Pakinaperjantain 160. haaste on sutkaus

Tänään hän sanoo odottavansa joulua. Minusta jouluna on mukavaa, kun me kaikki olemme yhdessä. En minä halua lahjoja, minä haluan vain, että me olemme yhdessä, koko perhe. Niin kuin aina ennenkin.

Hän katsoo minua, hymyilee varmasti, yrittäen vakuuttaa minulle, että hän jaksaa. Älä ole huolissasi äiti, hänen katseensa pyytää uskomaan. Minä jaksan. Minä lupaan, ettei minulle tule paha olo. Minä pärjään.

Joko meillä on kuusi, hän kysyy. Joko isä on hakenut kuusen? Pudistan päätäni ja yritän olla ajattelematta kotia, jota ei ole siivottu viikkoihin, pinttynyttä likaa, jätepaperikasoja eteisessä, täysinäisiä roskiksia keittiössä.

Hyvä juttu, hän nyökkää, sitten minä pääsen koristelemaan. Hän sulkee silmänsä ja näyttää tyytyväiseltä. Hänen ranteensa on ohut kädessäni. Pieni ja voimaton käsi.

Minä en oikeastaan edes halua lahjoja, kuulen hänen sanovan. Minä en tarvitse mitään. Ihan oikeasti. Minä haluan vain tulla jouluksi kotiin.

Mahaan koskee. Minulla on huono olo, päätä särkee, minua väsyttää, mutta kuitenkaan en voi istua hiljaa paikallani. Hypin ja pompin, kiipeän sohvalle ja yhtäkkiä vatsaan sattuu melkein liikaa. Minua itkettää. Sattuu.

Äiti tekee ruokaa keittiössä. Kuulen hänen laulavan, laulu on kaunis ja hetkeksi unohdan kivun.

-Mitä nyt, Pikkuinen? Miksi sinä olet pöydän alla?

Mummu kumartuu, katsoo minua ja tulee viereeni pöydän alle. Hän ottaa minut syliinsä.

-Minulla on vatsa niin kipeä, minä en voi syödä. Minä oksennan, jos minun on pakko syödä.

Mummu rutistaa minua lujempaa ja kuiskaa:

-Auttaisiko kipuun, jos kertoisin, että Joulupukki on jo käynyt täällä?

-Mitä? En minä nähnyt Joulupukkia!

Mummun käsi omassani seison ja katson joululahjoja, jotka ovat ilmestyneet eteisen oven taakse. Ne ovat niin kauniita, niin hienoja, punaisia ja sinisiä paketteja, kultaa ja hopeaa nauhoissa.

-Pukki oli täällä jo! Äiti! Pukki on jo käynyt!

Äiti tulee juosten keittiöstä.

-Ei, mutta…meidänhän piti ensin syödä ja minun piti tiskata ja sitten meidän piti vielä juoda kahvit, äiti sanoo. –Miten se Pukki on jo nyt käynyt jättämässä lahjat?

-Ehkä siksi, että niin pitää olla, Mummu vastaa. –Joulupukki tietää parhaiten. Ensin joululahjat, sitten ruoka. Niin sen pitää olla.

***

Alkuperäinen täällä

-Ihan hassua laittaa tämä asukaskokous näin lähelle joulua. Ihmeen paljon porukkaa täällä kuitenkin on.

-Tämä on tärkeä asia. Ihmiset haluaa äänensä kuuluville. Ihmiset haluaa vaikuttaa siihen, minkälainen niiden ympäristö on.

-Nyt sitten vaan pidetään peukkuja, että suunnitelma vedetään takaisin. Ellei, me ainakin muutamme.

-Sama juttu. Mun on ihan täysin mahdotonta kuvitella, että mä kasvattaisin lapseni sellaisen asuntolan vieressä, joka on täynnä asunnottomia ja muutenkin hulluja.

-Hullu idea! No, toivotaan parasta. Joulun jälkeenhän se valtuusto kokoontuu. Kunhan ensin saadaan joulu alta pois.

-Ajatella, ihan kohta on todellakin joulu!

-Joka joulu tulee vaikeammaksi keksiä, minne mennä. Kaikki paikat on jo nähty! Lapset sanoi, ettei ne halua enää edes Thaimaahan! Taas piti keksiä jotain uutta. Mites te? Viime vuonnahan te olitte Dubaissa, mihin nyt?

-Mä sain niin upean idean! Kerta kaikkiaan! Täydellinen elämys!

-Älä! Mitä? Kerro!

-En mä voi, ellet…joko te varasitte sen matkan? Mä voin kertoa, jos…

-Totta kai. Jo keväällä. Me mennään Nykiin. Ei tietenkään mitenkään erikoista, mutta ainakin siellä on helppoa shoppailla joulunakin. Kerro nyt.

-Okei. Lapset menee jakamaan puuroa sinne Hurstin Köyhien jouluun! Ne juhlat on Kisahallilla!

-Älä! Vau! Toi on todellakin jotain uutta!

-Me käytiin ostamassa lapsille uudet tonttulakit, kun piti saada vähän vaatimattomammat päähän. Ei sinne voi laittaa sellaisia vilkkuvia ja soivia. Saatiin tosi kivat pellavaiset ja tyylikkäät tonttulakit. Kaikilla täytyy olla siellä tonttulakit päässä, ja mukana pitää olla kans voiveitsi, koska siellä pääsee tekemään voileipiä köyhille. Minä kävin Senaatticenteristä ostamassa sellaiset ihanat katajaiset veitset. Ne on tosi tyylikkäät.

-Toihan kuulostaa mielettömältä! Tosi hyvä idea!

-Eiks ookin! Jeminalle me ostettiin vielä Laura Ashleyn ihana rimpsuessu, se on tosi söötti. Tomi ei halunnut essua. Eihän nyt pojat sellaisia.

-No, ei tietenkään. Mitäs lapset sanoi suunnitelmasta?

-Olihan ne tietysti ensin vähän, että WTF, mutta sitten me Matin kanssa selitettiin, että on tärkeää nähdä, miten kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin meillä, ja että ne olisi sitten yhtä erilaista kokemusta ja elämystä rikkaampia kuin muut. Ja että ne vois sitten koulussa kirjoittaa vaikka aineen ja esitelmän koko jutusta. Tomi ottaakin sinne kameran mukaan, niin ne voi laittaa sitten kuviakin Power Pointiin.

-Mites sinä ja Matti? Menetteks te sinne kans?

-Ei me ehditä. Meidän pitää pakata. Lähdetään sitten, kun ollaan haettu lapset Kisahallilta, ajamaan kohti etelää. Mennään Alpeille, ollaan siellä loppiaiseen asti.

-Ajatte sinne asti!

-Joo, eihän kukaan nyt enää nykyään lennä. Sehän tuhoaa luontoa ihan kamalasti, eikä Alpeilla voi sitten enää lasketella.

-Tuo Kisahalli on hyvä idea. Ehkä mekin ensin vuonna…

-Ja moni muukin, kunhan juttu leviää. Mutta nyt täytyy lentää. Tuhat asiaa tehtävänä. Kuule, oikein ihanaa joulua teille kaikille! Toivottavasti Nykissä on vähän luntakin, niin tulee oikea joulun tunnelma.

Seija tiesi tulevansa hulluksi. Hän tunsi hiipivän mielipuolisuuden kutittavan jo vasenta ohimolohkoa, eikä kestäisi kauan ennen kuin oikea puolisko päästä leimahtaisi liekkeihin. Väristen pidätetystä tasapainon hallinnasta Seija kääntyi lastenhuoneen ovelta. Yksi vilkaisu oli riittänyt. Vain kevyt silmien luominen oli vahvistanut sen, minkä Seija jo tiesi.

Lapsilla oli kaikkea.

Se ei kuitenkaan riittäisi syyksi millekään pihtailulle. Joulu oli tulossa. Joulu oli lasten juhla. Jouluna lasten piti saada joululahjoja ja paljon. Antamisen ilo ei koskaan peittoaisi saamisen iloa, sen Seija tiesi. Tunsihan hän omat lapsensa. Niille ei riittänyt koskaan mikään. Jatkuvaa kinuamista, "osta sitä", "osta tätä", ja jos Seija ja Keijo eivät ostaneet mitä lapset halusivat, räjähti ilmoille luonnonkatastrofi jonka voimakkuus ylitti ihmisen käsityskyvyn. Ilmaston lämpenemisen saattoi vielä jotenkin ymmärtää, mutta kaksosten hiiltyminen oli kammottavaa katseltavaa.

Mielessään Seija oli kiitollinen loppuvuoden työkiireistä, sillä kotona ei juurikaan ollut tarvinnut olla. Hektisyys töissä oli oikeastaan jatkunut koko syksyn, itse asiassa jo muutaman vuoden, mutta se ei haitannut Seijaa. Työ oli hänelle henkireikä – edes hetki pois kaksosten luota. Sen jälkeen kun kaksoset oli siirretty kotiopetukseen, elämä kotona oli käynyt kohtuullisen sietämättömäksi. Onneksi lapsille palkattu opettaja-lastenhoitaja-yleiskone Nanna oli kärsivällinen ja hyväuskoinen. Nanna ei saanut kaksosia tottelemaan, mutta kaksoset eivät kuitenkaan sylkeneet Nannan päälle.

Keijo. Seija tunsi vatsanpohjassaan mukavan liikahduksen. Keijo tulisi kotiin ylihuomenna kuukauden työmatkan jälkeen. Keijo toisi lapsille joululahjat Hong Kongista. Keijo ostaisi jotain sellaista, mitä Suomessa ei kenelläkään muulla vielä ollut, ei yhdelläkään lapsella. Ei ainakaan kenelläkään tutulla.

Vanne Seijan pään ympäriltä katkesi hetkellisesti. Seija naurahti tehdessään itselleen rasvattoman ja kofeiinittoman latten. Oli turha stressata joulusta. Ei ollut mitään syytä paniikkiin. Keijo hoitaisi lahjat, lapset olisivat hetken aikaa tyytyväisiä ja hiljaa. Joulu voisi tulla.

Pari päivää. Kyllä he kestäisivät sen. Hän ja Keijo yhdessä, ja olihan Nannakin paikalla.

Seija hyräili ajatellessaan kylmiä, värikkäitä drinkkejä, Madagascarin rantoja, sinistä merta. He olivat todellakin ansainneet lomansa. Hän ja Keijo. Ei mitään syytä paniikkiin. Tapanina he lentäisivät aurinkoon.

****

Pakinaperjantain 107. haaste on paniikki

-Miks Villen ei tartte lähtee minnekään jouluna?

-Voi, kulta-pieni. Älä taas aloita. Nyt on isin joulu. Sinä menet isin luo. Sehän on kivaa!

-Mä en haluu. Miks Ville saa jäädä kotiin?

-No, tämähän on Villen koti. Villen isi on täällä. Tero. Sun isi asuu muualla.

-Mä en haluu.

-Et viitteis taas aloittaa. Isin luona on kivaa. Te käytte mummollakin ja sitten Tiinan vanhempien luona ja ajattele, joka paikassa sä saat lahjoja!

-Mä haluun jäädä kotiin.

-Sä tulet kotiin sitten Tapaninpäivänä, kulta-pieni. Isi tuo sut mumman ja vaarin luo, jossa me ollaan. Tero, Ville ja minä. Ja sielläkin sä saat lahjoja!

-Mä en haluu. Mä haluun olla kotona.

-Hassu. Ajattele nyt, miten paljon lahjoja! Käydään vielä Teron vanhempien luona ennen kuin tullaan kotiin ja ihan varmaan sinulle on sielläkin lahjoja. Aattele nyt, joka paikassa sä saat lahjoja! Älä viitti kiukutella. Tontut näkee ja kertoo joulupukille.

-Ihanaa, kuukauden kuluttua joulu on jo ohi!

-Miten niin ihanaa? Eikö joulu ole ihanaa?

-Ei todellakaan. Minä en kestä joulua. Se on taas yhtä matkustamista paikasta toiseen.

-Ai niin. Te ette vietä joulua kotona.

-No, ei todellakaan. Me ei koskaan vietetä joulua kotona. Tänä vuonna mennään aatoksi anopille Tampereelle, koska viime vuonna oltiin aatto mun vanhempien luona Lahdessa. Tapaniksi ajetaan sitten Lahteen.

-Ja ensi jouluna toisinpäin?

-Niin. Mä en kestä. Lapset tappelee autossa ja mun pitää ajaa, kun Jari ottaa kuitenkin joka paikassa niin paljon snapsia ja glögiä ja kaikkea. Se ei kuulema kestä selvin päin sukulaisia niin monta päivää peräkkäin.

-No, onhan tuo aika raskasta. Jouluna pitäis vaan saada olla ja nauttia.

-Niin pitäis. Mitä te teette?

-Me ollaan kotona. Niin kuin aina.

-Miten sä olet onnistunut? Te ette koskaan mene jouluna minnekään!

-Mä sanoin silloin aikanaan, kun lapset oli pieniä, mun vanhemmille ja Kallen vanhemmille, että tervetuloa vaan meille jouluksi. Mä laitan laatikot ja kinkut ja meillä on tilaa yöpyä, joten ihan yhtä hyvin ne voi tulla meille, kun se on niin helpompaa. Pari aikuista matkustaa aika paljon vähemmällä vaivalla kuin viisihenkinen perhe ilman autoa.

-Mutta eihän ne koskaan ole teillä jouluna! Ei sun eikä Kallen vanhemmat.

-Ei. Ne sanoi, että kuka sitä nyt jouluna omasta kodistaan lähtee muiden nurkkiin.