|
|||
 |
|
||
|
05.11.2010 - 19:02
Marraskuussa lukitsen kiireen oven ulkopuolelle. Piilotan pimeän paksujen verhojen taakse, upottaudun sohvan syliin, tummalla suklaalla kuorrutettu marsipaani sulaa suussa. Punaviinilasin takaa heijastuu kynttilän lämpimänä leijuva liekki.
Marraskuun hämäryydessä hohtaa oranssina palava lanka, virkkaan ystävälle huivia, joululahjaa, jonka hän jo tietää saavansa. Oransseihin silmukoihin upotan tumman violetin, muiston kesän orvokeista.
Marraskuussa arpanoppa heittää lapset matkalle, vanhempien jäädessä roistojen armoille. Saharan hiekka narskuu hampaissa, piilotettu timantti sykkii kutsuaan matkojen päästä.
Marraskuinen teollisuusalue uhkuu tummana, usva leijuu polven korkeudella. Aitojen takana vahtikoiran verenhimoinen varoitus saa tarttumaan ystävää kädestä. On hyvä pelätä yhdessä, hihittää sydän kurkussa, tuntea tihkusade kasvoilla, päästää hengitys kulkemaan vapaasti, kun mustat parakit jäävät selän taakse.
Marraskuu jatkaa huippumallin etsimistä. Yhdessä teinin kanssa pyörittelemme silmiämme kilpailijoiden bitchingille, tuskastumme, mutta emme laita televisiota kiinni. Meikkivoiteen, suoristusrautojen ja huulikiiltojen maailmassa on väriä, jonka marraskuu on meiltä varastanut.
Marraskuun blues on huuliharpun soitossa, täpötäydessä ravintolassa. Läskibasson pehmeä näppäily keinuttaa, transsi vaivuttaa kuulijat matkalle toiseen Birdlandiin, siellä missä yön mustassa sametissa saksofonin itku antaa mielelle luvan tuntea, houkuttelee vartalon tanssimaan.
Marraskuun musta hauta on vuorattu pehmeillä peitoilla, lämpimät sukat jaloissa, posket täynnä suklaata, rusinoita ja pähkinöitä, silmissä lepo, huulilla kiireettömyys, lempeyden antamista muille, ennen kaikkea itselleen.
*** Pakinaperjantain 206. haaste on marraskuu
14.08.2010 - 10:36
Kolari, kuolleita, olitko paikalla? Lähetä uutiskuva. Kuvottavaa. Lähettäisitkö sinä kuvan? Pysähtyisitkö ruumiiden ääreen, kolariautojen läheisyyteen, kaivaisit kännykän esille, miettisit, että tästä kuvasta voisi irrota rahaa? Tähtäisit, tarkentaisit etsimen vääntyneeseen rautaan ja klik. Klik, klik, klik. Klik.
24.07.2010 - 10:48
Junavaunussa on vain vähän ihmisiä. Nostan laukun hyllylle, huomaan jälleen kynteni. Ne eivät ole koskaan olleet niin pitkät. En pidä pitkistä kynsistä. Ne rapisevat inhottavasti näppäimistöllä, pianon koskettimilla.
Niin kuin minä soittaisin nykyään.
Mutta nyt, nyt pidän pitkistä kynsistäni. Lakka niissä on syvää luumua, lähes violettia. En ymmärrä, miksi tämä kesä on pitkien kynsien.
On niin paljon mitä en ymmärrä itsessäni.
Nainen aloittaa puhumisen heti, kun juna lähtee liikkeelle. En näe häntä, hän istuu vaunun toisessa päässä, mutta kuulen hänet. Hän puhuu taukoamatta, kovalla äänellä. Purkaa ahdistustaan, pahaa mieltä, katkeruutta, vihaa.
Pasila, Espoo, Kirkkonummi. Nainen puhuu edelleen. Hänen puhekumppaninsa täytyy olla hiljaa lähes koko ajan. Ehkä nainen soittaa terapeutilleen. Tuskin kukaan ystävä jaksaisi tuollaista kuunnella, yrittämättä sanoa väliin mitään.
Ehkä terapeutti istuu huoneessaan, on hämärää, hän pitää kännykän kaiutinta päällä. Tekee merkintöjä naisen puhetulvan punaisista langoista, joita minä en kuule. Tai ehkä ei, ehkä terapeutti lataa tiskejä koneeseen, pyyhkii pölyjä, mumisee kuuntelevia äännähdyksiä sopivin välein.
En jaksa kuunnella naisen sanoja, ne toistavat samaa, eri tavalla. Kadehdin naisen kykyä ilmaista tunteitaan. Mietin, miltä tuntuisi olla täynnä surua, vihaa, ikävää ja pelkoa, antaa tunteiden tulla. Romahduttaisi älyllistämisen puolustus, löytää suru sisältään, toivottaa viha tervetulleeksi.
Ennen Karjaata nainen lopettaa puhelunsa. Junavaunuun laskeutuu hiljaisuus, joka ei tunnu hyvältä. Kaivan laukusta kynsilakkapullon ja alan lisätä hopeisia pilkkuja syvän luumun päälle.
19.07.2010 - 19:07
Pysäkeillä on vähän ihmisiä. Kukaan ei halua istua kuumassa linja-autossa, ei edes kuski, jonka silmät ovat pudonneet kuoppaan elimistön kuivumisen takia. Laukussani on vesipullo, tarjoan huikan kuskille. Annan hänelle koko pullon.
Haluan päästä ehjänä perille.
Hiukset korkealla nutturalla, kädessä viuhka. Leyhyttelen ylähuulen kuivaksi. En ymmärrä, miksi hikoilen aina siitä kohtaa. Ikään kuin minulla olisi viikset, joiden alla iho hautuu. Olen tarkistanut asian taskupeilistä.
Minulla ei ole viiksiä. Kenelläkään suvustamme ei ole viiksiä. Ei edes miehillä.
Kuljettaja kuuntelee arabiankielistä musiikkia. Viuhka naputtaa ilmaa kasvoilleni samaan tahtiin. Suljen silmät, muistan pienimmän Emiraateista, Ra’s al-Khaiman täpötäydet minibussit, kuuma ilma vasten kasvoja, tiukaksi pakkautuneet vartalot. Dubai, Dubai, Abu Dhabi, Abu Dhabi, kuuluu huuto. Odotamme, kunnes auto on täynnä, sen jälkeen odotamme vielä, että kaksi uutta ihmistä tulee kyytiin. Yritän katsoa ulos ikkunasta, en näe mitään. Viimeinen matkustaja on litistynyt ikkunaruutua vasten. Miesten paksuista, mustista viiksistä putoaa pisaroita käsilleni.
Ehjänä perillä. Hiostava helle ottaa minut vastaan, kun lähden autosta. Ostan R-kioskilta uuden vesipullon.
29.06.2010 - 17:10
Nainen nostaa käsilaukkunsa syliin, tekee minulle tilaa penkille. Kiitän häntä. Selkää väsyttää, ummistan silmät. Linja-auton tuloon on vielä aikaa, ehdin nukkua pienen ikuisuuden.
Ihana kesä, kuulen naisen sanovan. Avaan vastahakoiset silmät, nyökkään. Lämmintä, totean. Nainen hymyilee, hänen kasvonsa rypistyvät satoihin uurteisiin. Kesä on ihanaa aikaa, sanomme molemmat.
Linja-autopysäkin vieressä kasvaa ruohoa, vielä vihreää, kosteaa. Apila on alkanut kukkia. Muistan, miltä apila tuntuu paljaiden jalkojen alla, hymyilyttää.
Nainen vieressäni pitää tiukasti kiinni käsilaukustaan. Hänen kätensä ovat vanhat, ryppyiset. Haluaisin silittää käsien ihoa, tuntuisivatko ohuet rypyt samanlaisilta kuin mummun kädet.
Mummun kädet leikkaavat suurella veitsellä kääretortun reunat suoriksi. Reunapalat mummu laittaa kuppiin, asettaa kupin eteeni omenahillopurkin viereen. Otan lyhyimmän reunapalan, kastan sen omenahilloon, vedän vastaleivotun tuoksua sisääni, kanelia omenahillon seassa.
Pidän kääretortun reunapaloista melkein enemmän kuin kääretortusta. Mummu tietää sen ja siksi hän leikkaa reunapalat leveiksi.
Pienempikin kääretorttu riittää.
Kesä on ihanaa aikaa, huokaan vieressäni istuvalle naiselle. Hän nyökkää, nousee ja pujottaa käsilaukkunsa hihnan kaulan ympärille, ttarttuu rollaattorinsa sarviin. Nyt kotiin, nainen sanoo. Hyvää päivänjatkoa.
Toivotan hänelle samaa, katson hänen hidasta kulkuaan. Hän pysähtyy hymyilemään apiloille. Suljen silmäni, päätän antaa linja-auton ajaa pysäkin ohi. Haluan vielä hetken nauttia apiloiden ja ruohon tuoksusta.
27.06.2010 - 10:57
Rantapallon raidat ovat vihreää, valkoista, punaista. Hiekka on kuumaa, heitän pallon veteen. Ranta on matala. Pallo lentää kauemmaksi, kauemmaksi. Isä ja äiti ovat pieniä, ruskeita pisteitä rannalla, punaisen huovan päällä.
Olen yhdeksän. Seison meressä käsilläni, koetan olla nielemättä suolaista vettä. Kuljen syvemmälle, teen kuperkeikan aaltojen alla. Vesi on kirkasta kuin lasi. Meren pohja on aalloilla rypytetty.
Illalla lähdemme kävelemään. Kaupunki on hiljainen, vain pihoilta kuuluu elämää. Pensaiden takaa nousee paistuvan lihan tuoksu, joku nauraa. Tien varsia reunustavat puut ovat raskaita kukinnoista. Violetin värisiä terälehtiä on pudonnut tielle. Isä ja äiti kulkevat käsi kädessä, minä juoksen edellä. Kivileijonani odottaa minua. Kiipeän sen päälle. Isä ottaa minusta kuvan. Silitän kivileijonan harjaa. Se on edelleen sykkivän kuuma auringosta. Kuiskaan leijonalle, että kirjoitan siitä vielä joskus tarinan.
Haluan kiivetä kallioilla. Isä ja äiti istuvat rannalla. Jätän kenkäni heidän luokseen. Juoksen kiviä pitkin. Sileät kalliot ovat samettia jalkojeni alla. Kumarrun, painan posken auringon vaaleanpunaiseksi värjäämään kiveen. Kallio kertoo minulle aalloista, jotka vuosien, vuosikymmenien, vuosisatojen aikana ovat tuoneet viestejä meren toiselta puolelta. Painan sanat mieleeni, en unohda niitä koskaan.
Täysihoitolassa on iltapalaksi pannukakkua, kermavaahtoa, jäätelöä ja mansikoita. Kukaan ei kiellä ottamasta lisää. Olen onnellinen. Rakastan kesää, rakastan Hankoa. Rakastan hiekkaa, joka on aina kuumaa. Merta, jonka aallot kutittavat jalkoja. Sileitä kallioita, joiden koloon voi istahtaa. Kivileijonaa, joka on aina odottamassa minua.
Hangossa olen aina yhdeksänvuotias. On juhannus. Aurinko paistaa.
Muiden juhannusmuisteloita täällä.
20.06.2010 - 21:03
En kirjoita päiväkirjaa. Kuulen tarinoita, kerron tarinoita. Istun linja-autossa. Takanani oleva poika on laiha. Hänellä on liian suuret vaatteet. Lippalakki. Vuotavista kuulokkeista sykkii basso. Rytmi hypnotisoi, liu’un tarinaan.
Näen Mikaelin. Hän muistuttaa poikaa, jonka tapasin odottaessani linja-autoa eräänä päivänä. Poikaa, joka halusi minulta tupakan. Poika, joka kosketti minua olkapäästä. Poika oli todellakin Mikaelin näköinen. Samat hiukset, samat silmät, aistilliset huulet.
En ole koskaan tavannut Mikaelia. Olen kirjoittanut hänestä. Hän on minulle tosi. Muille hän on novellin henkilö. Olen matkannut Pariisiin, etsinyt Mikaelia kaupungin kapeilta kujilta. Olen kaivannut häntä.
Linja-auto nytkähtää. Tartun toisella kädestä tangosta kiinni, toinen käsi puristaa kyynärsauvaa. Kuuntelen selkääni. Se on hiljaa. Ei kipua, joka kertoisi minulle ikäviä asioita. Haluan unohtaa ikävän.
Tiessä on kuoppia. Linja-auto hyppii basson tahdissa. Huomaan hyräileväni. Vaikenen. Hillitsen myös haluni puhua ääneen asioista, jotka ovat mielessäni. Oletteko te nähneet Mikaelia? Kuuletteko basson? Minkälainen tarina on sisällänne?
Takanani basso hyytyy. Poika on jäänyt pysäkillä pois. Katson ikkunasta laihaa, kumaraa hahmoa. Lippalakki silmillä. Liian suuret vaatteet.
Elän tarinoissani. On päiviä, jolloin mietin, mihin tarinani vievät minut. Uppoanko tarinoihin niin, etten enää palaa takaisin? Katoan maailmaan sisälläni. Sekin on tarina, jota kerron. Ei päiväkirjaa.
16.06.2010 - 17:29
Katu on avattu. Linja-auto koukkaa jalkakäytävän kautta. Katson kuoppaa tiessä. Asvaltti on harmaan halkeillutta. Kuin käteni ihoa.
Puristan sormet nyrkkiin.
Painan mieleeni lupiinien värin. Katson laukussani olevaa väriputkiloa. Sävy näyttää oikealta. Sekaan valkoista ja lupiinipelto on minun.
Keittiön pöytä on sekainen. Raivaan taulun kokoisen tilan. Pursotan maalia ruskeitten lupiinien päälle. Violettia ja valkoista. Otan pienen siveltimen, tuputan kuihtuneet kukat täyteen väriä.
Käsissäni värikkäitä maalitahroja. Lupiinien alla kukkivat pienet auringot hymyilevät.
*** Edellinen osa täällä Tarinan kuvitus täällä.
14.06.2010 - 21:35
Kirurgin veitsi ei leikkaa pois masennusta. Kipu poistuu. Tuska jää. Ahdistus kiittää tilasta, täyttää kivulta vapaaksi jääneet kolot raskaalla tyhjyydellään.
Linja-auton ikkunasta näen violetin lupiinipellon. Kuva piirtyy mieleeni. Kankaan ääressä sekoitan punaista ja sinistä. Saan aikaan ruskeaa. En jaksa edes itkeä.
Lapsuuden kesä tuoksui kuumalta pietaryrtiltä. En ole tuntenut sitä tuoksua enää moneen kesään. Kesät ovat kadonneet, elän talvesta talveen. Mieleni tuntee vain yhden vuodenajan, sen pahimman, jolloin kaikki on kuollutta. En tarvitse sellaista muistutusta. Tiedän, miltä tuntuu olla kuollut.
Ruskeat lupiinit kankaalla nuokkuvat janoissaan. Annan niille vettä. Niiden kuivunut ruskea muuttuu mudaksi. Täplitän keltaisella pieniä aurinkoja antamaan valoa lupiineille. Valoni on voimaton. Edes varjoja se ei pysty luomaan.
Linja-autonkuljettaja viheltää kaartaessaan pysäkille.
10.06.2010 - 17:57
Haluaisin muistaa miltä tuntuu istua äidin sylissä.
Kuvittelen kankaan pehmeyden. Upottavaa satiinia, samettia. Prinsessan istuin.
Parfyymi kevään ensimmäisistä kukista pisaroi ylleni kultaista sadetta. Äidin tuoksu.
Viileät kädet hieromassa särkeviä jalkojani. Peiton ihana raskaus ylläni.
Peikot, kummitukset kukistettuina sängyn alla, pois karkotettuina. Turva.
Lamppu palaa yössä. Kukaan ei voi tehdä minulle pahaa. En kuole tänä yönä.
Haluaisin muistaa.
*** Runotorstain 170. haaste
07.06.2010 - 17:38
Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Minun on hyvä olla. Heräämön hoitajalla on lempeät huulet, pehmeät kädet. Haluan hänet äidikseni. Hän hymyilee, kun sanon hänen muistuttavan Madonnaa.
Olen lapsi hänen sylissään.
Sitä en sano. Tiedän, että lääkkeet saavat ihmiset puhumaan outoja. Nukutuksesta herääminen tuo pintaan pelot, toiveet.
Onko sinulla kipuja, äitini hetken aikaa kysyy. Pudistan päätäni. Jano. Minun on jano. Hän tuo tilkan vettä. Kylmyys tuntuu huulillani paremmalta kuin punaisin viini. Haluaisin lisää, juopua vedestä, mutta hoitajani pudistaa päätään. Ei vielä. Myöhemmin, hän lupaa.
Minun on kylmä. Hän tuo lämmitettyjä peittoja, kietoo ne jalkojeni ympärille, kapaloi minut lämpöön ja turvaan. Palelu ei kuitenkaan lakkaa. Paineesi ovat niin alhaiset, hän kertoo minulle, sen takia sinua paleltaa.
Äiti. Hän tietää kaiken.
Tärinä lakkaa. Raukea pehmeys leviää jäseniini.
Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Täällä minun ei tarvitse osata itse kaikkea. Täällä saan olla se, jota en aikanani saanut olla.
Lapsi.
31.05.2010 - 02:50
Nojaan parvekkeen kaiteeseen. Seison hajareisin, työnnän vatsaa, lantiota kaidetta vasten. Tuuli on voimakas, hiukseni takkuuntuvat. Alas on pitkä matka.
Katson tarinoita, jotka kulkevat alapuolellani. Suljen silmäni, kun näen liikaa, vaikka tiedänkin, ettei se auta. Äänissä on myös tarinoita. Korvani kuulevat liikaa.
Lapsen itkun. Äidin huudon. Jos et nyt jo ala tulemaan, jätän sinut.
Avaan silmäni, lähetän tappavan säteen äitiin, joka seisoo tympääntyneen näköisenä mäen päällä. Kuiskaan lapselle. Ei hän jätä sinua. Hän on äitisi.
Haluaisin itsekin uskoa.
Kaide on kylmä. Sinä yönä, kun A hyppäsi parvekkeelta, hän oli yksin. Kukaan ei nähnyt, miten hän kiipesi kaiteelle, katsoi maahan. Lensi.
Hän oli aina halunnut lentää. Hänen kliseinen haaveensa sai toivotun lopun. Hänen loppunsa jäi muiden kaavittavaksi pihan asvaltilta.
En halua ajatella Aata. Katson koivua, joka kasvaa parvekkeen vieressä. Näen lintuja, en tunnista niitä. Siivekkäiden liikehdintä näyttää käsittämättömältä. Ne lentävät oksalta oksalle, säkättävät kimeillä huudoilla. Ensin ne kerääntyvät samalla oksalle, kertovat toisilleen satoja asioita. Ja sitten, kuin yhteisestä sävelestä, ne hajaantuvat. Ilma on täynnä siipien liikettä. Koivu havisee vihreyttä. Linnut katoavat. Hiljaisuus, jossa ainoastaan valo leikkii kanssani, kestää vain hetken. Linnut palaavat outona parvena, asettautuen jälleen koivun oksille. En käsitä niitä.
Ehkä nekään eivät ymmärrä minua. Kaiteeseen nojaajaa. Tarinoiden näkijää, kertomusten kuulijaa.
24.05.2010 - 02:34
Yläkerrassa imuroidaan. Ääni on turvallinen. Ympärillä on tavallista elämää.
Imuroija on ahkera, hän siirtää huonekaluja. Kolahdukset kaikuvat kireinä seinissä. Imuri hurisee katon läpi. Pienenä poika pelkäsi imuria. Hän juoksi sänkyyn, veti peiton päälleen, kun imuri kaivettiin esiin. Hän ei itkenyt. Oli aivan hiljaa, odotti.
Kerran imuroidessani imuri jämähti paikoilleen. Kiskoin. Se liikkui vain vaivoin. Katsoin kulman taakse. Poika istui hajareisin imurin päällä. Hän aukoi suutaan, huusi jotain. Menin imurin luo, painoin varpaalla painikkeen alas, tuli hiljaisuus.
Mitä sinä sanoit, kysyin pojalta. Hopotihoi, hän vastasi. Hopotihoi, hopotihoi!
Casablancassa emme imuroineet koskaan. Meillä ei ollut imuria. Joskus, harvoin, Yves lakaisi kylmät kivilattiat. Hiekka raapi kiveä, ääni sattui korviin. Serge pyyhki märällä rätillä punaviinitahrat.
Emme siivonneet usein.
Hevonen oli lämminverinen. Se seisoi haassa, kun ajoimme Sergen vanhalla autolla Casan ulkopuolelle retkelle. Pysäytä, Yves huusi, katso!
Yves vei meidät hevoshaan luokse. Hänen silmänsä, jotka yleensä olivat vetiset ja sameat, tuntuivat hetkeksi kirkastuvan, kun hän katsoi upeaa eläintä, joka ei välittänyt meistä laisinkaan.
Hänen pitäisi olla vapaa, Yves sanoi kiihkeydellä, jota en ollut aikoihin kuullut. Meidän on päästettävä hänet vapaaksi.
Älä ole hullu, Serge sanoi. Me joudumme vaikeuksiin. Meidät ammutaan. Tule, mennään.
Serge haukotteli. Hevonen ei kiinnostanut häntä. Hän tarttui Yvesiä käsivarresta, pakotti Yvesin autoon. Katsoimme takaikkunasta pölyistä maisemaa.
Pölyä on niin paljon, eikä mikään imurointi hävitä sitä. Näkymät katoavat tomuun. Niin kuin muistikin, joka katoaa. Kunnes tulee päivä ja muistaa välähdyksenomaisesti lapsen, joka istuu imurin selässä, huutaa hopotihoi, ratsastaa auringonlaskuun.
15.05.2010 - 18:20
Olen katsonut itseäni usein. Usein en ole pitänyt näkemästäni. Silloin olen kääntänyt katseeni pois, nähnyt muuta, unohtanut itseni.
Unohtaessaan itsensä kadottaa itsensä. Niin se menee. On hukassa niin kuin silloin, kun heräsin vieraassa sängyssä, kauan sitten. En tiedä, missä olen, en tiedä miksi olen. En tunne itseäni. Juon aamukahvin mukista, jossa on halkeama. Inhoan kahvia. Haluan juoda teetä. Huumaavan tuoksuista teetä kuumasta pannusta.
Jatkoin katoamista. Luulin, että voisin karistaa itseni kannoiltani. Kööpenhaminalaisessa puistossa survon viinipullon korkkia pullon sisälle hammasharjalla, itken, en saa pulloa auki. Olen varastanut pullon kaupasta, piileskelen pensaassa, jotta kukaan ei tule jakamaan juomaa kanssani. Syön varastamani suklaat, käsien tärinä helpottaa, korkki painuu pullon sisälle.
Pakeneminen väsyttää. Kääntää itselleen jatkuvasti selkänsä uuvuttaa. Toisaalta se on niin helppoa. On niin kivutonta astua rooliin, jonka osaa ja joka ei ole oma itse. Vuorosanojen oppiminen on vaivatonta, sillä ne ovat vain sanoja, ulkoa opittuja lauseita, jotka eivät merkitse mitään. Niissä ei ole tunnetta, ne toimivat ainoastaan kuorena. Suojana ulkomaailmaa vastaan. Suojana itseltä. Ilman suojakuorta palaa. Susanne paloi kirkkaana. Hän oli hauras, hänessä ei ollut mitään epäaitoa, ei vilpillistä. Hän liekehti tuhkaksi. Muistan vieläkin hänen naurunsa, tanssivat askeleensa Tukholman kaduilla.
Itsensä inhoaminen synnyttää mustia möykkyjä ihmisen sisälle. Möykyt ovat kuin syöpäkasvaimia, levittävät etäpesäkkeitä joka puolelle. Etäpesäkkeillä on nimet: häpeä, syyllisyys, inho, viha, pelko, epävarmuus. Sairauteen on vain yksi parannuskeino: katsoa itseään, oppia pitämään näkemästään, oppia olemaan armollinen itselleen.
Ja jonain päivänä osaa rakastaa itseään. Ehkä.
*** Uuna osti tarinan kuvituksena käytetyt taulut. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
14.05.2010 - 17:43
Kun suljen silmäni, olen hetkessä unessa. Riippumatto on viritetty kahden palmun väliin. Saari on pieni. Sinne ei mahdu muuta kuin kaksi palmua, riippumatto, pieni maja. Saaren hiekka on valkoista, pehmeää, hienoa. Keskipäivän jälkeen hiekalla ei voi kävellä paljain jaloin. Hiekka on liian kuumaa.
Pääni nytkähtää alas, suuni avautuu. Kohennan ryhtiäni nahkaisella tuolilla. Luomien avaaminen sattuu, tuntuu kuin silmissä olisi pieniä hiekanjyviä. Korjaan asentoani, irvistän kivusta, kumarrun hieromaan säärtä. En halua katsoa kelloa. Viimeksi se kertoi minun odottaneen kaksi tuntia.
Ikkunoiden takana on kesä. Ihmisillä on yllään shortseja, teepaitoja, sandaaleita. Kukallisia hellemekkoja. Kaikki ovat menossa jonnekin. He ohittavat sairaalan päivystyksen nopeasti, katsomatta sisälle.
Odotushuoneen televisio näyttää ohjelmia, joita kukaan ei jaksa katsoa. Aika on pysähtynyt. Vain potilaita tuovat ambulanssit, jotka pysähtyvät ikkunan eteen, saavat aikaan pientä liikehdintää penkillä istujissa. Kukaan ei katso paareja, joita tuodaan automaattisesti avautuvista ovista. Kukaan ei halua tietää, että toisilla voi olla huonommin.
Oma kipu on liian lähellä.
Haluaisin antaa taas periksi unelle, mutta pelkään, että nimeäni huudetaan, minua kutsutaan, etten herää, että vuoroni menee ohi ja istun täällä iltaan asti, seuraavaan päivään, ikuisesti. Pidän silmät väkisin auki, katson edessä istuvan miehen punaista niskaa. Miehellä on valkoiset hiukset. Punaista, valkoista. Tuntiessani kirsikankukkien tuoksun tiedän jälleen nukahtaneeni. Nousen seisomaan, otan tukea tuolista, kokeilen askeleita, pakotan itseni hereille.
Viides tunti menossa. Kello kertoo sen minulle pyytämättä. Uusi ambulanssi tuo vaikeroivan potilaan sisälle. Hetken ajan odotushuone on täynnä melua, liikettä. Sitten kaikki taas vaientuu. Hiljainen odotus jatkuu. Annan periksi horrokselle. Metsä on kukkivaa puuta, kuljen varovasti oksistojen alla, odottaen kutsua.
*** Aimarii osti tarinan kuvituksena olevan taulun. Tue sinäkin SuviAnniina näyttelyn pystyttämistä!
11.05.2010 - 08:52
Äiti kysyi mitä toivon. Makasin äidin vieressä, oli lämmin, hyvä olla. Pimeä jäi ikkunoiden ulkopuolelle. Minua ei pelottanut.
Haluaisin syödä hernekeittoa kultaiselta lautaselta, vastasin. Äiti rutisti minua. Sinähän rakastat hernekeittoa. Se on sinun herkkuasi.
Olen aina pitänyt kullasta. Suuret, painavat kultaiset korvakorut ostettiin Emiraateista. Niiden karaattimäärä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin korvissani. Tunsin kullan kimalluksen ihollani. Olin kaunis, kaunis. Menin veneellä joen yli toiselle rannalle, kuljin hökkelikaupungin kujilla, katsoin rähjäisten basaareiden väärennettyjä merkkivaatteita. Ostin huivin, pehmeä, nuhjaantunut kangas peitti pääni. Kultaiset korvakorut piilossa.
Olin kaunis.
Seuraavana päivänä äiti osti keltaisen lautasen, lämmitti hernekeittoa kattilassa. Tule syömään, prinsessa, äiti sanoi.
Kultainen puu kantaa kultaisia hedelmiä.
*** Kirsti osti tämän tarinan taulun. Osta sinäkin taulu ja tue SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
06.05.2010 - 11:29
Uni ei pidä minua otteessaan. Uni antaa periksi kivulle. Vihaan unen heikkoutta.
Yö valkenee aikaisin. Lokit ovat palanneet kalliolle, huutamaan korviini. Vielä en pidä ikkunaa auki öisin, häädän lokkien kirkunan. Kesään on aikaa.
Olen hiestä märkä. En ole pessyt hiuksiani viikkoon. En taivu.
En taivu. Se naurattaisi, jos olisin iloinen. En taivu, en taivu, en taivu. Taipumattomuuteni ei kerro vahvuudesta. Ei todellakaan.
Haluaisin otteen jostakin. Jostakin, joka kannattelisi minua.
Kirjoitin ystävälle sähköpostin: jos kärsimys jalostaa, olen kohta niin jalo, että muutun sietämättömäksi. En kuitenkaan usko kärsimyksen jalostavaan voimaan. Kärsimyksen ote luhistaa ihmisen.
Ehkä otteeni on se, että en anna periksi. Olen opettanut itseäni: älä murehdi, älä maalaa piruja seinille, älä ajattele pahinta. Se tulee mikä on tullakseen ja sen mukaan toimitaan.
Ennakointi on turhaa. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin elämänhallinta. Elämää ei voi pitää otteessaan. Elämä rimpuilee vastaan, tekee kaiken oman päänsä mukaan.
Sen olen oppinut.
Ei ihme, että toisinaan elämä saa vihani osakseen. Minä en pidä elämää otteessani. Olen elämän otteessa.
*** Hoover osti tuon maalauksen. Tue sinäkin SuviAnniinaa näyttelyn pystyttämisessä.
03.05.2010 - 12:38
Yläkerrassa joku on saanut kitaran. Kuvittelen nuoren pojan, pitkät hiukset, hikinen koulun jälkeen. Ote kitarasta, soittoa. Ei, se on rämpytystä. Samat soinnut yhä uudestaan. Toivon, että hän oppii soittamaan pian.
Me ostimme kitaran Espanjasta. Kaunis, siro, sopiva syliin. Kitaralaukun kanssa menin soittotunnille. Sanoin, olen vanha, tarvitsen vain kolme sointua. Ne riittävät.
Kesällä soitan merimiesvalsseja laiturin nokassa. Laulan. Jos osaisin, ottaisin huuliharpun huulilleni. Soittaisin Gabrielin. Gabriel, kun on lämmin, tuulet soi lempeämmin. Saavun taas kotimaahan, Gabriel, Gabriel.
Mummun huuliharppu oli jääkaapin päällä. Kun hän otti sen sieltä, hän pyyhki ensin pölyt harpusta, puhalsi. Soitti. Gabrielin.
Tuulet eivät ole lempeät. Ulkona on kylmä, onneksi en pääse ulos. Istun, makaan, onnun sisällä, olen omassa maailmassani, kuuntelen ääniä ympärilläni. Ääniin sisälläni olen väsynyt, kyllästynyt. Ei koskaan mitään uutta. Naapureiden elämä tässä talossa kiinnostaa minua. Oma elämäni ei niinkään. Olen varma, että alakertaan on perustettu puusepänverstas. Jatkuvat hakkaamisen, sahaamisen, höyläämisen äänet kantautuvat uniini, kun iltapäivällä menen makuulle. Uneksin kultaisista metsistä, auringosta, lämmöstä, joka herättäisi minut joskus elämään.
*** Tämän tarinan maalaukset on ostanut Lepis. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.
06.10.2009 - 21:33
Martti oli tehnyt ratkaisun. Signe tiesi, ettei miehen päätä käännetty. Mikä oli kerran päätetty, se myös piti. Signe ei voinut kuin tyytyä, katsoa vierestä. Mies puki ylleen vain kevyen tuulitakin, laittoi topan tupakkaa taskuun. Miehen käsi oli viileä, Signe puristi lujempaa, olisi halunnut sanoa jotain.
– Minä menen nyt, Martti sanoi, otti rollaattorista tukea ja lähti. – Kiitos kaikesta, Signe.
Signe huokaisi katsoessaan Martin valokuvaa piirongin päällä. Martin kuolemasta oli kaksi vuotta, eikä päivääkään kulunut ilman kaipausta. Joskus Signe mietti, että hänen olisi pitänyt lähteä yhtä aikaa Martin kanssa. He olisivat voineet yhdessä seistä ja odottaa kuljetusta. Sitä Martti ei ollut kuitenkaan halunnut.
– Sinä olet terve, Martti oli sanonut. – Elä vielä vähän aikaa, tulet sitten perästä. Minä laitan siellä kaiken sinulle valmiiksi.
Ehkä Martti oli ollut oikeassa. Signe oli ollut silloin vielä terve, toisin kuin Martti, jonka kävely oli vaikeaa lonkkamurtuman jälkeen. Leikkauksen jälkeen Martti oli laitettu sairaalasta kotiin, luvattu kyydit terveyskeskuksen fysioterapiaan. Niitä kyytejä odotellessa Martti oli saanut keuhkokuumeen, joka pitkittyi, ja kuumeen myötä miehen elämähalu katosi. Martti oli päättänyt tilata viimeisen kyydin.
Signe kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vilkaisi ulos ikkunanverhojen lomitse. Naapuritalon pyörätuolityttö istui edelleen ulko-oven edessä. Taksi oli tuonut tytön jo puoli tuntia sitten. Räntää satoi, tyttö oli muuttumassa valkoiseksi. Signe oli puhunut viime vuonna tytön äidin kanssa, ihmetellyt, miksi tyttö istui pihalla sateessa, kylmässä ja tuulessa.
– Kuskien pitäisi avata ulko-ovi ja viedä rappukäytävään, tytön äiti oli selittänyt. – Tytöllä on kotiavain, ja hän pääsee kotiin koulun jälkeen, jos pääsee rappukäytävään.
Joka päivä tyttö istui ulko-oven edessä. Joskus joku ohikulkija avasi tytölle ulko-oven, joskus hän sai odottaa, kunnes äiti tuli töistä.
Signe pudotti ikkunaverhon paikoilleen. Hän olisi halunnut mennä tytön avuksi, mutta pihan ylittäminen ei onnistunut. Katkennut verisuoni päässä haittasi edelleen, teki jalat huteriksi ja heitti pitkin pituutta varoittamatta.
Ehkä minun pitää tehdä niin kuin Martti teki, Signe ajatteli. Ei tästä tule enää mitään. Tämän terveemmäksi en enää tule, ja Marttikin jo odottaa minua. Johan minä olen täällä ollut.
Signe otti lapun, jolle kotipalvelun työntekijä oli raapustanut puhelinnumerot. Hetken Signe mietti, kumpi olisi helpompaa, jäätyä kuoliaaksi vai nääntyä nälkään, teki sitten päätöksensä.
– Kalmio-ateriapalvelu, miten voin auttaa?
***
02.10.2009 - 12:05
Viime yönä näin unta, että voitin Valkoiset talot-romaanillani Finlandia-palkinnon. Se oli aika yllättävä uutinen, sillä en edes tiennyt, että olin ollut ehdokkaana. Tieto voitostani tuli sähköpostiini, ja viestissä oli lyhyesti ”SusuPetal on voittanut Finlandia-palkinnon. Tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi tänä vuonna ei järjestetä julkistamisjuhlia. Voisitteko ilmoittaa meille pankkitilinne numeron, jotta voimme maksaa palkintorahat tilillenne”.
Meilin oli lähettänyt finlandia.valitsija at jotakin. Meilin liitteenä oli lista ehdokkaista: siellä oli uusin Tervo, uusin Westö, uusin Hotakainen, uusin suomenruotsalainen, uusin esikoinen, uusin Mäkelä, uusin Sainio ja niin edelleen. Klassikkolista siis, ja listan alimpana luki Valkoiset talot.
Valitsijan nimeä ei missään kerrottu, vaikka guugletin innolla. Päättelin, että valitsijan täytyi siis olla joku kanssabloggaaja.
No, rahat tulivat tilille ja sitten minulle soitettiin Akateemisesta kirjakaupasta. Tulisinko kertomaan Kohtauspaikalle miten kirjani ovat syntyneet, missä on angstisuuteni alkulähde ja viitsisinkö ylipäänsä tulla näyttäytymään, sillä kuka helvetti on SusuPetal? Vastasin, että en tule, sillä minua ärsyttää suuresti, että ihmiset vain tuijottavat kahta silmäpariani, eivätkä ole lainkaan kiinnostuneita teksteistäni.. Ikään kuin kirjailijan ulkoinen habitus olisi mielenkiintoisempaa kuin mitä korvien ja kansien välistä löytyy. Ok, akateeminen totesi, siinä tapauksessa emme ota kirjojasi tänne myyntiin. Tilatkoot halukkaat niitä nettikaupoista.
Seuraavaksi naistenlehdet halusivat haastatella minua. Sanoin, että olen valmis puhumaan kirjoistani, kuvistani, taiteesta ja yhteiskunnallisista asioista, ja että minua saa kuvata vain takaapäin vastavaloon. Tämän jälkeen ei enää tullut haastattelupyyntöjä.
Herättyäni tajusin, että yksi Finlandia-palkinto ei todellakaan muuta elämää. Voin jatkaa bloggaamista samaan malliin kuin ennen, yhtä rauhassa, yhtä tuntemattomana. Aika vapauttava tunne.
Sen verran olin kirjallisissa fiiliksissä aamutuimaan, että etsin kirjahyllystäni rakkaimmat mieheni, ja vietin heidän kanssaan mukavan hetken keskustellen kirjallisuuspalkinnoista.
21.09.2009 - 03:55
Joskus ei kannata kirjoittaa mitään, ei tehdä kuvia, koska netistä löytyy jotain paljon parempaa, jonka voi laittaa blogiinsa.
Alkuperäinen CSI sijoittuu Las Vegasiin. CSI: New York tietenkin New Yorkiin. Ne ovat aika peruskauraa, rikosdraamaa, jota katsoo ilman sen suurempia tuskia.
Vaan CSI: Miami on ihmeellinen sarja. Sen eri tuotantokaudet tuntuvat pyörivän melkein joka kanavalla. Avaat telkkarin sitten Suomessa, Espanjassa, Egyptissä tai Rankassa, niin näet Miamin karamellinväriset talot, smaragdina hohtavan meren ja pienen pienissä bikineissä tanssivat tytöt. Tapahtuu murha ja on Horatio Canen vuoro astua esiin. Punatukkainen poliisi laittaa lasit nenälleen, laukaisee repliikkinsä (one linerin) ja tiedämme, että homma on hanskassa.
Horatio Cane on ihme äijä. Erityisesti ihailen hänen kykyään saada isänsä, äitinsä ja koko perheensä murhan todistaneen, pahasti traumatisoituneen lapsen avautumaan ja kertomaan, kuka oli murhaaja. Cane osaa todellakin käsitellä lapsia. Ei turhia terapiaistuntoja, ei terveyskulujen kasvua, vain katse ja lapsi kertoo kaiken, pääsee traumastaan ja viettää lopun elämänsä onnellisena.
Lasten ja nuorten psykiatriaan pitäisi palkata Horatio Cane. Horatio hakkaa kaikki psyko- ja lyhytterapiat mennen tullen.
Horatio osaa myös kieliä. Olen kuullut Horation puhuvan espanjaa, ranskaa ja arabiaa, mutta uskon hänen tulevan toimeen myös portugalilla, swahililla ja jopa englannilla. Horatio on maailman pelastaja.
Ja sitä paitsi, Horatiota näyttelevä David Caruso on kerrassaan viehättävä. Ottaisin hänet mielelläni terapeutikseni.
01.09.2009 - 20:02
Parasta kuumeessa on, ettei jaksa mitään. Ei ajatella, ei valvoa, ei pitkiä, turhia valveen täyttämiä tunteja. On vain uni. On yön pimeät seinät, päivän harmaat ikkunat. Hiestyneet lakanat, tyynyliinan kosteus niskassa. Epämääräiset äänet seinän takana, askeleita, joiden suuntaa ei tarvitse miettiä, oven kolahdus, joka ei havahduta. Tunnit, tunnit. Seuraavat toistaan mitään sanomattomina, tuudittaen mielen ja kehon paksuun pumpuliin, lepoon, jonka väsynyt mieli, nääntynyt keho tarvitsee. Kuume tekee sen, mihin itse ei pysty: ei enää ajatuksia, ei tunteita. Vain väsymys, johon on lupa.
31.08.2009 - 18:20
Eucalyptuspastillit sihisevät, purskahtelevat kuumassa vedessä. Lapsuuden tuoksu. Juo varovasti, ettet polta huuliasi, hengitä höyryä, se avaa tukkoisen nenän. Yskiminen sattuu, tekee kipeää. Äiti levitti rinnalle Vicksiä, se tuoksui hyvältä, haju kutitti nenää. Äiti siveli Vicksiä tyynyliinaan. Paina pää siihen, yritä nukkua. Muistan tuoksut, parantavat tuoksut. Hämmennän kupissa tulikuumaa mustaviininmarjamehua, ei mummon tekemää, mutta yhtä hyvää, yhtä parantavaa. Flunssa tuoksuu eucalyptukselle, mentolille, mustalle viinimarjalle, lämpimille sukille, pehmeille lakanoille. Viileä käsi kuumalla poskella. Sairastuminen palauttaa minut lapsuuteen. Kuumeen läpi kuulen sadun.
20.08.2009 - 19:05
Jos sinulta kysytään, "Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?", kannattaa vastata ei, en tiedä tai kyllä. Mieluiten ei. Ei kannata miettiä ääneen, että kuulee kaikenlaista, eikä aina voi olla varma, kuulevatko muut. Ovatko ne äänet todellisia vai vain omassa päässä, vastaantulijan mutinaa, takana istuvan huokailua kännykkään bussissa, tarinan siemeniä lauseissa, runon alkua satunnaisista sanoista. Ne äänet kuuluvat, mutta ovatko ne todellisia, kuulevatko muut niitä, siitähän ei voi olla varma. Lyhyet vastaukset ovat ainoa oikea tapa vastata. Ei. Kyllä. Ei mitään siltä varalta. Mieluiten ei. Tänään näin naisen, joka syleili puuta. Hänen vihreä tunikansa oli samanvärinen kuin puun pinta, jalat tummemman vihreän kankaan peittämät. Hän oli kietonut kätensä puun ympärille, olikohan se haapa, en tiedä, en tunne puita. Naisen hiukset olivat harmaat, hänen kasvojaan en nähnyt, hän painoi poskiaan puuta vasten. Kukaan ruohikolla istuvista ei katsonut naista. Ohuet viltit oli levitetty maahan, eväslaatikot avattu, ihmiset puhuivat toisilleen, nauroivat, söivät, eikä kukaan silmäillyt naista, joka likisti puuta. Seisoin hiekkakäytävällä, katselin naista ja mietin, mitä vastata, jos minulta kysytään jälleen jotain, johon en osaa vastata.
"Näetkö sinä asioita, joita muut eivät näe?" Japanilainen turistiryhmä ohitti minut. He pysähtyivät, ottivat kuvan naisesta, joka oli yhtä puun kanssa. Ehkä se oli harvinainen puu.
10.08.2009 - 22:54
Baaritiskillä nuori tyttö tilaa kaksi kevytolutta. Ei kukaan ennen juonut edes kolmosta. Jokainen haki juomansa itse, se juoma oli nelosolutta. Humalan maun sai heti, kun nosti painavan, lasisen kolpakon huulilleen. Humalassa oli sekin mies, joka nosti päätään pöydältä, katsoi minua ja sanoi minun muistuttavan Sophia Lorenia. Ihan totta, hän vakuutti, olet juuri samannäköinen. Huidoin tupakansavua sivummalle, jotta hän huomaisi olevansa väärässä. Hänen vertauksensa loukkasi minua. Sophia Loren oli vanha nainen, minä edelleen nuori. Nyt olisin vain tyytyväinen, jos joku toistaisi hänen sanansa. Kukaan ei kuitenkaan sano mitään, ei edes baaritiskin takana oleva poika, joka ojentaa minulle korkean lasin kolmosolutta. Lasi näyttää naurettavalta, kuin kukkamaljakolta, joita Ikeasta saa parilla eurolla. Itse asiassa koko ravintola on kuin huonekalunäyttelystä, kaikki on sievää, pirteää, pastelliväritystä ja tuoksutonta. Tupakan savu ei ole pinttynyt tummiin puisiin pöytiin, tummia, puisia pöytiä ei enää ole. Ei savun hämärää, ei punaviinistä mustuneita hampaita, ei edes juoppoja, joiden silmissä näytän Sophialta. Jätän oluen sitä enemmän tarvitseville, nousen pöydästä, ohitan pinkkeihin ja valkoisiin pukeutuneet kevytolutta juovat tytöt. He nauravat, lisäävät ripsiväriä ja huulikiillettä. He näyttävät Britney Spearsilta, näen sen ilman humalatilaa.
08.08.2009 - 16:00
Saksanopettaja toteaa, että tuuheahiuksiset ihmiset ovat vitaalisia. Hän sanoo sen suomeksi, saksaksi en ymmärtäisi sitä. En tiedä, miksi hän sanoo niin minulle, jatkan taululle kirjoittamista, en tunne elinvoimaa, ainoastaan pitkästymistä. Gootteja ei vielä ole. Ehkä hän on Lady Domina. Hänellä on mustaksi värjätyt hiukset, mustaksi maalatut silmät, valkoinen iho, jossa verenpunainen haava huulien kohdalla. Hän pukeutuu aina mustaan. Huulet eivät koskaan hymyile, eivät edes silloin, kun hän lyö minua karttakepillä päähän. Ehkä hän ei pidä hennalla värjätyistä hiuksistani, jotka putoavat raskaina takkuina vyötärölleni. Hiukset vievät elinvoimaa, haluaisin kertoa hänelle, hiusten kasvattaminen väsyttää, niiden pesu ja selvittely uuvuttavat. Hiusten takia en jaksa opetella kielioppia. Hänelle ei sanota mitään sellaista. Jatkan hiusten kasvattamista, unohdan saksan kielestä sen vähäisenkin oppimani, kun lopetan koulun. Saksanopettajaa en unohda. En hänen sanojaan. Etsin yhä hiusteni seasta elinvoimaa.
*** Tämä tarina johdantona siihen, että nyt elokuussa tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Tampereen Pop-teatterin Hair-musikaali sai Suomen ensi-iltansa. YLE Teemalla on ohjelmaa asian tiimoilta alkaen klo 21.00. Teemaillassa nähdään myös Hairin ainoa elokuvaversio eli Milos Formanin ohjaama Hair vuodelta 1979. Nostalgista iltaa kaikille vanhoille hipeille, hörhöille ja hämyille!
06.08.2009 - 22:24
Elokuvateatterissa on väljää. Paikkamme ovat kolmannella rivillä, haluan katsoa elokuvia läheltä, antautua kankaan imuun, tulla osaksi elokuvaa. Katson takana istuvia ihmisiä. Tuskin näen heidän kasvojaan suurien popcorn-kartioiden takaa. Makea lemu leviää katsomoon. Anorektikot eivät näköjään käy elokuvissa, sanon. En saa vastausta. Meillä ei ole mitään syötävää. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joille pelkkä elokuva ei riitä, elokuva, joka ruokkii väreillään, äänillään, liikkeillään kaikkia aisteja. Kellopeliappelsiinin katsoin lakritsin maku suussani, Edith halusi ostaa lakupötköjä, tein samoin. Lakritsi kuivatti suun, jätti suupieliin mustat raidat, enkä ole sen jälkeen enää voinut syödä lakritsia näkemättä silmieni edessä Alexia, potkimassa maassa makaavaa raajarikkoa, laulamassa sateessa. En muista kirjaa, joka alkaa pyöriä silmieni edessä. Olen lukenut sen liian monta vuotta sitten, unohtanut kuka on puoliverinen prinssi. Tarinan katoaminen muististani ei häiritse katsomista, liu’un magiaan, valmiina unohtamaan popcornien äitelän hajun selkäni takana. Huomaan, että Kalkaros on lihonut, tuskin tunnistan häntä. Onneksi hänen äänensä on entisenlaisensa, matala, sensuelli, äärimmäisen kiihottava. Hän ei puhu paljon, sen sijaan saan katsoa pusuttelua nurkissa. Minua haukotuttaa. En ole koskaan nukahtanut elokuvissa, teatterissa kylläkin. Se oli nukketeatteri Budapestissa, olin valvonut kolme päivää putkeen, juonut Tokajin viiniä, kulkenut pitkin Tonavan rantaa, nähnyt vanhan naisen tanssivan tiputanssia viinituvassa. Teatterinuket olivat suuria, niiden värikkäät helmat leijuivat sekoittuen näyttämövaloihin. Musiikki kuulosti kehtolaululta, liike oli tuudintaa. Heräsin janoon. Dumbledore näyttää Harrylle muiston. Haluaisin muistaa niin paljon, irrottaa taikasauvalla päästäni muiston, säilöä sen lasipulloon, ottaa esille, katsoa sitä niin halutessani. Haluaisin muistaa enemmän, mutta nykyään vain unohdan. Se on ärsyttävää, ja huomaan toivovani elokuvan loppuvan pian. Olen kadottanut maagisuuden, maissin väljähtynyt tuoksu tekee minut nälkäiseksi. Lähdemme elokuvateatterista. Ehdotan syömistä jossain, vastaukseksi saan pään pudistuksen ja sanat ei tee mieli syödä mitään, olen liian täynnä elokuvasta. Muistan.
31.07.2009 - 20:45
Konduktöörin mentyä suljen silmäni. Olen väsynyt näkemään liian tutut maisemat. Nämä kiskot ovat kuljettaneet minua niin monta kertaa, että pelkkä kilometrien määrän miettiminen uuvuttaa minut. En halua ajatella aikaa, en mennyttä, en tulevaa. Olen liian väsynyt tähänkin hetkeen. C-vitamiinia, rautaa, unta, mansikoita, imovanea, ulkoilua. Mikään ei auta väsymykseen. Horroksen läpi kännyköiden äänet laulavat vaunuosastossa. Takanani istuu mies, joka puhuu arabiaa. Kai se on arabiaa, niin luulen, hän toistaa monta kertaa la, la, la. En jaksa miettiä, kenelle hän sanoo ei. Joskus muulloin tekisin hänen puheestaan tarinan, punoisin sanat hänen tummasta äänestään. Nyt en halua. Hän puhuu matkan aikana monta puhelua, vain tunneleissa hänen äänensä hiljenee, yhteys pätkii, hän huutaa haloo, haloo. Samalla tavalla isoäiti vastasi puhelimeen. Pieni, epäluuloinen ääni. Haloo? Kahvikärry kolisee vaunuun. Olutpurkit sihahtavat, kuuman kahvin tuoksu leijuu käytävällä. Kolmioleipien muovit ritisevät, tomaattia, majoneesia. Itkevä lapsi saa pillimehunsa. Lapsena join trippejä, ne olivat pyramidin muotoisia pakkauksia, muistan appelsiinin maun. Cokis oli liian kallista. Ostetaan Trip, äiti sanoi. Havahdun, kun jokin hipaisee paljasta kättäni. Tunnen naisen hajuveden tuoksun hänen kävellessään ohitseni. Tuoksu saa minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä, makea, tumma rypäle kutittaa nenääni. Olen elänyt kauemmin kuin tuhat ja yksi yötä, kauemmin kuin luulin eläväni. Nuorena olin varma, että kuolisin aikaisin. En tiedä syytä, olen vain aina ollut varma siitä. Vielä tuhat ja yksi ja yksi ja yksi yötä jäljellä. Tai sitten ei. Herään tuntiessani kuolan valuvan leukaani pitkin. Pyyhin märän pois sormillani, yritän aistia junan vauhdista lähestymmekö jotain asemaa, olemmeko pysähtymässä, kiihdyttääkö kuljettaja. Juna kulkee nopeasti, tasaisesti, matkaa on vielä jäljellä. Kuuntelen vaunun toisesta päästä kuuluvaa selitystä tulevan viikonlopun suunnitelmista. Puhuja on nuori nainen, hänen nasaaliäänensä käy korviini, ajattelen pikkuoravia vaaleanpunaisissa vaatteissa. En ole koskaan pitänyt pikkuoravista. Ne ovat häijyjä Akulle, hännällisiä rottia kiusanteossa. Junan rytmin muutos tuntuu kehossani, vartaloni heittelehtii penkillä. Lähestymme määränpäätä. Matkalaukkujen metallisten kulmat kirskuvat, kun laukkuja vedetään pois hyllyltä. Vaatteet kahisevat, koko vaunu on täynnä levotonta liikettä. En halua avata silmiäni, en lähteä, en olla perillä. Tuhat ja yksi yötä vielä. Tai enemmän.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2010 2009 2008 2007 2006 2005 Kategoriat
 
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.  
SusuPetal by Hoover, klik kuvaa
|
||
