sillä Peter tietää kaiken. Hän tietää parhaimmat katukahvilat syrjäkaduilla, espresso on tummaa, vahvaa. Peter löytää Pariisista sen, mitä etsin.
Peterin terveiset mukanani lähden HPY:n luo. Meren tuoksu on voimakas, sumu on lähestymässä, joten kiiruhdamme satamaan katsomaan kontteja ja laivoja ennen kuin kaikki peittyy valkoiseen usvaan. Hetki on kaunis, äänet katoavat, sanoille ei ole tarvetta. Utu ympärillämme kuljemme HPY:n hämärästi valaistuun kotiin, tervehdin kissoja, DD:ä, istuudun pöytään, joka on katettu ostereilla, juustoilla, viineillä, hedelmillä. Minua hemmotellaan.
Lumet ovat sulaneet Lontoossa. Elegian kanssa koluamme syrjäisiä katuja, etsimme hylättyjä taloja, löydämme rikottuja ikkunoita. Joka kadun kulmassa on pubi, ja käytämme tilaisuutta hyväksemme. Emme halua tuntea janoa.
Kaupungin keskustassa katsomme näyteikkunoiden mallinukkeja, matkimme niiden jähmettyneitä asentoja. Nauramme. Ostamme mustat kimonot, puemme ne yllemme ja menemme lounaalle. Kukaan ei tuijota meitä.
Laivalla matkalla Amerikkaan nukun. Unissani sulatan kaiken näkemäni, elän uudestaan viikot, jotka olen ollut matkalla. Herään virkeänä, enkä voi olla ajattelematta, että matkustaminen pois itsestään on toisinaan välttämätöntä. Olla hetken ajan joku muu, ilman velvoitteita, ilman vastuuta, olla valmis olemaan toisten varassa.
Ehkä se on itsensä löytämistä.
Mickin ateljee on täynnä kuvia. Niitä pursuaa hänen koneestaan, kovalevy sykkii värejä ja muotoja. Mick näyttää minulle kävelyretkillämme Syracusen puistot ja polut, ja hän sanoo, että ennen lähtöäni hän vie minut New Yorkiin.
Istumme rinnakkain, teemme kuvia näkemistämme oksista, puun juurista ja hiirenkorvista, jotka sävyttävät maailman hennon vihreäksi.
Unelma toteutuu, kun istun Greyhoundin kyydissä ja halkaisen matkallani Pohjois-Amerikan mantereen. En väsy katsomaan ulos ikkunasta, en nuku kuin unissani, ja silloinkaan en lakkaa näkemästä. Havahdun Tyynenmeren kuohuun, tunnen suolan tuoksun, pisarat ihollani.
Itkupilli haluaa syöttää minua, hän on varma siitä, että olen nauttinut vain silmänruokaa matkallani mantereen poikki. Los Angelesin keittiöt ovat auki aina, sen huomaan, ja tunnen nälkää. Haukkaan Chinatownin värejä, graffiittien hohtoa, katukiveyksen hehkuvaa asvalttia, aurinkoa, joka ei jätä koskaan yksin.
Iltaisin keräämme kaikki löytämämme värit, ripustamme ne kankaisiin, tauluihin, syötämme värikoodit koneeseen ja tulostamme elämää printteristä.
Ruun kanssa etsimme kiviä. Pidän kädessäni australialaista murikkaa, kysyn siltä, mistä se on tullut, mihin se on menossa, kaipaako se muualle. Se ei vastaa, joten tiedän kysymykseni turhiksi. On oltava, elettävä.
Kasaamme kivet rannalle. Nuotion lämmössä Ruu kertoo kivien tarinaa, kuvittaa sanansa tavalla, joka saa minut näkemään eilisen, huomisen, tämän päivän. Kaikki on tässä.
Tiedän, että olen matkaamassa kotiin. Takaisin sohvalleni, tammikuuhun, pakkaseen. Viivytän kotiinpaluuta Intiassa Brocan luona. Hänen energisyytensä ja ilonsa kuljettavat minua pitkin Bengalurun katuja, imen sisääni aurinkoa, valoa, voimaa ja päättäväisyyttä kotimatkaa varten.
Helsinki. Loppiainen 2010. Pakkasta -10,3. Lunta riittävästi. Päiväunien aika. Niin kuin aina. Päiväunen synonyymeja ovat haaveet, unelmat, toiveet, pilvilinnat, tuulentuvat. Niitä on oltava, ja niiden löytyminen kertoo minulle jotain itsestäni.
Kiitos majapaikoista ja vieraanvaraisuudestanne.
Kategoriat:
blogipersoonia
, kirjoittamisen monet genret
, kulttuurista kanssakäymistä
, suhteet
, tänään olen miettinyt
34 kommenttia
Kommentoi
27.11.2009 - 10:49
– Hyvää iltaa ja tervetuloa Epäinhimillisiin tekijöihin. Illan vieraana minulla on ihminen, jolla on tuhat nimeä, mutta vain yhdet kasvot. Kasvojaan hän haluaa suojella, tämän vuoksi häntä kuvataan vain takaapäin. Myös hänen ääntään on muutettu tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Tervetuloa siis Totuuden puhuja, Analyytikko, Tietäjä, Ettäs tiedät, Yksi kaikkien puolesta, Järki ohoi! ja niin edelleen. Sinulla on todellakin lukemattomia nimiä.
– Kiitos. Totta. Esiinnyn monella nimellä.
– Kuinka tulit aloittaneeksi tämän harrastuksen, vai voisiko tätä sanoa uraksi?
– Se alkoi harrastuksena, mutta koska se nykyään on kokopäiväistä, voidaan kai puhua urasta. Mistä se alkoi…ehkä tarpeesta saada oma äänensä kuuluville. Oikaista vääriä käsityksiä. Sanoa oma mielipiteensä. Kertoa muille, että he ovat väärässä.
– Oletko koskaan ajatellut esiintyä omalla nimelläsi? Miksi päädyit tähän moni-nimisyyteen?
– Omalla nimellä esiintyminen ei todellakaan ole tullut koskaan mieleen. Eihän koko jutussa olisi silloin mitään järkeä. Samasta syystä en halunnut tyytyä yhteen nimeen. Jutun jujuhan on siinä, että olen muuntautumiskykyinen. Pystyn vaihtamaan tyyliä, improvisoimaan ja olemaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan.
– Sinulla on monta foorumia, joissa esiinnyt päivittäin. Sinulle tuskin jää aikaa muuhun tekemiseen?
– Ei minulla ole mitään hinkua tehdä muuta. Olen tyytyväinen tähän, tämä on elämäntapani, kutsumukseni. Oikaista väärinkäsityksiä, poistaa suomuja ihmisten silmistä, saada heidät tajuamaan, että he voivat kehittyä ihmisinä.
– Jotkut, joille esiinnyt, pitävät sinua anonyyminä, anona. Miltä se tuntuu?
– Anot ovat puskista huutelevia, en todellakaan arvosta heitä. Itse toimin eri pohjalta. Rakennan roolihahmoni perusteellisesti, rekisteröidyn tarpeellisiin palveluihin ja muutun olemassa olevaksi.
– Liikut netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja eri yhteisöpalveluissa. Eikö ole vaarana, että roolihahmosi menevät sekaisin? Että kommentoit väärällä tyylillä väärässä paikassa?
– Ei todellakaan ole mitään vaaraa. Olen ammattilainen, olen sisäistänyt kaikki roolini – ne istahtavat ylleni kuin napin painalluksella, kun klikkaan itseni sisälle johonkin. Muutun roolihahmokseni.
– Ammattitaidostasi huolimatta tuntuu, että kaikki eivät arvosta sinua. Tuskin kukaan. Kommenttejasi bännätään, sinut suljetaan pois foorumeilta ja niin edelleen. Miltä se tuntuu sinusta?
– Se kertoo vain ihmisten heikosta itsetunnosta. He eivät kestä kuulla totuutta itsestään. Se on valitettavaa, mutta minkä sille voi? Ihmiset eivät tajua, että kuuntelemalla minua he voisivat kehittyä ihmisinä.
– Mikä estää sinua perustamasta esimerkiksi omaa blogia, jossa voisit kertoa tuon totuuden, jota niin suuresti arvostat? Pelottaako sinua mahdollisten lukijoiden kriittiset kommentit?
– Ei todellakaan pelota. Minulla ei vain ole tarvetta perustaa omaa blogia. En ole ekshibitionisti, itsensä paljastaminen ei vetoa minuun.
– Eikö todellakaan? Jotenkin minusta tuntuu, että virtuaalilarppaamalla juuri teet niin: paljastat itsestäsi hyvinkin paljon käyttämällä eri nikkejä.
– Olet väärässä. Minä en ole tärkeä. Mielipiteeni ovat tärkeitä. Mielipiteeni ovat oikeita. Totuus on tärkeä ja minä tiedän totuuden ja minun tehtävänäni on kertoa totuus ihmisille, sivistää tätä tyhmää ihmiskuntaa, ravistella sen vääristynyttä ja luutunutta näköalattomuutta. Onko sinulla blogia?
– Kotisivut, jossa on vieraskirja. Miten niin?
*** Pakinaperjantain 157. haaste on Larppaus
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
, pakinat
39 kommenttia
Kommentoi
14.11.2009 - 10:27
Lepis on jälleen, niin kuin parina edellisenäkin marraskuuna, tehnyt suuren työn hoitaessaan kanssabloggaajien marrasangstia. Tänä vuonna olemme päässeet muokkaamaan interaktiivisesti kuvia, ja näistä kuvista on nyt koottu näyttely uuteen blogiin Galleria Selätys. Lepiksen kanssamoottorina Gallerian perustamisessa on toiminut Hirlii. Marraskuu jatkuu edelleen ja selätykseen voi tulla mukaan, jos kuvan muokkaaminen kiinnostaa. Ilmoittautuminen Lepiksen blogiin. Tänään siis, kello 15.00, aukeavat uuden Gallerian ovet.
TERVETULOA NÄYTTELYN AVAJAISIIN!
Kategoriat:
blogipersoonia
, kulttuurista kanssakäymistä
, marraskuun selätys
15 kommenttia
Kommentoi
19.10.2009 - 10:05
Kului kaksi ja puoli minuuttia. Markkinointiosasto laittoi lähetin esittelemään minulle suunnitelman kirjamessuja varten. Ota tai jätä, ihan sama, luki keltaisessa Post It-lapussa, joka oli lätkäisty aa-nelosen päälle.
Keltaisen lapun henki oli sen suuntainen, että jättäminen olisi tarkoittanut hanskojen heittämistä naulaan ja markkinointiosaston siirtymistä luotettavampien kirjoittajien luokse, joten otin. Laitoin vielä lähetin mukana viestin, että kiitos paljon, todella hauska ja hilpeä idea. Olette mahtavia. Jatkakaa hyvää työtä. Yhtään ei haittaa, vaikka ei ole myyntitiskiä. Ihan hyvä siinä vaatenaulakoiden edessä on seistä kirjakassin kanssa. Enkä tuoliakaan tarvi. Kylttikin on kiva, ei edes kirjoitusvirheitä.
Niinpä nyt sitten minut voi nähdä kirjamessuilla, ehkä torstaina, ehkä perjantaina, ehkä lauantaina, ehkä sunnuntaina. Vaikeaahan se on tietää, minä päivänä sairastun.
Älä turhaan kainostele, vaan tartu hihasta. En minä pure. Mikäli pelkäät kulkevasi tungoksessa kyltin ohitse, laita s-postia ja varmista tautitilanne ja paikallaoloni, jos haluat ostaa kirjojani ja tarjota sen lonkeron.
Kategoriat:
kulttuurista kanssakäymistä
, taikkari
, toinen painos
, valkoiset talot
30 kommenttia
Kommentoi
06.10.2009 - 03:50
– Moi, ei ollakaan aikoihin nähty!
– Kato, hei! Joo, me muutettiin tohon moottoritien toiselle puolelle ja mä käyn yleensä siellä kaupassa, mutta nyt satuin ajaan tästä ohi.
– Muutitte!
– Joo, ostettiin sellainen asumisoikeusasunto niistä uusista taloista. Oli tosi ihana päästä täältä pois!
– Miten niin? Olihan teillä täälläkin tosi iso kämppä. Eiks se ole samanlainen kuin meillä?
– Olihan se iso, mutta tää ympäristö! Mä en vaan kestä näitä maahanmuuttajia. Koko paikka niitä täynnä. Siellä uudessa talossa ei oo ketään. Eihän niillä oo varaa. Muuttaisitte tekin. Lapsetkin pääsis toisen kouluun.
– Ei me mihinkään muuteta, nyt kun Lötjösetkin muuttivat vihdoin pois. Kai sä ne muistat? Se pariskunta, joka tappeli ja joi aamusta iltaan. Ja se äijä kusi välillä hissiin, kun ei ehtinyt kotiin.
– Ai, ne muutti?
– Joo, riittävän monta varoitusta. Sinnehän joutui kutsumaan poliisit melkein joka viikonloppu, kun ne laittoi paikkoja paskaksi.
– No, siihen muutti sitten varmaan joku monilapsinen musta perhe, eiks niillä Lötjösillä ollut neljä huonetta?
– Jep, siihen muutti yks ihana kurdiperhe. Me ollaan enää ainoat suomalaiset koko rapussa. Muistaksä, kun mä kerroin siitä Korhosen perheestä, jossa ne lapset piti aina bileitä, kun vanhemmat oli mökillä? Ne kun oksensi parvekkeelta ja mun piti pestä parvekelasit. Nekin muutti jonnekin, kai takaisin maalle. Nyt ei oo koskaan ollut näin rauhallista! Enää ei ulko-ovea rikota, kun tullaan kännissä kotiin, ei oksenneta porraskäytävään, eikä tulla kirveellä oven läpi, niin kuin se Heiskanen teki silloin, kun sen vaimo oli vaihtanut lukot. Vuoteen ei oo kukaan enää tehnyt kiljua kellarissa, meidän rappukäytävässä haiseekin ihan erilaiselta nykyään. Ihania tuoksuja. Joku tekee koko ajan ruokaa, ihan uskomattomia sapuskoita!
– Ootsä tosissas?
– Olen, olen. Meillä oli pihajuhlat just pari viikkoa sitten, kun Ramadan loppui. Sä et usko, miten paljon syömistä siellä oli! Ja porukkaa. Ei kaikki tietenkään ollut muslimeja, eihän mekään olla, eikä se nigerialainen perhe, joka piti huolta musiikista. Ne on mahtavia rummuttajia.
– Jaaha, en mä vaan tiedä…eiks sua pelota?
– Mikä?
– Venäläisiäkin on täällä niin paljon. Ja nehän on sitä mafiaa.
– Kolmannen kerroksen Igor on bussikuski, ja sen vaimo on lähihoitaja. En mä usko, että ne on mafiaa.
– No, itepähän te tiedätte parhaiten. Mä en täällä enää suostuis asumaan. Musta noi hunnutetut naiset on jotenkin kamalia.
– Tuli mieleen, kun meidän Jenna sanoi, et sekin vois laittaa hunnun ja pitkän hameen. Joku äijä oli käynyt ostarilla sen tisseihin kiinni ja haukkunut pikkupilluks. Aattele nyt, se on vasta 13!
– No just tota mä tarkoitin! Ei täällä voi asua!
– Se oli joku suomalainen. Onks teillä kiva kämppä nyt?
– On se. Vähän pieni, jouduttiin laittamaan lapset samaan huoneeseen. Vähän ne nurisi, kun niillä kaikilla kolmella oli ennen omat huoneet.
– Mun täytyy nyt kyllä mennä. Mä meen Leilan luo, se on turkkilainen, ja se opettaa mulle, miten baklavaa tehdään. Pidetään yhteyttä, voitais mennä joku ilta vaikka kaljalle.
– En mä oikein usko…vähän tiukkaa tekee rahan kanssa, kun pitää maksaa sitä lainaa pois, vastikekin on sen verran suuri.
– No, oma on aina oma. Nähdään.
19.07.2009 - 14:20
Muistattehan tytön, joka käveli paljain jaloin Ateenassa? Ja kreikkalaisen, joka ajelutti tyttöä Corvettellaan? Tarina on saanut jatkoa. Malmin Polgara kertoo katkeransuloisesti mitä tytölle tapahtui tämän jälkeen. Käykää lukemassa! Polga on kirjoittanut kauniin tarinan.
Upeaa, tarina jatkaa elämistään!
13.07.2009 - 00:01
Tuossa muutama päivä sitten julkaisin blogissa tarinan Paljaat jalat. Kommenttilaatikossa Kari kirjoitti: ”Minulla on paha tapa aina miettiä tarinoittesi miesten kohtaloa. Nytkin vähän suretti tuon kreikkalaisen puolesta. Ajelutti kuitenkin ympäri kaupunkia kalliilla bensalla. :-)” Vastauksessani Karille pyysin häntä kirjoittamaan tarinan miehen näkökulmasta ja ilokseni Kari otti haasteen vastaan. Tässä siis tarinan toinen puoli, omani on sen alla. Bloggaaminen on ihanan interaktiivista ja inspiroivaa!!! Kiitos, Kari. Corvette Tytön hiukset hulmusivat tuulessa, kun ajoimme Pireuksen rantaan. Tyttö oli vähän omituinen, kulki Ateenassa paljain jaloin. Kerroin tytölle, että hän on ihmeellinen, pohjoisen villi vapaa keiju paljaine jalkoineen, ja että haluan oppia tuntemaan hänet peittävän hameensa alta. Aika paksua, mutta Konstantin oli kertonut, että sellaisilla puheilla turistityttö oli valmis nopeammin kuin pässi aivastaa. Seuraavana päivänä ajelimme Konstantinin kanssa kaupungilla katselemassa turistityttöjä. Konstantin poimi punaisia hiuksia auton verhoilusta ja oli utelias. Tahallani olin salaperäinen. Paljaat jalat Ateenassa kävelin paljain jaloin, Plakan kaduilla kivetys oli pehmeää, jalkapohjiin kerääntynyt lika suojasi ihoa. Miksi kuljet ilman kenkiä, minulta kysyttiin, vastasin: en pidä kengistä. Aikaisemmin sinä vuonna, talvella, lähtiessäni Turusta laivalla Tukholmaan, minulla oli jalassani lapikkaat. Pikkuvarvas oli murtunut, potkaisin pöydän jalkaan lähtiessäni. Lapikkaiden pohja oli kova, nahka paksua, jalka lepäsi hyvin, pikkuvarvas oli suojattu. Miksi sinulla on lapikkaat, tapaamani mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies kysyi. Kerrottuani syyn hän polkaisi rautaisilla saappaillaan jalkaani. Oliko se tämä jalka? Saattoi olla, vastasin, lähdin hänen luotaan. Sinä olet ihmeellinen, mies Ateenan yössä kertoi minulle. Pohjoisen villi, vapaa ja kaunis keiju. Kuljet paljain jaloin, pitkä hameesi ei paljasta mitään. Haluan oppia tuntemaan sinut. Hänellä oli avoauto, hiukseni takkuuntuivat, pitkät, punaiset hiukseni kietoutuivat pilvien lomaan, kun ajoimme rannalle. Hiekka oli hehkuvan kuumaa, silmän kantamattomiin kekäleitä, jalkapohjat paloivat rakoille, suolainen vesi kirveli haavoissa. Ei minua kannata oppia tuntemaan, sanoin miehelle palattuamme kaupunkiin. Pettyisit vain.
06.07.2009 - 23:41
He ovat miinoittaneet kävelykadun kummankin pään. Heidän ohitseen ei pääse, ei, he tulevat kohti, hymyilevät, mutta heidän hymynsä ei petä. Sellainen hymy ei anna olla rauhassa, sellainen hymy asettaa vaatimuksia. Päivästä toiseen, aamusta iltaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Sellainen hymy ei anna periksi. Hän vihaa heidän hymyjään, heidän sanojaan, heidän kohtaamistaan, ja jos hän voisi, hän väistäisi ja ohittaisi kävelykadun kaukaa. Kiertämällä kävelykadun hän kuitenkin suostuisi tappioon, myöntäisi heille voiton. Hänen on keksittävä muita tapoja kukistaa heidän hyökkäyksensä. Sotajoukkojen tavoin he tukkivat ulospääsyväylät, motittavat ihmiset puolustusasemiin. Täydellinen strategia. Hymyile tai kuole. Hän kulkee päättäväisesti ensimmäistä kohti. – Hei, kiinnostaako sinua ihmisoikeudet? Mitä sellaiseen kysymykseen voi vastata? Ei, ja olet hirviö. Kyllä, ja olet ansassa. – Ei oikeastaan. Nyt kun kysyt, niin tajuan, että ei todellakaan kiinnosta. Minusta ihmisoikeudet ovat ihan turha asia. Kannatan joukkoteloituksia, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Muutamalta tuhannelta ihmiseltä päivässä nirri pois. Siis Suomessa. Muualla enemmän. Sitä minä kannatan. Liikakansoitus kuriin kaasukammioilla ja luonto säästyy. Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Hän jättää taakseen ensimmäisen kaatuneen soturin. Yksi taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu edelleen. Hän tuntee keveyden ja voiman askeleissaan. – Hei, kiinnostaako sinua ympäristöasiat? – Todellakin kiinnostaa! Juuri tuolla kadun toisessa päässä kerroin ehdotuksestani, että valtiot voisivat aloittaa yleiset ja yhtäläiset joukkoteloitukset, jotta liikakansoitus saataisiin kuriin ja luonto säästyisi turhalta kuormitukselta. Jokaista pakoputkea kohden yksi nirri pois. Jokaista muovikassia kohden hengenlähtö kahdelta. Ja niin edelleen. Kyllä, kyllä minua todellakin kiinnostaa tämä asia! Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Päästyään kulman taakse, hän vetää henkeään. Taistelu oli kova, mutta hän tietää saavansa tästä lähtien kulkea rauhassa ilman heidän vaanivia hymyjään.
*** Pakinaperjantain 136. haaste väännetäänkö rautalangasta Erityiskiitos Kirstille inspiksestä.
Kategoriat:
elämä on
, pakinat
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
29 kommenttia
Kommentoi
02.06.2009 - 18:43
Tuossa edellisviikonloppuna Lepis poimi minut kyytiin ja ajoimme (tai siis Lepis ajoi) Sysmään, Heikki Morgan Hämäläisen kirjanjulkistamistilaisuuteen. Lepiksen matkaraportti löytyy täältä.
15.08.2008 - 02:29
 Esityksen piti alkaa
kymmeneltä, mutta Jaska ja Tero olivat tulleet paikalle jo hyvissä ajoin, heti
kuuden jälkeen. Pöydässä oli muutama tyhjä kaljatuoppi, mutta se ei surettanut.
Baarista sai täysinäisiä tuoppeja. -Kohta sen pitäisi alkaa,
Jaska sanoi palatessaan pöytään uuden kaljan kanssa. Tero nyökkäsi, mutta ei
sanonut sanaakaan. Jännitys ja olut olivat nostaneet punan kalpeille,
lommoisille kasvoille. -Ei ole täällä ennen nähty
sellaista. Karaokea vaan ja tiskijukka. Teron silmät etsivät peräseinästä
julisteen, jossa oli kuva illan esiintyjästä. Pitkät vaaleat hiukset peittivät
lähes kokonaan kasvot, vartalo oli hoikka, pienet, pystyt tissit. Nainen oli Teron
mielestä todella hyvän näköinen. ”Eroottinen esitys – seksiä, suudelmia ja
sodomiaa” luki tikkukirjaimin julisteen yläosassa, alaosassa oli tussilla
kirjoitettu ravintolan nimi, päivämäärä ja kellonaika. Kello 22.00. Tero mietti, tiesikö Jaska,
mitä sodomia tarkoitti. Jaska yleensä tiesi sellaiset asiat. Baarin vieressä oli pieni
esiintymislava. Siinä oli yleensä karaokevehkeet ja tiskijukan levyt, mutta
tänä iltana kaikki ylimääräinen tavara oli kärrätty piiloon. Valot sammuivat ja
vaaleahiuksinen nainen tuli takahuoneesta, käveli esiintymislavalle. Naisella
oli kädessään mikrofoni. -On se, on se pantavan
näköinen, Jaska huokaisi. –Meinaako se laulaa ensin? Minä luulin, että se vaan
tanssii ja strippaa. Nainen nosti päänsä, katsoi
yleisöä. Silmät vinot, kissan silmät, mustiksi maalatut. Vaaleat hiukset
takkuiset, pörrössä. Tero ajatteli tiikeriä. Naisen suu oli maalattu
luumunpunalla, suuri, avonainen ja verinen haava. -Minä esitän tänä iltana
eroottisia runoja rakkaudesta, pornografisia runoja nussimisesta, runoja
kiimasta ja himosta, panemisesta ja mulkuista, vitusta ja pillusta. -Mitä helvettiä? Jaska
ähkäisi. –Eikö se tanssikaan? Mitä helvettiä tämä on? Runoja, saatana. Ei,
helvetti. Nainen alkoi kiemurrella,
suusta purkautui pieniä aah- ja ooh-äännähdyksiä, sanoja, sanoja, sanoja. -Helvetin, helvetin helvetti,
Jaska kirosi. –Tekis sitä, eikä vaan puhuis siitä. Miehet lähtivät ulos
tupakalle. Jaska seisoi hartiat kyyryssä, vihainen pisto silmissään. -Oliko se Kasevan biisi? Tero
kysyi. –Se, missä lauletaan striptiisnaisesta? Joo, oli se Kaseva. No, se nyt
on vaan laulu. Ei niin kuin totta. 14.08.2008 - 18:18
Tämän kertoo YLEn teettämä tutkimus, jossa Taloustutkimus haastatteli 2100 ihmistä heinäkuussa. Nyt vaan sopii toivoa, että esim. kirjailijat arvostavat itse itseään. Yleisö jo näköjään tekee niin. *** Kirjailijoista en tiedä, mutta elläviä runoilijoita voit nähdä lauantaina alkavassa Runokuu-tapahtumassa. Helsingin juhlaviikkoihin kuuluva Runokuu käynnistyy Lasipalatsin aukion Runomarkkinoilla 16.8. klo 13-17. 06.12.2007 - 02:09
 -Moi! Mitäs teille kuuluu?
12.11.2007 - 11:01
 Vasta tänään oli Hesarissa maininta, että suomalaisen siirtolaisuuden kuvaaja Hannu Ylitalo on kuollut, kuoli itse asiassa jo syyskuussa. Muistan, kun nuorena luin "Raukat menköhön merten taa". Kirja kiinnosti minua sen takia, että aika iso sukulaisistani oli juuri noita raukkoja, jotka olivat lähteneet merten taakse, niin Ruotsiin kuin Australiaankin. Tosin me, Suomeen jääneet, emme pitäneet lähtijöitä raukkoina, vaan onnekkaina seikkailijoina, joita odotti Uudessa Maassa rikkaudet ja rakkaudet. Saatoimme lähtijät junalle koko suvun voimin, seisoimme vilkuttamassa laiturilla ja jäimme odottamaan ensimmäistä postikorttia, joka kertoisi meille, että lähtö oli kannattanut. Ylitalon kirjat kertoivat sitten siirtolaisuudesta muutakin kuin lomalaisten kuulumiset koti-Suomeen tullessa. Ikävistä asioista ei ollut tapana puhua, ei ainakaan lasten kuullen. Päällisin puolin kaikki oli hyvin -oli auto, asunto, työpaikat ja mahdollisuus syödä Maraboun karkkeja kaiken aikaa. Ylitalon kirjat näyttivät asioista myös toisen puolen. Maahan muuttajalla ei ole helppoa. Ei ollut silloin. Ei ole nykyään. 24.09.2007 - 01:26
 -Hei! Te olettekin vielä täällä! Koskas te lähdette?
11.09.2007 - 01:06
 -Moi! Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa! Minä en nähnytkään sinua eilen vanhempainillassa!
|
Kirjoittaja
Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
