1.

 

Se halusi tulla takaapäin. Se ei ollut mikään panomies, joten se ähelsi ja veivasi aikansa ennen kuin pääsi sisälle.

 

Ritva katsoi keittiön pöydän vahakankaista ruutukuviota. Hän tunsi miehen hikisen lämmön takapuoltaan vasten ja työnsi itseään lähemmäksi miestä. Hän toivoi, ettei mies olisi tällä kertaa liian nopea. Se oli ollut jo valmiiksi kiihottunut, kun Ritva oli avannut sille oven. Se ei ollut sanonut mitään, avannut vain vetoketjunsa, ja kalu oli singonnut vapaaksi.

  

Ritva olisi halunnut kääntyä, mutta mies ei antanut. Se tyrkki häntä kovemmin pöydän reunaa vasten, lykkäsi muutaman kerran ja laukesi. Se päästi pitkän huokauksen Ritvan korvaan ja veti sitten itsensä kauemmaksi.

  

-Se teki hyvää, Ritva kuuli miehen sanovan.

  

Nyt Ritva ei halunnut kääntyä. Vielä äsken se olisi ollut mahdollista. Ehkä hän olisi silloin nähnyt jotakin miehen silmissä. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei sitä jotain olisi enää. Mies oli saanut mitä halusi. Nyt sen silmissä olisi ilme, joka kertoisi, että se oli valmis lähtemään.

  

Ritva tunsi sieraimissaan vahakankaan tuoksun. Se oli uusi pöytäliina. Hän oli ostanut sen viikko sitten, ja vasta päästyään kotiin, hän oli muistanut, että äidillä oli ollut aina samanlaista ruutua kotona. Ruutua verhoissa, ruutua pöytäliinoissa, ruutua astiapyyhkeissä, pannumyssyissä, esiliinoissa. Musta-valkoista ruutua. Puna-valkoista. Sini-valkoista. Ruutua, ruutua, ruutua. Säännöllistä, konstailematonta ruutua.

 

Ehkä sellaista ruutua piti olla, kun oma elämä oli vähemmän säännöllistä, Ritva oli ajatellut, hakenut liinan takaisin kaapista, jonne hän oli sen jo ehtinyt laittaa ja pannut sen takaisin pöydälle.

 

***jatkuu***

 

 

Edit. 23.5. klo 19.52: Kertomus löytyy myös omalta sivultaan

Itsekkäiltä ihmisiltä ei voinut odottaa mitään. Sellainen ihminen ei koskaan antanut mitään, sellainen ihminen oli aina vain vaatimassa ja saamassa. Sellainen Minna oli: vaativa. Niin paljon kuin Marja rakastikin Minnan lapsia, olivathan ne hänen lapsenlapsiaan, niin hän ei olisi millään halunnut hoitaa heitä niin usein. Joskus Minna toi kaikki kolme Marjalle hoitoon pari-kolme kertaa viikossa, joskus koko viikonlopuksi. Viikoittain. Ikään kuin Paavossa ei olisi ollut riittävästi hoitamista.
Eikä Minna tarjoutunut koskaan hoitamaan isäänsä.

Se oli Minnaa se, eikä Marja voinut asialle mitään. Hän otti Minnan lapset vastaan, sillä kyllähän hän ymmärsi, että Minna oli tiukoilla. Yksinhuoltajalla ei ollut omaa aikaa. Hänen oli mummona annettava tyttärelleen omaa aikaa. Minna ansaitsi ja tarvitsi sitä aikaa, sillä muuten hän muuttui pahaksi ja ilkeäksi lapsilleen, eikä Marja kestänyt katsoa sitä. Hän ei halunnut lapsenlapsiensa kärsivän sen takia, että hän itse oli ollut huono äiti Minnalle.
Minna oli oikeutettu omaan aikaan, mutta joskus Marja ajatteli, että ehkä hänkin olisi joskus ollut enemmän kuin valmis siihen, että joku olisi kysynyt hänen mielipidettään asioista. Kysynyt, mitä hän tahtoi ja toivoi.

Kukaan muu kuin Eeva ei ollut tehnyt niin. Eeva oli nähnyt hänen tarpeensa ja tehnyt jotain niiden täyttymisen eteen. Siksi sellainen ystävyys oli tärkeämpi kuin oma perhe. Perhettään ei voinut valita, se oli surkea tosiasia, jolle ei juurikaan voinut mitään. Ainahan saattoi erota ja kieltää omat lapset, mutta mitä se auttoi. Samaa lihaa, samaa verta. Ei sellaisesta päässyt irti.

*** 

Eeva seisoi oven takana, ja Marja huokaisi helpotuksesta nähdessään, että Eevalla oli yllään paitapuserot ja housut päällystakin alla. Eevan laukku oli saman kokoinen kuin hänen. Itse asiassa molemmat laukut olivat tarpeettoman suuria yhden vuorokauden matkaa varten, mutta mitä siitä? Itsehän he kantaisivat laukkunsa.

-Minä tilasin taksin, Eeva sanoi. –Oletko sinä valmis?
-Enemmän kuin.

Marja hymyili. Hän oli todellakin valmis lähtemään. Hän halusi päästä pois tästä asunnosta niin pian kuin mahdollista. Mikään ei pidätellyt häntä enää täällä.

Samassa puhelin soi. Marja laski laukkunsa takaisin lattialle ja katsoi Eevaa. Tämän silmät olivat muuttuneet vakaviksi ja tummiksi. Marja käänsi katseensa puhelimeen. Se jatkoi hälyttämistään. Se oli yhtä itsepintainen kuin Minna ja Paavo.
Todennäköisesti se olisi Minna, joka tarvitsisi lastenhoitoapua illaksi. Tai sitten hoitokodista soitettaisiin ja kerrottaisiin, että Paavo oli hävinnyt. Mitään muuta se ei voinut olla, puhelin kuulosti juuri niin vihaiselta ja vaativalta, että asia koski omaa perhettä.

Marja katsoi puhelinta. Hän katsoi Eevaa, joka seisoi ja odotti. Eeva ei sanonut mitään, ei kehottanut vastamaan, ei olemaan vastaamatta. Eeva luotti siihen, että Marja osaisi tehdä ratkaisun itse. Oikean ratkaisun.

-Lähdetään, Marja sanoi ottaen laukkunsa lattialta. –Taksi on jo varmaan tullut.

Puhelin jäi soimaan. Marja sulki oven, tarttui Eevaa kyynärvarresta ja lähti risteilylle.

*****loppu*****

 

Minna oli ollut raivoissaan, mutta asia ei todellakaan kuulunut tytölle. Jos tämä olisi edes joskus auttanut talon hoidossa, nurmikoiden leikkaamisessa, aidan korjauksessa tai missä tahansa muussa asiassa, Marja olisi vielä voinut harkita asiaa. Jos Minna olisi tukenut häntä edes silloin tällöin, he olisivat ehkä onnistuneet talon pitämisessä. Se, että Minna olisi halunnut Marjan antavan talon hänelle ja lapsille, oli tullut ainoastaan Minnan mieleen. Marja oli hylännyt ajatuksen heti. Minna ei kuitenkaan olisi pystynyt pitämään taloa kunnossa, ja sitä paitsi he, hän ja Paavo, tarvitsivat ne rahat, jotka talon myynnistä sai.
Minnasta ei ollut koskaan ollut apua. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Marja huokaisi. Hänen raukeutensa ja hyväntuulisuutensa edellisiltaa ajatellessa olivat poissa. Minna ajatteleminen teki hänet aina ärtyisäksi.
Hän nousi ylös, katsomatta puhelimeen. Hän ei todellakaan aikonut soittaa Minnalle ja kertoa, että Paavo oli hoidossa ja hän oli itse lähdössä risteilylle. Jos Minna soittaisi tänne sinä aikana, kun he olivat poissa, tyttö saisi luvan hätääntyä ihan vapaasti.
Vaikka ei tyttö soittaisi. Minna ei koskaan soittanut. Ellei hän sitten tarvinnut lastenhoitoapua.

** 
Puolenpäivän aikaan Marja keitti itselleen pari kananmunaa. Eeva oli varoittanut häntä syömästä liikaa ennen lähtöä, sillä heillä oli tarkoitus mennä laivan ravintolaan. Eikä mihinkään seisovaan pöytään, Eeva oli sanonut. Me menemme sinne palveltavaksi, hemmoteltaviksi, passattaviksi. Me emme tee mitään, me vain napsautamme sormiamme ja meitä palvellaan.

Marja hymyili muistaessaan Eevan sanat. Hän tiesi, että Eeva oli oikeassa. He tarvitsivat sellaista huomiota. Ei pelkästään hän, vaan myös Eeva. Eevan eläkeikä oli lähestymässä, ja Marja muisti hyvin oman uupumuksensa viimeisinä kuukausina ennen eläkkeellelähtöä. Eeva tunsi varmaan samaa väsymystä ja ehkä enemmänkin, sillä hänen työnsä päiväkodissa täytyi olla kuluttavaa. Vielä sitä kai nuorempana jaksoi juosta lasten perässä, mutta ei enää kuusikymppisenä.

Tuntui hyvältä ajatella, että Eeva jäisi kohta kokonaan kotiin. Tuntui hyvältä tietää, että yläkerrassa oli ihminen, joka välitti ja jolle saattoi soittaa koska tahansa, kun Paavon kanssa oleminen alkoi väsyttää.
Eeva oli hyvä ystävä, mutta Marja varoi kuitenkin vaatimasta Eevalta liikaa. Hän ei koskaan pyytänyt Eevaa katsomaan Paavoa, vaan odotti, että Eeva ehdotti sitä itse. Ja hyvin usein Eeva tulikin oven taakse ja pakotti Marjan lähtemään kävelylenkille puoleksi tunniksi tai pidemmäksikin aikaa. Hän kyllä katsoisi Paavoa sen ajan.
Eeva oli todellinen ystävä, eikä sellaista ystävyyttä voinut koetella liikaa. Ystävyyttä ei voinut rasittaa ja kuormittaa liian paljon. Sellaiset vaatimukset asetettiin perheelle ja suvulle. Ystävistä vain nautittiin.

Marjan ajatukset kääntyivät taas Minnaan. Tyttö ei ollut koskaan tarjoutunut hoitamaan isäänsä edes hetken aikaa. Minnasta ei ollut sellaiseen, sillä Minna ei voinut sietää Paavoa. Tyttö ei ollut tullut toimeen vanhan Paavon kanssa, eikä tämä uusi, nykyinen Paavokaan ollut muuttanut asiaa. Minna ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä kanssa.
He olivat aina olleet samanlaisia, Minna ja Paavo. Itsepäisiä, kovia ja piittaamattomia. Oman edun tavoittelijoita, täysin vailla myötätuntoa muita kohtaan. Marja oli joutunut toimimaan ukkosenjohdattimena useammin kuin kerran miehensä ja tyttärensä välillä, jotta he eivät olisi iskeneet toisiaan salamilla ja polttaneet karrelle. Yleensä se oli ollut turhaa, sillä myrsky pyyhkäisi kuitenkin heidän ylitseen. Aina, ennemmin tai myöhemmin.

Nyt ne ajat olivat ohitse. Oliko se onneksi vai ei, sitä Marja ei käynyt miettimään. Pääasia, että ne ajat olivat ohi. Minna oli muuttanut pois kotoa, Paavo oli rauhoittunut ja alkanut valmistautua eläkkeellelähtöön. Kukaan ei vain ollut arvannut, minkälaisia näistä eläkevuosista muodostuisi.

Marja oli ajatellut usein, että jos he olisivat saaneet Minnan aikaisemmin, niin tytöstä olisi voinut tulla pehmeämpi ja helpompi. Tai jos Minnalle olisi tullut veljiä ja siskoja. Niin ehkä sitten. Marja oli kuitenkin tullut raskaaksi vasta kymmenen avioliittovuoden jälkeen, lähes neljäkymppisenä, eikä heillä ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin hemmotella tyttöä. Kumpikaan ei ollut hennonnut kieltää Minnalta mitään, ja kun Paavo oli yrittänyt ryhdistäytyä vuosia myöhemmin ja asettaa tytölle jonkinlaisia rajoja, kaikki oli ollut liian myöhäistä. Tyttö oli jo piloille hemmoteltu, itsekäs hirviö, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Oli parempi olla välittämättä.

*****jatkuu*****

Aamukahvin jälkeen Marja alkoi pakata. Hän oli ollut Tukholman risteilyllä Paavon kanssa joskus aikoja sitten ja hän yritti muistella, mitä vaatteita he olivat silloin ottaneet mukaan. Eeva oli puhunut tanssimisesta, joten vaihtokengät olivat varmaan tarpeen. Ja tietysti juhlavampi leninki illaksi. Eeva oli sanonut, etteivät he menisi maihin risteilyn aikana. Laiva seisoisi Tallinnan edessä yön yli ja palaisi sitten takaisin Helsinkiin. Mitään sen kummempia ulkovaatteita ei tarvittu.

Marja katsoi puhelinta. Ehkä hänen olisi parempi soittaa Eevalle ja kysyä, mitä vaatteita tämä ottaisi mukaan. Olisi kiusallista, jos hän päätyisi johonkin liian juhlavaan ja Eevalla olisi jotain aivan muuta. Toisaalta, Marja ajatteli, avatessaan vaatekomeron oven, hänellä ei ollut mitään niin kovin juhlavaa. Yleensä hän tyytyi pitkiin housuihin ja paitapuseroon, sillä Paavon kanssa ei todellakaan ollut aihetta juhlimiseen. Paavo sotki syödessään itse, ja kun Marja syötti miestä, tämä saattoi yhtäkkiä huitaista lusikkaa. Sen takia oli hyvä pitää esiliinaa aina yllä.

Marja valitsi matka-asuksi vaaleat housut ja valkoisen paitapuseron. Bleiseri oli tumman ruskea, se voisi olla tarpeen, jos laivalla oli vetoa. Päällystakki oli vielä tarpeen, mutta ohuempi popliini saisi riittää. Illaksi tummansininen puolihame ja valkoinen paitapusero. Alusvaatteet ja yöpaita. Meikit ja pesuaineet.
Kello oli vasta yhdeksän, ja Marja istahti sohvaan saatuaan laukkunsa pakatuksi. Laiva lähtisi iltapäivällä, ja hänellä oli vielä runsaasti aikaa ennen sitä. Hän olisi voinut vielä vaikka nukkua, mutta hän tiesi, ettei kuitenkaan saisi unta. Hän oli nukkunut yönsä liian hyvin, ilman keskeytyksiä, ja yllättäen hän tunsi itsensä levänneeksi, vaikka Paavo oli ollut poissa vasta vajaan vuorokauden.

Hän katsoi uudelleen puhelinta. Hän tiesi, että se olisi turhaa, mutta kuitenkin hän halusi soittaa hoitokotiin. Eihän hän voinut lähteä risteilylle, jos hän ei tiennyt, miten Paavon yö oli mennyt. Ehkä mies ei ollut nukkunut, vaan kävellyt levottomasti ympäri taloa? Ehkä mies oli jopa itkenyt koti-ikävää tai jotain muuta, mitä tämä kaipasi. Paavosta ei koskaan tiennyt. Tämä Paavo oli aivan erilainen kuin se mies, jonka kanssa Marja oli ollut naimisissa neljäkymmentä vuotta.

Marja nosti kuulokkeen ja soitti hoitokotiin. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla loukkaantunut vai huojentunut, kun hänelle kerrottiin, että Paavo nukkui edelleen. Oli itse asiassa nukkunut levollisesti koko yön.
Paavo ei koskaan nukkunut kotona niin hyvin. Mies havahtui monta kertaa yössä, päästi vieraita ääniä suustaan, itki, vaikeroi tai nauroi ja koko ajan Paavo kääntelehti ja Marja heräsi joka liikkeeseen. Hänen yönsä olivat yhtä katkonaisia kuin Paavonkin. Täynnä jännitystä ja pelkoa. Epämukavuutta ja vaikeutta saada uudestaan unenpäästä kiinni.

Marja kiitti saamastaan tiedosta ja sulki puhelimen. Ei kai niillä ollut mitään syytä valehdella hänelle. Hänen oli pakko uskoa ja luottaa hoitajaan, joka oli vastannut puhelimeen. Hän yritti rentoutua ja päästä samanlaiseen mielentilaan kuin edellisiltana, jolloin hän oli istuutunut Eevan vaatimuksesta pihakeinuun. Eilisilta oli ollut hauska, vaikka hän ei ollut puhunut paljon, eikä edes yhtynyt lauluun. Kuitenkin hän oli tajunnut viihtyvänsä. Ehkä se, että sai vain olla, eikä tarvinnut ajatella mitään, ei vahtia kenenkään perään, ehkä se oli tehnyt hänet niin rauhalliseksi.

Ensin hän oli ollut vastahakoinen liittymään juhlivien naapureiden joukkoon, sillä hän ei tuntenut taloista muita kuin Eevan. Hänellä ei ollut koskaan aikaa tutustua keneenkään, sillä hänellä oli aina kiire kotiin Paavon luokse. Kauppareissut eivät saaneet venyä liian pitkiksi, sillä niiden aikana Paavo ehti tuskastua yksinäisyyteen. Mies muuttui pelokkaaksi, jos joutui olemaan yksin liian pitkän aikaa. Marja oli usein löytänyt miehen itkemästä, kun hän oli tullut kotiin, eikä ollut helppoa saada miestä rauhoittumaan. Oli parempi tehdä päivässä kaksi nopeaa ja pientä kauppareissua, poissa saattoi olla korkeintaan puoli tuntia ja siinäkin oli viisitoista minuuttia liikaa. Mies ei kestänyt sellaista eroa.  

Missä Marja on? Missä Marja on? mies hoki, eikä hän tyytynyt Marjan antamiin vastauksiin. Hän ei uskonut Marjaa, ja vain aika sai hänet unohtamaan hätänsä. Joskus meni liian pitkä aika ennen kuin mies rauhoittui, ja kun hän vihdoin nukahti, oli Marjan vuoro itkeä.

Naapurit olivat jääneet vieraiksi, vaikka he olivat asuneet tässä talossa jo kaksi vuotta. Joskus Marja ajatteli, oliko hän tehnyt oikein, kun hän oli päättänyt myydä heidän vanhan kotinsa. He olivat asuneet omakotitalossa Minnan syntymästä lähtien, melkein kolmekymmentä vuotta, ja se oli heidän ainoa oikea kotinsa. Paavosta ei kuitenkaan ollut enää talon hoitajaksi, eikä Marja kuvitellut itsestään liikoja. Paavo oli aina pitänyt talon kunnossa, Marja ei osannut tehdä rakennukselle mitään. Oli ollut parempi laittaa talo myyntiin. Se oli koskenut Marjaan, mutta muuta ei ollut tehtävissä. Talo oli liian suuri heille kahdelle, vaikka toisaalta tilakin oli hyväksi, sillä Minna toi usein lapsensa heille hoitoon. Talo oli kuitenkin liian vanha ja tarvitsi jatkuvaa korjaamista.

Marja oli myynyt talon ja he olivat muuttaneet tänne. Marjasta oli tuntunut viisaalta asua ensin vuokralla jossakin, sillä hän ei tiennyt, mistä päin olisi ostanut uuden asunnon. Sitä paitsi, tällaisessa vuokralla asumisessa oli hyvät puolensa, Marja oli pian huomannut. Huoltomiehet hoitivat kiinteistöä. Vain soitti isännöitsijätoimistoon riitti ja paikat tuli korjattua. Kaksi vuotta oli kulunut, eikä Marja edes enää ajatellut asunnon ostamista. Tämä nykyinen sopi heille hyvin.

*****jatkuu*****

  

Marja meni eteiseen ja tarkisti oven. Se oli lukossa. Kukaan ei pystynyt kulkemaan suljettujen, lukittujen ovien lävitse. Se oli tosiasia. Paavon täytyi olla asunnossa. Marjan katse pysähtyi ulkokenkiin, jotka lojuivat lattialla. Paavon ulkokengät olivat poissa, ja silloin Marja muisti. Hän putosi lattialle ja alkoi nauraa. Jännitys purkaantui pidättelemättä, naurusta syntyi kyyneliä ja kasvoihin alkoi koskea. Hän tunsi satojen pienten kramppien vetävän kasvojaan vinoon. Kasvot olivat olleet liikkumattomat koko etsinnän ajan, ne olivat valmistautuneet pahimpaan koko ajan, ja nyt kun ne saivat jälleen luvan elää, niihin sattui.

-Minultakin alkaa mennä muisti, Marja mutisi pyyhkien märkiä kasvojaan yöpuvun hihaan. –No, seura tekee kaltaisekseen. Kai.

Uusi hillitön naurukohtaus sai kyljet sattumaan. Hän veti syvään henkeä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet ja nauru eivät loppuneet. Hän tiesi olevansa väsynyt. Väsyneempi kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Väsynyt Paavoon ja väsynyt elämään, jolta ei ollut enää muuta odotettavaa kuin lisää väsymystä. Eniten hän oli kuitenkin väsynyt itseensä. Siihen, ettei hän sittenkään jaksanut niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Hän olisi toivonut itseltään niin paljon enemmän, kärsivällisyyttä, hyväntuulisuutta, ymmärrystä. Niitä hän toivoi, mutta niiden tilalle hän oli saanut jotain aivan muuta. Hänestä oli tullut kärttyinen ja lyhytpinnainen. Hän ei jaksanut ymmärtää mitään, sillä enimmäkseen hän oli liian vihainen.

Kaiken täytyi johtua väsymyksestä, Marja ajatteli noustessaan eteisen lattialta. Väsynyt ihminen ei ole hyvä ihminen. Väsynyt ihminen ei jaksa mitään, ei olla kiltti, ei auttaa, ei ymmärtää toisia, ei huolehtia itsestään.
Marja tunsi olevansa enemmän kuin väsynyt.

**
Eeva oli hoitanut kaiken. Ottanut selvää hoitokodista, jossa Paavo voisi viettää kaksi päivää. Järjestänyt kyydin. Auttanut Marjaa saamaan Paavon siihen kyytiin. Ollut mukana, kun Marja oli vienyt Paavon hoitokotiin. Ollut vieressä, kun Marja oli jättänyt Paavon sinne. Marja oli tuntenut itsensä roistoksi, ei vaan petturiksi, itsekkääksi petturiksi, kun hän oli nähnyt Paavon ilmeen miehen tajutessa, ettei Marja aikonut jäädä hänen seurakseen. Paavo oli alkanut itkeä vieraan hoitajan käsipuolessa, ja Marja olisi halunnut repiä miehen irti, ottaa mies mukaan ja paeta takaisin kotiin. Hän ei voinut jättää Paavoa täysin vieraiden ihmisten luokse. Mies ei kestäisi eroa.
Hän ei kestäisi eroa.

Eeva oli pitänyt kiinni Marjan käsivarresta ja vain yksi Eevan katse kertoi Marjalle, ettei hän voinut tehdä muuta. Hänen oli pakko jättää Paavo hoitokotiin. Hänellä oli oikeus pitää kaksi päivää lomaa, sillä muuten hän ei jaksaisi ja jos hän ei jaksaisi, kuka sitten hoitaisi Paavoa? Eeva oli kertonut sen katseessaan ja lukuisin sanoin jo ennen kuin he olivat jättäneet Paavon hoitokotiin. Vähitellen Marja oli alkanut uskoa Eevaa. Vähitellen…itse asiassa hän oli hyväksynyt Eevan ehdotuksen laittaa Paavo hoitoon pariksi päiväksi hyvin nopeasti. Liiankin nopeasti, ja hän tunsi huonoa omatuntoa oman vapaudenkaipuunsa ja mukavuudenhalunsa vuoksi. Hän ajatteli vain itseään ja siksi Paavo itki.
Hän olisi halunnut itsekin itkeä, mennä rauhassa kotiin ja rankaista itseään, mutta Eeva oli sanonut, ettei asiaa kannattanut liikaa ajatella. Illalla olisi pihalla juhlat, Eeva oli muistuttanut, ja niihin juhliin Marja tulisi myös.

-Mutta miksi? Marja oli kysynyt, eikä hän saanut mielestään Paavon silmiä, kun mies jäi vilkuttamaan heille hoitokodin lasisen oven taakse. Mies oli näyttänyt liian pelokkaalta, liian yksinäiseltä ja surulliselta. Mies oli näyttänyt hylätyltä.
-Koska sinä olet viimeksi juhlinut? Eeva oli kysynyt moittivalla äänellä. –Pitänyt hauskaa? Tai edes vaan istunut rauhassa, ilman silmiä selässä ja korvia joka puolella.

Marja oli hymyillyt. Hän muisti hyvin sen kerran.

-Silloin, kun jäin eläkkeelle. työkaverit järjestivät minulle läksiäiset. Ne laittoivat minut laulamaan jopa karaokea.
-Ja siitä on aikaa…kolme vuotta?
-Kutakuinkin. Aika pian sen jälkeen Paavo sairastui. Hänhän jäi eläkkeelle jo pari vuotta ennen minua, ja kai hän alkoi hassahtaa jo silloin. Minä en vain huomannut sitä, kun olin töissä. Paavohan on aina ollut vähän omanlaatuisensa. Minulta kesti jonkin aikaa huomata, että se on dementiaa.
-Kolme vuotta, eikä juhlia, ei edes vapaata. No, tänään se korjataan ja huomenna jatketaan, Eeva oli sanonut päättäväisesti, niin varmasti, ettei väsynyt ihminen voinut muuta kuin myöntyä, joten Marja oli hymyillyt kysyessään:
-Huomenna?
-Minä olen varannut meille risteilyn. Vuorokausi merellä. Ruokaa, juomaa, tanssia.
-Mutta…
-Ei mitään muttia.

Eikä mitään muttia itse asiassa ollutkaan, kun Marja oli ajatellut asiaa tarkemmin. Paavo oli hyvässä hoidossa ja valvonnassa kaksi vuorokautta. Marja sai tehdä mitä hän halusi. Hän olisi tietenkin voinut nukkua ja levätä sillä aikaa, kun Paavo oli poissa, mutta ehkä Eeva oli oikeassa. Oli parempi elää täysillä ne kaksi vuorokautta. Kotona sai olla ihan tarpeeksi.

*****jatkuu*****

Marja heräsi hätkähtäen. Hän tiesi silmiään avaamattakin, ettei Paavo ollut hänen vieressään. Hän tunsi tyhjän paikan oikealla puolellaan, siinä, missä miehen olisi pitänyt olla. Marja nosti kätensä silmiensä eteen ja katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Vasta kuusi. Hän huokaisi ja puri huultaan. Kello oli vasta kuusi ja Paavo oli jo hereillä.
Päivästä tulisi pitkä.
Marja heitti peiton yltään ja nousi ylös. Mies ei istunut makuuhuoneen nurkassa olevassa nojatuolissa, niin kuin joskus. Todennäköisesti Paavo oli keittiössä, katsoisi kahvinkeitintä ja ihmettelisi, miksi pannussa ei ollut kahvia. Ulos asti Paavo ei ainakaan ollut mennyt. Nyt ovessa oli turvalukitus, eikä ulos päässyt ilman avainta. Paavolla ei ollut omaa avainta.

Marja oli hankkinut turvalukon heti seuraavana päivänä, sen illan jälkeen, jolloin hän oli palannut lenkiltä naapurin Eevan kanssa. Hän oli tullut kotiin, jonne hän oli puoli tuntia aikaisemmin jättänyt Paavon. Hän oli ollut poissa vain puoli tuntia, mutta se aika oli riittänyt Paavolle. Mies oli lähtenyt. Hävinnyt. Ilman kenkiä. Ilman päällystakkia. Marja oli juossut kolmanteen kerrokseen, soittanut Eevan ovikelloa ja he olivat lähteneet jälleen yhdessä ulos. Oli ollut jo pimeää, eikä Marjalla ollut aavistustakaan siitä, mihin suuntaan Paavo olisi voinut lähteä.

Paavo ei ollut koskaan aikaisemmin lähtenyt omille teilleen. Se olisikin ollut mahdotonta, sillä Marja oli aina paikalla. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut jättänyt Paavoa yksin niin pitkäksi aikaa. Juuri sinä päivänä Paavo oli ollut erityisen rauhallinen ja hyväntuulinen, ja kun Eeva oli pistäytynyt ja ehdottanut, että hän voisi katsoa Paavoa sen aikaa, jos Marja halusi ulos kävelemään. Marja oli arvellut, että he voisivat tehdä sen kävelylenkin yhdessä, hän ja Eeva.
Se oli ollut virhe.
He olivat löytäneet Paavon parkkipaikalta. Sen pidemmälle mies ei ollut mennyt, ei ollut osannut, ei ollut ehtinyt, ei ollut uskaltanut. Marja oli tarttunut Paavoa kädestä ja puristanut sitä lujasti. Mennään kotiin, Marja oli sanonut, mutta Paavo oli pudistanut päätään.

-Tule kotiin, Marja oli toistanut.
-Ei, minun pitää ensin löytää Marja.

Paavo oli itkenyt, kun Marja ja Eeva olivat taluttaneet hänet takaisin kotiin. Hän oli itkenyt koko sen ajan, kun Marja oli riisunut hänet, pessyt kasvot ja hampaat ja pukenut yöpuvun ylle. Vasta kun Marja oli peitellyt miehen, itku oli lakannut, Mies oli nukahtanut, ja Marja oli päättänyt tilata lukkosepän paikalle heti seuraavana aamuna. Nyt ovessa oli turvalukko, eikä Paavo ollut sen kerran jälkeen kadonnut.

Marja meni keittiöön, mutta mies ei ollut siellä. Olohuone oli tyhjä, ja avatessaan kylpyhuoneen oven Marja huomasi pidättäneensä hengitystään jo jonkin aikaa. Happi oli loppumaisillaan. Päässä humisi inhottavasti ja jalat vapisivat. Häntä itketti.
Rauhoitu, Marja sanoi itselleen, hän ei ole hävinnyt, hän on täällä.
Paavo ei ollut kylpyhuoneessakaan. Marja tunsi pakokauhua. Se ei ollut nimetöntä pelkoa, ei aavistusta siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se oli täsmällinen tieto.
Paavo oli poissa.

*****jatkuu*****

EDIT 14.4. klo 20.30: Novelli Vankila löytyy nyt omalta sivultaan

2.

Sari kuuli korppikotkien hengityksen takanaan ja tiesi niiden odottavan. Ne vaanivat saalista ja niille kelpaisi mikä tahansa, mutta tietenkin raivokohtaus ilahduttaisi niitä kaikkein eniten. Sari pudotti puolen kilon lihapaketin kärryyn. Häntä alkoi ärsyttää. Tuntui ylitsepääsemättömän työläältä alkaa täyttää suurta ostoskärryä ruualla. Hän ei halunnut penkoa tarjouksia ja etsiä viimeisiä päivämääriä. Ei niin kauan kuin ne kaksi haaskaa seuraisivat miten hän valitsisi halvinta lihaa, pahinta kahvia, eilistä leipää, viisi pussia makaroneja eurolla.

-Niistetään nenä, Sari sanoi voittaakseen aikaa.

Ehkä haaskat luovuttaisivat, jättäisivät jo-melkein-varman-saaliin, lentäisivät uudelle apajalle. Sari kaivoi suhteellisen puhtaan nenäliinan takin taskusta. Tytön nenästä valui taas pitkä kellanvihreä vana. Itse asiassa se oli jo jossakin välissä ehtinyt levittää sitä kuvottavaa tahnaa poskilleenkin. Sen iho oli kuin hilseilevä puunkuori.

Se näytti peikkolapselta, sillä se ei antanut kammata tai harjata hiuksiaan kuin hirvittävän tappelun päätteeksi, eikä Sarilla ollut tänä aamuna ollut tarmoa ryhtyä siihen taisteluun. Hän oli vain kaapannut tytön kainaloon, tunkenut sen suojapukuun, iskenyt rattaisiin ja työntänyt ostarille. Se oli huutanut koko matkan, ja sen silmät olivat vieläkin punaiset ja turvonneet.
Mutta onneksi se ei enää huutanut.

-Missä isi on? tyttö kysyi Sarilta ja veti päätään kauemmaksi, pois lähestyvästä nenäliinasta.
-Isi? Isihän on …

Sari vaikeni. Hänen edessään, maitohyllyssä, oli purkki piimää, juuri sitä laatua, jota Jussi joi aina aamuisin. Jussi. Isi.

Tää avioliitto on yks helvetin vankila, se oli huutanut eilen illalla.  Se oli huutanut paljon muutakin, niin kuin ennenkin, mutta Sari oli sulkeutunut makuuhuoneeseen, istuutunut tytön pinnasängyn viereen ja katsonut kadehtien sen nukkuvaa rauhaa. Yhtäkkiä tyttö oli kuitenkin räväyttänyt silmänsä auki ja tuijottanut Saria suoraan silmiin.

-Isi on vankilassa. Sä olit oikeassa, Sari sanoi kääntäen selkänsä piimäpurkeille.

Tyttö ostoskärryissä hymyili. Sen jalat alkoivat sätkiä ja se yritti nousta seisomaan. Sari painoi sen alas ja työnsi kärryt takaisin kylmätiskin luo. Hän pudotti jauhelihapaketin kylmäaltaaseen.
Haaskalinnut seurasivat jokaista hänen liikettään.

-Musta tuntuu, että me syödään tänään jotain muuta kuin jauhelihaa, Sari sanoi kovalla äänellä.  -Me voitais vaikka juhlia. Niin me tehdään. Juhlitaan. Isihän pääsee tänään vapaaksi. Sieltä vankilasta. Lopullisesti. Sen ei tarvitse enää koskaan olla vankilassa. Ei koskaan.

Korppikotkien terävät hampaat olivat keltaiset, mutta Sari tiesi, että oikeastaan kaikki korppikotkat olivat hampaattomia. Hän hymyili niille, pyyhkäisi tytön nenää ja työnsi kärryt kassan viereen.

-Ei mitään ostoksia tänään, Sari kertoi kassalle. –Päätettiinkin mennä Mäkkärille syömään. Me juhlitaan vapautumista.

Kassa katsoi Saria ilmeettömänä, mutta tyttö nauroi, kun Sari nosti sen ostoskärryistä.

*****loppu*****

1.

-Isi on vankilassa.

Se sanoi sen selvästi, sihauttaen ässää voimallisesti, paremmin kuin koskaan ennen. Sari kumartui syvemmälle kylmätiskin huuruun, penkoi ja etsi.

-Mitä sä sanoit? Sari kysyi nostaessaan kylmiä paketteja sivuun. –Mikä siinä on, että tarjousliha pakataan aina vähintään kilon paketteihin. Kuka syö kilon lihaa? Helvetti…
-Mun isi on vankilassa.

Sari suoristi selkänsä ja katsoi tyttöä. Se istui jämäkkänä ja selkä suorana ostoskärryissä. Ei keikkunut ja heilunut kuten tavallisesti. Se istui siinä, potkimatta ja paikallaan, eikä se katsonut Saria vaan muualle. Sari käänsi päätään ja näki ne. Kaksi vanhaa kääkkää, ryppyisiä ja kuivia. Ne kenottivat ohuita kaulojaan, kallistivat nuppejaan kalkkunan tavoin ja niiden tekohampaat lonksuttivat paheksuvasti. Kammottavia otuksia.

-Mitä sä sanoit? Sari sanoi kääntäen katseensa tyttöön. –Ei isi ole vankilassa.

Kääkkien hailakat silmät olivat kuin korppikotkien. Miten ne olivatkin niin samannäköiset? Niiden täytyi olla siskokset. Kaksi vanhaa ikäneitoa, kaksi kuivaa känttyrää, ei lapsia kummallakaan, ei hajuakaan siitä, miten paljon lapset valehtelevat.

-Ei isi ole vankilassa, Sari sanoi haastaen kääkkien katseet taisteluun. –Isihän on töissä.

Kättä paleli. Sari katsoi jauhelihapakettia, joka roikkui pienenä ja ruokahaluja herättämättömän näköisenä hänen sormissaan. Sika-nautaa. Viimeinen myyntipäivä tänään. Köyhille ja luusereille.
Esimerkiksi sellaisille, joiden mies istui vankilassa.

-Voi lapsiparkaa.

Sari ei tiennyt, kumpi niistä raakkui. Ehkä ne puhuivat yhtä aikaa. Ainakin ne ajattelivat samoin. Niiden synkät silmät muuttuivat pahanilkisen myötätuntoisiksi, ja Sari tiesi niiden kuolaavan lisää tietoja. Hän työnsi nopeasti ostoskärryt kauemmaksi, niin että tyttö heilahti ja päästi parkaisun. Hän pakeni maitokaappien luo, mutta se ei auttanut. Kalkkunat lensivät paikalle. Ne eivät tienneet vielä tarpeeksi, ne halusivat kuulla enemmän.

-Ei isi ole vankilassa, Sari sihisi tytön korvaan, kun tämä veti henkeä kerätäkseen voimia kunnon itkuun. Parkaisu oli ollut vain alkusoittoa.

Tytön itku tyrehtyi, sen silmät muuttuivat vihaisiksi ja se sihahti takaisin:

-On se!

Oli hyödytöntä käydä taistelemaan kohta kolmevuotiaan kanssa julkisella paikalla. Sari tiesi sen kokemuksesta, mutta hän ei aikonut antaa periksi. Ei tällä kertaa, eikä varsinkaan tässä asiassa.

-Isi on töissä.
-Eikun vankilassa.

*****jatkuu*****

4.

Sakari käveli nopeasti, katsoen kaiken aikaa olkapäänsä yli. Poika katosi pimeyteen. Hänen äänensä kuului edelleen, mutta se oli muuttunut itkuiseksi, eikä sanoista saanut enää selvää. Sakari laski Fionan maahan. Hänen sydämensä löi epäsäännöllisesti ja hän tajusi olevansa hiestä märkä. Hän ei voinut mennä kotiin tässä mielentilassa. Hän ei voinut pelästyttää Annikaa. Hän oli yrittänyt vakuuttaa Annikalle, ettei maailmassa ollut mitään pelättävää, että maailma oli hyvä paikka, että Annikalla oli mahdollisuus palata takaisin elämään.
Hän ei halunnut valehdella.

Hän jäi vielä hetkeksi pihalle yrittäen rauhoittua ja katsoa samalla, ettei poika tullut hänen perässään. Piha oli kuitenkin tyhjä. Lauantai-ilta oli ajanut ihmiset koteihinsa ja kapakoihin. Fiona pysytteli Sakarin jaloissa. Eläin oli pelästyneen oloinen, ja Sakari toivoi, ettei Annika huomaisi mitään.

Vastapäisen talon ulko-ovi avautui. Sakari näki D-talon nuoren somalipojan astuvan pihalle. Hän oli nähnyt pojan aikaisemminkin, mutta ei ollut koskaan puhunut pojan kanssa. Hänen englantinsa oli huonoa, eikä hän uskonut pojan puhuvan suomea. Poika pysähtyi nähdessään Sakarin. He tuijottivat toisiaan pihan poikki, ja juuri silloin Sakari tajusi, että pojan täytyi olla se musta mies, jota Annika oli pelästynyt ollessaan ulkoiluttamassa Fionaa.

Poika ei ollut vielä mikään mies, kaukana siitä, lyhyt ja hento, suorastaan laiha. Poika ei näyttänyt vaaralliselta, ja Sakarin oli vaikea uskoa, että poika olisi tehnyt mitään muuta Annikalle kuin ilmestynyt liian yllättäen paikalle. Poika näytti itse liian pelokkaalta pystyäkseen pelottamaan ketään. Annikan pelästyttämiseen ei tarvittu paljon, ja poika oli onnistunut siinä, eikä Annika ollut sen jälkeen halunnut mennä ulos. Annika oli vetäytynyt uudestaan kuoreensa, ja toivo, joka oli alkanut elää Sakarissa Fionan hankkimisen myötä, oli kuollut.
Kaikki oli pojan syytä.

Sakari nosti kätensä tervehdykseen. Poika teki samoin, hyvin epävarmasti ja kädenliike oli melkein olematon. Kumpikaan heistä ei hymyillyt. Sakari avasi ulko-oven, mutta ei sytyttänyt valoja porraskäytävään. Hän jäi seisomaan Fionan kanssa pimeään ja katsoi, kun poika ylitti pihan.  

Sakari astui ovesta takaisin pihalle, kun poika oli kävellyt ohi. Hän piti ulko-ovea auki, jotta sen loksahdus ei saisi poikaa kääntymään. Hän näki pojan kulkevan parkkipaikan läpi, suoraan metsää ja lenkkipolkua kohti. Pojan askeleet olivat hitaat kuin vanhan miehen, joka oli kulkenut jo tarpeeksi. Sakari katsoi poikaa. Hän olisi voinut juosta pojan perään, varoittaa tätä menemästä kävelytielle, kehottaa tätä kääntymään takaisin. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, sillä hän ei halunnut ajatella asiaa sen enempää. Oli parempi pysyä liikkeessä, ottaa muutama askel ja avata kotiovi. Palata Annikan luo ja yrittää vakuuttaa tälle, että elämä oli elämisen arvoista.

Maailma oli hyvä paikka.

***** loppu *****

3.


Sitten kaikki oli jälleen romahtanut. Sakari oli kuullut Annikan itkun porraskäytävästä ja hän oli juossut ovelle vastaan. Annika oli rynnännyt hänen syliinsä ja puhunut jostakin mustasta miehestä, joka oli pelästyttänyt hänet metsän reunassa, kun hän oli ollut ulkoiluttamassa Fionaa. Sakari ei koskaan saanut tietää, mitä se mies oli tehnyt. Hän ei edes tiennyt, oliko sellaista miestä edes olemassakaan muualla kuin Annikan mielessä. Annika ei osannut vastata kysymyksiin, Annika ei halunnut kysymyksiä, vaan käpertyi entistä syvemmälle itseensä, itki ja lopulta vaikeni, eikä Sakari kysynyt uudestaan.

Sen illan jälkeen Annika kieltäytyi ulkoiluttamasta Fionaa. Mikään ei saanut häntä menemään metsään tai muuallekaan ulos. Sakari ehdotti, että he menisivät yhdessä ulos, ulkoiluttaisivat yhdessä Fionaa, mutta Annika ei halunnut lähteä. Hän ei voinut hengittää siellä, hän kertoi Sakarille. Siellä ei ollut riittävästi happea. Hänen sydämensä ei kestäisi sitä, se oli repeämäisillään jo muutenkin. Se särkyisi, ihan niin kuin se oli särkynyt koulussa, ja niin Annika alkoi jälleen puhua viimeisistä kuukausista koulussa, oppilaistaan ja muista opettajista. Sakari oli kuullut ne asiat moneen kertaan, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin istua ja kuunnella. Annikan oli puhuttava paha pois, lääkäri oli sanonut niin, ja koska Annika ei halunnut lähteä terapiaan, eikä halunnut lääkkeitä, jonkun oli kuunneltava. Asiat oli käsiteltävä, lääkäri oli todennut, muuten Annika romahtaisi uudestaan.

Siitä, miten kauan ja kuinka usein niitä asioita oli käsiteltävä, lääkäri ei ollut sanonut mitään. Oli vain antanut lääkereseptin ja suositellut terapian aloittamista. Sitten joskus, kun Annika haluaisi ja jaksaisi.

Sakari veti Fionan liikkeelle. Koira saattoi olla peloissaan, mutta se oli vain pieni piski, joka toimi vaistonsa varassa. Sakarilla ei ollut mitään pelättävää. Hän käveli lähemmäs hahmoa, mutta vasta päästyään kiven luo, hän tunnisti istujan. Se oli poika A-talosta, yksi harvoista murrosikäisistä, joita taloyhtiössä oli. Sakari ei muistanut pojan nimeä, tuskin hän oli sitä koskaan kuullutkaan, mutta hän tiesi pojan muuten. Paremmin hän tiesi pojan vanhemmat, joiden juopottelu ja riidat olivat oll naapureiden puheenaiheena jo monen vuoden ajan.

-Vittu, mikä rakki, poika sanoi. –Varsinainen rotta.

Pojan ääni sammalsi, ja Sakari huomasi pojan huojuvan istuessaan. Fionan karvat nousivat pystyyn ja se murahti.

-Vitun narinapiski. Mikä helvetin homo sä oikein olet, ku sulla on tollanen piski?

Poika katsoi Sakaria. Poika oli ruma, suuri ja lihava, eikä pojan kasvoissa ollut mitään hyvää. Sakari veti Fionaa perässään, sillä hän ei halunnut jäädä riitelemään pojan kanssa. Hän oli tosin suurikokoisempi kuin poika, mutta hän ei pitänyt ilmeestä pojan silmissä. Eikä hän pitänyt tyhjästä pullosta, joka oli pojan kädessä. Vain yksi huitaisu kiveen ja pullo muuttuisi tappavaksi aseeksi.

-Saatanan homo, poika sanoi pudottautuen maahan. –Ja saatanan homokoira. Mitä vittua te teitte tuolla metsässä? Panit sä tota piskiä perseeseen?

Sakari puristi Fionan remmiä ja repi koiraa, jonka jalat tuntuivat lukkiutuneen paikoilleen. Hän perääntyi ja varoi katsomasta poikaa.

-Vitun homot, poika sanoi tullen lähemmäksi. –Vittu mikä mesta. Lakupaloja, ryssän huoria ja vitun homoja. Vittu, mä tapan kaikki.

Poika nosti pulloaan. Sakari kumartui ja otti Fionan syliinsä. Hän perääntyi edelleen, sillä hän ei aikonut kääntää selkäänsä pojalle.

-Vitun homo! Pelkäätsä? Saatanan hintti. Ota se piskis ja painu vittuun. Muuten mä tapan sut. Kuuletsä! Mä tapan sut!

***** jatkuu *****

2.

Sakari huokaisi, nykäisi Fionaa merkiksi, että oli aika jatkaa eteenpäin. Koira haukahti loukkaantuneena. Sen korvat värisivät närkästyneinä, eikä Sakari voinut olla hymyilemättä sille. Hän ei ollut koskaan ollut mikään koiraihminen, eikä hän ollut voinut ymmärtää ihmisiä, jotka puhuivat koirille kuin vertaisilleen tai jotka puhuivat koiristaan yhtä paljon ja innokkaasti kuin jostain ihmisestä, perheenjäsenestä, lapsesta.

Nykyään hän puhui Fionalle enemmän kuin Annikalle. Tuntui, että koira halusikin kuunnella häntä, Annika ei halunnut sitä. Sen takia ihmiset varmaan hankkivatkin koiran, Sakari oli tajunnut, juuri siksi, että olisi joku, joka palvoisi täysin pyyteettömästi ja kritiikittömästi, joka olisi aina iloinen nähdessään sinut, joka ei kyselisi turhia, eikä vastaisi väärin. Ihmisestä ei ollut sellaiseen ja siksi ihmiset rakastivat koiriaan enemmän kuin omia lajitovereitaan.

Ensi alkuun oli tuntunut hyvältä ajatukselta hankkia koira. Annikan oli ulkoiltava, ja koira pakottaisi hänet siihen. Koira pitäisi Annikan kiinni elämässä ja päiväjärjestyksessä. Ihminen saattoi lakata huolehtimasta itsestään, mutta koirasta oli pidettävä huolta.

Aluksi Annika oli ollut innoissaan Fionasta. Hän oli kävellyt sen kanssa päivisin useammankin lenkin, ja Sakari oli hiljaisena katsonut heitä ja toivonut, että pahin alkaisi olla ohi. Että Annika toipuisi uupumuksestaan, että masennus alkaisi hellittää, että Annika palaisi takaisin elämään. Annikan paluu vanhaan työhön oli mahdotonta, sen Sakari tiesi, mutta hän toivoi, että Annika jaksaisi muuten jatkaa elämää.

Fiona tuntui hyvältä ratkaisulta, koira joka pakotti elämään. Annika näytti pirteämmältä, eikä hän itkenyt enää unissaan niin usein kuin ennen. Hän ei enää puhunut koulusta ja oppilaista, ei sitä taukoamatonta puhetta, joka oli päättynyt pitkään hiljaisuuteen. Hän muisteli ennemminkin asioita, joita he olivat Sakarin kanssa tehneet menneinä vuosina. Maista, joissa he olivat käyneet, taidenäyttelyistä, jotka olivat koskettaneet syvästi, museoista, joissa he olivat viipyneet tuntikausia. Oli ikään kuin Annika olisi pakottanut mieleensä asiat, joiden takia kannatti jatkaa elämistä, joiden takia kannatti nousta ylös aamuisin. Tulevaisuudesta Annika ei puhunut koskaan, ja Sakari ymmärsi sen. Vielä muutama kuukausi sitten hänkään ei olisi uskaltanut ajatella tulevaisuutta. Oli ollut vain hirvittävä nyt-hetki, Annikan taukoamaton itku, kaikki oppilaiden loukkaukset, solvaukset ja kiinnikäymiset, kaikki, kaikki paha ja sen jälkeen pelkkä hiljaisuus, eikä Annika enää jaksanut nousta aamulla, Annika ei jaksanut lähteä ulos, ei mennä suihkuun, ei syödä, ei nukkua, ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta, jonka särki vain itku, joka sai Sakarin tuntemaan itsensä entistä avuttomammaksi.

Fionan tultua taloon, oli tuntunut, oli näyttänyt siltä, että asiat voisivat muuttua. Ehkä jopa parempaan suuntaan.

***** jatkuu *****

1.

Annika jäi katsomaan televisiota, kun Sakari lähti ulos Fionan kanssa. Koira hyppi innoissaan Sakarin kiinnittäessä hihnaa sen pantaan.

-Minä en ole kauan, Sakari kertoi Annikalle. –Sen verran vaan, että Fiona saa tehtyä asiansa.

Annika nyökkäsi, mutta ei kääntynyt katsomaan Sakaria.

-Sinä varmaan pärjäät sen aikaa, Sakari jatkoi hiljaisella äänellä. –Minä en viivy pitkään.

Annikan kapeat olkapäät vapisivat. Laiha käsi puristi kaukosäädintä

Sakari sulki oven äänettömästi. Tultuaan pihalle, hän päästi keuhkonsa tyhjenemään liian kauan pidätetystä hengityksestä. Hän veti sisäänsä ahnaasti ulkoilmaa, veti syvään henkeä, yhä uudestaan ja uudestaan, ikään kuin peläten hapen loppuvan kesken, ikään kuin happea olisi voinut varastoida. Tuntui hyvältä päästä pois kotoa, ja se, että se tuntui hyvältä, sai hänet hetken kuluttua tuntemaan olonsa pahaksi. Hän tunsi itsensä syylliseksi.

Hän päätti olla ajattelematta asiaa. Hän oli luvannut Annikalle viipyvänsä vain hetken, mutta oli samantekevää, palaisiko hän kotiin saman tien vai vasta viidentoista minuutin kuluttua. Annika itkisi koko sen ajan, jonka Sakari oli poissa.

Fiona veti hihnaa malttamattomana. Koira kaipasi liikuntaa, sillä se oli ollut ulkona vain vähän aikaa aamulla.  Sakari löysäsi hihnaa. Hihna näytti naurettavan pitkältä niin pienen koiran jatkeena. Huvittava ulkomuoto ei kuitenkaan haitannut Fionaa, joka juoksi kärsimättömänä eteenpäin. Vasta kun he pääsivät syvemmälle metsään, koira rauhoittui, alkoi kävellä ja nuuhkia. Lenkkipolku oli valaistu, mutta suurin osa lampuista ei palanut. Osa oli kivitetty rikki, osa oli sammunut itsestään. Sakari kulki koiran perässä ja pysähtyi odottamaan sitä, kun se löysi jotain kiinnostavaa maassa maatuvien lehtien seasta.
Tuntui hyvältä olla ulkona.
Se tarkoitti samaa kuin että tuntui hyvältä olla pois Annikan luota. Se oli tosiasia, jota Sakari ei halunnut ajatella sen tarkemmin. Se oli asia, joka vain oli niin.

-Jatketaan matkaa.

Oli parempi pysytellä liikkeessä. Jos pysähtyi liian pitkäksi aikaa, ajatukset hyökkäsivät saman tien. Ajatukset odottivat vain sopivaa hetkeä, juuri sellaista, jolloin ihminen oli heikommillaan, eikä osannut olla varuillaan. Sakari oli tottunut olemaan varuillaan. Annikan kanssa oli oppinut sellaiseksi. Jos herpaantui, mitä tahansa saattoi tapahtua, ja yleensä tapahtuikin. Juuri kun oli luullut, että kaikki oli hyvin, että kaikesta selvittäisiin, että voitaisiin jatkaa eteenpäin, jotain tapahtui, ja he olivat jälleen lähtökuopassa.

Sen jälkeen, kun Annika oli jäänyt sairaslomalle, kaikki oli ollut mahdollista. Kaikkeen oli varauduttava.

***** jatkuu *****

kaksi

Eero oli yrittänyt selittää asiaa Maritalle, mutta tämä ei halunnut ymmärtää. Ensin Eero oli luullut, ettei Marita uskonut häntä, että hän oli vain keksinyt Tyyne Virtasen päästäkseen käymään ilman selityksiä jonkun toisen naisen luona. Hän oli jopa kysynyt asiaa Maritalta, ja tämä oli nauranut. Ei, Marita ei todellakaan uskonut, että Eero petti häntä. Eero oli paljon parempi jahtaamaan kuviteltuja hiiriä kuin todellisia naisia.

Sillä kerralla olikin ollut helppo lähteä kotoa Tyynen luo. Sinä yönä hän olisi halunnut kertoa Tyynelle, ettei yksinäisyydessä ollut mitään hävettävää, jokainen oli yksin, jopa sellaiset, jotka olivat ihmisten ympäröimiä. Ei hän ollut sanonut kuitenkaan mitään, mutta sen illan jälkeen hän ei ollut enää yrittänyt selittää Maritalle mitään. Maritalle ei voinut kertoa, miksi oli tärkeää lähteä Tyynen luo, kun tämä soitti. Marita ei olisi ymmärtänyt, Marita oli liian kova, eikä Marita näkisi koskaan hiiriä. Marita pärjäsi.

Tyyne oli erilainen. Tyynen kaltaiset ihmiset tarvitsivat muita ihmisiä, ajamaan pois hiiriä, peittelemään vuoteeseen, olemaan läsnä. Marita ei tarvinnut, ja siksi Eero ihmettelikin joka kerta, miksi hänen lähtönsä suututti Maritaa. Teki vaimon kiukkuiseksi ja sai aikaa mykkäkoulun, jota kesti aina muutaman päivän. Hän ei todellakaan ymmärtänyt Maritaa. Tyyneä hän ymmärsi.

*** 

Eero soitti ensin varoitukseksi ovikelloa ja avasi sitten oven yleisavaimella. Asunnossa oli pimeää.
Tyyne istui sängyssä, niin kuin aina ennenkin. Eero kumartui sytyttämään pienen lukulampun, joka oli vuoteen vieressä olevalla pöydällä. He molemmat räpyttelivät silmiään kirkkaassa valossa.

-Minua niin nolottaa. Kutsua nyt tänne keskellä yötä.
-Ei se mitään. Missäs niitä riiviöitä on?
-Tuollahan niitä. Keittiössä. Etsivät varmaan leivänmuruja. Vaikka minä yritän aina siivota ja pitää paikat puhtaina.
-Jos minä sitten katson.

Eero meni keittiöön ja sytytti valot. Hän avasi pari kaapin ovea ja antoi niiden paukahtaa kiinni. Hän koputteli hiljaa seiniä ja siirsi tuolia.

-Taisivat pelästyä, hän huusi makuuhuoneeseen.

Eero katseli ympärilleen. Keittiö oli yhtä siisti kuin aina. Tyyne tiskasi joka ilta ennen nukkumaan menoa. Sillä tavalla oli mukavampaa herätä seuraavana aamuna, hän oli selittänyt Eerolle. Eero oli samaa mieltä. Hänkin olisi mieluummin herännyt tyytyväisenä. Ei kiukkuisena niin kuin Marita.

Lieden päällä oli kattila. Sen pohjalla oli maitoa, ja Eero huomasi, että sähkölevy oli jäänyt päälle. Maito ei ollut vielä palanut pohjaan, sillä levy oli ykkösellä. Eero sammutti sähkön ja mietti, pitäisikö hänen kertoa asiasta Tyynelle. Hän ei halunnut nolostuttaa mummoa, mutta jos hän ei puhuisi mitään, sama asia voisi toistua.

-Hiiret pakenivat, Eero kertoi palatessaan makuuhuoneeseen. –Ja minä toin tämän.

Hän ojensi kuppia, joka oli puolillaan maitoa. Tyynen posket muuttuivat vaaleanpunaisiksi ja hänen kätensä vapisivat, kun hän otti kupin vastaan.

-Voi minua höppänää. Unohdin.
-Sellaista sattuu.

Eero istuutui sängyn laidalle. Hän oli istunut siinä monta kertaa aikaisemminkin, eikä se tuntunut enää yhtä kiusalliselta kuin ensimmäisellä kerralla.

-Se on se nukahtaminen vaikeaa, Tyyne sanoi juotuaan kuppinsa tyhjäksi.
-Niinhän se aina välillä on. No, miten vointi muuten?
-Ihan hyvin. Kotisairaanhoitaja käy kerran päivässä ja ruoka tulee viitenä päivänä. Mikäs tässä meikäläisen on maatessa.

Tyynen käsi oli laiha. Suonet näkyivät selvästi ohuen ihon alta. Iholla oli maksaläikkiä ja luomia. Kynnet olivat keltaiset ja kuperat. Se oli ruma käsi, vanhan ja sairaan ihmisen hyödytön raaja, jolla ei tehnyt enää mitään. Ei avattu tiukkoja korkkeja, ei väännetty pyykkiä kuivaksi, ei suoristettu takkuja hiuksista.
Se käsi teki Eeron surulliseksi.
Tyyne laskeutui pitkäkseen. Eero nousi ylös, tarttui paksuun täkkiin ja peitteli mummon.

-Sinä olet hyvä mies, Eero.
-Minä taidan lähteä nyt. Se uni tulee varmaan ihan pian.

Eero lähti Tyynen nukahdettua. Hän meni autoon, mutta ei käynnistänyt sitä vielä. Ei ollut kiirettä.

***loppu***

yksi

Puhelin soi juuri, kun Marita tuli keittiöstä sipsipussin kanssa. Eero kurotti kättään ja otti kännykän pöydältä. Marita oli jähmettynyt olohuoneen ovelle. Se seisoi siinä, eikä se hymyillyt.

-Onhan se huoltomies? Eero kuuli hennolla äänellä esitetyn kysymyksen vastattuaan puhelimeen.
-On kyllä.
-Antti vai…
-Eero täällä.

Eero oli jo tunnistanut puhujan. Hän vilkaisi Maritaa, mutta tämä oli jo lähtenyt takaisin keittiöön. Hän kuuli Maritan paiskovan kaapin oven kiinni. Sinne menivät sipsit.

-Täällä Virtasen Tyyne vaan. Anteeksi, että minä näin myöhään lauantai-iltana…
-Ei se mitään, Eero sanoi peittäen huokauksensa liioitellut kovaan ääneen. –Mitäs Tyyne-rouvalla on hätänä?
-No, kun ne hiiret taas.
-Valvottavat?
-Niin.

Naisen ääni särkyi, ja hetken kuului vain linjan rätinää. Eero nousi ylös ja käveli puhelin kädessä ikkunan ääreen. Oli alkanut tihuttaa, ja lasi kiilsi himmeästi pienistä pisaroista.

-Jos minä tulisin katsomaan niitä…hiiriä, Eero sanoi lopulta. –Ajan ne pois, niin uni tulee.
-Jos siitä ei ole kovin paljon vaivaa?
-Äkkiähän sinne ajaa.
-No, minä sitten odotan.
-Kymmenisen minuuttia, Eero lupasi. –Nähdään.

Hän sulki puhelimen ja huokaisi. Samassa hän kuuli Maritan kireän äänen takanaan.

-Ja kutsu kävi, vai? Kuka se oli?

Eero tiesi, ettei Marita pitäisi vastauksesta, mutta hänellä ei ollut mitään syytä valehdella. Hän teki vain työtään. Vastasi puhelimeen. Meni, jos oli mentävä.

-Tyynehän siellä.

Marita tuhahti. Eero kääntyi ja katsoi vaimoaan. Sen silmät olivat vihaiset.

-Minä käyn siellä nopeasti.
-Hiiriäkö se taas näkee?
-Näkee mitä näkee. Se on yksinäinen ihminen.
-Ja huoltomiehet hoitavat yksinäiset? Marita sähähti. –Saatanan ystäväpalvelua. Vuorokaudet ympäri.

Maritan ääni alkoi kohota. Se muuttui inhottavan kimeäksi, kun se alkoi huutaa ja Eero katsoi lastenhuoneen ovea. Se oli turvallisesti kiinni, eikä sen takaa kuulunut ääntä. Lapset olivat jo onneksi ehtineet nukahtaa.

-Minä olen päivystävä huoltomies. Minä teen vain työtäni.
-Minä teen vain työtäni! Marita matki. –Tämä on jo neljäs lauantai peräkkäin, kun sinä päivystät! Sinulla piti olla vapaata tämä viikonloppu!

Marita istuutui sohvaan ja tuijotti Eeroa. Tämä kohautti harteitaan.

-Antilla on ne serkkupojan häät tänä viikonloppuna, Eero sanoi. –Totta kai minä vaihdoin vuoroa, kun se pyysi. Sillä oli hyvä syy.
-Hyvä syy! Ja sinulle ei tietenkään ole hyvä syy se, että olisit edes joskus kotona perheesi kanssa!
-En minä niin sanonut.
-Et, mutta ajattelit.

Joskus Eero mietti, tekikö Marita sen tahallaan. Tekikö se tietoisesti lähtemisen helpommaksi? Räksytti ja oli pahantuulinen, niin että oli vain huojentavaa istua autoon ja ajaa pois.

Eero meni eteiseen ja otti takkinsa. Hän olisi halunnut avata lastenhuoneen oven ja katsoa nukkuvia lapsia, mutta ei uskaltanut tehdä sitä. Jos ne olisivat heränneet, Marita olisi tullut vielä vihaisemmaksi.

-Hiiriä, hän kuuli Maritan mutisevan. –Siellä ei ole koskaan ollut hiiriä. Se nainen on sairas. Hullu. Se kuvittelee kaiken.
-Se on vain yksinäinen ja vanha, Eero sanoi, mutta hänen äänensä oli niin hiljainen, ettei Marita voinut kuulla sitä.

Ei ollut mitään kiirettä. Tyynen luona ei ollut hiiriä. Mummo kaipasi vain seuraa. Ei se usein soittanut, ehkä kerran-pari kuukaudessa, joten ei todellakaan ollut suuri vaiva ajaa sinne ja peitellä se vuoteeseen. Se ei koskaan puhunut peloistaan, eikä yksinäisyydestään, aina vain hiiristä, jotka valvottivat sitä, ja niistä puhuessaan se ei yleensä katsonut suoraan silmiin. Se tiesi itsekin, ettei niitä hiiriä ollut olemassa, ja sitä hävetti valheensa.

*****jatkuu*****

edit: 22.8. klo 16.55: vauvavauvavauva löytyy omalta sivultaan

NELJÄ

Yhden aikaan Hanna avasi makuuhuoneen oven. Hänen oli pakko herättää Jore, muuten he eivät ehtisi kauppoihin. Stockmann oli auki kuuteen, mutta vaunuliikkeet menivät aikaisin kiinni, koska oli lauantai. Jore olisi kärttyinen, mutta ei se jaksaisi kauan murjottaa.

Jore oli heittänyt peitot lattialle. Se makasi selällään ja kuorsasi. Se oli ihan veljensä näköinen siinä asennossa, juuri tuollainen Jussikin oli aina krapulassa: vähän punakka, vähän pöhöttynyt. Hanna puri huultaan, Jussia ei ainakaan pyydettäisi kummiksi. Se ryyppäsi liikaa, eikä se takulla muistaisi vauvan syntymäpäiviä. Kummin piti olla joku luotettava ihminen, sellainen joka välitti oikeasti. Välitti ja muisti ja joka halusi myös hoitaa vauvaa silloin tällöin. Jussista ei olisi sellaiseen. Ehkä Sari tulisi kummiksi?

-Jore-kulta…

Hanna silitti miehen poskea varovasti. Kuorsaus katkesi hetkeksi, Jore säpsähti, mutta ei avannut silmiään. Hanna silitti lujemmin.

-Jore, herää. lähdetään kaupungille.

Miehen silmät avautuivat hitaasti. Katse oli samea ja harhaileva, mutta vihdoin silmät kiinnittyivät Hannaan.

-Mitä helvettiä sä tökit, anna mun nukkua, saatana, mikä olo.

Jore kääntyi vatsalleen ähkäisten ja hautasi päänsä tyynyn alle. Selkä oli hikinen. Hanna taputti varovasti nihkeää ihoa.

-Lähdetään kulta kaupungille, Hanna sanoi maanitellen. –Kello on jo yksi. Älä nuku enää.

Hannaa hymyilytti. Tällä tavalla hän joutuisi herättämään lapsenkin. Maanittelisi ja houkuttelisi sitä heräämään ja lähtemään tarhaan. Ja kouluun. Herää jo, kulta.

-Jore, Jore, Jore…
-Älä huuda, Joren pää sukelsi tyynyn alta. –Vittu mä kuulen vähemmästäkin. Mikä helvetti sulla on?

Mies näytti vihaiselta, mutta se ei haitannut Hannaa. Mies ei voinut olla vihainen, se ei vaan muistanut, mitä oli tapahtunut, että siitä tulisi isä.

-Lähdetään kaupungille, kulta, katsomaan vauvalle vaunuja, Hanna sanoi hitaasti ja juhlallisesti.

Jore ei sanonut mitään, sulki vain silmänsä ja ähkäisi jälleen. Hanna jatkoi miehen käden silittämistä ja puhui hiljaa:

-Mennään kaupungille. Kierrellään katsomassa vaunuja ja sänkyjä.

Mies makasi kuin kuollut ja alkoi jälleen kuorsata. Hanna tönäisi velttoa kättä lujasti ja miehen silmät rävähtivät auki.

-Ei helvetti sentään, Jore huusi. –Anna, saatana mun nukkua.
-Lähdetään kupungille.

Hanna tunsi kyynelien nousevan silmiin. Jore osasi välillä olla hankala ja itsepäinen, eikä se ollut krapulassa kovin mukava aina. Parempi olikin antaa sen nukkua pöhnänsä pois, mutta tänään siihen ei ollut aikaa. Eikö se tajunnut, miten tärkeää tämä oli?

-Kulta-pieni, nouse nyt, Hanna sanoi itkuisella äänellä. –Lähdetään.

Jore nousi istumaan. Se ei näyttänyt mitenkään hilpeältä.

-Siis kartsalle? Minkä helvetin takia? Se kersa ei synny kai ihan just, vai mitä? Onhan tässä saatana aikaa vielä monta kuukautta. Mitä helvettiä sä meuhkaat?

Hanna ei voinut kyynelille mitään. Ne alkoivat pudota hiljalleen silmänurkista, eikä hän välittänyt pyyhkiä niitä pois. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin itkenyt, ei vaikka Jore oli ärjynyt ja karjunut ennenkin krapulassa. Nyt häntä kuitenkin itketti.

Tällaista oli siis olla raskaana. Nainen tuli herkäksi, Hanna tajusi, ja samassa kyyneleet eivät tuntuneet niin pahoilta. Koko paha olo ei ollut enää niin paha. Tämä oli merkki raskaudesta. Tällaiselta kuuluikin tuntua, tämä kuului raskauteen niin kuin mieliteot ja vatsa, joka paisui ja paisui.

-Hei kulta, mitä sinä nyt, Hanna kuuli Joren sanovan. –Mitä sä itket?

Miehen ääni kuulosti niin hätääntyneeltä, että Hanna itki entistä enemmän. Jore otti hänet viereensä, eikä kyynelistä tullut loppua. Oli ihanaa itkeä, oli ihanaa olla raskaana.

-Älä itke, Jore sanoi. –Mulla on vaan niin hirvee olo, kai sä tajuut. Mennään sinne kaupunkiin joku toinen päivä, eiks niin. Tänään mä en jaksa.

Hanna itki Joren kainalossa. Mies haisi kamalalta, mutta oli niin ihana ja pehmeä ja lämmin. Vauvan isä, vauvan, vauvan, vauvan isi.

-Eiks niin, ollaan vaan kotona, Jore mumisi. –Mä en jaksa istua dösässä, eikä musta oo ajamaan.

Jore kuulostikin väsyneeltä. Eihän se ollut nukkunut pitkään, se oli tullut pihalta vasta neljän aikaan viimeistenkin lähdettyä nukkumaan. Hanna oli lähtenyt aikaisemmin, pelkkä cokis pissitti koko ajan ja pihalla oli tullut kylmä.

-Et sä hakis mulle yhtä kaljaa, Jore pyysi. –Pakko saada, et pääsee käyntiin.
-Ei siellä oo enää. Et sä muista, että sä hait viimeisetkin pihalle viime yönä.
-Voi, helvetti.

Jore oli hiljaa niin kauan, että Hanna luuli miehen nukahtaneen uudestaan. Häntäkin alkoi väsyttää, oikeastaan oli päiväunien aika. Hän alkoi vetää peittoa heidän ylleen, olisi toisaalta ihan mukavaa maata tässä rauhassa. Kohta siihen ei olisi mahdollisuutta, kun pitäisi nukuttaa ja ulkoiluttaa vauvaa.

-Kulta, hei, Jore sanoi suloisella, pehmeällä äänellä. –Et sä viitsis käydä ostarilla ostamassa mulle sixpäkkiä? Mä ihan totta tartten sen kaljan.

Hanna katsoi Jorea. Sen silmät olivat anovat ja kirkkaat. Jos se ei saisi kaljaansa, se lähtisi paikalliseen ennen iltaa, se oli tehnyt sen aikaisemminkin.

-Jos mä tuon pari kaljaa, Hanna huokaisi. –Et viitsis juoda tänään enää niin paljon. Voitaisiin jutella vauvasta. Mä voisin vaikka vuokrata jonkun videon ja oltaisiin kotona ja juteltaisiin.

Jore sulki silmänsä, eikä vastannut mitään. Hanna nousi vuoteesta. Häntä itketti taas, mutta sehän kuului asiaan. Hänhän oli raskaana.

Ostarilta voisi ostaa samalla jäätelöä.

.....loppu.....

KOLME

Tänään Jore ei joisi, Hanna tiesi sen. Eilen miehellä oli mennyt vähän liikaa viihteen puolelle, mutta se oli kai ymmärrettävää, koska se oli niin tohkeissaan vauvauutisesta. Vaikka ei se ollut siitä kenellekään puhunut mitään, ainakaan Hanna ei ollut kuullut. Jore oli istunut muiden miesten kanssa ja ne oli puhuneet futiksesta niin kuin yleensä. Hanna oli katsonut Jorea ja odottanut, että se huomaisi, tulisi viereen ja kuiskaisi jotain vauvasta, mutta tietenkään se ei tehnyt niin. Sillä oli menossa joku kiivas väittely miesten kanssa, vaikka ei se mitään riitelyä ollut, ne kaikki nauroi ja yhteinen pullo kiersi.

Tänään oli eri juttu. Heti kun Jore heräisi, he lähtisivät kaupungille katsomaan vauvalle rattaita. Samalla voisi katsoa pinnasänkyä ja vaatteita, ihania pieniä vaaleanpunaisia sukkia ja myssyjä. Sitten he voisivat käydä kahvilla jossakin ja miettiä vauvan nimeä. Stockmannilla oli varmaan kauneimmat vauvan vaatteet. Siellä voisi käydä kahvillakin. Ostaisi vaikka jäätelön.

Jäätelöä. Tulisiko hänestäkin sellainen odottava äiti, joka söisi hulluna kaikkea, mitä mieli teki. Joillekin tuli kuulema himo ihan outoihin ruokiin, kun ne olivat raskaina. Paistoivat munakkaita keskellä yötä, kävelivät sateessa hakemaan kioskilta suklaata, halusivat juoda koko ajan keltaista jaffaa. Hanna muisti äidin kertoneen joskus naisesta, joka oli käynyt nelinkontin maahan ja mätännyt multaa suuhunsa kourakaupalla. Ruskean harmaa kuola ja sylki olivat valuneet sen suusta, mutta se ei ollut sitä haitannut. Se oli ollut hulluna multaan, ja äiti oli kertonut, että siitä vauvasta tuli aikuisena puutarhuri. Oli siis parempi katsoa, mitä laittoi suuhunsa raskausaikana. Jos söi liikaa pähkinöitä, lapselle tuli oravanhampaat, suuret ja ristikkäin suussa, oikeat nököhampaat. Jos oli himo kaikkeen happamaan, jugurttiin, piimään ja viiliin, vauvastakin tuli kuulemma sellainen: hapan ja pahantuulinen.

Jäätelöä syömällä vauvasta tulisi varmaan ihan kunnollinen, Hanna arveli, jäätelössä ei ollut mitään pahaa. Sitä uskalsi syödä.

Samalla kaupunkireissulla voisi käydä katsomassa jotain lastenmusiikkia cd:llä. Jorella oli vain heviä, eikä Hannallakaan ollut kunnollista musiikkia lapselle. Sarin tyttö kuunteli lasten räppejä, mutta se ei ollut varmaan ihan sopivaa pikku vauvalle. Jotain tuutulauluja voisi ostaa, sellaista jota voisi kuunnella samalla, kun nukuttaisi vauvaa.

Vai pitäisikö pinnasängyn sijaan ostaa kehto. Se olisi ihana, Hanna ajatteli. Se pitäisi vaan kai kiinnittää kattoon, ja siihen tarvittiin pora. Joren pora oli lainassa jossain, eikä se sen takia ollut saanut kiinnitettyä liesituuletintakaan hellan yläpuolelle, vaikka se tuuletin oli ostettu jo vuosi sitten. Pitäisi pyytää se pora takaisin, jos halusi kehdon. Tai sitten tyytyä pinnasänkyyn.

Hanna otti paperin ja kynän. Oli parempi kirjoittaa kaikki ostokset paperille, ettei unohtuisi mitään. Jore ei ollut niin innokas käymään kaupungilla, joten olisi hyvä hoitaa kaikki asiat yhdellä kertaa. Joresta ei koskaan tiennyt. Se saattoi tulla mukaan seuraavan kerran vasta puolen vuoden päästä, parempi oli siis hoitaa kaikki ostokset jo tänään.

Pankkiautomaatilla pitäisi käydä. Jorella olisi palkkapäivä vasta ensi viikolla, eikä hänen omasta tilistään ollut paljon enää jäljellä, koska hän oli maksanut vuokran. Onneksi vaunut sai ostaa osamaksulla, varmaan sängynkin sai hankittua samalla tavalla. Parempi hankkia kaikki nyt, sillä sitten kun hän olisi äitiyslomalla, rahaa olisi vähemmän.

Äitiyslomalla. Se kuulosti mukavalta. Se kuulosti jotenkin niin viralliselta ja tärkeältä. Päivää, olen Hanna ja tässä on tyttäreni Jemina. Olen nyt äitiyslomalla, Jemina on vielä niin pieni. Mieheni Jore tulee kohta, hän on parkkeeramassa autoamme. Kyllä, olen ajatellut jäädä hoitovapaalle, ainakin siihen asti, kunnes Jemina täyttää kaksi vuotta. Sitten ehkä hän aloittaa tarhan ja minä palaan töihin. Olen ilmoittanut Jeminan muskariin, jotta hän tottuisi lapsiin ennen kuin aloittaa tarhassa, vaikka tottuihan hän jo muihin lapsiin –me kävimme vauvauinnissa ja vauvamuskarissa.

Niistä pitäisi ottaa selvää, Hanna tajusi. Missä oli lähin vauvamuskari? Lähin uimahalli ei ollut kovin kaukana, autolla sinne ajoi kymmenessä minuutissa. Jore ajaisi ja he pääsisivät hyvin sinne. Toivottavasti siellä oli vauvaryhmiä.

Hanna kirjoitti toiselle lapulle "vauvamuskari" ja "vauvauinti". Niistä pitäisi kysellä ensi viikolla jostain.

Kello oli jo yli kahdentoista. Jore nukkui edelleen.

.....jatkuu.....

KAKSI

Kello oli jo kymmenen ja Jore nukkui edelleen. Hanna oli pukenut päälleen, farkut olivat solahtaneet ylle ilman vaikeuksia. No, ei menisi kuin muutama viikko ja hän joutuisi ostamaan suuremmat housut. Itse asiassa hän joutuisi ostamaan paljon kaikenlaista. Itselleen ja vauvalle. Vauvalle piti ostaa vain sellaista, joka oli nättiä. Sari oli kertonut säästäneensä kaikki vauvanvaatteet ja Hanna tiesi, että hän saisi ne varmaan, mutta hän ei halunnut Sarin tytön vanhoja vaatteita. Hänen vauvansa saisi uudet vaatteet, pehmeät, puhtaat ja suloiset. Toivottavasti Sari ei loukkaantuisi. Ei kai. Ja voisihan hän ottaa jotain, jos se väkisin tyrkytti, eihän niitä olisi pakko käyttää.

Vaunut pitäisi ostaa. Sellaiset kolmipyöräiset, ne olivat parhaimman näköiset. Joku kiva ruutukuosi, mutta ei mitään liian tummaa. Vaikka viininpunaista ja vaalean sinistä. Mitäköhän sellaiset maksoi? Pitäisi varmaan lähteä kiertelemään kauppoihin. Heti, kun Jore heräisi.

Jore. Hanna ei voinut olla hymyilemättä, kun hän muisti miehen ilmeen edellispäivänä. Mies oli niin suloinen, toivottavasti lapsesta tulisi yhtä ihana. Jore oli juonut molemmat kaljapullot ja avannut kolmannenkin eilen illalla. Hanna oli tullut istumaan miehen viereen sohvalle limupullon kanssa.

-Tulee sulla olemaan rankkaa, Jore oli todennut ja katsonut cokista. –Helvetin pitkä aika olla ilman kaljaa. Ja kesä tulossa.
-Kalja on pahasta vauvalle, Hanna oli sanonut ja yllättynyt itsekin, miten hellältä hänen äänensä oli kuulostanut.
-Mutta hyväksi isälle, Jore oli sanonut ja röyhtäissyt. –Mihin aikaan sinne pihalle pitäisi mennä?

Hanna oli pettynyt kuullessaan Joren kysymyksen. Totta, heidän oli ollut tarkoitus mennä pihajuhliin, mutta jotenkin Hanna oli ajatellut, että suunnitelmat muuttuisivat. Raskaustesti oli tehnyt tästä illasta erilaisen.

-Mä ajattelin, Hanna oli sanonut. –Ettei mentäiskään pihalle.

Jore oli katsonut häntä yllättyneen näköisenä.

-Minkä helvetin takia ei? Meillähän on kaljat ja makkarat jo jemmassa.

Mies oli kuulostanut ärtyisältä, ihan kuin pikku pojalta, joka ei saanut tahtoaan läpi. Hannaa oli alkanut hymyilyttää, mutta hän ei ollut näyttänyt sitä Jorelle. Mies luuli aina, että hän vinoili sille.

-Mä ajattelin, että oltaisiin oltu kahdestaan tänä iltana, Hanna oli sanonut. –Kun tää on eka ilta.
-Miten niin eka ilta? Jore oli kysynyt, eikä selvästikään ollut ymmärtänyt.
-Eka ilta, kun me ollaan isä ja äiti. Oltais kahdestaan.

Jore oli purskahtanut nauruun. Ensin se oli tuntunut Hannasta pahalta, mutta kun hän näki, ettei Jore tarkoittanut sitä pahaksi, hän oli hymyillyt itsekin.

-Hei, kamoon, me ehditään istua koko loppuelämämme himassa sen penskan takia, Jore oli selittänyt. –Ei aloiteta sitä vielä. Totta kai me mennään.

Totta kai Jore oli ollut oikeassa. Kuitenkin Hannaa harmitti. Hän oli käynyt ostarilla hakemassa raskaustestin apteekista, tullut kotiin ja tehnyt testin ja palannut sitten takaisin ostarille, hakenut kaupasta perunasalaattia, kalkkunaleikettä ja patonkia. Olisi ollut mukava syödä ne kahdestaan ja puhua vauvasta.  

-Mennään pihalle, Jore oli päättänyt.

....jatkuu....

YKSI

Jore nukkui edelleen. Miehen kuorsaus kertoi, ettei se tulisi tajuihinsa vielä muutamaan tuntiin. Se nukkui, nukkui, nukkui, Hanna lallatti mielessään ja kääntyi miestä kohti. Että se oli suloinen. Suloinen ja ihana ja pehmeä. Hanna työntyi lähemmäksi miehen lämmintä kylkeä, nuuhki miehestä lähtevää unensekaista tuoksua. Mies tuoksui unelle niin kuin pieni lapsi, eikä vanhan viinan haju haitannut. Se haju oli ohimenevää. Se haju kertoi vain eilisestä ja tänään oli tänään. Tänään Jore ei joisi, sen se oli luvannut. Eilen se oli halunnut juhlia. Totta kai se oli halunnut juhlia. Se tuli melkein sekapäiseksi, kun Hanna oli kertonut sille uutisen. Se oli huutanut JESS! ja sitten se oli ottanut Hannan kainaloonsa, nostanut syliin ja koko ajan se oli nauranut.

-Tätä pitää juhlia, Jore oli sanonut ja hakenut jääkaapista kaljapullon.

Vanhasta tottumuksesta se oli ottanut pullon Hannallekin. Hanna oli katsonut sitä hymyillen. Se oli niin ihana, niin suloinen ja iloinen uutisesta kuin pieni lapsi.

-Mitä? Et sä juo? Jore oli ihmetellyt, kun Hanna oli pudistanut päätään pullolle, jota mies tarjosi. Samassa mies oli tajunnut. Se oli alkanut nauraa.
-No, sitten mulle tuli kaksi pulloa, mies oli sanonut tyytyväisenä ja sitten se oli ottanut pullot kouriinsa ja siirtynyt sohvalle. Se oli laittanut television päälle ja Hanna oli jäänyt olohuoneen ovensuuhun katsomaan sitä. Se oli näyttänyt ihan samanlaiselta kuin ennenkin, eikä se kai ollut mikään ihme.

Ei isän näköiseksi muututa yhden raskaustestin takia.

Hannaa ei enää nukuttanut ja Joren kainalo alkoi tuntua liian kuumalta. Hanna hivuttautui peiton alta ja lähti keittiöön. Hetken hän seisoi ja odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Ei tuntunut pahoinvointia, ei huimausta, ei mitään niistä oireista, joita voisi olla raskauden alussa. Ehkä vielä oli liian aikaista. Oikeastaan se oli hyvä, Hanna ei kaivannut oksentamista.

Hanna nosti yöpaidan helmaa. Vatsa oli yhtä litteä kuin eilenkin. Litteä vatsa, ei pahoinvointia. Jotenkin koko juttu ei tuntunut todelliselta, ja yhtäkkiä Hanna kaipasi jotain merkkiä siitä, että tämä oli totta. Hänestä tulisi äiti ja Joresta isä.

Ehkä kahvi närästäisi. Hanna laittoi kahvin tippumaan ja istuutui odottamaan. Sari ei ollut voinut juoda kahvia yhtään koko raskausaikana. Se oli yrittänyt, mutta se oli sanonut, että sisuskalut syttyivät tuleen saman tien kun kahvi solahti mahalaukkuun. Sama juttu oli tapahtunut, kun se oli syönyt jotain paistettua, se oli kertonut, ei ranskiksia eikä pyttipannua yhdeksään kuukauteen.
Sitä Jore ei kestäisi. Ei yhdeksää kuukautta ilman kaljaa tai pyttipannua. Onneksi miehet eivät tulleet raskaaksi.

Kahvi maistui hyvältä, eikä se polttanut edes suuta. Hanna huokaisi. Hän olisi toivonut, että Jore olisi jo hereillä. Olisi ollut ihanaa puhua vauvasta. Vauva, Hanna maisteli sanaa kielellään. Vauva-vauva-vauva. Se kuulosti mukavalta. Oma höpönassu, elmeri, neiti nötterö. Vauva.
Hanna joi toisen kupin kahvia ja silitti hajamielisesti mahaansa. Siellä se oli, heidän vauvansa. Se ei tiennyt vielä mistään mitään, se ei tuntenut heitä. Ei sen puoleen, eivät hekään tunteneet vielä sitä. Tuntui hassulta edes ajatella sitä, kun ei tiennyt, kuka se oli, oliko se tyttö vai poika, mikä sen nimi olisi.

Jos se olisi tyttö, siitä tulisi Jemina, Hanna päätti. Ei Jasmin tai Mette tai Laura tai Miia. Jemina oli kaunis nimi. Jore, Hanna ja Jemina. Hei, tässä on mieheni Jore ja tyttäreni Jemina. Hauska tutustua.

Hanna hiipi makuuhuoneen ovelle ja raotti ovea varovasti. Jore kuorsasi edelleen, ääni oli liian sikeä, hän ei voinut herättää miestä ja kysyä tältä, mitä se piti Jemina-nimestä. Kai se pitäisi. Jemina oli kaunis nimi.
Pojan nimi oli vaikeampi. Nico oli kaunis nimi, mutta niin oli myös Mika. Tai sitten Rasmus. Missään tapauksessa pojasta ei tulisi Akua eikä Veetiä eikä Jannea. Ehkä Nico.

Jemina ja Nico. Ne sopivat yhteen. Vauva-vauva-vauva.

....jatkuu.....

Marko löysi avonaisen pussin ja penkoi aikansa, pussista löytyi kolme kasettia. Ne näyttivät ehjiltä. "Humpan historiaa"
"Rekkamiehen taival"
"Lepakkodisco"

Vitun roskaa. Marko veti nauhat ulos ja heitti sitten kasetit lattialle. Hän jatkoi etsimistä ja sai käsiinsä kirjan. Se oli vieraskielinen. Marko katsoi outoja kirjaimia. Sen täytyi olla sen naapurin ryssän kirja. Marko avasi kirjan. Ei yhtään kuvia, joten hän heitti kirjan lattialle kasettien seuraksi.

Jonkin ajan kuluttua Marko lopetti pussien penkomisen. Ihmisten jätteet olivat yhtä kiinnostavia kuin ihmiset itse. Ei minkään arvoisia.
Marko potkaisi venäläisen naisen kirjaa. Sekään ei ollut pitänyt sitä kirjaa minkään arvoisena, koska se oli heittänyt sen pois. Tai sitten se ei osannut lukea. Ryssissä oli sellaista. Faija oli kertonut, että siellä tehtiin ennen niin vitusti töitä, ettei tarvinnut käydä koulua. Kaikki vaan tehtaaseen. Se oli kuulostanut Markosta hyvältä jutulta. Ei se tehtaassa raataminen, vaan se, ettei tarvinnut mennä kouluun.

Koulu oli ollut paska paikka.
Vaikka parempi kuin hima. Ainakin toisinaan, silloin kun oli viitsinyt raahautua kouluun. Nyt sinne ei tarvinnut enää mennä. Nyt oli vaan hima.

Marko lähti katoksesta. Hän jätti roskat lattialle. Joku innokas kusipää korjaisi ne siitä kuitenkin. Ei kuitenkaan se venäläinen akka. Se oli huora, eivätkä huorat siivonneet. Faija oli kertonut, että jokaiselta ryssänaiselta sai pillua. Jos vaan halusi, eikä pelännyt tauteja. Niille ei tarvinnut kuin näyttää mulkkua, niin ne avasi jalkansa. Ne oli samanlaisia kuin thaimaalaiset muijat, faija oli sanonut. Ne oli hulluna kaluihin ja tiesi, mistä mies piti.

Somaleista faija ei ollut sanonut mitään, mutta se ei ollut mikään ihme. Somaliakat oli rumia. Sen takia ne käytti liinaa naaman suojana. Ne oli niin rumia, ettei niitä halunnut edes panna. Ei ainakaan suomalainen mies. Somaliäijät oli tietysti asia erikseen. Ne oli tottuneet katsomaan akkojaan, eikä ne tienneet mistään paremmasta. Vasta kun ne tuli tänne, ne näki, miltä kaunis muija näytti.
Somaleista faija ei ollut sanonut mitään, mutta Marko oli nähnyt, miten faija oli kirjoittanut porraskäytävän taululla olevaan ilmoitukseen.

"Somalit vittuun"

Se oli hyvin sanottu, ja Marko oli faijan kanssa samaa mieltä.

Vasta lähdettyään roskakatoksesta Marko tajusi, ettei ollut käynyt kusella. Koko kusihätä oli unohtunut roskien takia. Piha oli edelleen tyhjä. Hän haki pöydältä tyhjän kaljapullon ja meni se mukanaan roskakatokseen. Hän kusi pullon lähes täyteen.

-Siinä krapularyyppy, Marko sanoi tuodessaan pullon pöydälle. –Talo tarjoaa.

----loppu----

Joku vitun idiootti oli järjestänyt kertakäyttömukit ja pullot riviin puupöydälle. Marko pyyhkäisi kädellään mukit kumoon. Maahan pudonneet hän tallasi lenkkareillaan.
Muutamassa pullossa oli vielä juotavaa. Marko nosti yhtä pulloista ja nuuhkaisi. Väljähtynyt neste haisi samanlaiselta kuin mutsi.
Haju muistutti kompostin löyhkää, jotain hajoavaa, lahoavaa, pilaantunutta ja tunkkaista.

Marko pudotti pullon maahan. Se ei särkynyt. Hän katsoi ympärilleen, mutta kukaan ei kytännyt ikkunoissa. Hän potkaisi pulloa. Se hävisi pensaisiin, mutta ei särkynyt vieläkään. Olkoon, Marko ajatteli, eikä hakenut pulloa. Sen sijaan hän otti pöydältä uuden pullon ja viskaisi sen keinua päin. Pullo osui keinun poikkipuuhun ja räsähti rikki.

Marko istuutui penkille, mutta kusihätä oli liian kova. Hän nousi ylös ja arvioi pensaiden kokoa. Ne olivat kuitenkin liian pieniä, madon syömiä ja revittyjä. Kuka tahansa yläkerrosten asukkaista näkisi, jos hän kävisi kusella pusikossa.

Vitun mutsi. Se oli maannut vessan lattialla oksentamassa, kun Marko oli herännyt. Sen verran tolkuissa mutsi oli ollut, että se oli onnistunut tähtäämään vessanpyttyyn. Pytystä ja mutsista lähtevä lemu oli ollut niin kaamea, että Marko oli perääntynyt. Vasta tultuaan ulos hän oli muistanut, että hänellä oli kusihätä. Takaisin hän ei kuitenkaan menisi. Mutsi olisi vittumaisella tuulella. Se oli aina sellainen, kun sillä oli krapula. Sitä ei kestänyt silloin pirukaan.
Ei piru, mutta faija kesti. Se ei välittänyt, koska sillä oli samanlainen kankkunen. Se vaan ei maannut ykäämässä vessassa, se nukkui ja kuorsasi. Siksi se kesti.

Ne oli kömpineet himaan joskus aamulla. Marko oli kuullut niiden tappelevan. Hän oli katsonut kattoon ja laskenut sekunteja ja odottanut, että ne hiljenisi. Yleensä se ei kestänyt kauan. Ne oli nimittäin tavallisesti jo riittävän kännissä –lähellä sammumispistettä- kun ne ylipäänsä viitsi raahautua himaan.
Ne oli sammuneet, kun sekunteja oli kulunut jotain tuhat, ja Marko oli nukahtanut uudestaan.

Kukaan ei ollut vielä hereillä, ja Marko tunsi, että se oli erityisen tärkeää. Ainoastaan hän tiesi mitä oli tapahtumassa. Ainoastaan hän määräsi täällä. Kenelläkään muulla ei ollut asiaa tänne. Tämä oli hänen mestansa, hänen maansa.

Pikkuskidit olivat vielä sisällä. Ne katsoi jotain ääliölastenohjelmaa, jossa nössöt akat ja homot äijät lässytti paskaa. Juuri sellaista paskaa kuin B-talon Eeva, mutta se olikin kuulemma joku vitun sosiaaliämmä. Niin ainakin faija oli sanonut.

Eeva hymyili aina ja se hymy vitutti Markoa. Joskus hän ajatteli, minkälaiseksi se hymy muuttuisi, jos hän vetäisi sitä akkaa kuonoon. Miltä tuntuisi hymyillä kita täynnä hampaanpaloja? Vitun Eeva. Se oli aina hymyilemässä ja kysymässä jotain skeidaa koulunkäynnistä ja muista paskajutuista. Niin kuin vittu jotakuta kiinnostaisi vastata.

"Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä yläasteen jälkeen?"

Nati-nati-natinaa. Vitun natinaa. Mitä vittua se sille kuului.
Se oli utelias ämmä. Niin kuin kaikki muutkin pihan muijat. Kaikki kyttäsivät toisiaan. Täällä ei voinut edes kusta rauhassa sinne minne halusi. Heti joku oli huutamassa naama pulleena, kita täynnä kuolaa.
Marko työnsi kädet pusakan taskuun. Hänen oli pakko päästä kuselle jonnekin.



----jatkuu----

Poika ynähti jotain. Sen silmät muuttuivat tummemmiksi. Se nosti kätensä ja kosketti Sirun hiuksia.

-Se oli varmaan rankkaa, kun ne otettiin sulta.
-Niin kai…en mä pystynyt…jaksanut hoitaa. Hyvin.

Siru joi. Hän huomasi, ettei hänen kätensä vapissut ja se huomio teki hänet tyytyväiseksi. Poika saisi jatkaa kysymistä. Se ei voinut satuttaa häntä.

-Ootsä nähnyt niitä? Sen jälkeen, kun ne vietiin pois?
-Oon, sen jälkeen, kun mä pääsin kuiville. Ennen sitä…ennen sitä mä en jaksanut. En mä... en mä vaan.

-Sä oot nyt kuivilla? poika kysyi.

Jos se olisi ollut koiranpentu, se olisi heiluttanut häntäänsä. Se oli riemuissaan ja se katsoi Sirua niin kuin kaikki sen omat ja koko maailman ongelmat olisi ratkenneet.

-Mä oon ollut yli vuoden ilman kamaa. Ilman mitään, subuja tai mitään.
-Mutta…

Poika vaikeni. Se näytti miettivän jotain keskittyneesti, mutta Siru ei ollut kiinnostunut. Hän halusi pojan lähtevän. Hän halusi olla yksin.

-Mikset sä ota niitä takaisin? poika kysyi kiihkeästi. –Etkö sä haluais saada niitä nyt kun sä oot kuivilla?

Poika näytti voitonriemuisalta. Se oli selvästikin saanut ajatuksensa järjestykseen ja siinä samassa ratkaissut kaikki ongelmat. Se katsoi Sirua odottavasti.

-Mä en saa niitä takaisin, Siru sanoi. –Otatsä kaljan?
-Mikset saa?

-Niillä on hyvä olla siellä missä ne nyt on. Ne on ollu siellä niin kauan. Ei ne oikeastaan edes…tai en mä tiedä, ehkä ne joskus ajattelee, en mä tiedä.
-Mut sähän oot niiden mutsi!

Poika näytti vilpittömän närkästyneeltä. Se nousi seisomaan ja käveli jotenkin hermostuneesti pari askelta. Siru sulki silmänsä ja otti pitkän kulauksen uudesta pullosta. Pojan nykiminen sattui päähän.

-Ei se oo niin yksinkertaista, Siru sanoi hetken kuluttua. –Mikään ei oo niin yksinkertaista. Niil on hyvä nyt siellä ja mä...ei se ole sellaista...ei me olla enää...en mä tiedä.
-Mutta jos sä kerran oot kuivilla ja sulla on duunipaikkakin ja asunto!

-Niin.
-Kai sä haluaisit ne takaisin? poika kysyi.

Siru avasi silmänsä ja katsoi poikaa. Se oli todellakin pentu. Pelkkä typerä, tyhmä piski.

-Kai mä haluaisin, Siru sanoi.

Poika tuli hänen luokseen, veti hänet pystyyn ja halasi.

-Mä autan sua, poika sanoi hiljaa. –Mä haluaisin todella nähdä sun skidis, sillä mä pidän susta.

Se veti Sirun viereensä sängylle, otti kainaloon ja jatkoi puhumista. Siru kuunteli, miten se suunnitteli tulevaisuutta, miten selvää kaikki oli sille, miten itsevarmalta ja lapselliselta se kuulosti.

Oli ollut virhe tuoda se tänne.

 

 
Poika oli vihdoin nukahtanut. Se oli miettinyt liikaa ja väsynyt, väsynyt puhumiseen ja tulevaisuuden maalaamiseen. Se makasi selällään ja sen rinta oli valkoinen ja karvaton. Se hengitti tasaisesti ja rauhallisesti ja sen huulilla oli onnellinen hymy. Se oli ratkaissut kaikki ongelmat ja se näki unessaan täydellisen perheen.

Isän, äidin ja kaksi lasta.

Siru katsoi poikaa ja tiesi, ettei se onnistuisi. Hänestä ja pojasta ei tulisi mitään. Hän ei aikonut tavata poikaa enää uudestaan tämän yön jälkeen. Poika oli liian kiltti. Se oli elänyt elämäänsä muualla kuin tässä maailmassa. Se ei tiennyt mistään mitään, se vain luuli kaikkea.
Siru otti muovikassin ja täytti sen pulloilla. Pihalla oli vielä ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät kysyneet, vaan halusivat ainoastaan tulla kuulluksi.
Se sopi Sirulle paremmin. Hän ei halunnut enää vastata kysymyksiin tänä yönä. Ei puhua, ei ajatella, ei käsittää mitään. Oli parempi vain juoda.

Hän avasi pullon valmiiksi, otti huikan ja katsoi nukkuvaa poikaa. Se olisi surullinen herätessään. Se heräisi ja huomaisi, ettei se sittenkään tiennyt mitään, eikä se ollut ratkaissut mitään. Se olisi jotain uutta pojalle, ja se tulisi surulliseksi, koska se ei käsittäisi miksi.

Se olisi surullinen, ei hän.

****loppu****

Saatuaan pullon tyhjäksi Siru tiesi, että hän voisi nukahtaa saman tien. Jos hän olisi ollut yksin, hän olisi asettunut sykkyrään peiton alle, puristanut tyynyä jalkojensa välissä ja nukahtanut. Niin uni useimmiten tuli: yksi nopea pullo, joka sai pään kohisemaan, täyttymään hiilihaposta niin paljon, ettei ajatuksille jäänyt tilaa. Silloin oli mahdollista nukahtaa.

-Niin, ethän sä oo naimisissa?

Poika ei antanut periksi. Se oli tuskin koskenut kaljaansa, leikitellyt vain pullolla ja sen kasvot oli täynnä kysymyksiä. 

-En.

Poika näytti huojentuneelta. Ehkä se oli pelännyt, että joku sitä isompi ja vahvempi kohta tulisi ja puhaltaisi sen pois, niin kuin pumpulin.

-Tiedäksä, mä olin viime vuonna duunissa tarhassa, poika selitti. –Puol vuotta työllistettynä. Se oli nasta paikka.

Siru nyökkäsi hajamielisesti. Hän halusi nukkua ja koko ajan sen halun kasvaessa, uni loittoni kauemmaksi pojan puhuessa.

-Olis ihan nastaa tavata sun skidejäs. Mä todella tykkään penskoista.

Se jaksoi. Se istuisi sängyn laidalla koko yön ja puhuisi ja puhuisi ja puhuisi, eikä sillä olisi aavistustakaan siitä, miten pentu se itse oli. Kohta se varmaan kaivaisi omat lelunsa esiin ja levittäisi leikin lattialle ja pyytäisi Sirua mukaan leikkimään.

Kuitenkin se oli kiltti, eikä Siru olisi halunnut loukata sitä millään tavalla. Se eli ihan omaa elämäänsä ja maailmaansa, eikä siinä maailmassa ollut tilaa millekään käsittämättömälle. Sen pojan maailmassa kaikki oli selvää ja siistiä, puhdasta ja pehmeää, lämmintä ja turvallista. Sen maailma oli kiva paikka. Kiva.

-Ne on otettu huostaan, Siru sanoi ja meni hakemaan uuden kaljan jääkaapista.

 

 
Poika oli hiljaa ja Siru näki, että sen oli paha olla. Kuitenkaan Siru ei sanonut mitään, hän ei jaksanut alkaa selittää. Jos poika halusi tietää jotain, se saisi kysyä. Ja sen se varmaan tekisikin ihan kohta.

Siru veti vaatteet ylleen. Hän istuutui sängyn laidalle ja joi. Poika oli nostanut jalat koukkuun ja nojasi leukaansa muhkuraisiin polviinsa. Se istui kauan hiljaa, mutta lopulta sen oli puhuttava. Se oli niin kovin tiedonhaluinen ja se halusi niin pirusti ymmärtää.

-Missä ne on? Sun skidit?
-Sijaiskodissa. Yhdessä perheessä.

Poika katsoi häntä kiitollisena. Hänen vastauksensa oli tullut nopeasti.

-Onks ne…onks ne ollut siellä jo kauan?
-Viis vuotta.

Siru otti pojan kaljapullon ja tyhjensi sen. Hän röyhtäisi ja tiesi, ettei uni tulisi tänä yönä. Oli parempi juoda.

-Minkä ikäsii ne on?

Poika halusi tietää kaiken. Se halusi kaiken, sillä muuten se ei ymmärtänyt. Se ei edes ymmärtänyt, että vaikka se tietäisi kaiken, se ei kuitenkaan tajuaisi mitään.

-Poika on kohta kahdeksan ja tyttö täytti juuri kuusi.

Siru haki uuden pullon. Uusi pullo, uusi kysymys.

-Miks…tota, miks ne otettiin sulta pois?

Poika katsoi Sirua varovasti. Se pelkäsi kai astuneensa jollekin kielletylle alueelle, eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, miten pehmeästi se puhui. Miten kiltti sen ääni oli. Miten viattomia ja tylsiä sen kysymykset olivat.

-Mä vedin kamaa.

Poika ei nukkunut. Siru kömpi pojan viereen ja sulki silmänsä. Kun poika oli siinä vierellä, Siru tiesi, että hän voisi nukahtaa pelkäämättä. Poika antaisi hänen nukkua. Se ei satuttaisi häntä.
Käsi laskeutui Sirun mahalle. Se oli pieni ja lämmin käsi. Sen kosketus tuntui niin kuin ihoa olisi pyyhitty pumpulilla.

-Mitä nää on? Siru kuuli pojan kysyvän.

Pojan sormet piirsivät mahaa, edestakaisin, pitkin, rauhallisin vedoin. Pehmeää, puhdasta pumpulia. Niin kevyttä, niin hellää. Siru jännitti vatsalihaksensa.
Miksi poika ei ollut hiljaa ja nukkunut?

-Nukutsä? poika kuiskasi Sirun korvaan.

Sen hengityskin oli pumpulia, lämmintä ja turvallista pumpulia.

-En mä nuku, Siru sanoi.

Poika painoi pienen suukon Sirun poskelle. Jos se olisi suudellut kunnolla tai tehnyt jotain muuta, työntänyt käden haaroihin, imenyt kaulaa, Siru olisi voinut vetää sen päälleen ja antaa sen tulla sisään ja se olisi ollut hiljaa. Mutta se vain suukotteli. Niin kuin lapset tai koiranpennut. Märkiä, kiintyneitä suukkoja, jotka eivät kaivanneet vastatekoja.

-Ne on raskausarpia.
-Mitä?

Se oli yllättynyt. Sen ääni oli hämmästynyt, Sen sormet vetäytyivät hetkeksi pois vatsalta ja vilu työntyi iholle karkottaen pumpulin lämmön pois.

-Onks sulla lapsia?
-Kaks.

-Ei uskois. Sä et oo itsekään vielä niin vanha.

Siru avasi silmänsä ja katsoi poikaa. Se meni hämillisen näköiseksi. Niin kuin koiranpentu, joka on laskenut alleen.

-Et sä tietenkään mikään kersa oo, poika yritti selittää. -En mä sitä tarkoittanut, mä vaan…

Siru hymyili ja poika rauhoittui. Se laittoi kätensä uudestaan mahalle ja silitti. Kylmä iho alkoi sulaa, ihoa alkoi pistellä ja kuumottaa.

-Kaks lasta. Se on hienoa, poika sanoi. –Mä oon aina digannut pentuja.

Siru sulki silmänsä uudelleen. Pojan kosketus tuntui hyvältä. Hän halusi, että se jatkaisi silittämistä ja lopettaisi puhumisen. Kaikki olisi hyvin, jos se ymmärtäisi olla puhumatta, mutta eihän se voinut olla hiljaa. Se oli liian innostunut.

-Lapset on jotenkin niin ehdottomii, poika jatkoi tietämättä mistään mitään. –Ja ne on rehellisiä, ellei ne sitten oo jo oppineet valehtelemaan. Ja ne innostuu kaikesta. Ehkä se on parasta niissä. Ne ei oo niin pirun väsyneitä kaikkeen niin kuin aikuiset. Ne ei oo niin vitun kyynisii.

Poika oli niin vilpittömän kuuloinen, että se melkein koski. Sehän oli itse vielä samanlainen. Se oli niin kuin lapset. Mikään paha ei ollut koskettanut sitä vielä. Se oli puhdas sisältä. Siinä ei ollut mitään mustaa, ei yhtään harmaata. Pelkkää valkoista ja puhdasta.
Pumpulia.

-Missä ne nyt on?

Siru tarttui pojan käteen ja pysäytti sormien pehmeän kosketuksen. Hän nousi istumaan. Poika katsoi häntä.

-Onks ne jollakin mummilla hoidossa? poika jatkoi, vaikka sen olisi pitänyt olla hiljaa. –Tai sun miehelläs?

Se oli todellakin innostunut ja halusi tietää. Sen katse kiersi ympyrää hämärässä huoneessa. Ehkä se uskoi löytävänsä leluja nurkista.

-Haluutsä kaljan? Siru kysyi.

He olivat juuri rakastelleet ensimmäisen kerran. Poika makasi vielä hänen päällään, ja hetken ajan Siru luuli sen nukahtaneen siihen paikkaan. Poika oli kevyt, tuskin peittoa painavampi, mutta paljon, paljon lämpimämpi.
Siru sulki silmänsä. Ehkä hän pystyisi nukahtamaan tähän, jos hän kuvittelisi, että poika oli vain peitto. Tai lakana, johon kietoudutaan.
Se ei onnistunut.

Siru liikahti ja poika nosti päänsä hänen rinnaltaan. Pojan kasvoilla oli raukea, onnellinen hymy. Siru tiesi, ettei se voinut pysyä enää kauan hiljaa.

-Sä oot pehmee, poika kuiskasi.

Se otti toisen rinnanpään suuhunsa, pyöritti sitä huuliensa välissä ja käänsi katseensa pois Sirusta. Siru katsoi pojan hiuksia, niistä olisi saanut poninhännän.
Siru kierähti pojan alta. Nänniin sattui, mutta vain vähän aikaa, sillä poika päästi hampaansa irti.

-Mul on jano, Siru sanoi.

Hän meni keittiöön, valutti vettä hanasta, mutta ei juonut. Hän ei pystynyt juomaan, huulet olivat liian kuivat, ne takertuivat toisiinsa.
Hän meni keittiön ikkunan luo ja katsoi ulos. Pihalla oli vielä ihmisiä ja Siru kuuli heidän äänensä. Ne lauloivat. Pullot nousivat kohti taivasta ja laulu muuttui äänekkäämmäksi.

Siru toivoi pojan nukahtaneen. Hän ei halunnut puhua sen kanssa. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa sille, eikä hän halunnut kuulla, mitä sillä oli sanottavaa. Hän ei halunnut tuntea poikaa ja jos he puhuisivat, he tutustuisivat. Sitä Siru ei halunnut. He olivat tavanneet muutaman kerran, ja kaikki mikä oli tarpeellista, oli jo sanottu.

Mikä sun nimi on?
Missä sä asut?
Haluutsä kaljan?
Otaksä toisen?

Siinä oli ihan riittävästi, mitään muuta ei tarvittu. Oli ollut virhe pyytää poika tänne yöksi, Siru tiesi sen, mutta hän ei ollut voinut mitään muuta. Se oli ollut niin kiltti. Se ei koskaan pyytänyt mitään, ei kysynyt mitään väärää, ei määräillyt tai komennellut. Ei lyönyt ja kironnut. Se vain istui kaljalasi edessään ja hymyili.
Se oli kiltti ihminen, Siru oli huomannut, eikä hänen olisi pitänyt pyytää sitä tänne. Hän oli kuitenkin nähnyt sen silmistä, että se halusi rakastella.

Olihan se lähes mies.

EDIT 4.3. klo 20.15: Jatkokertomus Läski lehmä löytyy omalta sivultaan.

Miran oli jano ja kun hän kuuli föönin äänen kylpyhuoneesta, hän avasi ovensa varovasti ja hiipi keittiöön. Hän valutti hiljaa vettä hanasta ja täytti lasin piripintaan. Hän joi koko lasillisen ja häntä yökötti. Veri kohisi päässä ja häntä pyörrytti. Lasi kirposi hänen kädestään, eikä hän huomannut, kun se putosi särähtäen lattialle. Hetken kuluttua pyörrytys lakkasi ja keittiö asettui aloilleen. Pihalta kuului ääniä. Mira laahusti ikkunan. Pihajuhla oli käynnissä, eikä kukaan näyttänyt pysyvän paikoillaan. Ihmiset kiemurtelivat, hyppivät, vääntelehtivät ja heiluivat niin, että Miran oli suljettava silmänsä. Hän tunsi oksennuksen maun suussaan.

Äiti oli yrittänyt houkutella häntä mukaan pihajuhliin. Sanonut, että se olisi mukavaa. Oli näyttänyt pakettia ja julistanut voitonriemuisasti:

-Soijanakkeja!

Mira oli tiputtanut repun keittiön lattialle. Kello oli ollut jo puoli viisi, eikä hän ymmärtänyt, miten häneltä oli kestänyt puolitoista tuntia tulla koulusta kotiin. Itse asiassa hän ei muistanut koko matkasta mitään. Hän tunsi vain väsymystä ja nyt äiti heilutti jotain pakettia hänen silmiensä edessä.

-Minä ajattelin, että sinä voisit grillata näitä soijanakkeja, äiti oli selittänyt, tullut melkein päälle ja litistänyt alleen. –Kun ei camping käy. Soijahan on kasvista…

Äiti oli katsonut häntä kysyvästi ja Mira oli jaksanut vain vaivoin nyökätä. Luoja, kuinka häntä väsytti. Hän ei halunnut muuta kuin päästä sänkyyn ja nukkua. Hän ei halunnut puhua soijanakeista.

-No, hyvä että kelpaa, äiti oli sanonut tyytyväisenä. –Sinulle soijaa ja minulle campingia. Siellä on kuulemma jotain salaattia talon puolesta, joten sinullekin varmaan maistuu.
-Missä siellä?

Puhuminen oli sattunut kurkkuun, ääni oli kankea ja nariseva, mutta äiti ei tuntunut huomaavan sitä.

-No, pihajuhlissa. Tänä iltana.
-Mä en tule.

Mira oli nostanut repun varovasti lattialta, alas meno pyörrytti häntä aina, mutta auttoi kun otti pöydän laidasta kiinni. Hän lähti reppunsa kanssa omaan huoneeseensa ja painoi oven kiinni. Hän toivoi, että äiti ymmärtäisi heti, eikä enää tulisi puhumaan hänelle juhlista ja soijanakeista.

Mira havahtui äänettömyyteen. Fööniä ei enää kuulunut. Äiti saattoi tulla keittiöön koska tahansa, eikä Mira halunnut nähdä tätä. Hänen oli päästävä huoneeseensa. Jalat tärisivät inhottavasti, mutta suostuivat tottelemaan ja viemään pois keittiöstä.

***

Mira tiesi nukahtaneensa, koska koputus ovelle sai hänet hätkähtämään. Hän makasi liikkumatta. Vilu kalisutti hampaita, eikä hänellä ollut voimia pysäyttää niitä ja niiden aikaansaama ääni tunkeutui syvälle pään sisälle räjäyttäen kaiken epärytmiseksi meluksi.

-Mira?

Mira kuuli oven avautuvan ja äidin äänen, mutta jos hän makaisi aivan hiljaa ja liikkumatta, äiti lähtisi pois, antaisi hänen olla rauhassa, häviäisi, katoaisi, lakkaisi olemasta. Lähtisi niin kuin Jenna, jättäisi hänet.

-Mira, näitkö sinä pahaa unta?

Äidin ääni kuului lähempää. Oli helppo pitää silmiä kiinni. Olisi ollut vaikeampaa avata ne ja katsoa jonnekin. Sellaista voimaa hänellä ei ollut.

Mira tunsi äidin painon vuoteella.

-Sinä huusit jotain, äiti sanoi. –Oliko se pahaa unta?

Äidin käsi kosketti Miran hiuksia, liukui siitä alas poskelle. Käsi pysähtyi.

-Paleletko sinä? äiti kysyi. –Sinä olet ihan jääkylmä.

Äiti työnsi kätensä peiton alle, eikä Mira jaksanut työntää tunkeilevaa kättä pois. Äiti taputti hänen käsivarsiaan, levottomat kädet seikkailivat jaloilla, mahalla, joka puolella. Nostetun peiton reunan alta tulvi hyytävää kylmyyttä ja Mira värisi.

-Sinullahan on vaatetta vaikka kuinka paljon ja  kuitenkin olet ihan kylmä.

Mene pois ja anna minun nukkua, Mira pyysi mielessään. Minä haluan nukkua.

Äiti ei kuullut hänen sanattomia rukouksiaan, vaan veti peiton pois. Jäätävä viima sai Miran haukkomaan henkeä. Häneen koski. Eikö äiti nähnyt miten paljon häneen koski?

-Voi, Mira…

Äidin ääni oli vaimea ja äidin kädet kuorivat vaatteita, etsivät, paljastivat, löysivät. Mira tunsi äidin hengityksen kuumana paljaalla ihollaan, se lämmitti, mutta vain hetken ja taas hän tunsi hukkuvansa jäiseen avantoon. Hän ei saanut henkeä, vettä oli liian paljon, hänen kasvonsa olivat märät.

-Mira, älä itke, kyllä tämä tästä.

Äiti pudotti vaatteet paikoilleen, kääri peiton ylle ja pyyhki veden Miran kasvoilta. Äidin kädet vapisivat, mutta ne olivat lämpimät. Ne lepäsivät Miran poskilla ja hengitys alkoi taas kulkea, ikään kuin äiti olisi nostanut Miran pinnalle.

-Minä en arvannut, en tiennyt, että niin pahasti, äiti mumisi Miran hiuksiin. –Mitä me teemme? Voi, Mira, mitä minä teen?

Mira avasi silmänsä. Äiti makasi suurena ja pehmeänä hänen yllään, lämpimänä ja elävänä. Hetken ajan hän oli luullut, että äiti lähtisi todellakin pois, menisi ja jättäisi.

-Mitä minä teen, Mira?
-Älä puhu, äiti. Nukutaan.

Äiti nosti peiton reunaa ja tuli Miran viereen. Hän otti Miran kainaloon, levitti kätensä Miran ympärille ja oli kerrankin aivan hiljaa, niin hiljaa, ettei edes hengitystä kuullut. Hengityksen vain tunsi iholla, se lämmitti ja tuntui hyvältä.

 

Mira kuuli äidin menevän suihkuun, joten hän uskalsi nousta ylös sängystä. Äidistä ei koskaan voinut olla varma. Se saattoi rynnätä huoneeseen koska tahansa. Se ei välittänyt koputtaa tai edes kysyä, voiko se tulla sisään. Ei, se ryntäsi huoneeseen tömistäen kuin norsulauma. Silloin oli parempi olla peiton alla. Muuten se kävisi kimppuun, repisi vaatteet pois ja huutaisi.

SINUN ON PAKKO SYÖDÄ! SINÄ OLET LIIAN LAIHA! SINUN KYLKILUUSI NÄKYVÄT!

Se oli hullu.

Mira meni kaapille ja kaivoi villasukat esiin. Hän puki ne jalkoihinsa toisten sukkien päälle ja otti hyllyltä vielä paksun villapuseron. Se tuoksui pölyiseltä, mutta se lämmitti. Hän katsoi kännykkää, mutta Jennalta ei ollut viestiä. Tämä oli jo yhdeksäs perjantai, jolloin Jenna ei ollut tekstannut. Se ei ollut pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen viikonloppuisin, kun se oli tavannut Janin. Koulussa se moikkasi, mutta se ei tullut enää puhumaan Miralle, eikä se ollut Miran kanssa välituntisin. Se oli muuttunut ihan kummalliseksi sen Janin takia. Se oli kertonut siitä tyypistä Miralle heti kun se oli tavannut sen, mutta Mira ei ymmärtänyt, mitä Jenna näki Janissa.

-Se oooon ihana, Jenna oli venytellyt sanojaan, maistellut niitä kuin ne olisivat olleet suussa sulavaa marenkia.
-Mä en ymmärrä, miten sä voit olla sellaisen kanssa, Mira oli sanonut. –Sehän on …

-Mikä sitten? Jenna oli katsonut silmät viirulla. –Mikä se on? Tiedätsä siitä jotain?
-En mä siitä mitään tiedä, se vaan on typerä, niin kuin kaikki jätkät.

-Sä oot typerä, Jenna oli sanonut yllättäen. –Ihan totta, Mira, susta on tullut outo. Sun pitäis vähän relata, ottaa vähän iisimmin. Sä oot aika pinko. Hike. Sä pelotat jätkät tiehes tolla asenteella.

Jenna oli ottanut pari askelta taaksepäin ja katsonut Miraa pitkään ja ensimmäisen kerran Mira oli tuntenut pelon. Jenna jättäisi hänet. Jenna jättäisi, eikä hänellä olisi sitten enää ketään.

-Mitä sä tuijotat? Mira oli kysynyt uhmakkaana, vaikka hänen oli purtava huultaan, jotta se ei olisi vavissut.
-Mä en oo huomannutkaan, että sä oot laihtunut noin paljon, Jenna oli sanonut hitaasti.

Ja jostain Jenna oli saanut uudet silmät ja se oli nähnyt Miran uudessa valossa ja se oli päättänyt, että nyt riitti ja se oli siirtynyt toiseen leiriin, niiden luo, jotka ryyppäsivät viikonloppuna, vertailivat kokemuksiaan, kävivät yhdessä sovittamassa rintsikoita Lindexillä ja H&M:ssä. .
Sellainen Jenna ei enää tekstannut perjantai-iltaisin ja valittanut tekstareissaan, miten tyhmiä sen vanhemmat oli ja miten maikat antoi sikapaljon läksyjä.

***

Miraa alkoi heikottaa. Hän kömpi takaisin sänkyyn ja kietoutui peittoihin. Häntä nukutti, mutta hän ei halunnut vielä nukkua. Kello ei ollut edes kymmentä, hän ehtisi hyvin vielä kerrata enkun sanoja. Maanantaina oli koe. Hän repi repun sängyn alta ja etsi enkun kirjan. Se tuntui painavalta hänen kädessään, eikä hän jaksanut avata sivuja. Suihkun kohina oli vaimennut. Nyt äiti ottaisi kylpypyyhkeen, vaaleanpunaisen, suuren ja pehmeän ja kuivaisi itseään pitkään. Mira osasi ne kuivausliikkeet ulkoa: ensin käsivarret, sitten selkä, sitten suuret tissit, valuva maha, hyllyvä pylly ja lopuksi paksut jalat. Äiti ei häpeillyt lainkaan, hän hankasi ihoaan pitkään ja perusteellisesti kunnes se oli vaaleanpunainen ja pinkeä. Juuri sen takia Mira ei halunnut enää käydä saunassa äidin kanssa. Hän ei kestänyt katsoa äidin tissejä, ei vatsamakkaroita, ei tummaa karvoitusta, joka hävisi jonnekin selluliittisten reisien väliin. Aluksi äiti oli yrittänyt maanitella Miraa mukaan saunaan, ainahan heillä oli ollut sauna perjantai-iltaisin, mutta Mira oli ristinyt kätensä rinnalleen, katsonut alas, eikä vastannut mitään, ja niin äiti oli lopettanut houkuttelemisen. Äiti oli käynyt jonkin aikaa yksin saunassa, mutta eräänä perjantaina, kun Mira oli odottanut, että äiti lähtisi ja hän saisi olla rauhassa, äiti oli sanonut, että oli perunut saunavuoron. Oli turha maksaa sellaisesta, jota ei käyttänyt. Yhtä hyvin hän voisi käydä suihkussa.

Ei enää perjantairauhaa, mutta se ei haitannut Miraa. Aina saattoi olla omassa huoneessa. Ainakin sai nykyään käydä yksin pesulla, eikä tarvinnut olla äidin kanssa saunassa. Juuri saunassa, silloin kun he vielä olivat käyneet siellä, äiti oli saanut päähänsä, että oli tullut aika hankkia Miralle rintaliivit.

-Sinullahan on tissit kasvaneet, äiti oli tokaissut. –Kappas vaan. Pitää varmaan ostaa sinulle liivit sitten.

Mira oli tuntenut punan nousevan kasvoilleen. Äiti oli tuijottanut hänen rintojaan, ja se oli tuntunut epämiellyttävältä. Hän ei halunnut rintoja. Hän ei halunnut samanlaisia rintoja kuin äidillä. Eikä hän todellakaan halunnut lähteä äidin kanssa ostamaan rintaliivejä.

-Mä voisin mennä vaikka koulun jälkeen Jennan kanssa, Mira oli sanonut, mutta äiti oli pyyhkäissyt hänen sanansa kuulumattomiin.
-Et sinä osaa. Ekat pitää katsoa tarkkaan, että tulee sopivat. Minä tulen sinun kanssasi.

Eikä siihen ollut mitään sanomista. Seuraavana päivänä, lauantaina, he olivat ajaneet kaupunkiin bussilla, menneet KappAhliin ja äiti oli selittänyt suurella äänellä koko kaupalle ja myyjälle, että hänen Mirastaan on tulossa nainen ja sitten hänen rintojaan oli mitattu ja hänet oli työnnetty sovituskoppiin ja mukaan oli laitettu kymmeniä rintaliivejä, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa ja jääneet hakasista kiinni toisiinsa ja Mira oli itkenyt ja yrittänyt irrottaa niitä ja sovittaa niitä ylleen ja ne kaikki olivat näyttäneet kamalilta ja tyhjiltä, tyhjää täynnä ja koko ajan äiti oli pistänyt päätään sovituskopin verhon raosta ja huutanut, että sopiiko ja olisiko AA-kuppi sittenkin parempi.

Lopulta Mira oli työntänyt äidin käteen kahdet rintaliivit ja sanonut, että ne olivat sopivat, mutta koskaan hän ei ollut niitä käyttänyt. Hänellä oli isoja puseroita, niiden alta ei kukaan voinut nähdä hänen rintojaan, joten rintaliivit olivat turhat.

Nyt äiti ei enää nähnyt hänen rintojaan, koska ei ollut saunavuoroa. Eikä tarvinnut vastata äidille, tarvitsiko hän tamponin saunan ajaksi, oliko hänellä kuukautiset parhaillaan. Ei tarvinnut istua lauteilla, katsoa alaspäin ja nähdä vaaleat karvat, jotka olivat alkaneet kullata hänen alapäätään. Suihkussa saattoi seistä, sulkea silmänsä, antaa veden lämmittää, olla yksin. Unohtaa, että oli rinnat, kuukautisia, äitiä.

Mirasta tuntui hassulta, että hän oli joskus odottanut heidän saunavuoroaan. Oli ollut mukavaa pakata saunakamppeet koriin, mukana kaksi pulloa limua, jaffaa äidille ja cokista Miralle. Oli ollut mukava istua lauteilla, nojata äitiin ja kuunnella kiuaskivien sähinää.

Se oli ollut kauan sitten.

Mira makasi peiton alla. Häntä paleli ja hän olisi halunnut huutaa äitiä tuomaan lisää peittoja, mutta siinä tapauksessa äiti olisi saanut luvan tulla huoneeseen ja se olisi tiennyt taas puhetta, puhetta, puhetta. Äiti jaksoi puhua, se jaksoi yrittää, eikä se tajunnut, miten naurettava se oli. Sen posket tutisivat, kun se puhui, sen leuat hölskyivät, kun se aukoi suutaan. Se oli paksu ja tyhmä.

Äiti.
Parempi palella kuin pyytää se tänne.

Mira nosti kännykän silmien eteen. Ei viestejä. Ei sen puoleen, olisi hän kuullut, jos viestejä olisi tullut. Jenna ei kuitenkaan tekstannut hänelle. Ei tietenkään. Nyt oli perjantai-ilta ja kaikki muut olivat jossain. Jossain, mistä ei tullut mieleenkään lähettää tekstaria, sillä oli niin paljon muuta mitä saattoi tehdä. Saattoi vetää pään täyteen, se oli ehdoton pakko, sillä mistä muusta olisi sitten voinut puhua koulussa maanantaiaamuna? Oli juotava niin että taju meni, ja joskus Mira ihmetteli, miten ne kuitenkin pystyivät muistamaan kaiken niin hyvin. Ne muisti jokaisen kundin, jota ne olivat imeneet, jokaisen sylin, jossa ne olivat olleet, jokaisen käden, joka oli kourinut niiden rintoja.

Joka maanantai samat jutut, samat tarinat, samat ihmiset, joille tapahtui. Kaikille tapahtui, ja nyt tapahtui myös Jennalle. Nyt Jenna oli liittynyt siihen samaan porukkaan, porukkaan, joka kertoisi kuinka monennen kaljan jälkeen oli oksentanut, näyttäisi fritsut kaulassa, valittaisi huonoa oloa. Jenna vetäisi paitaa tiukemmaksi, jotta kaikki näkisivät rinnat, joita oli vatkattu viikonloppuna.
Jenna olisi yksi niistä, joille tapahtui. Jenna ei ollut enää niin kuin hän.
Jennalta oli turha odottaa tekstaria tänä iltana, siltä oli turha odottaa enää mitään. Se oli halunnut samanlaiseksi kuin muut ja se oli hylännyt Miran.

Mira kietoi peiton tiukemmin ympärilleen. Hän oli jäässä, kohta hänen olisi pakko huutaa äitiä, joka tulisi ja tuputtaisi ja tyrkyttäisi ja lässyttäisi.

Ottaisit nyt vähän leipää.
Tässä olisi vähän keittoa.
Söisit nyt jotain.
PAKKOHAN SINUN ON JOTAIN SYÖDÄ!

Sen viimeisen äiti huutaisi ja sitten se alkaisi itkeä ja istuutuisi sängyn laidalle ja tulisi liian lähelle ja haisisi tunkkaiselle ja ruualle ja vanhalle ja homeiselle ja se puhuisi ja puhuisi ja puhuisi. Ja se olisi niin tyhmä, ettei se tajuaisi, että juuri sen itsensä takia Miran olisi noustava oksentamaan. Eihän kukaan kestänyt äitiä oksentamatta, se oli paksu ja iljettävä ja se haisi.

***

Mira oli nähnyt sen kirjoituksen ja hän tiesi, kuka sen oli kirjoittanut. Marko. Se oli Marko, sillä Marko oli sanonut häntä läskiksi jo kauan aikaa. Se oli alkanut haukkua läskiksi heti, kun Mira oli siirtynyt yläasteelle, samaan kouluun kuin Marko. Se oli tullut välitunnilla ja sylkäissyt sanat suustaan.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.

Sitten se oli kävellyt pois, mutta ei hävitäkseen kokonaan, vaan tullakseen uudestaan, aina vain uudestaan. Se sukelsi esiin jostain, kun Mira käveli koulusta kotiin, yhtäkkiä se oli vaan edessä ja huusi.

VITUN SAATANAN LÄSKI!

Aluksi Mira oli itkenyt. Hän oli juossut kotiin, ja kun äiti oli tullut töistä, hän oli itkenyt ja kertonut kaiken, ja äiti oli ottanut hänet syliin ja sanonut, että hänen ei pitäisi välittää. Pojat olivat poikia ja niistä tuli miehiä ja senhän nyt tiesi, millaisia miehet olivat. Ja sitten äiti oli lisännyt, että kyllä pulleus katoaisi, kun senttejä tulisi lisää.
Siitä Mira oli tiennyt, ettei Marko valehdellut. Äidinkin mielestä hän oli läski. Marko vain sanoi ääneen sen mitä muut eivät uskaltaneet, mutta jonka kaikki näkivät.

Hän oli läski.

Mira tottui Markon haukkuihin. Ja sitten ne loppuivat, sillä Marko lopetti koulun. Se oli jo ysillä, kun Mira tuli yläasteelle. Yhden vuoden se piinasi välitunneilla, mutta siihen tottui, eikä se haitannut, sillä Jenna oli seurana. Jenna ärjäisi Markolle ja tämä häipyi, eivätkä he välittäneet Markosta.

Joskus Marko istui pihalla, kun Mira tuli koulusta. Se ei ollut koulun jälkeen pyrkinyt mihinkään ja sillä oli runsaasti aikaa olla pihalla, mutta kun ei katsonut Markoa, eikä pysähtynyt kuuntelemaan, niin sillä tavalla Markon ohi pääsi. Se ei koskaan itse seurannut mukaan rappukäytävään, ainoastaan sen sanat leijuivat mukana.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.

EDIT 22.1. klo 18.00: Rakkauden kesä jatkis löytyy myös omalta sivultaan

Rakkauteni hämmensi minut. Se pelotti minua. En ollut etsinyt rakkautta, en ollut edes uskonut rakkauden olemassaoloon.

Ja nyt. Olin rakastunut ja vaikka tiesin, että rakkauteni oli väärin, se oli pahaa ja rumaa ja syntistä, mikään ei auttanut. Rakkauden nälkäni oli suurempi kuin mikään järki. Rakkauden nälkäni sai minut palaamaan hänen luokseen joka ilta.

 **

Heinäkuun lopussa vesi oli lämmennyt. Hän kysyi, halusinko hänen opettavan minua uimaan. Nyökkäsin. Meillä ei ollut uimapukuja mukana, en edes omistanut uimapukua ja riisuin vaatteeni pitäen katsettani maassa.

-Älä pelkää, hän sanoi ja kosketti hartiaani.

Hän oli oikeassa. Minulla ei ollut mitään pelättävää. Nostin katseeni ja hymyilin hänelle. Hän tarttui käteeni ja vei minut veteen. Kristallinkirkas vesi oli kirpeän kylmää ja ihoni nousi kananlihalle. Haukoin henkeäni ja hän johdatti minut syvemmälle.

-Me voimme palata takaisin, hän sanoi veden noustessa ylemmäs vartaloani pitkin.

Pudistin päätäni ja jatkoimme matkaa. Hän kiersi kätensä vyötäröni ympärille, piti sormiaan lanteillani ja kun vesi nousi rinnoilleni ja kaulalleni, hän käänsi minut itseään kohti ja suuteli minua. Hän veti minut syliinsä, lämmitti minua kylmässä vedessä ja sanoi:

-Minä rakastan sinua. Tule minun kanssani. Lähde pois täältä.

 **

Helvetti puhkesi seuraavana päivänä. Eno kutsui minut luokseen tultuaan kylältä. Ensimmäisen kerran näin hänen kasvonsa vääntyneen raivon punaan.

-Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet tahrannut minun nimeni! Olet saattanut minut häpeään!

Pelko lamaannutti ajatukseni. En osannut sanoa mitään. En uskaltanut sanoa mitään.

-Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle? Omaa verta ja lihaa! Tuollainen…tuollainen luonnonoikku!
-Minä…
-Vaiti! Minä en halua kuulla sanaakaan. Minä olen kuullut aivan tarpeeksi, seikkaperäisesti, miten sinä suutelit sitä Mäkitorpan naista, miten te olitte järvessä ilman vaatteita kuin riettaimmat portot, miten te kähmitte toisianne, miten te…se on synti! Miten sinä saatoit?
-Minä rakastan häntä…

En tiennyt, mistä ääneni kuului, miten uskalsin puhua.

-Rakastat! Tuo tuollainen ei ole rakkautta! Se on syntiä. Himoa! Eivät edes eläimet tee sitä. Sinä olet alhaisempi kuin yksikään Luojan luoma eläin.

Eno istuutui ja veti henkeä.

-Minä kävin siellä. Minä puhuin sille miehelle. Hän ymmärsi minun sanani. He ovat jo lähteneet pois. Se nainen on palannut Helsinkiin, minne huorin tekijät kuuluvatkin. Sinä et tapaa häntä enää koskaan! Minä kitken pahan sinusta.

 **

Eno sai tahtonsa läpi. En yrittänyt tavoittaa rakastani. En kirjoittanut hänelle, en soittanut hänelle. En tiedä, kirjoittiko hän minulle koskaan. Jos kirjoitti, yksikään kirje ei saapunut perille.

Enon arvovalta tukki kyläläisten suut, mutta eivät he unohtaneet ja heidän katseissaan oli aina pilkkaa ja ivaa kulkiessani heidän ohitseen, opettaessani heidän lapsiaan. He olivat muurina lapsiensa edessä, enkä koskaan enää nähnyt luottamusta oppilaitteni silmissä

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä. Olin liian kiinni kasvatuksessani, kylässä, enossa.

Olen kaivannut häntä jokaisena päivänä, vaikka siitä kesästä on kohta neljäkymmentä vuotta. Olen itkenyt häntä, surrut häntä ja kironnut pelkuruuttani, joka piti minut paikoillaan, jätti minut tänne.

Kertaakaan en ole katunut rakkauttani. Kyläläisten ja enoni mielestä rakkauteni oli mieletön. Itse en nähnyt siinä muuta mielettömyyttä kuin sen, etten uskaltanut lähteä hänen peräänsä.

Olin pelkuri.

****** loppu ******

Kevään päättyessä kylällä puhuttiin, että Helsingistä tuleva pariskunta oli vuokrannut Mäkitorpan. Nimestään huolimatta Mäkitorppa ei ollut torppa, vaan suuri hirsihuvila järven rannalla. Huvilan omisti ikääntynyt leskimies lähikaupungista, eikä hän ollut enää aikoihin käynyt huvilalla. Eräs kylän mies toimi huvilan talonmiehenä, kävi asettamassa hiirenloukot syksyisin ja lämmitti taloa aika ajoin, mutta kukaan ei ollut asunut huvilassa vuosiin.

Kylä kuohui. Kesäasukkaat olivat aina tapaus sinänsä ja varsinkin kesäasukkaat, jotka tulivat Helsingistä asti. Eno ei sanonut asiasta mitään, hän ei juoruillut koskaan, mutta muu kylä puhui tulijoista joka paikassa: koulussa, kaupassa, ompelukerhossa, kirkon eteisessä, kunnanlääkärin vastaanotolla.

 **

Näin hänet ensimmäisen kerran juuri kaupassa. Oli kesäkuun alku, koulu oli loppunut muutama päivä sitten. Jouten en ollut ehtinyt olla, sillä olin siivonnut enon kotia. Siivous piti tehdä ennen kuin työt pelloilla alkoivat. Ehdotukseni, että olisin mennyt jollekin opintoja täydentävälle kesäkurssille, eno oli tyrmännyt. Hän tarvitsi minua, vaikka hänellä oli riittävästi palkollisia.

Kesäni alkoi niin kuin edellisetkin kesät, mutta sinä päivänä, siinä kaupassa, nähdessäni hänet, tiesin, ettei mikään tulisi koskaan olemaan ennallaan. Hetki oli lyhyt, se hetki, jolloin tajusin, että olin kokemassa jotain sellaista, mitä en ollut aikaisemmin edes tiennyt olevan.
Tunsin oloni hyväksi katsoessani häntä. Rauhalliseksi. Se oli uusi tunne minussa, sillä olin tottunut elämään varpaillani, peläten pahinta ja tietäen samaan aikaan, että kaikki, mitä pelkäsin, toteutuisi peloistani huolimatta.

Hän oli minua pidempi ja hyvin hoikka. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyet, hänen silmänsä ruskeat ja surulliset. Hän oli kaunein ihminen, jonka olin koskaan nähnyt.
Hänen äänensä oli matala, kun hän kysyi minulta, oliko meillä sama matka.

-Me olemme vuokranneet Mäkitorpan kesäksi, hän kertoi avatessaan savukeaskia kaupan ulkopuolella.

Hän tarjosi minulle savuketta. Pudistin hämmentyneenä päätäni ja katsoin nopeasti ympärilleni. Kaupan edustalla oli muutama kyläläinen ja he katsoivat meitä tarkasti.

-Minulla on polkupyörä, sanoin hiljaa. –Ja enon tila on eri suunnalla kuin Mäkitorppa.
-Harmi. Ajattelin, että saisin seuraa.

Hän kohautti harteitaan, viskasi savukkeen maahan ja polki sen sammuksiin.

-Voinko minä saattaa sinua vähän matkaa? En haluaisi vielä palata huvilalle.

En tiennyt miten olisin voinut estää häntä. En edes halunnut vastata hänelle kieltävästi. Tunsin kyläläisten katseet selässäni ja tiesin, että yhteisestä lähdöstämme puhuttaisiin.

-Voit sinä saattaa. Minä talutan pyörää.

Luonto oli vielä vaaleanvihreä, kesän helteet kaukana, mutta kuitenkin käteni hikoilivat ja otteeni lipsui pyörän sarvista.

-Tämä taitaa olla aika hiljainen paikka?
-Onhan tämä.
-Ehkä niin on parempi. Joko sinä olet käynyt uimassa?
-Vesi on vielä kylmää. Metsässäkin on vielä paikoitellen lunta. Enkä minä osaa uida.

Hän hymyili ja sytytti uuden savukkeen.

-Minä pidän kylmästä vedestä. Mitä sinä teet?
-Minä olen opettaja.
-No, sitä minä en olisi uskonut, hän sanoi. –Sinä vaikutat jotenkin…liian hennolta ollaksesi opettaja.
-Hennolta?
-Niin, minä ajattelin, että sinä olisit keiju.

Hänen kuolinilmoituksensa tuli tänään. Se oli leikattu irti jostain lehdestä. Helsingin Sanomista tai Aamulehdestä. Paperi oli taiteltu niin moneen kertaan, että se oli vain pieni mytty, kun otin sen pois kuoresta.
Silitin terävät taitokset suoriksi ja näin hänen nimensä. Mustat kirjaimet pienen ristin vieressä.
Hän oli ollut kuolleena jo kuukauden.
Kuolinilmoitus oli lyhyt. Siinä ei ollut runoa tai säettä surusta ja kaipauksesta. Ei muuta kuin hänen nimensä, kuolinpäivänsä ja maininta, ettei hän ollut kuollessaan yksin.
Puoliso.
Niin siinä luki. Vain puoliso, ei mitään muuta. Ei kaipaamaan jäänyt, ei rakastava.
He olivat olleet, silloin kauan sitten, ystäviä ja kumppaneita. Tovereita, mutta eivät rakastavaisia. Koruton ilmoitus kertoi, että he olivat pysyneet ystävinä loppuun asti.

Taitoin lehtileikkeen uudestaan pieneksi. Tiesin, että joku kyläläisistä oli lähettänyt ilmoituksen minulle. Joku, joka oli katsonut aiheelliseksi muistuttaa minua siitä, mitä joskus oli tapahtunut.

Ikään kuin olisin itse voinut unohtaa.

 **

Isäni kuoli ollessani kymmenen ja hänen kuolemansa jälkeen muutimme äidin kanssa enon luo. Minä pelkäsin enoa, äiti myös, mutta meillä ei ollut varaa kieltäytyä hänen tarjouksestaan muuttaa luokseen. Eno oli kylän merkkihenkilöitä. Hän toimi aktiivisesti seurakunnassa, ja hänen mielipidettään arvostettiin. En tiedä, pitikö kukaan hänestä, mutta häneen luotettiin ja häneltä kysyttiin neuvoja niin taloudellisissa, maallisissa kuin hengellisissä asioissa.
Kristillisenä ihmisenä eno otti sisarensa ja tämän lapsen hoiviinsa. Rakkaudesta hän ei sitä tehnyt. Velvollisuus oli rakkautta väkevämpää ja me opimme elämään enon ehdoilla. Nielimme kaikki loukkaukset, kaikki tylyt sanat ja vähättelyt, jotka osoittivat meille paikkamme.
Tiesimme, keitä olimme. Emme mitään.

Oli enon ajatus, että lukisin itseni kansakoulunopettajaksi. Äiti oli siinä vaiheessa kuollut, eikä minulla itselläni ollut minkäänlaista ajatusta tulevasta ammatistani, joten noudatin enon tahtoa. Olin riippuvainen enon taloudellisesta tuesta ja vaikka yritin ehdottaa hänelle, että rahoittaisin opiskelut omalla työllä, eno tyrmäsi ajatukseni. Olin hänen vastuullaan ja hän maksaisi opiskeluni.

Opiskeluvuodet olivat hyvää aikaa. Olin ensimmäistä kertaa pois enon luota. Tajusin, mitä vapaus tarkoitti, mitä tarkoitti se, ettei koko ajan tarvinnut pelätä, varoa sanomisiaan, tekemisiään, ilmeitään. En kuitenkaan käyttänyt vapauttani väärin. En alkanut meikata niin kuin muut kurssini tytöt, en käynyt tansseissa, en tapaillut poikia.
Vapauteni riitti minulle.

Valmistuin hyvin arvosanoin, niin kuin eno oli olettanut minun tekevänkin. Kun eno antoi minulle valmistujaislahjaksi kultaisen kellon, saatoin nähdä hänen silmissään jonkinlaista arvostusta. Katse oli lyhyt, mutta se kertoi minulle, että eno elätti toivoa, etten olisi samanlainen kuin äitini, joka nai pennittömän uneksijan. Että osoittautuisin joksikin muuksi. Enon odotusten arvoiseksi.

Valmistumiseni aikaan kylän vanha opettaja jäi eläkkeelle ja hänen paikkansa lankesi minulle. Ajatukset, että olisin lähtenyt muualle töihin, kuolivat minussa ennen kuin ne olivat syntyneetkään. Jatkoin asumista enon luona ja aloitin työt. Vaikka olin opettaja, vaikka olin aikuinen, eno kohteli minua edelleen samalla tavalla kuin ollessani lapsi. Hän opetti, oikaisi, neuvoi ja kertoi minulle, mitä minun piti ajatella asioista.
Vain koululuokassa sain olla rauhassa ja ymmärsin nauttivani työstäni. Katsoin viittätoista silmäparia, joissa näkyi luottamus minuun ja se näky hämmensi minua. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin luottanut minuun.

EDIT 19.12. KLO 20.00: Jatkokertomus Aleksi löytyy myös omalta sivultaan.

Illalla tulisi Avara luonto. He katsoivat sitä aina yhdessä, hän ja isä. He istuivat vierekkäin sohvalla ja katsoivat kaikenlaisia eläimiä joka puolelta maailmaa. Eräänä lauantaina oli tullut ohjelma biisoneista. Biisonit asuivat Amerikassa. Aleksi oli katsonut tarkkaan, mutta ohjelmassa ei ollut mitään, mikä olisi kertonut, että äiti oli myös siellä. Amerikassa. Ei tietenkään, eihän äiti ollut siellä missä oli biisoneita. Biisonit asuivat ihan muualla, ja äiti oli Floridassa. Floridassa oli palmuja, ei biisoneita. Kuitenkin Aleksia oli jännittänyt, kun hän oli katsonut ohjelmaa.

Tänäänkin he avaisivat television ja katsoisivat Avaraa luontoa. Ja ehkä heillä silloin olisi karkkia, jota voisi syödä samalla. Aleksi noukki taskustaan ostoslistan. Siinä luki hyvin pienellä "karkkia". Isähän ei ollut kieltänyt.

-Onko sinulle se ostoslista? isä kysyi vetäessään takkia ylleen. –Minulla on kassit.

Aleksi nyökkäsi. Hän taitteli ostoslistan pieneksi ja laittoi sen takaisin taskuun. Taskun vetoketju oli paras vetää kiinni, ettei lappu häviäisi.

-Ajattelin, jos…isä aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan.

Aleksi katsoi isää.

-Jos vaikka ostettaisiin makkaraa ja paistettaisiin pannulla, isä sanoi katsoen hattuhyllyä. –Se olisi vähän niin kuin grillimakkaraa.

Aleksi pidätti hengitystään. Isän ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Aleksin korvissa kohisi, eivätkä saappaat tahtoneet mennä kunnolla jalkoihin.

-Mitäs sanot? isä kysyi.
-Joo, Aleksi vastasi. –Se olisi hyvää.
-No hyvä. Ja sitten…

Aleksi sai saappaat jalkaan ja katsoi isää. Isä oli siirtänyt katseensa hattuhyllystä alaspäin ja hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat.

-Varmaan sitten jotain karkkiakin, isä sanoi ja avasi ulko-oven.
-Isi…

Isä kääntyi ja katsoi Aleksia.

-Minä voisin vaikka rakentaa legoilla sitten kun tullaan kotiin, Aleksi sanoi nopeasti. –Sillä aikaa kun sinä paistat makkaraa.

Isä nyökkäsi.

-Ja sitten syödään karkkia ja katsotaan avaraa luontoa, Aleksi jatkoi yhä nopeasti, vaikka ei ollut mitään kiirettä.

Isä ei peruisi lupauksiaan. Kuitenkin oli pakko puhua nopeasti ja oli ihan hengästynyt olo, ihan kuin olisi kiivennyt mäen huipulle lipsuvilla suksilla. Kiivennyt ja kaatunut ja lipsunut ja väsynyt, mutta kuitenkin päässyt perille.

                                             *** loppu ***

Isä otti keittiön laatikosta kaksi muovikassia. Aleksi katsoi tarkasti, kun isä taitteli kassit, niin moneen kertaan, että ne olivat niin pieniä, että ne mahtuivat isän takin taskuun. Aleksi ei saanut niitä niin pieniksi. Hän oli yrittänyt monta kertaa, mutta muovikassit olivat liukkaita ja hankalia, ei niistä saanut pieniä millään.

Olisikohan Eeva vielä pihalla. Se olisi mukavaa. Eeva oli kiva. Se oli eilenkin kysynyt, kun isä ja hän olivat tulleet kotiin päiväkodista, tulisivatko he illalla joulujuhliin. Pihalla olisi pikkujoulujuhlat, Eeva oli kertonut, ja kaikki olivat tervetulleita. Grilliin laitettaisiin tulet ja kaikki voisivat grillata makkaraa.

Grillimakkara oli hyvää Aleksin mielestä. Isä oli kerran ostanut hänelle grillimakkaran. Se oli tapahtunut viime talvena, kun he olivat lähteneet hiihtämään. He olivat hiihtäneet kauan aikaa. Isä hiihti edessä, Aleksi tuli perässä. Sukset lipsuivat, mutta Aleksi ei ollut uskaltanut pyytää isää hiihtämään hitaammin. Isä oli sauvonut ylämäetkin kovaa vauhtia ja oli aina välillä hävinnyt näkyvistä. Metsä oli ollut musta ja pimeä valkoisen ladun molemmilla puolilla, mutta Aleksi ei ollut pelännyt.

Ladulla oli mukava olla. Oli ihan hiljaista, eikä muita hiihtäjiä näkynyt. He olivat lähteneet aikaisin liikkeelle, isällä oli ollut herätyskello soimassa, vaikka oli sunnuntaiaamu. Isä oli sanonut, ettei halunnut olla ladulla silloin, kun se olisi liian täynnä. Oli parempi lähteä riittävän ajoissa, niin pääsi ajoissa kotiin.

Aleksi oli kivunnut mäen päälle. Hänen käsiään särki. Hän oli iskenyt sauvat lumeen ja toivonut, että ne pitäisivät hänet paikoillaan. Lipsuvat sukset halusivat koko ajan taaksepäin. Jalkojakin väsytti, mutta ne eivät olleet niin kipeät kuin kädet, joiden avulla hän oli saanut vetää itseään ylös mäkeä. Isä odotti mäen yläpuolelle. Aleksi läähätti ja päässä tuntui inhottavan hikiseltä. Hänellä oli yhtä aikaa kuuma ja kylmä. Hyvä olo siitä, että oli päässyt mäen ylös, huono olo sen takia, ettei jaksanut enää.

-Taisi ottaa voimille, Aleksi kuuli isän sanovan jostain korkealta. –Parempi irrottaa sukset. Huilataan vähän aikaa. Ostetaan hiihtomajasta mehua.

Aleksi oli katsonut ympärilleen. Latu johti ruskean pikku mökin luo. Se näytti samanlaiselta kuin Punahilkan isoäidin mökki eräässä kirjassa, jonka Aleksi oli lukenut. He jättivät sukset ja sauvat mökin ulkopuolelle, menivät sisään ja isä oli ostanut heille kuumaa mehua ja Aleksille grillimakkaran.

Aleksi ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää. Ei edes äidin ostama hattara ollut maistunut yhtä hyvältä. Isä oli syönyt korvapuustia, eivätkä he olleet puhuneet mitään, puhallelleet vain kuumaa mehua, jotta se jäähtyisi juotavaksi.

-Emme me taida tulla, isä oli vastannut Eevalle. –Kiitos vaan kutsusta.

Aleksi ei ollut sanonut mitään. Oli turha pyytää, vaikka olisikin halunnut grillimakkaraa. Eevakaan ei ollut pyytänyt heitä uudestaan, sanonut vaan hei-hei ja lähtenyt sisälle. Hekin olivat menneet kotiin. Isä oli alkanut laittaa ruokaa ja Aleksi oli mennyt makuuhuoneeseen. Hän oli avannut kaapin oven ja katsonut legoja. Ne olivat näyttäneet tyhmiltä ja turhilta, ei niillä voinut enää leikkiä. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni ja kääntynyt. Isä oli seissyt makuuhuoneen.

-Ajattelitko rakentaa jotain? Ota vaan ne sieltä.
-En halua. Ei huvita.

Aleksi oli mennyt sänkynsä päälle makaamaan. Hän otti kirjan käteensä, mutta ei lukenut sitä. Se oli tylsä kirja, kaikki kirjat olivat tylsiä.

-Jos sitten joskus, isä oli sanonut ja lähtenyt takaisin keittiöön.

Jostain syystä Aleksia oli alkanut itkettää. Hän ei halunnut itkeä, se oli tyhmää ja Tiivitaavien tapaista. Hän oli jo eskari, eivätkä eskarilaiset itkeneet.

Lauantai oli aina samanlainen. Ensin aamupala, sitten imuri esiin. Kun oli imuroitu, isä pyyhki pölyt. Aleksi sai pestä kylpyhuoneen. Se oli mukavaa hommaa. Hän valutti mäntysuopaa vessanpyttyyn ja otti harjan ja jynssäsi sillä ylös-alas-ylös-alas. Piti tosin olla varovainen, ettei vettä ja vaahtoa lentänyt lattialle. Valkoinen vessanpytty muuttui entistä valkoisemmaksi, vaahtoa tuli aika paljon ja saattoi kuvitella, että vaahto oli pehmeää jäätelöä, makeaa ja kylmää. Tai hattaraa, sellaista, jota sai vain Linnanmäellä.

Äiti oli ostanut hänelle siellä kerran hattaran. Se oli ollut suuri ja pehmeä ja kun siitä haukkasi, koko naama muuttui tahmeaksi ja makeaksi. Äiti oli nauranut ja sanonut, että hän näytti sokeripossulta. Isä ei ollut sanonut mitään, sillä isä ei ollut mukana. Isä ei tykännyt Linnanmäestä, sanoi, ettei pää kestänyt niitä laitteita. Äiti tykkäsi. Äiti tuli mukaan melkein kaikkiin laitteisiin, ainoastaan jotkut hän jätti väliin. Kun Aleksi meni eläinkaruselliin, äiti jäi odottamaan, istuutui penkille ja puhui puhelimeen. Aleksi istui norsun selässä, kiersi ja käänsi päätään, jotta näkisi äidin koko ajan. Karusellin musiikki soi lujaa.

Viime kesänä äiti ja Aleksi eivät olleet enää syöneet hattaraa Linnanmäellä. Viime kesänä ei ollut lainkaan ollut Linnanmäen-reissua. Äiti oli jo lähtenyt, eikä isän pää vieläkään kestänyt niitä laitteita.

Kun oli imuroitu, pyyhitty pölyt ja pesty vessa, istuttiin keittiön pöydän ääreen miettimään, mitä ruokaa pitäisi ostaa kaupasta. Isän mielestä oli hyvä, että Aleksi kirjoitti kauppalistan. Se oli hyvää harjoitusta, isä oli sanonut. Siinä sai harjoitella sekä kirjoittamista että lukemista ja ne sujuisivat kuin vettä vaan syksyllä, kun koulu alkaisi. Oli hyvä osata lukea ja kirjoittaa riittävän ajoissa, isä oli todennut, koska sillä tavalla kukaan ei päässyt huijaamaan ja asioista saattoi ottaa itse selvää. Se oli tärkeää.

Isä luki aina. He kävivät yhdessä kirjastossa ja lainasivat paljon kirjoja. Aleksi tykkäsi lukea Tinttejä. Tintti oli rohkea. Tintti ei pelännyt mitään ja Tintti matkusti joka puolelle maailmaa. Tintti oli käynyt Amerikassakin, siellä minne äitikin oli matkustanut. Tietenkään Tintti ei ollut totta, kyllä Aleksi sen tiesi, mutta tuntui hyvältä tietää, että äiti oli samassa paikassa Tintin kanssa.

Isä ei lukenut Tinttejä. Isä luki vain aikuisten kirjoja, joissa ei ollut kuvia. Tai oli niissä välillä, karttoja ja sellaisia, mutta ei sellaisia kuvia kuin lastenkirjoissa. Isä luki myös ääneen Aleksille joka ilta. Isä oli lukenut Aleksille jo silloin, kun äiti oli vielä ollut kotona. Äiti oli katsonut televisiota ja isä oli tullut sängyn laidalle ja lukenut. Isä tykkäsi lukemisesta, leikkimisestä isä ei niin välittänyt. Äiti rakensi joskus legoista taloja. Äidin talot olivat suuria ja niissä oli paljon ikkunoita. Ne olivat värikkäitä ja niissä asui onnellisia ihmisiä, niin äiti oli sanonut. Sellaisia onnellisia ihmisiä, jotka saivat tehdä mitä ne tahtoivat, jotka saivat tulla ja mennä, eikä niiden tarvinnut pysyä paikoillaan.

Sitten äiti oli hajottanut talon, ja Aleksi oli saanut korjata legot pois lattialta ennen nukkumaanmenoa.

Hän ei ollut leikkinyt legoilla aikoihin. Ne olivat tallessa makuuhuoneen kaapissa, mutta hän alkoi aina ajatella äitiä, kun hän katsoi niitä legoja, eikä silloin tehnyt mieli rakentaa mitään.

Lukeminen oli mukavaa. Isä luki hänelle parhaillaan kirjaa egyptiläisestä lääkäristä, joka teki vaarallisia leikkauksia ihmisten aivoissa. Se oli historiallinen kirja, isä oli selittänyt, se ei tapahtunut tässä ajassa, vaan kauan sitten. Oikeastaan se oli ihan jännä kirja, Aleksi ajatteli, kamalan pitkä vaan. Menisi kauan aikaa ennen kuin voitaisiin aloittaa uusi kirja.

Uudet kirjat olivat sen takia hyviä, koska niistä ei koskaan tiennyt mitä niissä tulisi tapahtumaan. Se oli vähän niin kuin matkustamista jonnekin uuteen paikkaan. Ei voinut tietää millaista siellä olisi, ei tietäisi kuka tulee vastaan. Olikohan äitiä pelottanut, kun se oli lähtenyt Amerikkaan, Aleksi oli usein ajatellut. Eihän äiti ollut yhtä rohkea kuin Tintti, eikä äidillä ollut edes koiraa niin kuin Tintillä Milou turvanaan.

Ehkä äiti ei ollut pelännyt. Olihan sillä ollut Rami mukanaan.

 

Isä saneli ostoslistaa. Aleksi istui pöydän ääressä. Lyijykynä oli keltainen ja pitkä, isä oli juuri teroittanut sen, ja sillä oli hyvä kirjoittaa. Aleksi katsoi kirjaimiaan. Hän ei ollut tyytyväinen riveihin, ne olivat vinoja, eikä jokainen sana ollut mahtunut yhdelle riville.

-Mitäs meillä siinä on? Luetko?
-Maitoa, leipää, juustoa, kananmunia, maksa..laa..tikkoa. Aika paljon.
-Mmmm. Jotain vielä. Kirjoita vihanneksia.

V, I, H,A,N,E,K,S,I,J,A. Se oli pitkä sana, eikä se mahtunut yhdelle riville. Aleksi katsoi varovasti isää. Uskaltaisiko hän ehdottaa, että he ostaisivat karkkia? Isä ei yleensä antanut ostaa karkkia, mutta ehkä tänään? Isä oli ollut aika iloinen koko aamupäivän ajan, kun he olivat siivonneet. Lauantaisin he aina siivosivat. Lauantaisin olisi ollut kiva katsoa telkkarista lastenohjelmia aamulla, mutta yleensä isä imuroi silloin. Isän mielestä silloin oli turha pitää televisiota auki, sillä imuri piti niin kovaa ääntä, eikä telkkarista isän mielestä tullut mitään niin katsomisen arvoistakaan. Oli parempi imuroida.

Aleksi sai imuroida makuuhuoneen. Matto oli hankala, imuri tarttui siihen kiinni, imaisi melkein maton mukaansa, joten isä tuli yleensä auttamaan maton kanssa. Sängyn alta oli helpompi imuroida, siellä imuri suihki melkein kuin itsestään. Isä imuroi kaiken muun, olohuoneen, keittiön, eteisen ja vessan. Tänään Aleksi oli kuullut isän laulavan jotain. Imurin sähäkkä pauhu oli peittänyt laulun sanat alleen, mutta ihan selvästi isä oli laulanut. Sitä isä ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Ei ainakaan sen jälkeen, kun äiti oli lähtenyt.

-Vihanneksia, Aleksi sanoi. –Ostetaanko vielä jotain muuta?

Isä katsoi ulos ikkunasta ja kohautti harteitaan. Aleksi seurasi isän katsetta. Pihalla oli Eeva-täti. Eevalla oli kädessään joku laukku.
Äidillä oli ollut paljon suurempi laukku.

Eeva-täti oli mukava. Eeva ei ollut eskariryhmässä, vaan Tiivitaaveissa. Tiivitaavit olivat pienempiä. Aleksikin oli ollut Tiivitaavi vielä ennen kesää. Nyt hän oli eskareissa. Keväällä Eeva oli kysynyt, halusiko hän tehdä äitienpäiväkortin. Kun Aleksi oli näyttänyt korttia isälle isän tullessa hakemaan tarhasta, isä oli muuttunut oudon näköiseksi, eikä ollut sanonut mitään. Kortti oli hieno Aleksin mielestä. Siinä oli sydän, jonka hän oli täyttänyt erivärisillä silkkipaperipalloilla. Kaikki olivat saaneet silkkipaperisilppua ja niistä oli voinut pyörittää pieniä palloja sormien avulla. Sitten valmiiksi piirretty sydän oli sivelty liimalla ja silkkipaperipallot oli painettu ihan varovasti kiinni liimaan. Kortissa luki "onnea äidille". Eeva oli antanut kirjoitusmallin niille, jotka eivät vielä osanneet kirjoittaa itse. Aleksi ei tarvinnut mallia, hän oli oppinut kirjoittamaan juuri ennen kortin tekemistä. Isä oli opettanut.

Isä oli ottanut kortin Aleksin kädestä ja antanut sen Eevalle. Isän ilme oli ollut hassu, ihan kuin isää olisi naurattanut. He olivat lähteneet tarhasta, kävelleet lujaa, eikä Aleksi ollut uskaltanut sanoa mitään.

Tällä viikolla tarhassa oli tehty joulukortteja. Niitä oli saanut tehdä mummoille ja vaareille ja serkuille. Aleksi oli tehnyt kortin äidille. Hän oli piirtänyt punaisen tontun ja valkoisen lumiukon ja kun ne oli väritetty, hän oli piilottanut kortin roskikseen paperisilpun alle.

-Vihanneksia, Aleksi toisti saadakseen isän huomion.

Isä katsoi Aleksia. Nyt, Aleksi ajatteli, nyt uskaltaisi kysyä

-Kirjoitanko "karkkia"?

Hän ei uskaltanut katsoa isää, ei ennen kuin tämä vastaisi. Karkkia, karkkia, karkkia, Aleksi ajatteli ja tunsi suuhun nousevan sulavan suklaan pehmeän maun. Sellaista suklaata kuin Ville oli tuonut tarhaan, kun sillä oli ollut synttärit.

-Vai karkkia...katsotaan sitä sitten.

 

EDIT 19.45: olen lisännyt miehen päiväkirjan omalle sivulleen

10.4.

Lääkäri kävi tänään. Eeva antoi tutkia itsensä, mutta ei puhunut mitään. Lääkäri kysyi, haluanko Eevan johonkin sairaalaan, mutta en voi päättää sellaista asiaa Eevan puolesta.
Jatkamme niin kuin ennenkin.

12.4.

Eeva on kuin unessa. Hän sanoi tänään, että hän syyttää itseään tapahtuneesta. Jos hän olisi hakenut Liljan aikaisemmin vaunuista, jos hän ei olisi itse nukahtanut sohvalle. Jos hän olisi tehnyt oikein, Lilja eläisi edelleen.
Mitä minä teen? Hän liukuu luotani. yritän puhua hänelle kaikesta mahdollisesta niin, että hän ei ajattelisi Liljaa koko ajan, olla hyväntuulinen ja rohkea, mutta en ole koskaan pelännyt näin paljon.
En uskalla katsoa hänen silmiinsä. Ne ovat aivan tyhjät.
Riitta on yhtä neuvoton. Hän käy täällä joka viikko, mutta Eeva ei puhu hänellekään mitään.

29.4.

Kevät on tullut. Yritin kertoa siitä Eevalle ja houkuttelin häntä ulos kävelylle, mutta hän ei halua. Hän ei halua puhua.
Haluaisin kysyä häneltä, rakastaako hän edelleen minua. En tee sitä, sillä se ei ole tärkeää. Minä rakastan häntä.
Lähden jälleen ensi viikolla Ouluun. Soitan sieltä, niin kuin aina matkoilta. Eeva ei vastaa, enkä minä voi olla varma, onko hän kunnossa. Kun palaan kotiin, pelkään, mitä löydän.
En halua menettää häntä. Tarvitsen häntä. Hän kuoli Liljan kanssa. Kaipaan heitä molempia. Kaksi kuukautta lomaan. Kolme matkaa ennen sitä. En jaksa. Pelkään.

15.6.

Tulin Jyväskylästä ja Eeva oli minua vastassa eteisessä. Hän katsoi minua ja näin, että hän yritti hymyillä. Hän alkoi itkeä. Otin hänet syliini. Hän on laihtunut. Hän itki ja minä pidin hänestä kiinni ja sitten hän sanoi, että hän oli löytänyt minun päivyrini.
Muistin jättäneeni päivyrin puhelinpöydälle lähtiessäni. Unohdin ottaa sen matkalle mukaan, niin kuin aina teen, ja olin kaivannut kirjaa hotellissa.
Eeva kysyi minulta, miksi luulin, ettei hän enää rakastanut minua.
En osannut vastata mitään.
Hän kysyi, miksi olin esittänyt rohkeaa. Miksi minä en ollut itkenyt niin, että hän olisi nähnyt. Vastasin, että olin halunnut olla voimakas, koska arvelin, että hän tarvitsi voimaani. Hän sanoi, että olin väärässä.
Aloin itkeä.

1.8.

Eeva lähti kanssani kävelylle. Olemme puhuneet paljon. Olen itkenyt. Rakastan häntä. Loma on kohta pidetty.

29.9.

Lähden huomenna Turkuun, messut to-pe. Eeva haluaa tulla mukaan. Vietämme Turussa viikonlopun.
Eeva pakkaa vaatteita.

                                   **** loppu****

1993

16.1.

Olen huolissani Eevasta. Mielestäni hänen elämänsä pyörii liikaa Liljan ympärillä. Eeva ei nuku tarpeeksi. Hän on laihtunut, sillä hän ei syö riittävästi. Lilja vaatii rintaa vielä monta kertaa päivässä.
Haluaisin olla kotona enemmän, mutta se on mahdotonta. Huhu kiertää, että tänä keväänä saa jälleen kaksi lähteä. Minä en aio olla toinen heistä. Tarvitsemme minun tilini.
Tämä on ansa. Eeva tarvitsee minua, Lilja myös, mutta en voi olla pois töistä.

25.1.

Riitta tulee tänään hoitamaan Liljaa. Olen varannut pöydän Rosendahlista. Eeva kuulosti ilahtuneelta, kun kysyin, haluaisiko hän lähteä illalliselle.

30.1.

Illallinen oli onnistunut. Ruoka oli hyvää, puhuimme paljon. Eeva soitti kaksi kertaa kotiin ja kysyi Liljan vointia. Tanssimme. Eeva hymyili. Meidän pitäisi olla enemmän kahdestaan.
Sain kerrottua, että olen huolissani hänestä. Yllätyksekseni Eeva nauroi, eikä loukkaantunut. Hän kertoi tunteneensa itsensä mökkihöperöksi. Hän sanoi pelänneensä, ettei hänestä ole äidiksi.
Päätimme, että meitä parempia vanhempia ei ole.

6.2.

Liljalla on taas kuumetta. Käytimme tyttöä lääkärissä, mutta lääkäri sanoi, että se on vain nuhaa. Tyttö on itkuinen, eikä viihdy muualla kuin Eevan sylissä.
Minulla on viikko talvilomaa ensi maanantaista lähtien. Yritän hoitaa Liljaa mahdollisimman paljon, niin että Eeva saa levättyä.

28.2.

Lilja kuoli viikko sitten.
Hautajaiset ovat huomenna. Eeva ei halua tulla mukaan. Menen yksin hautaamaan tyttäremme. Ruumiinavausraportti tuli tänään. Kätkytkuolema. Se ei selitä mitään.
Se ei selitä miksi.

15.3.

Eeva ei halua puhua kanssani. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen korjannut Liljan tavarat lastenhuoneesta ja laittanut ne vinttiin talteen, vaikka Eeva pyysi minua heittämään ne pois. En pysty siihen.
Eeva ei puhu, ei anna minun koskea itseään. Hän ei itke. Se on pahinta. Hän vain istuu makuuhuoneessa ja katsoo ulos ikkunasta. Hän syö, jos minä pakotan, ei muuten.
Minun on saatava hänet lääkärille.

30.3.

Eeva ei suostu lähtemään lääkäriin. Otin selvää apuryhmästä, joka on meidän kaltaisille vanhemmille, mutta Eeva ei halua lähteä sinne. Yritin selittää, että meille tekisi hyvää puhua muiden sellaisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman, mutta hän sanoi ei.

6.4.

Olen päättänyt kutsua lääkärin kotiin. Tiedän, että Eevan on surtava, mutta en halua, että hänen surunsa tappaa hänet.
En halua jäädä yksin.
Kaipaan Liljaa ja itken usein, mutta en halua itkeä Eevan nähden. Minun on oltava vahva.
Kaikki on niin väärin. Elämä on epäoikeudenmukaista.
Mitä minä tein väärin? Enkö ollut riittävän hyvä isä, koska tyttäreni kuoli?
Huomenna lähden jälleen Kuopioon. Vihaan näitä matkoja. Pelkään, että Eeva tekee jotain itselleen.

1991

1.6.

Olemme olleet puoli vuotta naimisissa. Rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Toivon, että hän tuntee samoin. Olemme erilaisia, mutta Eeva sanoo, että se on rikkautta. Uskon häntä. Hän on minua viisaampi ja herkempi ja hän ymmärtää tällaisia asioita.

9.10.

Eeva on raskaana! Laskettu aika on kesäkuussa. Hän itki, kun hän kertoi minulle raskaudesta. Ensin pelästyin, sillä en tiennyt, että suuri ilokin voi saada aikaan kyyneleitä.

26.12.

Ensimmäiset kolme kuukautta ovat ohi. Eilen Eeva kertoi, että hän on pelännyt keskenmenoa koko ajan. Hän ei vain ole puhunut siitä. Luulin, ettei hän enää rakasta minua, koska hän on ollut niin hiljainen.
Haluaisin puhua hänen kanssaan enemmän, mutta en osaa.
Tänään kuulin hänen hyräilevän, kun hän laittoi ostamiamme tauluja lastenhuoneeseen.

1992

1.4.

Olen päättänyt mennä mukaan synnytykseen. Tämä ei ole aprillipila. Jotenkin Eeva oletti, että en halua tulla mukaan. Kysyin häneltä, koska synnytysvalmennus alkaa ja hän alkoi itkeä ja sitten hän nauroi.
Olemme olleet kerran valmennuksessa. En osannut kysyä siellä mitään.

12.5.

Eeva on tuskastunut. Hänen painonsa on kohonnut hyvin paljon. Näen, että hänen on vaikea liikkua. Haluaisin, että hän jäisi jo pois töistä, mutta se on kuulemma mahdotonta. Heillä on töissä kiirettä ja sijainen pääsee aloittamaan vasta ensi viikolla.
Välillä tunnen itseni avuttomaksi. Ulkopuoliseksi. Eeva muuttuu joka päivä. Hän puhuu lapselle, mutta minä en osaa tehdä sitä. En tunne itsessäni muutoksia. En tunne itseäni vielä isäksi.

10.6.

Laskettu aika oli kaksi päivää sitten. Eeva ei ole hermostunut. Minä olen. Ostin kännykän, että Eeva tavoittaa minut, kun on aika. Haluan mukaan synnytykseen.
Eeva ei pysty nukkumaan paljon, koska vauva kuulemma potkii koko ajan. Hän ei syö paljon. Hän sanoo, ettei häneen mahdu. En tiedä, pitäisikö minun olla huolestunut. Hermostuttaa.
Olemme päättäneet pyytää Eevan ystävää Riittaa kummiksi.

13.6.

Sunnuntailapsemme syntyi tänään, aamulla kello puoli kahdeksan. Eeva oli synnytyssalissa kymmenen tuntia. Näin, että häneen koski, mutta hän ei halunnut edes kipulääkettä eikä epiduraalia. Hän sanoi, että hän haluaa tuntea ja muistaa jokaisen hetken.
Minä en olisi pystynyt siihen. Eeva on minua vahvempi.
Neljä kiloa ja sata grammaa. Viisikymmentäkaksi senttiä. Meidän tyttäremme. Kätilö antoi minun kylvettää tytön.

2.9.

Tyttäremme sai eilen nimen Lilja Karoliina. Riitta miehineen ovat sylikummeja.
Kesä on mennyt nopeasti. Lilja on pieni, mutta huomio, jota hän vaatii, ei ole pientä. Joskus minusta tuntuu, ettei Eeva nuku lainkaan. Olen yrittänyt syöttää Liljaa tuttipullolla, mutta hänelle ei kelpaa muu kuin Eevan rinnat.
En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen. Voisin katsoa heitä tuntikausia.

9.9.

Olen joutunut matkustamaan paljon. Piirejä on yhdistetty. Laurio ja Saipila saivat lähteä. Minä sain pitää paikkani, mutta töitä ja kilometrejä on paljon.
Eeva jää kotiin hoitamaan Liljaa, kunnes tyttö on kolmevuotias.

11.11.

Olen Jyväskylässä. Eeva soitti ja kertoi, että Liljalla on kuumetta. Käskin hänen mennä taksilla sairaalaan.
Tunnen itseni voimattomaksi.

12.11.

Eeva soitti. Liljalla ei ole hätää. Se oli vain nuhakuumetta. Eeva ei voinut ymmärtää, mistä tyttö on saanut nuhan, sillä hän ei liiku tytön kanssa juuri missään.
Eeva itki. Hän kuulostaa väsyneeltä. Ajan kotiin heti, kun pääsen lähtemään täältä.

15.11.

Tänään Eeva sanoi, että hän pelkää kaiken aikaa, että Liljalle tapahtuu jotain, että tyttö sairastuu, että talo voi palaa, jos hän unohtaa sähkölevyn päällä, että hän voi jäädä auton alle tai että minä kuolen ja hän jää yksin Liljan kanssa, eikä osaa kasvattaa tyttöä hyvin.
Yritin lohduttaa häntä, mutta en osaa. Onneksi hän ei kaipaa minulta sanoja, koska tietää, että en osaa puhua.
Nyt ymmärrän, miksi hän itkee niin usein. Hän pelkää. Koko ajan.

2.3.

Halonen oli ohitusleikkauksessa tänään. Olen ottanut hänen kierroksensa tälle keväälle. Kaksi koulutusta Tampereelle, loput maakunnissa.
Pitäisikö minun anoa siirtoa Tampereelle?

12.4.

Pääsiäinen. Olen Tampereella. Vanhempani haluaisivat tavata Eevan.
Olen puhunut Toivoselle siirrosta, eikä hän tyrmännyt ajatusta. En kestä Eevan itkua, kun lähden Helsinkiin.

17.4.

Isä ja äiti pitävät Eevasta. Eeva tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Johtuu hänen työstään. Äiti soitti minulle Eevan lähdettyä ja sanoi olevansa onnellinen puolestani. Hän sanoi, että en ole enää niin kireä ja hapan.
Välillä en ymmärrä äidin huumorintajua.
Hän kysyi myös, olinko jo kosinut Eevaa.

16.5.

En ole ehtinyt kirjoittaa. Joskus epäilen, onko minulla oikeutta tällaiseen onneen.

30.5.

Emme ole riidelleet kertaakaan.
Eeva itkee, kun hän lukee runoja. En ymmärrä sitä. Hän on hyvin herkkä .Minun on suojeltava häntä.

18.6.

Eevan kesäloma on vasta elokuussa. Siirrän myös oman lomani sinne. Lähdemme Pariisiin.
Olen saanut siirron Tampereelle.
Loman jälkeen muutamme yhteen. Ensin Eevan asuntoon Hämeenpuistoon. Myöhemmin etsimme oman kodin.
Olen päättänyt kosia Eevaa Pariisissa.

25.8.

Eeva vastasi myöntävästi kosintaani. Ostimme tänään hääpuvun Champs Elyseeltä. Söimme illallista Lidossa. Lomamme jälkeen matkustamme Rovaniemelle tapaamaan Eevan vanhempia.

5.11.

Olen asunut Tampereella kaksi kuukautta.
Olemme käyneet asuntoesittelyissä, mutta emme vielä tiedä, haluammeko jäädä kantakaupunkiin.
Hääpäiväksi on sovittu joulukuun ensimmäinen.

27.11.

Olen myynyt asuntoni Helsingissä.

28.11.

Ostimme asunnon Viinikasta, paritalon puolikas. Muutamme sinne ennen joulua.
Lauantaina meidät vihitään.

5.12.

Meidät vihittiin lauantaina Tampereen Tuomiokirkossa. Rakastan Eevaa.
Holopainenkin oli häissä.
Vastaanotto oli Suomalaisella Klubilla.

29.12.

Ensimmäinen joulu uudessa kodissa. Laitoimme takkaan tulet. Annoin Eevalle lahjaksi kirjan, jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerbeckin maalauksia. Sain Eevalta Chandlerin elämäkerran ja Hammetin kootut.
Talo on hyvässä kunnossa. Kaksi huonetta pitää vielä tapetoida.
Toisesta Eeva haluaa lastenhuoneen.

1990

16.1.

Halosella infarkti. Korvaan hänet ja lähden huomenna Tampereelle. On haettava paidat pesulasta ennen sitä. On tutustuttava Halosen muistiinpanoihin.

19.1.

Viikonloppu edessä. Tampereen komennus meni nappiin, vaikka aihe oli vaativa ja näkökulma minulle uusi. Halonen edelleen sairaalassa. Toivonen arveli, ettei Halonen tule enää kuntoon.
Tapasin Tampereella hotellin respassa mukavan naisen. Hänen nimensä on Eeva.

25.1.

Halonen sairaslomalla. Toivonen käski minun paikata Halosen kevään konsultaatiot. Sen vuoksi olen ensi viikolla menossa taas Tampereelle. Menen samaan hotelliin kuin viimeksi.

31.1.

Jälleen Tampereella. Eeva ei ollut respassa, kun kirjoittauduin. Mutta illalla, kun palasin ravintolasta, hän oli yövuorossa. Puhuimme hetken. Hän vaikuttaa ystävälliseltä, mutta sehän on hänen työtänsä. Onneksi en ollut juonut enempää.

1.2.

Helmikuu. Tampereella on enemmän lunta kuin Helsingissä. Eeva tuli jälleen yövuoroon. Istuin hotellin baarissa siihen asti, kunnes näin hänen tulevan.
Hän on kaunis. Huomenna, ennen paluuta Helsinkiin, aion pyytää hänen puhelinnumeroaan.
Ehkä tulee hotellinvaihto eteen.

3.2.

Kävin isän ja äidin luona syömässä. Kerroin heille Eevasta. Soitan hänelle huomenna.

9.2.

Keli on huono, joten menen junalla Tampereelle. Eevalla on vapaa viikonloppu. Olen hermostunut. Ostan kukkia, mutta mitä muuta? Mistä hän pitää? En tunne häntä vielä hyvin.

11.2.

Eeva piti rintakorusta. Hän kiinnitti sen talvitakkinsa kaulukseen. Sää oli parempi Tampereella, joten kävelimme paljon. Alan pitää Tampereesta.

14.2.

Lähetin Eevalle tänään suuren ruusukimpun kukkavälityksen kautta. Kirjoitin korttiin, että hän on minulle enemmän kuin ystävä.

15.2.

Eeva tulee ensi viikolla tänne.

16.2.

Eeva soitti ja puhuimme tunnin. En muista mistä. Pidän hänen äänestään. Sen muistan, että hän sanoi pitävänsä runoista. Menen huomenna kirjakauppaan.

20.2.

Olin Eevaa vastassa asemalla. Hänellä oli takissa antamani rintakoru. Hän sanoi rakastavansa Södergranin runoja ja halusi tietää, mistä minä tunsin Södergranin. En valehdellut, kerroin, että kirjakaupan myyjä oli valinnut kirjan puolestani.
Eeva on kaunis.

23.2.

Eeva lähti. En halua kirjoittaa tunteistani. Sanon vain, että minulla on ikävä. Hän lupasi soittaa heti, kun tulee kotiin.

24.2.

Lauantai.  Eeva on töissä ja minä hänen luonaan. Kun kuulin hänen itkevän puhelimessa, lähdin heti ajamaan Tampereelle. Ei haittaa, vaikka hän on töissä. Olemme samassa kaupungissa.
Olen rakastunut.

edit 18.15: jatkokertomus löytyy nyt myös omalta sivultaan, samoin myös aapinen.

Löytyvät siis sivupalkin laatikosta "sivut".

Kristiina oli jo vaipunut horrokseen, kun hän tunsi kosketuksen lanteillaan. Hän makasi kyljellään, selkä pyöreänä, kädet jalkojensa välissä, puoliksi unessa, puoliksi valveilla, ja hetken ajan hän luulikin näkevänsä unta. Hän ei ollut pyytänyt robottia viereensä.

Kevyt kosketus piirsi hänen lantionsa kaarta, käsi putosi hartioitten suojassa olevalle rinnalle ja nipisti varovasti nänniä. Toinen käsi alkoi hitaan sivelyn nilkoista, nousten ylös pyörivin liikkein kohti polvia ja reisiä. Kristiina tunsi märän suudelman niskakuopassaan. Huulet liikkuivat hartioille, olkapäälle, solisluun kuoppaan, ja koko ajan kädet jatkoivat väsymätöntä kosketustaan rinnoilla ja lantiolla.

Kädet käänsivät Kristiinan selälleen, kädet nostivat sormia, liittivät ne yhteen pään yläpuolella ja kuumat huulet painautuivat Kristiinan kainaloon. Kristiina huokaisi ja tiesi, ettei tämä ollut unta. Tämä oli totta ja tämä oli väärin. Hän avasi silmänsä ja näki robotin yläpuolellaan, hän tunsi sen painon koko kehollaan. Robotin silmät olivat kiinni, kun se nosti kasvonsa Kristiinan kainalosta. Sen huulet lähestyivät Kristiinan huulia.

– Ei, Kristiina kuiskasi heikosti. – Minä en pyytänyt. Sinä et saa.

Robotin silmät avautuivat. Se katsoi Kristiinaa ja pudisti hitaasti päätään.

– Sinä et pyytänyt, mutta sinä haluat, robotti kuiskasi. – Ja minä haluan, ja pyydän. Nyt.

Robotin huulet painautuivat Kristiinan suulle. Sen kieli levitti Kristiinan huulet auki ja märkä, kuuma henkäys syöksyi sisään. Kristiina kuuli mumisevan huutonsa robotin hampaita vasten, hän tunsi avaavansa reitensä ja päästävänsä robotin sisälleen. 

***********

Tuhoomon miehet ja robotti olivat poissa, kun Kristiina tuli suihkusta.  Hän puki nopeasti ylleen, tilasi taksin ja lähti töihin. Mahassa kiersi edelleen ja hän joutui pidättämään oksennusta. Karvas sappi työntyi suuhun, poltti kitalakea, ja vaikka Kristiina oli varma siitä, että hän oli jo oksentanut kaiken mahdollisen, hän ei uskaltanut avata huuliaan, vaan puristi niitä tiukasti toisiaan vasten. Taksikuskin partavesi lemusi makealta ja halvalta ja imelä tuoksu sai uuden pahoinvoinnin aallon nousemaan vatsasta kurkkuun.

– Minä en muistakaan, koska sinä olisit ollut pois töistä, Laitosten johtaja sanoi. – Toivottavasti se ei ollut mitään vakavaa?

Johtaja katsoi Kristiinaa silmälasiensa yli kysyvästi.  Miehen silmät olivat hailakan siniset, eikä niissä ollut myötätuntoa.

– Tuskin mikään vakava kestäisi päivän, Kristiina sanoi lyhyesti.

Johtaja nyökkäsi, mutta näytti edelleen miettivältä.

– Sinä näytät huonovointiselta.

Se oli syytös, ja Kristiina kohensi ryhtiään.

– Lievää vatsaflunssaa vain. Ei sen kummempaa.

– Ei siis mitään…henkilökohtaista? johtaja kysyi merkitsevästi. – Jotain, mitä minun pitäisi tietää?

Kristiina tiesi, mihin johtaja käytti kaiken henkilökohtaisen tiedon, jonka hän keräsi alaisistaan. Se tieto laitettiin tuottamaan ja yleensä se tuotti vaihdoksia johtoportaaseen, joten Kristiina tyytyi vain naurahtamaan lyhyesti ja pudistamaan päätään.

– No, hyvä, johtaja sanoi. – Ja nyt näihin lakialoitteisiin, jotka on tehty muistiosi pohjalta. Lausuntokierros päättyi eilen ja nyt voin onnitella sinua. Olet onnistunut. Täydellisesti. Oletko sinä aivan varma, ettei mikään ole huonosti? Sinä näytät pahoinvoivalta.

 

SexTronicsin insinööri lähti ja Kristiina jäi raivostuneena katsomaan kiinni paiskaamaansa ulko-ovea. Mies oli vakuuttanut, ettei robotissa ollut mitään vikaa. Se oli yksinkertaisinta mallia, siihen ei mitenkään voinut tulla toimintahäiriötä.

– Haluatko yhdynnän nyt vai myöhemmin? Kristiina kuuli nurkasta, johon insinööri oli asettanut robotin ohjelmointiarvioinnin ajaksi.
– Mitä?

– Ehkä nyt. Perusteellinen yhdyntä laukaisee kohdun ja klitoriksen tuntopisteiden lisäksi myös kireät hermot, poistaa paineita ja antaa hyvän yöunen.

Kristiina tuijotti robottia uskomatta korviaan. Nauroiko se hänelle?

– Ja sinun mielestäsi minä olen juuri tällä hetkellä perusteellisen yhdynnän tarpeessa? Kristiina kysyi hampaittensa välistä.
– Niin minä ajattelin.

– Ja mistä lähtien minä olen pyytänyt sinua ajattelemaan? Jos olisin halunnut ajattelevan robotin, olisin tilannut sellaisen.

Kristiina tuijotti robottia, joka vastasi katseeseen tyynesti.

– Tulkitsenko siis oikein, ettet halua hermopainetta laukaisevaa perusteellista yhdyntää juuri nyt? Siinä tapauksessa, voisin tarjota sinulle työtehoa lisäävää pikapanoa, käykö se?
– Minä en halua mitään! Häivy! Ja lopeta tulkitseminen! Sinun ei tarvitse kuin kuunnella käskyjäni, jätä loput minulle.

Kristiina vaikeni ja katsoi robottia haastavasti. Se nyökkäsi lyhyesti ja Kristiina istuutui tietokoneen ääreen.

– Tarkoitatko siis, ettet halua rakastellakaan?

Kristiina kääntyi nopeasti ympäri, mutta robottia ei näkynyt. Hänen oli täytynyt kuulla väärin. Hän kääntyi ja avasi tietokoneen. Kevyt vaatteiden kahahdus kertoi hänelle, että robotti oli palannut olohuoneeseen. Kristiina vilkaisi olkansa yli. Robotti seisoi tavallisella paikallaan sohvan vieressä, olohuoneen nurkassa.

*********

Viikkoa myöhemmin Kristiina ei enää kestänyt robotin mykkää tuijotusta olohuoneen nurkassa. Hän otti robotin, vei sen eteiseen ja käänsi seinää vasten. Se jäi siihen seisomaan ja se seisoi siinä edelleen aamulla, kun Kristiina heräsi ja lähti töihin. Se seisoi siinä edelleen, kun Kristiina palasi töistä illalla, ja lopulta Kristiina haki sen pois ja käski sen istua sohvaan. Jostain syystä Kristiina oli raivoissaan. Hän ei tiennyt miksi, eikä kenelle, eikä hän pitänyt tällaisesta epätietoisuudesta.

– Me emme ole harjoittaneet yhdyntää pitkään aikaan, robotti sanoi yhtäkkiä. – Siitä on kuusi päivää, kuusitoista tuntia ja kolme minuuttia.
– Minä olen ollut väsynyt töistä. Se muistio oli loistava, ja olemme saaneet tehtyä uusia lakialoitteita, mutta lausuntokierros on pitkä ja täysin epäpäteviä ihmisiä pitää kuulla.  Asia ei todellakaan kuulu sinulle. Me yhdymme, kun niin haluan. Nyt ei huvita. Ja sitä paitsi, minä en ole tilivelvollinen sinulle.

– Koska sinua sitten huvittaa?
– Minua huvittaa kun huvittaa. Laske vaan päiviä, tunteja ja minuutteja.

 – Ei minulla muuta tekemistä olekaan.

Robotti sulki silmänsä jotenkin mielenosoituksellisesti, ja Kristiina nousi nojatuolista kiukkuisena. Hän ei todellakaan tarvinnut tällaista. Hänen ei tarvinnut sietää jonkun alkeellisen koneen vihjailuja. Hän voisi lähettää koneen tuhoomoon koska tahansa, ja niin hän tekisikin, jos se ei oppisi tavoille.

 

Kristiina  haki tietokoneesta SexTronicsin kotisivun ja syventyi tutkimaan robottirakastajien valikoimaa. Oli kätevintä ja järkevintä ottaa rakastajaksi robotti, joka oli ohjelmoitu suorittamaan vain yhdyntä. Hän ei halunnut rakastajaltaan terapeuttista syliä, ei lohduttavaa olkaa, ei säkenöivää keskustelutaitoa. Perusmalli olisi riittävä. Jos hankki robotin, joka oli varustettu lisäominaisuuksin, saattoi yhtä hyvin sekaantua elävään ihmiseen.

**********

Robotti saapui seuraavalla viikolla. Miesten jätettyä kantamuksensa eteisen lattialle, Kristiina tunsi hetkellistä epävarmuutta katsoessaan kelmuun käärittyä kookasta hahmoa. Hän saattoi vielä perua ja palauttaa robotin tehtaalle. Hän voisi lisätä joogaa ja SuperPerfect Body-ohjelmia. Hän voisi lisätä työntekoa. Hän voisi täyttää elämänsä niin, ettei hänelle jäisi hetkiä, jotka tuntuivat levottomilta.

Epäröinti oli turhaa. Robotin saattoi tuhota koska halusi, joten mitään ongelmia ei siis tulisi. Kristiina haki sakset ja leikkasi kelmun irti. Hän taitteli muovin tiiviisti, vei sen keittiön muovijäteastiaan ja palasi vasta sitten katsomaan robottia.

Se oli, hänen tilauksensa mukaan, 185 senttiä pitkä. Sillä oli tummanruskeat hiukset ja siniset silmät. Se oli hoikka, mutta treenatun näköinen. Sen huulet olivat kapeat ja sen nenä oli suora. Sillä oli yllään tumman siniset suorat housut ja valkoinen paita. Jalassa sillä oli tumman siniset nahkakengät ja tummat sukat.

Kristiina piti näkemästään. Hän oli saanut juuri sitä mitä tilasi. Hän kosketti kevyesti robotin kättä; iho tuntui lähes oikealta.

Robotti piti vielä aktivoida. Kristiina luki mukana tulleen manuaalin ja hetken epäröityään otti robotin kaukosäätimen ja näppäili siihen aktivointikoodin. Robotti sulki hetkeksi silmänsä, avasi sitten ne uudelleen ja katsoi Kristiinaa.

 – Hei, robotti sanoi pehmeästi. – Sinä olet Kristiina ja minä olen sinua varten.

Se kuulosti hyvältä. Kristiina kosketti uudestaan robotin kättä ja näki ihokarvojen nousevan pystyyn. Robotti oli valmis. Kristiina tarttui robotin käteen ja vei sen makuuhuoneeseen.

Aluksi tunne oli ollut vain epämääräinen, lievästi epämiellyttävä kutina niskassa, ikään kuin jokin hyönteinen olisi kävellyt niskakuopassa, kaivanut olemattomat jalkansa pehmeään ihoon, yrittänyt syvemmälle ja syvemmälle. Sellaisesta tunteesta pääsi eroon raapimalla niskaa, mutta muutaman päivän kuluttua sama tunne palasi jälleen. Sama höyhenen kevyt kosketus, sama kutiava, inhottava olo, joka sai ihon kihelmöimään, vastenmielisyydestä tai jostain muusta.

Vasta kun Kristiina eräänä yönä heräsi ja katsoi pimeään mitään näkemättömin silmin, hän tuli ajatelleeksi, että se tunne niskassa saattoi olla myös mielihyvää. Se saattoi olla merkki nautinnosta tai…himosta.

Hän napsautti sormiaan ja yön siniset halogeenivalot valaisivat katon. Hän heitti hiestyneen lakanan yltään, oli liian kuuma, huone oli tukahduttavan lämmin. Hän nousi istumaan ja tunsi hien valuvan niskaa pitkin. Kainaloista lähtevät pienet, innokkaat hikivirrat kastelivat kyljet ja lantion. Sama kosteus tuntui jalkojen välissä.

Kristiina nousi sängystä ja meni keittiöön. Paljaitten jalkojen kosketus sytytti himmeän kohdevalaisimen pöydän päässä. Hän avasi jääkaapin ja otti pullon vettä. Hikinorot kutittivat pohkeita, sisäreisiä pitkin valui kuumaa. Vatsan pohjaa kouristi, ikään kuin kuukautiset olisivat olleet alkamassa. Ehkä ne olivatkin alkaneet, märkä jalkojen välissä oli liian paksun ja tahmean tuntuista ollakseen pelkkää hikeä. Kristiina laski lasin kädestään, otti arkin talouspaperia tiskipöydällä pyörivästä telineestä ja pyyhkäisi jalkaväliään. Paperi ei muuttunut punaiseksi. Se muuttui vain kosteaksi.

Minä olen kiihottunut, Kristiina tajusi katsoessaan talouspaperia. Se oli hänen mielestään lähinnä mielenkiintoista, sillä hän ei muistanut koska viimeksi –jos ylipäänsä koskaan-  olisi ollut kiihottunut. Huomio ei tuntunut kiusalliselta, ei mukavalta, se oli vain mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Huomio, jonka takia olisi tehtävä jotain, sillä tuollaiset huomiot vaikuttivat ihmiseen ennen pitkää, eivätkä yleensä suotuisasti. Puutteet oli korjattava, muuten ihminen oli epätäydellinen. Epätäydellinen ihminen ei ollut tehokas, pienetkin puutteet hajottivat keskittymisen rauhan ja työsuorituksesta tuli tehoton.

Kristiina ei ollut epätäydellinen, joten tällekin pienelle puutteelle oli tehtävä jotain. Hän tiesi sen, vaikka ajatus tuntuikin hänestä naurettavalta. Kuitenkaan hän ei voinut jättää mitään sattuman varaan. Hän oli taistellut uransa puolesta, eikä hän aikonut luovuttaa nyt tällaisen vähäpätöisen asian takia. Hän tiesi, että suuretkin olivat kaatuneet pienten seikkojen takia.

Hänen oli hankittava itselleen rakastaja. Se oli typerä ja turhanaikainen idea, mutta sitä ei voinut jättää toteuttamatta. Hän ei voinut kieltää niskassaan kutittavaa tunnetta, joka oli vaivannut häntä viime aikoina. Hän ei voinut kieltää reisien välissä valuvaa kosteutta, ei tunnetta, joka oli saanut hänen ihonsa sävähtämään hänen koskettaessaan talouspaperilla jalkoväliään. Hän oli realisti, hän tiesi, että ihmisillä oli tarpeet, ja vaikka hän olisi mieluiten laskenut itsensä siihen ihmisjoukkoon kuulumattomaksi, niin hän ei suinkaan ollut tyhmä. Hän tarvitsi rakastajan, joka hoitaisi hänen tarpeensa niin tehokkaasti, ettei hänen tarvitsisi tuntea näitä epämääräisiä tunteita, herätä keskellä yötä, valvoa turhaan ennen tärkeää työpäivää.