|
|||
 |
|
||
|
15.12.2010 - 20:25
eli kiitos Vuodatus näistä viidestä vuodesta, jotka vietimme yhdessä. Enimmäkseen olen ollut tyytyväinen, usein onnellinenkin kanssasi, mutta nyt vaihdan majaa, sillä en jaksa noita neonvärisiä mainoksia enää.
Tämä blogi ei siis enää päivity, mutta pysyy täällä.
14.12.2010 - 08:51
Kipu vatsassa oli pieni, tuskin nipistystä suurempi. Nainen vaihtoi asentoa, irrotti turvavyön. Mies katsoi häntä kysyvästi.
-Puristaa.
Mies laski kätensä naisen vatsalle, hymyili.
Kone oli saavuttanut lentokorkeutensa. Naista nukutti. Hän tarttui miehen käteen, puristi sitä. Miten minä rakastankaan sinua.
-Haluatko juoda jotain?
Nainen pudisti päätään. Hän ei yleensä tuntenut lentopahoinvointia, nyt suussa maistui happamalle. Miehen käsi oli lämmin.
-Minä taidan ottaa oluen. Ei kai sinua haittaa?
Nainen hymyili. Mies sai oluen lentoemännältä. Koneen käytävällä oli jonoa. Menen myöhemmin, nainen ajatteli, vielä en jaksa. Lentokoneen vessan ahtaus ei houkutellut.
– Tämä on varmaan viimeinen matka, jonka teemme kahdestaan, nainen kuuli miehen sanovan. – Ehkä viimeinen matka pitkään aikaan.
Mies ei kuulostanut surulliselta. Nainen avasi silmänsä, katsoi miehen kättä vatsallaan. Hän rakastaa sitä jo niin paljon, vaikka se on vasta niin pieni. Se. Ei. Hän on parempi. Hän minun vatsassani.
Pakottava tunne vatsassa yltyi. Nainen nousi, meni vessajonon päähän. Seisominen tuntui hyvältä jaloissa. Nainen kääntyi katsomaan miestä, näki tämän tumman päälaen. Minä rakastan häntä niin.
***
Paperipyyhkeet olivat karkeita. Ne hiersivät ihoa. Nainen istuutui varovasti miehen viereen.
-Vielä kaksi tuntia, mies sanoi.
Nainen nyökkäsi, otti miehen sormet omiinsa.
-Onko kaikki hyvin?.
-Minä rakastan sinua.
Niin minäkin sinua, miehen silmät vastasivat, kun hän silitti naisen vatsaa.
10.12.2010 - 17:20
Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
*** Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki
09.12.2010 - 11:05
Se oli hokenut samaa lausetta koko matkan astuttuaan bussiin Hakaniemen torilta.
Minä tiedän totuuden.
Kukaan ei istunut sen viereen. Ei tietenkään. Siitä näki jo kaukaa, että se haisi. Sen yllä olevat vaatteet olivat olleet myynnissä kuusikymmentäluvulla. Banlon-paita ja teryleenihousut.
Kai ne vaatteetkin oli pesty silloin viimeksi Tag-pesuaineella.
Minä tiedän totuuden.
Bussi alkoi täyttyä, mutta se sai istua rauhassa. Se katsoi suoraan eteensä, ei vilkaissutkaan muita matkustajia. Sen silmät olivat sameat, hiukset oli liimattu pitkin sen päänahkaa. Käsiä peitti harmaa lika, kynnet se oli järsinyt verille. Se hikoili, tumman harmaa paita oli musta kainaloista. Jaloissa sillä oli eri paria kengät, molemmat nauhattomia. Ei sukkia jaloissa.
Minä tiedän totuuden.
Vähitellen sen hokema alkoi herättää ärtymystä muissa matkustajissa. Levoton liikehdintä yritti saada sitä hiljaiseksi. Huokaukset eivät tavoittaneet sen korvia.
Minä tiedän totuuden.
Takapenkillä istuva mies sai tarpeekseen. Se karjaisi, keskisillalla vaunuissa oleva lapsi heräsi itkien.
Sano nyt perkele mikä se totuus on, ja tuki sitten turpasi.
Hautausmaalle menevät naiset alkoivat kerätä kassejaan, tarttuivat vetokärryjensä kahvoihin.
Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa.
Linja-auto kaarsi Malmin hautausmaan viertä. Mutka oli tiukka. Kuului kolinaa.
Minä tiedän totuuden.
Sen ääni oli voitonriemuinen, eikä se katsonut taakseen. Kuunteli vain.
29.11.2010 - 11:53
Laiska, läski, luuseri.
Terapeutti oli pyytänyt Minervaa kuvailemaan itseään kolmella sanalla. Minerva oli kirjoittanut sanat terapeutin antamaan paperiin. Paperissa oli kolme saraketta. Tämä on helppoa, terapeutti oli sanonut innostuneella äänellä. Seuraavaksi mietimme toimia, joilla muutamme nämä sanat vastakohtaisiksi. Ymmärrätkö?
Ahkera, laiha, voittaja.
Minerva oli yrittänyt olla katsomatta terapeutin Marimekko-paitaa. Pallopaita toi kipeästi mieleen Hemmon, jolle Minerva oli antanut neitsyytensä. Hemmo ei ollut kiittänyt, oli hävinnyt vaan.
Minerva ei pitänyt Marimekon kuoseista.
Nyt sinun täytyy vain päättää, mitä teet, jotta et tuntisi itseäsi laiskaksi. Onko sinulla ehdotuksia? Tuleeko jotain mieleen? Kirjoita ne asiat tähän paperille laiska-sanan alle. Ja tee samoin noille kahdelle muulle sanalle, kirjoita niiden alle ne asiat, joilla voisit muuttaa itseäsi niin, ettet tuntisi olevasi läski ja luuseri.
Terapeutin ääni oli ollut iloinen hänen sanoessaan sanat läski ja luuseri. Minervaa oli puistattanut. Oli eri asia nimittään itseään miksi tahansa. Toisen sanomana sanat alkoivat itkettää.
Minerva oli saanut paperin täytettyä. Terapeutti oli hymyillen antanut uuden ajan kuukauden päähän. Nähdään sitten ja katsotaan, miten olet edistynyt. Uskon sinuun. Sinussa on voimaa.
***
Kahden viikon päästä Minerva päätti tehdä kotitehtävilleen jotain. Tuleva käynti terapeutin luona hermostutti häntä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miksi oli suostunut Annikin ehdotukseen hakeutua terapeutin vastaanotolle. Se mies on taikuri, Annikki oli hehkuttanut. Katso nyt minuakin! Minä olin niin katkera Ollille, en vaan osannut päästää vihasta irti, kun se jätti minut sen huoran takia, mutta nyt on kaikki toisin! Nyt minä katson eteenpäin, näen uusia mahdollisuuksia joka paikassa.
Se oli totta. Terapeutin istuntojen jälkeen ja tehtyään kotitehtävät tunnollisesti, Annikki oli käynyt kampaajalla, matkustanut Tallinnaan rasvaimuun ja uudistanut vaatekaappinsa sisällön. Nykyään Annikkia ei juuri näkynyt, sillä hän vietti iltojaan kaupungin eri ravintoloissa etsien uusia mahdollisuuksia.
Minerva päätti aloittaa laiska-sanasta. Hän keräsi kaikki jätepaperit, raahasi ne ulos roskakatokseen. Seuraavaksi oli tyhjien limupullojen vuoro. Pullonpalautusautomaatti luovutti kolmekymmentäkahdeksan euroa iloisesti kilisten. Minerva laittoi rahat lompakkoon, kävi ostamassa energiapatukoita ohittaen karkki- ja limuhyllyt. Yhtä hyvin saattoi saman tien käydä läski-sanan kimppuun.
Koko viikon Minerva siivosi kotona. Hän heitti matot hankeen, hyppi niiden päällä kolme kertaa kolmenkymmenen hypyn sarjoja. Pihan lapset halusivat tulla mukaan hyppimään, eikä Minerva kieltänyt. Kaikkein hauskinta oli hyppiä joustinpatjan päällä.
Minerva hakkasi lumetetut matot mattotelineessä, rivakoita iskuja piiskalla kolme kertaa kahdenkymmenen iskun sarjoissa. Hauiksissa kirveli.
Lattioiden tahmeus katosi pesun myötä. Kaappien ovien musta patina haaleni hankauksen voimasta. Minerva joi siivoustauoilla vettä. Hän oli päättänyt jättää syömisen niin vähälle kuin suinkin, jotta kilot karisisivat rivakammin. Vasta, kun silmissä alkoi harmaantua ja pyörrytti, hän söi yhden energiapatukan.
Loppuviikolla Minervan koti oli siistimpi kuin koskaan. Minerva katsoi kiiltäviä kaakeleita, joiden välit hän oli jynssännyt vanhalla hammasharjalla. Kylpyhuoneen peilissä ei ollut hammastahnaroiskeita. Olen voittaja, Minerva sanoi katsoessaan peilikuvaansa. Olen voittaja. Olen ollut ahkera, olen laihtunut neljä kiloa. Olen voittaja.
Siivottuaan Minerva nukkui vuorokauden ympäri. Hän näki unta Hemmosta. Hemmo tuli takaisin, pyysi anteeksi, halusi jatkaa Minervan kanssa, rakasti Minervaa. Minerva oli katsonut Hemmoa, nähnyt harmaat, ohenevat hiukset, vatsankumpareen ja huonot hampaat.
Minerva heräsi omaan nauruunsa.
28.11.2010 - 17:49
Eräänä päivänä, en tiedä mistä syystä, mieleeni tuli The Delta Rhythm Boys. Siirryin muistoissa lapsuuteen. Muistin lauluyhtyeen laulamassa Tula-tullanlaa. Inhosin lapsena sitä kappaletta. Taidan inhota vieläkin.
Muistin laulajat Halvan mainoksessa.
Mustavalkoinen teevee, kaksi kanavaa, YLE ykkönen ja kakkonen, Mainostelevisiolla lähetysaikaa muutama tunti viikossa näillä kanavilla.
Mainokset olivat silloin yhtä juhlaa. Ralliautoilija Leo Kinnunen mainosti Car-juomaa. Oli Coral-mainos, Käsille kuin käsille, paljon sitruunaa, sitruuna on aine, joka kädet kaunistaa. Lemon, Juice ja Glycerine sitä sisältää. Eikä enää karheutta käsihisi jää. Tend, Oletteko kauan pessyt Tagilla? Jee-jee-jenkki…
Mutta takaisin asiaan. The Delta Rhythm Boys perustettiin jo vuonna 1934. Yhtye tuli erityisen suosituksi Pohjoismaissa monien esiintymiskiertueiden ansiosta. Deltat olivat lavalla Linnanmäen avajaisissa vuonna 1950. Yhtye on levyttänyt lauluja ruotsiksi ja suomeksi sekä myös englanniksi suomalaista musiikkia, mm. Isoisän olkihattu, Rosvo-Roope ja Toivo Kärjen tangon Tule hiljaa.
Amerikoissa lauluyhtye esiintyi 40-luvulla eri radio-ohjelmissa, Broadwaylla ja levytti mm. Ella Fitzferaldin, Mildred Baileyn ja Fred Astairen kanssa. Yhtyeen toisen basson Lee Gainesin käsialaa ovat sanat Duke Ellingtonin klassikkoon Take The ’A’Train.
Lee Gaines asui lopun elämänsä Helsingissä. Suomeen hän tuli myös haudatuksi vuonna 1987, kuoltuaan 73 vuoden iässä.
Oma suosikkini The Delta Rhytm Boysien tuotannosta on Hoagy Carmichaelin iki-ihana Stardust.
Muita klassikoita täällä.
25.11.2010 - 09:49
Eilen, hetken ajan, olin onnellinen.
Mikä tunne! Moukaroida muuria pehmein käsin,
ylittää raja tästä tuohon,
puhkaista kuplaani aukko,
hengittää onnea.
Ehkä minulla on toivoa.
*** Runotorstain 186. haaste on raja
05.11.2010 - 19:02
Marraskuussa lukitsen kiireen oven ulkopuolelle. Piilotan pimeän paksujen verhojen taakse, upottaudun sohvan syliin, tummalla suklaalla kuorrutettu marsipaani sulaa suussa. Punaviinilasin takaa heijastuu kynttilän lämpimänä leijuva liekki.
Marraskuun hämäryydessä hohtaa oranssina palava lanka, virkkaan ystävälle huivia, joululahjaa, jonka hän jo tietää saavansa. Oransseihin silmukoihin upotan tumman violetin, muiston kesän orvokeista.
Marraskuussa arpanoppa heittää lapset matkalle, vanhempien jäädessä roistojen armoille. Saharan hiekka narskuu hampaissa, piilotettu timantti sykkii kutsuaan matkojen päästä.
Marraskuinen teollisuusalue uhkuu tummana, usva leijuu polven korkeudella. Aitojen takana vahtikoiran verenhimoinen varoitus saa tarttumaan ystävää kädestä. On hyvä pelätä yhdessä, hihittää sydän kurkussa, tuntea tihkusade kasvoilla, päästää hengitys kulkemaan vapaasti, kun mustat parakit jäävät selän taakse.
Marraskuu jatkaa huippumallin etsimistä. Yhdessä teinin kanssa pyörittelemme silmiämme kilpailijoiden bitchingille, tuskastumme, mutta emme laita televisiota kiinni. Meikkivoiteen, suoristusrautojen ja huulikiiltojen maailmassa on väriä, jonka marraskuu on meiltä varastanut.
Marraskuun blues on huuliharpun soitossa, täpötäydessä ravintolassa. Läskibasson pehmeä näppäily keinuttaa, transsi vaivuttaa kuulijat matkalle toiseen Birdlandiin, siellä missä yön mustassa sametissa saksofonin itku antaa mielelle luvan tuntea, houkuttelee vartalon tanssimaan.
Marraskuun musta hauta on vuorattu pehmeillä peitoilla, lämpimät sukat jaloissa, posket täynnä suklaata, rusinoita ja pähkinöitä, silmissä lepo, huulilla kiireettömyys, lempeyden antamista muille, ennen kaikkea itselleen.
*** Pakinaperjantain 206. haaste on marraskuu
01.11.2010 - 14:49
– Kuka vetää huomisen tuolijumpan?
– Mä oon yössä, ei käy. Mites Jenni?
– En suostu. Vedin just kaks viikkoa sitten. Mun vuoro ei oo ainakaan kahteen kuukauteen. Mä en kestä niitä kimeeäänisiä äijiä.
– Kuka sitten viime viikolla veti? Se sijainenko?
– Joo. Se suostui ihan heti. Vaikka vähän huonostihan siinä kävi.
– Niin. Olis pitänyt varoittaa.
– Mitä sitten tapahtui? Kertokaa. Mä en tiedä mistään mitään.
– Mitäs lomailet. No, se sijainen laittoi, niiden pyynnöstä, viimeiseksi kappaleeksi sen Let the sun shine inin siitä ikivanhasta musikaalista. Mä en ees ymmärrä, mistä ne löysi sen levyn, kun me Jeminan kanssa piilotettiin se alakaappiin. No, Markku ja Leena nousi tuolista ja alkoi tanssia. Nyt ne on molemmat Haartman-Hartwallissa, lonkkamurtumat.
- No just. Tää on niin tätä. Mä en kestä tota tuolijumppaa. Ikivanhoja kappaleita, joita pyöritetään kerrasta toiseen. Mä saan näppylöitä, jos mun on vielä kuunneltava sitä Hurriganesia. Ja mikä se Pudding oli. Ja se joku tuomari, joka laulaa. Karseeta.
- Tai Sladea.
- Tai Zeppeliinejä. Purplea. Joo, järkyttävää.
- Mut toisaalta, nehän haluaa kuunnella sitä musiikkia mitä ne kuunteli, kun ne oli nuoria.
- Joo, mutta kun siitä on ainakin sata vuotta ja se on niin tylsää se musiikki. Jos mulle vielä kerran huudetaan, että soita tyttö se Paranoid, mä, mä…mä tuun hulluks.
- Ja sitten ne tekee piis-merkin ja ne haluais kukkaseppeleet päähän. Aina pitäis olla askartelemassa niitä seppeleitä. Mä en tiedä, miten monta kukkaa mä oon nähnyt näiden vuosien aikana. Leikattua, huovutettua, virkattua, painettua, ihan kaikkea.
- Ookoo, ookoo, mut meil on vielä päättämättä kuka vetää huomisen jumpan. Sanna?
- En mä. Mä en mee lähellekään niitä jumppapäivinä. Ne on…ne on jotenkin ihan liian levottomia. Mä ilmoittauduin koulutukseen. Se on huomenna.
- Eli sulle tulee sijainen. Hyvä juttu. Nakitetaan homma sille.
*** Asiaan liittyen: YLE Teemalla alkaa tänään klo 21.05 10-osainen sarja Suomi-rockin vaiheista.
26.10.2010 - 18:25
Vuodatuksen blogeihin pomppaa alalaitaan ällöttävä deittimainos (se mainostaa, että voit deittailla myös anonyymisti...???). Mainos ilmeisesti vauhdittaa Vuodatuksen kampanjaa "mainokset pois blogistasi, nyt puoleen hintaan". No, mainoksen saa pois klikkaamalla oikeassa reunassa olevaa rastia. Joten klikkailkaa. Paitsi jos haluatte deittailla anonyymisti.
***
Sinulle on muuten haaste täällä. Jep, sinne, sinne.
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, meemit ja haasteet
, pakinat
, suhteet
32 kommenttia
Kommentoi
06.10.2010 - 13:33
Addinainen antoi minulle tunnustuksen. Tunnustuksen mukana tuli pyyntö kertoa seitsemän asiaa itsestään. Tehdäänpä niin.
Sanat, niin luetut, puhutut kuin kirjoitetut uuvuttavat minua nykyään.
Etsin ennemmin tarinoita kuvista, maalauksista, joita näen, joita teen.
Tällä hetkellä pidän itseäni enemmän kuvan tekijänä kuin kirjoittajana.
Se on hämmentävää ihmiselle, joka ei ennen ole maalannut, ainoastaan kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut.
Pidän kaulastani. Se on kaunis. Jostain syystä kaulani ei ikäänny samaan tahtiin kuin muu kroppa ja sitä peittävä iho. Ihme.
Rakastan käsiäni. Niiden iho on ohentunut, kuivunut, rypistynyt. Siniset suonet sykkivät. Se kertoo minulle, että minussa virtaa vielä jotain.
Olen iloinen hiuksistani. Tervehdin harmaana hohtavia raitoja ilolla ja olen lopettanut harmaan peittämisen värillä.
Olen ollut lempeä muille. Nyt opettelen olemaan lempeä itselleni. Se on vaikeaa.
Haluaisin, että minulla olisi haaveita, toiveita. Unelma sekin.
Kaipaan naururyppyjä silmäkulmiin, suupieliin.
***
Tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin seitsemälle bloggaajalle, mutta minähän en yleensä noita käyttöohjeita lue, joten annan palkinnon kaikille teille kauniille ihmisille, jotka jaksatte käydä blogeissani.
18.09.2010 - 13:27
Kaikillahan meillä oli keltaiset hampaat ja sormet.
Ei ollut muuta tekemistä kuin juoda kahvia, polttaa tupakkaa.
Väkisinkin tässä kellastuu,
Sonja sanoi, kuori lakkaa kynsistään,
lakkaa, jota oli lisännyt kerros päivässä,
koko kesän ajan. Kellertävät kynnet paljastuivat.
Puren ne pois, Sonjaa yökötti.
Käytävällä käveli keltainen mies.
Kiinalainen, Pasi arveli, veti keuhkot täyteen savua, ei puhaltanut pois,
nikotiinin tahraamat sormet vapisivat,
sen täytyy olla kiinalainen. Se on kuudestoista potilas. Se on kiinalainen.
Miten niin, Sonja kysyi, sylkäisi kynnen palasen suustaan.
Miten niin sen täytyy olla kiinalainen?
Pasi oli kauan hiljaa. Omassa maailmassaan. Odotimme.
Joka neljäs lapsi, joka syntyy, on kiinalainen,
Pasi sanoi katsomatta meihin. Se on kuudestoista. Se on kiinalainen.
Iltapalalla keltainen mies kertoi olleensa monta viikkoa Meikussa teholla.
Maksaa ja masennusta, oli sen diagnoosi itsestään.
Sen silmämunissa oli keltaisia täpliä kuin auringonpisteitä.
*** Runotorstain 176. haaste on kellastuvaa. *** Valitettavasti jouduin laittamaan sanavarmistimen päälle jatkuvien spämmikommenttien takia. Sanahirvitys poistuu heti, kun tilanne rauhoittuu.
15.08.2010 - 22:52
– Mitä sinä maalaat?
– Tunteita.
– Mitä tunteita?
– En minä tiedä, tunteet vaan siirtyvät kankaalle. En minä ajattele niitä. En edes halua ajatella niitä. Haluan vain tuntea. Tuntea värejä.
– Tässä on vihreää.
– Niin on.
– Ja vaaleanpunaista.
– Sitäkin.
– No, nyt sinä levität siihen sinistä ja punaista. Siitä syntyy violettia.
– Niin syntyy.
– Miltä se tuntuu?
– Mikä?
– Violetti. Miltä sinusta tuntuu juuri nyt, kun sekoitat tuota violettia siveltimelläsi?
– Violetilta.
– Ja nyt kaikki muuttuu mustaksi.
– Niin yleensä tapahtuu. Mustassa on kaikki. Kaikki on mustaa.
***
Kuvitus täällä.
14.08.2010 - 10:36
Kolari, kuolleita, olitko paikalla? Lähetä uutiskuva. Kuvottavaa. Lähettäisitkö sinä kuvan? Pysähtyisitkö ruumiiden ääreen, kolariautojen läheisyyteen, kaivaisit kännykän esille, miettisit, että tästä kuvasta voisi irrota rahaa? Tähtäisit, tarkentaisit etsimen vääntyneeseen rautaan ja klik. Klik, klik, klik. Klik.
06.08.2010 - 11:30
Oi, miksi en tyytynyt digitaiteeseen! Oi, miksi siirryin maalaamaan kuvia kankaalle, paperille, pahville? Uudistin kyselyn, nyt pitäisi voida valita -lukijoiden pyynnöstä- useampi vaihtoehto.
***
Pakinaperjantain 193. haaste on lähde.
online survey
web survey 30.07.2010 - 22:01
Askeleemme sopivat hyvin yhteen. Joku hätäisempi, päämäärätietoisempi hermostuisi. Vetäisi tuohon suuntaan, kääntyisi risteyksestä ilman epäilystä, taakseen katsomatta. Haluaisi mennä kahville juuri tuonne. Juuri nyt.
Me maleksimme. Näemme jotain kiinnostavaa, menemme sinne. Huomaamme jotain muuta, askeleemme johdattavat meitä eteenpäin.
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
Ruukin alueella kävelee meitä kiireisimpiä ihmisiä. He pysähtyvät sekunnin sadasosaksi, digijärkkärit kilahtavat, matka jatkuu. Ainoastaan mummot kulkevat hitaammin. Istumme heidän seuraansa penkille, katsomme koskea.
Seuraan katseellani naisten ranteita. Seuraan korvakorujen heilumista askeleitten tahdissa. Näen sopivan käden, pehmeästi kahisevaa korua, korvissa kypsän banaanin väriset puunapit. Pysäytän naisen, näytän hänelle tekemiäni rannerenkaita, hän kiinnostuu, nostelee paperikassista koruja, sovittelee niitä. Vaikea valita, hän sanoo. Osta molemmat, ne ovat niin halpoja.
Niin nainen tekee. Ranteissaan mustaa, punaista ja hopeaa hän kaivaa setelin lompakostaan. Kiitän häntä, jään puhumaan. Hänen ystävänsä tulee paikalle, haluaa myös katsoa koruja. Teemme kaupat.
He viipyvät vertailemassa ranteitaan, kuulen helmien kilinän lähtiessäni etsimään ystävääni. Hän on kadonnut kasvien sekaan, kyyristelee pensaan keskellä, ottaa kymmenennen kuvan unikosta.
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
Kävelemme kellotornitalon ohi. Vastaan tulee nainen, jonka ranteissa kimaltelee kulta. Hänelle en tarjoa korujani.
Ei se olisi ostanut, ystäväni sanoo.
Ei. Mentäisiinkö kahville?
Ohitamme ensimmäisen kahvilan, jatkamme eteenpäin. Aina tulee uusia kahviloita. Askeleemme löytävät perille.
26.07.2010 - 16:47
– Mä en haluu.
– Älä oo itkupilli, meidän on pakko.
– En oo.
– No, lopeta sit pillittäminen. Ehkä me voitais…
– Mitä?
– En mä tiedä. Oliks sun pakko ostaa niit mässyjä?
– Mä halusin.
– Joo, joo. Jos me katsotaan tarkast keltä me kysytään.
– Ei me voida kysyä!
– Pakko, vai aioksä kävellä?
– Ne soittaa poliisil ja meidät viedään lastenkotiin.
– Ei, jos me kysytään oikeelt ihmiselt. Ehkä tolta naiselt?
– Ei naisilt. Ne soittaa heti.
– Entä tolta äijält?
– Se on liian kännis.
– Hei kato. Toi nainen anto tupakan tolle tytölle.
– Jos ne on kavereit.
– Ei oo, se tyttö läks jo. Kysytään. Tule. Se anto sen röökinkin, ei se soita.
– Mä en uskalla. Entä jos se soittaa kuiteskin?
– Tuu nyt, älä oo tollanen vinettäjä.
– En mä vinetä! Mennään sit. Mut sä kysyt.
– Anteeks, mutta oliks tädil antaa euro, ku meillä ei oo tarpeeks rahaa bussiin. Mun pikkuveli ei jaksa kävellä ja me ollaan jo myöhässä.
***
12.07.2010 - 22:12
Jossain vaiheessa äiti alkoi maalata. Älkää erehtykö, en puhu omasta äidistäni, tämähän on tarina. Minun äitini ei maalannut kuin kynsiään ja ripsiään. Ei, eihän tuo ole totta. Irtoripsiä sovitteleva äiti on myös tarinasta, toisesta tarinasta, jota en vielä ole kirjoittanut.
Antakaa anteeksi, koetan pysyä asiassa. Tai siis jatkaa satuani. Sitähän tarinat ovat. Keksittyjä.
Minun tarinoissani ei vain ole valoisia loppuja. Siinä mielessä ne muistuttavat enemmän todellisuutta kuin satuja, joissa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Tämänkin tarinan äiti, joka alkoi maalata, tulee kokemaan onnettoman lopun. Aavistan sen jo nyt.
Näen hänet maalaamassa keittiön pöydän ääressä. Olen tuonut hänelle kaikki vesivärini, joita hän osti minulle ollessani lapsi. Värinapit ovat kuluneet, yhteen aikaan maalasin prinsessoja, kunnes kyllästyin ja aloin leikkiä Barbeilla.
Äidin kasvoilla on hymy. Se tuntuu hämmentävältä. Äiti ei ole hymyillyt kuukausiin. Nyt, hänen kastaessaan paksun siveltimen veteen ja pyörittäessään sutia punaisessa värissä, hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin. Paperille muotoutuu punainen puu, sitten sininen aurinko, violettia ruohoa. Puuhun äiti maalaa mustan perhosen.
Punapuumaalauksen jälkeen äiti maalasi kymmeniä papereita täyteen maisemia, joita en ennen ollut nähnyt. Äiti ei puhunut maalatessaan, enkä koskaan kysynyt häneltä, miksi hän maalasi sinisiä koiria ja oransseja ihmisiä. En halunnut häiritä äitiä, sillä maalatessaan hän ei itkenyt. Kun hän laski siveltimen märälle paperille, hänen hymynsä sammui, hän ummisti silmänsä ja hetken kuluttua ensimmäinen kyynel tunki tiensä suljettujen luomien alta. Minua väsyttää, hän sanoi, meni huoneeseensa ja nukkui jälleen monta päivää.
Siivosin äidin maalaukset pois, pesin pensselit, tyhjensin vesikupit. Olin ostanut maalauksille ison, mustan salkun, jonne äidin viimeisten kuukausien aikana kerääntyi kymmeniä kuvia.
Minulla on edelleen tuo salkku jäljellä. Viime viikolla näytin kuvia eräälle ystävälleni, joka sanoi, että minun pitäisi tarjota kuvia johonkin galleriaan. Miksi, kysyin katsoen violettia apinaa, joka oli juuri haukkaamassa isoa palaa sinisestä kuusta. Ystäväni mielestä kuvat olivat loistavia.
Itselleni ne kertoivat äidin masennuksesta ja hänen kuolemastaan.
12.07.2010 - 17:00
Ihmeellistä. Lämmintä on kuin huonosti lämmitetyssä saunassa ja maailman sisukkain saunakansa läähättää ja läkähtyy. Höh. Minä nautin, sillä en erityisemmin pidä saunomisesta. Saunassa on nimittäin liian kuumaa. Nyt on sopivaa. Mutta mikäli helle uhkaa selättää sinut, apu löytyy täältä!
08.07.2010 - 00:01
Tammikuun pimeydessä kylmällä parvekkeella
mokkatakki harteillani, paljaat varpaat.
Sisälläni raskasta tyhjyyttä.
Ymmärsin.
On hetkiä, on ikuisuuksia, jolloin ei enää jaksa.
Ei voi. Ei halua. Ei näe mitään muuta mahdollisuutta.
Tahto tehdä maailmasta parempi paikka.
Halu päästä eroon itsestä.
Tyhjyys täynnä raskautta.
Tyhjän kanssa ei voi elää. Tyhjän takia ei kannata elää.
Ymmärsin.
***
Katin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Video on tehty kaksi vuotta sitten. Täällä aikaisemminkin esitetty.
07.07.2010 - 16:11
Tarina istuu linja-autopysäkin katoksen alla olevalla penkillä. Asetan itseni hänen viereensä, selkä suoraksi, jalat rentoina, mutta tukevina. Kaipaan kyynärsauvaani, jonka fysioterapeutti kielsi minulta.
Tarina itkee. Hän pyyhkii nenäänsä kämmensyrjällä. En sano mitään, kaivan vähän käytetyn paperinenäliinan laukusta. Tarinan käsi vapisee, kun hän kuivaa märkiä kasvojaan. Hän rutistaa nenäliinan tiukaksi mytyksi, piilottaa kämmeneensä. Miten lääkäri voi sanoa niin? Tarinan ääni on itkusta käheä. Äännähdän kysyvästi. Onko sinulla ollut syöpää? Pudistan päätäni.
Linja-autot ajavat pysäkin ohi.
28.06.2010 - 21:40
Tein tämän jo jokin aika sitten, mutta en ole muistanut julkaista täällä blogissa. No, nyt julkaisen.
27.06.2010 - 10:57
Rantapallon raidat ovat vihreää, valkoista, punaista. Hiekka on kuumaa, heitän pallon veteen. Ranta on matala. Pallo lentää kauemmaksi, kauemmaksi. Isä ja äiti ovat pieniä, ruskeita pisteitä rannalla, punaisen huovan päällä.
Olen yhdeksän. Seison meressä käsilläni, koetan olla nielemättä suolaista vettä. Kuljen syvemmälle, teen kuperkeikan aaltojen alla. Vesi on kirkasta kuin lasi. Meren pohja on aalloilla rypytetty.
Illalla lähdemme kävelemään. Kaupunki on hiljainen, vain pihoilta kuuluu elämää. Pensaiden takaa nousee paistuvan lihan tuoksu, joku nauraa. Tien varsia reunustavat puut ovat raskaita kukinnoista. Violetin värisiä terälehtiä on pudonnut tielle. Isä ja äiti kulkevat käsi kädessä, minä juoksen edellä. Kivileijonani odottaa minua. Kiipeän sen päälle. Isä ottaa minusta kuvan. Silitän kivileijonan harjaa. Se on edelleen sykkivän kuuma auringosta. Kuiskaan leijonalle, että kirjoitan siitä vielä joskus tarinan.
Haluan kiivetä kallioilla. Isä ja äiti istuvat rannalla. Jätän kenkäni heidän luokseen. Juoksen kiviä pitkin. Sileät kalliot ovat samettia jalkojeni alla. Kumarrun, painan posken auringon vaaleanpunaiseksi värjäämään kiveen. Kallio kertoo minulle aalloista, jotka vuosien, vuosikymmenien, vuosisatojen aikana ovat tuoneet viestejä meren toiselta puolelta. Painan sanat mieleeni, en unohda niitä koskaan.
Täysihoitolassa on iltapalaksi pannukakkua, kermavaahtoa, jäätelöä ja mansikoita. Kukaan ei kiellä ottamasta lisää. Olen onnellinen. Rakastan kesää, rakastan Hankoa. Rakastan hiekkaa, joka on aina kuumaa. Merta, jonka aallot kutittavat jalkoja. Sileitä kallioita, joiden koloon voi istahtaa. Kivileijonaa, joka on aina odottamassa minua.
Hangossa olen aina yhdeksänvuotias. On juhannus. Aurinko paistaa.
Muiden juhannusmuisteloita täällä.
26.06.2010 - 17:08
Suomalaiset ovat runokansaa. Vappuna haetaan vappurunoa, jouluna jouluisia värssyjä, kautta vuoden riimejä juhlaan ja arkeen, häihin ja valmistujaisiin. Sitemeter kertoo runon nälästä tänäkin juhannuksena. Julkaisen siis uudestaan runon vuodelta 2007, joka on löydetty hakusanoilla juhannuksen runo, juhannus runo ja niin eespäin.
JUHANNUS
Äiti kassit autoon pakkaa,
isä kaljat mukaan nakkaa.
Mökkireissu kohta alkaa.
Äiti painaa kaasujalkaa.
Isä mäyräkoiran avaa,
pikkuveli kirjaa tavaa.
Minä katson ikkunasta,
kotipihalla ollaan vasta.
Äiti ajaa liian hiljaa,
isä kittaa luojan viljaa.
Isä uuden pullon korkkaa.
Äiti huokaa, isää morkkaa.
Senkin juoppo, äiti manaa.
Lopeta jo, usko sanaa!
Isä huitoo, äitiä lyö.
Pikkuveikka sipsiä syö.
Minä katson ulos vaan.
Kohta tullaan mummolaan.
Isä edessä röyhtäilee.
Äidin silmissä kirvelee.
Mitäs pillität, isä nauraa,
avaa radion, alkaa laulaa.
Pikkuveli nukahtaa.
Peittelen sen, ei vilua saa.
Isä sanoo: kuules kulta.
Kohta lähtee henki sulta.
Jos et turpaa kiinni saa.
Vittuilut voit lopettaa.
Uusi pullo isän täyttää.
Äiti väsyneeltä näyttää.
Sulkee autoradion.
Samassa ihan hiljaista on.
Minä katson ikkunasta.
Pikkuveikka on kuusi vasta.
Minä täytän kymmenen.
Fillarin saan sinisen.
Isä lupasi pyörän ostaa,
kunhan rahat tilitä nostaa.
Äiti ei uskonut, nauroi vain
lupauksen eilen kun isältä sain.
Kaljat on loppu, isä sanoo,
pysähdytään shellillä, äidiltä anoo.
Äiti ei suostu, itkee vaan:
kohta tullaan mummolaan.
Isän jano on hirmuinen,
rattiin tarttuu huutaen:
Se on stoppi, kun sanotaan.
Saatanan ämmä, usko vaan!
Minä katson ikkunasta.
Rekka, se on kaukana vasta.
Stoppi tulee myöhemmin.
Minä muistan fillarin.
Kategoriat:
arkea ja juhlaa
, elämä on
, lapset
, runot
, suhteet
, yöjuttuja
15 kommenttia
Kommentoi
11.06.2010 - 20:53
-Mitäs sinne?
-Kot.
-?
-Kot.
-#?
-Kot…..kot…..
-#!#?
-Kot….kot..hi…kothiin…kot-hiin.
-Jaaha, tilataans rouvalle taksi.
*** Pakinaperjantain 185. haaste
27.04.2010 - 11:06
Yöt ilman unta. Yöt kivun kanssa. Olen väsynyt. Tarraan kiinni ovenpieleen, mietin, nytkö? Onko tämä kipu liikaa? Soitanko ambulanssin?
Jatkan kävelemistä hämärissä huoneissa. Isoisän hopeinen keppi tuntuu viileältä kädessäni. Keppi annettiin isoisälle eläkkeelle lähtiessä. Isoisä ei tarvinnut sitä koskaan.
Minä tarvitsen.
Kuu on melkein täysi. En ole koskaan kärsinyt unettomuudesta täyden kuun aikana. En ole sillä tavalla hullu. Monella muulla tavalla kyllä. Kampin metroaseman pitkissä liukuportaissa kurottaudun eteenpäin, tunnen kosketuksen katoavan jalkojeni alta, lennän eteenpäin, murskaudun.
Ei. Suljen silmäni mielikuvilta. Laskeudun liukuportaat silmät kiinni, en halua katsoa eteenpäin. Huimaa. Ylöspäin menevien liukuportaiden ihmiset tuntuvat tuoksuina sieraimissani.
Eurosportilta tulee snookeria. Uusintana, Olen jo nähnyt nämä freimit. En jaksa enää kiinnostua snookerista. Pelin viehätys katosi, kun Paul Hunter kuoli. Rakastin häntä. Hän oli kaunis, niin sirot piirteet.
Kaunis, kaunis mies.
Yön pimeys on lyhyttä. Katson aamun valkenemista. Istun ajomiesasennossa kovalla tuolilla. Asento antaa unohduksen hetkeksi. Havahdun, kun nytkähdän eteenpäin. Kaipaan sänkyyn, inhoan sänkyä. Makuuasento on mahdoton.
Keittiön pöydän ääressä näkee jo maalata. Sudin värejä, yritän hukuttaa kivun akryylin alle. Värit eivät riitä. Aamu on valkoinen, nettipimento jatkuu. Toiveikas koneen käynnistys on turhaa. Netti on kuollut. Kirjahyllyissäni on satoja kirjoja, satoja elokuvia, mikään ei tartu käteeni. Martin Beckin parveke on ahdas, konjakki lämmintä. Martin, miksi et osaa ilmaista tunteitasi, haluaisin kysyä. DVD-kotelo ei vastaa. Kaipaan Gunvaldia.
Kirjahyllyssä on kaikki Wallander-elokuvat. En ole vielä katsonut uusimpia, en pysty. Ystad ilman Lindaa ja Stefania tuntuu mahdottomalta. Lindaa näytelleen Johannan silmät tulevat mieleeni. Tuskaa. Surua.
Ja sitten hän kuolee. Tappaa itsensä. Oikeasti. Oikeassa elämässä.
Suren ihmisiä, joita en tunne. Siirrän kipuni heihin, pyydän, viekää minut mennessänne. Minut tai kivut. Molemmat.
On aamu. Netti ei toimi vieläkään. Minä en toimi.
23.04.2010 - 11:52
Aamun kuva syntyi, kun mietin, miksi toisen ihmisen ongelmia pitää vähätellä. Vähättelijä ei itse tunnista sanojaan vähättelyksi. Hänen mielestään kyse on asenteesta, positiivisesta asenteesta. Asiathan voisivat olla huonomminkin. Ihmiset vaan valittavat turhasta.
Itse asiassa juuri vähättelijällä asiat ovat huonommin, eikä hän jätä tilaisuutta kertoa siitä turhanaikaisten ongelmien kanssa turhaan tuskailevalle.
Kerta kaikkiaan, nämä silmäpussit on ihan kamalat. Mä näytän kaamealta.
Voi, minä olisin tyytyväinen silmäpusseista, vaan ei. Silmistä on leikattu kaikki kaihit ja muutama muukin. Hyvä, että vielä edes näen jotain. Vaan en minä valita, kysehän on asenteesta. Voisi olla huonomminkin.
Mä tulen hulluksi tämän bursiitin kanssa. Puoli vuotta tulehdus lonkassa, ei saa nukuttua. Kortisonipiikit ei auta. Kävelemään ei pysty.
Voi, tulehdukset menee aina ohi. Toista se on kulumien kanssa. Niin kuin minulla. Minä olen ihan onnellinen, kun lonkkiin laitettiin uudet nivelet ja polviin ja joka puolelle. Ei se kävely ihan loistavaa ole, mutta kävelen kuitenkin. Hieman asennetta, olet niin kärsimätön. Asiat voisivat olla huonommin. Niin kuin minulla. Mutta en valita.
Se kampaaja pilasi mun hiukset, katso nyt!
Sinulla sentään on vielä hiukset. Ei tietoakaan pälvikaljusta niin kuin minulla. Vaan en minä valita, pääasia, että pää on tallella. Pää, joka ei turhista valita.
Sain sitten päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä.
Mikäs se sinun diagnoosi olikaan? Ai, masennus.... Hassua, minulle ei tulisi mieleenkään hakea eläkettä, vaikka minulla on ollut aivoinfarkteja, struuma kurkussa, kyhmyjä rinnoissa, avanne, lonkkaproteesi ja jalat amputoitu. Ihmiset valittavat niin vähästä, antavat periksi. Minä en valita, ei tulisi mieleenkään. Asiat voisivat olla huonomminkin. Niin kuin minulla.
Luulisi, että ihminen joka on kärsinyt, osaisi asettua toisen kärsivän asemaan. Löytyisi myötätuntoa, herkkyyttä. Vaan ei. Kärsimys tekee katkeraksi, kärttyisäksi, ja sitä kitkeryyttä pitää purkaa muihin, vähättelemällä heitä, ylentämällä omat kärsimyksensä.
Positiivisuuden nimissä.
Mä olin ihan että haloo, mitä se oikein valittaa! Sen talo paloi, totta, mutta sillä oli sentään vakuutus. Toisin kun minulla.
*** Pakinaperjantain 178. haaste
21.04.2010 - 10:30
Hän ei katso minua. Tai ehkä minä en katso häntä. Tiedän, mitä hän aikoo sanoa. En halua kuulla sitä. Kaipaan häntä jo nyt. Ikkunan takana on harmaata. Verhot ovat vaaleankeltaiset, niin kuin hänen ihonsa. Hän yskii. Kysyn, haluaako hän juoda nokkamukista mehua.
Minä haluan vain kuolla, hän sanoo.
En halua kuunnella häntä.
Minä olen valmis. Minä en pelkää kuolemaa. Yritä ymmärtää.
Katson ulos ikkunasta, harmaus sakenee, muuttuu mustaksi vihaksi. Entä minä, huudan mielessäni, entä minä? Miten minun käy, kun sinä kuolet? Miksi sinä luovutat? Jätät minut yksin? Olet itsekäs. Vihaan sinua.
Käännyn vihdoin katsomaan häntä. Hänen silmänsä ovat väsyneet. Hän on antanut periksi. Minua oksettaa. Kurkku kuristuu kokoon.
Minua ei pelota, hän sanoo ennen kuin nukahtaa.
Istun vuoteen vieressä, tunnen kuinka pelko täyttää minut. Tai ehkä se on viha.
14.04.2010 - 11:45
Se oli tietenkin Ilkka, joka sen keksi. Ilkka oli ollut pisimpään päiväosastolle, se odotti jakson loppumista. Ystävänpäivä oli sen vimeinen hoitopäivä. Se alkoi kyllästyä meihin muihin, jotka ei jaksettu innostua mistään. Puhuisitte edes joskus, Ilkka ärähti, kun seistiin tupakalla ulko-oven edessä.
Ei me jakseta, vastattiin sille. Ilkka veti röökiä, myönsi, ettei se itsekään ollut ekoina viikkoina jaksanut mitään.
Ilkka oli intoa täynnä. Sillä alkoi aina mennä lujaa, kun lähtö osastolta läheni. Ihan joka kerta oli käynyt niin. Tämä on mun viimeinen kerta täällä, Ilkka vannoi.
Niin se oli tehnyt kuulema aina ennenkin. Sanonut, että ei palaa.
Hoitajat halusi, että tehdään ystävänpäiväkortit. Meri sanoi, että ei ole ystäviä, ei ole ketään, ei ole ollut pitkään aikaan. Masentuneena ei jaksa ihmisiä. Meri alkoi hyperventiloida. Annu halasi sitä.
Me muut leikattiin kiltisti kartonkia kuviosaksilla. Irrotettiin kukkatarroja arkista, kirjoitettiin kultaisella tussilla hyvää ystävänpäivää.
Henkilökunta oli otettua, kun ne sai kortit lounaalla.
Ilkka halusi, että ystävänpäivälahjan sijaan sekoitetaan pillereitä. Me kuunneltiin, sillai puolihuolimattomasti, sillä Ilkkaa ei jaksanut kauan kuunnella. Se puhui niin paljon. Se oli iloinen. Tai vihainen.
Me ei oltu mitään. Ei tunnettu mitään. Tyhjyyttä täynnä, niin kuin Sari sanoi keskusteluryhmässä.
Ilkka oli hakenut keittiöstä joulusta jääneitä tonttulautasliinoja. Se jakoi jokaiselle yhden lautasliinan, käski laittamaan päivän pilleriannokset liinaan. Sitten se näytti, miten liinasta taiteltiin nyytti. Sen kädet vapisi, mutta sai se sen paperin jonkinlaiseksi kasaksi.
Huomenna sitten vaihdetaan paketteja, Ilkka sanoi, kun iltapäivällä oltiin lähdössä kotiin. Huomenna on ystävänpäivä, muistakaa.
Vedettiin takit niskaan. Ilkalla oli aina kaikenlaisia idiksiä. Ehkä se oli oikeassa. Ehkä lääkityksen vaihtaminen saisi aikaan jotain.
Ehkä sitä tuntisi jotain.
Ilkka ei ollut aamiaisella seuraavan päivänä. Katsottiin sen tyhjää paikkaa, johon kukaan ei uskaltanut koskaan istahtaa, vaikka ei meillä ollut varattuja paikkoja.
Hoitajat tuli myöhässä aamupalalle. Ilkan omahoitsun silmät oli punaiset. Jugurtti takertui kurkkuun. Kukaan ei sanonut mitään.
10.04.2010 - 13:27
Isän käsi linnun luuta. Läpinäkyvä nahka, koukkuiset sormet. Silmät katsovat ohi.
– Minä tulen taas huomenna, isä.
Ohuilla huulilla huoli. Silmiin nousee harmaa vesi. Katse.
– Kulje varovasti, isä sanoo. – Siellä pommitetaan.
– Olen varovainen. Nuku nyt, isä. Minä tulen taas huomenna.
Peittelen isän. Pyyhin posken. Silitän harvat hiukset. Suljen oven hiljaa.
07.04.2010 - 12:32
Jossain blogissani oli kommentti, jossa ihmeteltiin, että "onko sinulla tällainenkin blogi, nyt vasta löysin”.
Hmm, uskon, että voi olla vaikeaa pysyä näiden blogieni perässä, lukumäärässä ja siinä mitä ne sisältävät. Sen takia ajattelin laittaa tähän pienen esittelyn kaikista blogeistani.
SusuPetal
Se on tämä blogi, jota juuri luet. Tämä on vanhin blogeistani, sisältää tarinoita, runoja, sarjakuvaa. Blogin kuvituksena omat piirustukset. Pääasiassa fiktiivinen eli tämän blogin juttuja ei kannata ottaa totena.
Nimensä mukaan blogissa kuva on pääosassa. Kuvan liitteeksi voi olla runoja, esittelyjä eri aiheista. Blogi sisältää mm. kategorian Helsingin kaupunginosista.
Tässä blogissa on runoja lapsille ja lapsenmielisille. Päivittyy nykyään harvemmin, koska vire ei ole ollut sopiva tähän blogiin. Oma kuvitus.
Tämä blogi on puhtaasti valokuvablogi eli ei tarjoa sen kummempaa luettavaa. Tässä blogissa vastaan pääasiassa eri valokuvahaasteisiin.
Täällä julkaisen maalauksiani, niin digitaalisia kuin perinteisesti tehtyjäkin.
Englanninkielinen blogini, joka sisältää fiktiota, runoa, valokuvia, maalauksia sekä satunnaisesti ihan tosiakin juttuja SusuPetalin elämästä.
Ruotsinkielinen blogi, jonka sisältö koostuu runoista, tarinoista, muistoista, kuvista.
Tähän blogiin olen kerännyt kaikki tekemäni videot.
Ei enää (tai ainakaan tällä hetkellä) päivittyvä blogi, joka esittelee eri bloggaajien Keskiäkäiselle (viimeisimmän kirjani hahmolle) suunnittelemia ja toteuttamia vaatteita.
Perustamani yhteisöblogi, jossa olen yksi kirjoittajista. Blogi on eräänlainen muotiblogi. Korostus sanalla eräänlainen.
Kotisivuillani on tietoa kirjoittamistani kirjoista, niiden esittelyt, mainokset ja myyntipaikat.
****
Ai, paljon blogeja? Joo. Myönnän. Mutta ei se mitään. Enemmänkin voisi olla.
Käsityöblogia en kuitenkaan perusta.
30.03.2010 - 13:35
(kuva suurenee klikkaamalla)
Herää itkuun. Vaihda vauvan vaippa.
Syötä. Etsi kadonnut koulukirja.
Löydä hävinneet uimalasit.
Astu pikkuauton päälle. Kiroa.
Selvitä takut. Letitä. Vaihda saparoihin.
Tuuleta koululaiset ulos. Lukitse ovi.
Syötä vauva. Nukuta.
Käy kaupassa. Muista oikea nostotekniikka. Kolme muovikassia ruokaa.
Kaksi mahtuu vaunuihin. Työnnä.
Imuroi.
Pyyhi pölyt. Laskosta pyykit.
Juo kahvi. Syötä vauva. Näe hymy.
Kuori perunat.
Varo ylikuumenemista.
Muista hengittää.
Vaihda vauvan vaippa. Avaa ovi lukosta. Päästä sisään.
Rauhoita riita. Tukahduta tappelu.
Sammuta tuli. Laita laastari. Rauhaa.
Kuule nauru.
Auta läksyissä. Opeta lukemaan. Opeta, että ei saa nipistää muita.
Puhalla pipi pois.
Pese saippua silmistä. Selvitä takut. Niistä nenät.
Nuuhki nukkuvia.
Nosta pyykit narulle kuivumaan. Hengähdä.
Nukahda television ääreen.
Näe unta monitoimikoneesta.
*** Teematiistain 9. haaste on tekniikka
19.03.2010 - 13:50
Taannoisen pipoarvonnan virallisena valvoja toimi tietenkin pipopää, jonka tarkkojen silmien alla kulhosta ongittiin lappu, jossa luki Taru. Onnea voittajalle!
16.03.2010 - 11:58
Elegia vinkkasi allaolevaan videoon tuossa edellisen kirjoitukseni kommenttilaatikossa. Video on kerrassaan huippu, ja tunnistin itseni siitä aika hyvin... Arvonta on edelleen menossa. Laitan dead lineksi huomisen keskiviikon eli 17.3. klo 23.59 mennessä ilmoittautuneet ovat mukana arvonnassa.
14.03.2010 - 20:30
Olen kirjoittanut suhteestani käsitöihin täällä. Olen päässyt eroon traumaattisista kokemuksistani, kiitos sopivan lääkityksen ja intensiivisen terapian, ja tarttunut virkkuukoukkuun.
Tämän talven aikana on syntynyt järkyttävä määrä kaulahuiveja, hartiahuiveja, peukaloisia, pipoja ja pannulappuja. Olen lahjoittanut lähipiirille sellaisen kasan luomuksiani, ettei kukaan enää ota minuun katsekontaktiakaan siinä pelossa, että saa jälleen lisäystä kaulahuivivarastoonsa.
Sen kunniaksi ja siitä huojennuksesta, että en todellakaan aio perustaa neuleblogia kaikkien muiden blogieni jatkoksi, arvon lukijoitten kesken pipo-peukaloiset-setin. Settiin kuuluu kukka, jonka voi helposti kiinnittää parilla neulan pistolla tai jättää kiinnittämättä, jos kukat eivät sytytä.
 Jos siis haluat olla mukana arvonnassa ja auttaa minua pääsemään eroon näistä töistä, jätä kommenttilaatikkoon puumerkkisi. Arvonta suoritetaan joskus loppuviikolla.
Kunhan virkkuiltani ehdin.
09.03.2010 - 19:28
Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia?
Nainen katsoi paperia, mietti kysymystä, ajatteli jokaista savuketta, joka maistui hyvältä, jokaista tupakkaa, joka lyhensi elämää.
Hän rengasti vaihtoehdon ei.
Teot eivät olleet sama asia kuin ajatukset.
***
Kuvitus täällä.
16.02.2010 - 18:04
Rotta istui lanttulaatikon vieressä. Se vilkaisi naista, joka häiritsi sen ruokarauhaa. Nainen nosti roskalaatikon kannen, pudotti muovipussinsa laatikkoon, kolautti kannen kiinni.
Rotta ei hievahtanutkaan.
– Kuka on tuonut sinulle ruokaa? nainen kysyi jaksamatta enää ihmetellä sitä, että puhui rotalle. – Kuka idiootti jättää ruokaa roskakatoksen lattialle?
Rotta ei vastannut. Se sai tarpeekseen lanttulaatikosta ja siirtyi seuraavan foliovuoan luokse.
Maksalaatikkoa.
Nainen katsoi rottaa ja päätti, että jonain päivänä hän saisi vastauksen rotalta, ja kun hän tietäisi kuka jätti ruokaa rotille, hän etsisi tuon jonkun, paloittelisi murusiksi ja syöttäisi rotalle sen viimeisen aterian.
*** Kuvitus täällä.
09.02.2010 - 16:16
Ajattelin, että se olisi kiva yllätys Jennalle, kun se tulisi koulusta. Tulisi ja tuntisi vastapaistettujen sämpylöiden tuoksun, tietäisi, että olen hereillä.
Laitoin herätyksen yhdeksi, jotta varmasti heräisin ja ehtisin. Pää tuntui raskaalta, kun kännykkä pirisi, mutta nousin. Kaapissa oli pussi jauhoja, niiden päiväys oli mennyt jo aikoja sitten, siitä on kauan, kun olen viimeksi leiponut. Jauhot näyttivät kuitenkin ihan hyviltä, tarkistin ne.
Sekoitin taikinan. Jauhopussin kyljessä oli ohje, en olisi muuten muistanut. Vielä pari vuotta sitten en tarvinnut mitään ohjeita. Muistin kaiken. Tein kaiken. Osasin ja jaksoin.
Kuvittelin Jennan ilmeen, kun se tulisi kotiin ja huomaisi, etten olisikaan nukkumassa niin kuin yleensä. Se olisi varmaan iloinen. Syötäisiin yhdessä lämpimiä sämpylöitä ja juotaisiin teetä.
Sen jälkeen voisin mennä nukkumaan.
Sämpylätaikina nousi huonosti, vaikka laitoin sen mikroon pyörimään pariksi minuutiksi. Ehkä jauhot oli sittenkin jotenkin huonoja. Pyörittelin sämpylöitä, yritin nostattaa littanoita taikinamöykkyjä pellillä, kunnes väsyin ja laitoin pellin uuniin. Katsoin kelloa, Jenna tulisi kohta. Laitoin teeveden kiehumaan, mutta en löytänyt teetä. Kukaan muu ei juonut teetä kuin minä, enkä ollut aikoihin jaksanut keittää vettä. Maitoa löytyi jääkaapista.
Maito sopi sämpylöiden kanssa.
Minua jännitti. Hengittelin rauhallisesti, katsoin välillä uuniin. Sämpylät eivät nousseet sielläkään. Kuulin Jennan avaavan oven, kohta se huutaisi heinsä. Yleensä se tuli hiljaa kotiin, ei huutanut, ei halunnut herättää minua.
Otin pellin pois uunista. Sämpylät näyttivät surullisilta. Minua alkoi itkettää. Itketti vielä myöhemminkin, vaikka Jenna sanoi, että kyllä ne sämpylät voi ihan oikeasti syödä, ei niitä tarvitse heittää roskiin, vaikka niissä ei ollut hiivaa ja suolan sijasta oli sokeria.
*** Kuvitus täällä
03.02.2010 - 20:11
Eräänä aamuna nainen huomasi laihtuneensa kymmenen kiloa. Hänelle oli myös kasvanut viikset.
Laihdutuskuurit eivät olleet koskaan onnistuneet naiselta, joten kilojen katoaminen hämmästytti häntä suuresti. Olo uudessa kehossa tuntui naisesta oudolta.
Viiksistään hän piti. Ne saivat hänet näyttämään isältä.
Hän oli aina ollut isän tyttö.
***
Tarinan kuvitus täällä.
27.01.2010 - 18:51
Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, eikä kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa kulkiessaan rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.
*** Tarinan kuvitus täällä.
09.01.2010 - 14:38
Nainen tappoi itsensä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Eihän sillä ollut asiat huonosti, sanottiin. Sehän oli tervekin, toisin kuin me, jotka käymme läpi raskaita sytostaattihoitoja, jotka jonotamme leikkauksiin saadaksemme toimivan nivelen. Pakotettuina, eristettyinä, suljettuina omiin huoneisiimme.
Nainenhan pääsi liikkumaan. Oli terve.
Sillähän oli perhekin, huomattiin. Se ei ollut yksinäinen niin kuin niin monet, joilla ei ole ketään. Sillä oli mies, lapset ja eikö niille juuri hankittu se kultaisen noutajan pentukin? Sillä oli niin paljon enemmän kuin meillä, joilla ei ole mitään. Ei perhettä, ei ystäviä, vain kuolleita sukulaisia.
Naisellahan oli kaikki.
Naisella oli työpaikka, muistettiin. Vakituinen paikka näinä aikoina, kultaakin kalliimpi. Toisin kuin meillä, joita lomautetaan, lakkautetaan, lykätään jonnekin, unohdetaan. Naisella oli elanto, omin käsin ansaittu.
Nainenhan oli etuoikeutettu.
Se taisi olla sairaslomalla masennuksen takia, kerrottiin. Kukapa ei näinä aikoina olisi? Ihmiset ovat tottuneet liian hyvään, elämän pitäisi olla jatkuvaa hymyä, eikä takaiskuja saisi tulla. Ihmiset kestävät liian vähän vaikeuksia. Sanovat sitä sitten masennukseksi.
Mikä syy naisella oli olla masentunut, ihmeteltiin. Naisellahan oli kaikki niin paljon paremmin kuin monella muulla, meillä muilla.
03.01.2010 - 17:36
Muutaman päivän blogihiljaisuus katkeaa hetkeksi. Sunnuntaklassikoissa on vuorossa tiistaina 63 vuotta täyttäneen Patti Smithin Horses, saman nimiseltä esikoisalbulmilta vuodelta 1975. Muita klassikoita löytyy täältä. Koska en ole muutamaan päivään kommentoinut missään, toivotan nyt kaikille, jotka paikalle osuvat, hyvää alkanutta vuotta tällä kuvalla. Blogihiljaisuus todennäköisesti jatkuu eli en päivitä, enkä käy blogeissanne kommentoimassa kuin satunnaisesti. Tai sitten ei. Elämä on siitä outoa, ettei koskaan tiedä. Mistään mitään.
29.12.2009 - 19:37
niin ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa Sen sijaan väsymyksestä voi piirtää kuvan. Voi myös lukea, miten Keskiäkäinen on ilahduttanut lukijaa. Ja voi lukea painavaa dialogia. Onneksi ei tarvitse jaksaa, ei jaksaa, ei jaksaa, ei jaksaa, ei jaksaa, ei jaksaa, ei jaksaa
17.12.2009 - 18:41
Maanantaina metallin maku suussa.
Masennuksen hallintaan on monta keinoa:
arkielämä, tavoitteet, valinnat.
Tiistain täyttää tyhjä olo.
Tekeminen vaikuttaa masennukseen:
mikä saa sinut paremmalla tuulelle ja nauramaan?
Keskiviikolle kerron kaiken.
Mielenkiinnon, mielihyvän väheneminen:
uusi lääkitys saattaa auttaa.
Torstaina taittuu oksa.
Mieliala, toiminta, ajatukset:
toimiko vuorovaikutus näiden välillä?
Perjantai on huomenna.
Sille en vielä tiedä ohjelmaa:
elämä kuitenkin jatkuu.
Tositeevee on mainoskatkolla.
08.12.2009 - 17:45
– Nimellä Potilas!
– Päivää…ai niin, ei kätellä.
– Istukaa, olkaa hyvä. Mikäs on vikana?
– No, nämä polvethan tässä…Olen nyt pudottanut painoa ja painoindeksi on pienempi, mutta ei nämä polvet ole sen paremmaksi tulleet.
– Hmm. Eli ihan kaikki keinot on jo kokeiltu, vai?
– Niin kai. Paitsi, että lääkärillä en ole käynyt.
– Täällähän te nyt olette.
– Niin, kun vihdoin sain ajan.
– Onko teillä ongelmia vihanhallinnan kanssa?
– Ei…miten niin?
– Mikäs niissä polvissa nyt sitten on vikana?
– En minä tiedä, kun en ole lääkäri. Sattuu vaan niin pirusti, niin kuin puukolla joku sahaisi eestaas. Varsinkin, kun kävelee portaita alas.
– Asutteko te korkealla? Eikö talossanne ole hissiä?
– Ooon…on hissi, mutta tämä kipu! Ei anna nukkua. Sattuu niin pirusti. Vetää mielen alas.
– Masennusta?
– No, ei mikään oikein huvita, kun sattuu koko ajan.
– Onko mielialalääkitystä kokeiltu?
– Ei…kun ei minulla ole sellaista masennusta. Minä vaan haluaisin, että nämä polvet tutkittaisiin. Että onko niissä jotain vikaa.
– Te kuulostatte kyllä ahdistuneelta. Ahdistus liittyy masennukseen.
– Mutta, en minä ole muuta kuin väsynyt tähän kipuun! Jos pääsisi röntgeniin tai magneettikuvaukseen tai tähystykseen tai mitä nyt…
– Nyt on niin, että vuosi alkaa olla lopussa. Rahat ovat loppuneet elokuussa. Ei röntgeniä eikä magneettia. Tosin en ole niinkään huolestunut polvistanne, mielentilanne pikemminkin huolestuttaa.
– Minun…mikä?
– Passiivista, mutta näkyvää aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta. Ensi viikolla alkaa masennuksen hallintaryhmä, se on vertaisryhmä, vetäjänä vapaaehtoisia. Kirjoitan teille lähetteen sinne. Hoidetaan ensin mieli kuntoon, niin eiköhän se kroppakin siitä vetreydy.
– Mutta kun minä en pysty edes kävelemään!
– Haette kepit apuvälinepalvelusta. Laitan sinne lähetteen. Toimikoon vaikka henkisinä kainalosauvoina, hehheh, kunnes polvenne toimivat jälleen. Apuvälinepalveluhan siirtyi organisaatiouudistuksen myötä toiseen pisteeseen toiselle puolen kaupunkia, mutta sinne pääsee ihan mukavasti parilla bussilla ja metrolla sitten.
– Siis…ettekö te aio edes katsoa minun polviani?
– Eivät ne katsomalla parane.
*** Aikaisemmat osat: yksi, kaksi, kolme
07.12.2009 - 02:24
– Minä vaan olen niin väsynyt. Sen takia hakeuduin tänne. En kestä enää.
– Niin, sinä kerroit puhelimessa varatessasi aikaa, että olet väsynyt ihmisiin.
– Olen. Minä olen magneetti.
– Magneetti?
– Minä vedän ihmisiä puoleeni. Kaikki haluavat puhua minulle. Niin kuin on sellaisia hörhömagneetteja, tiedättehän, joille dokut aina tulevat selittämään jotain. Minä en vaan ole hörhömagneetti. Minä olen ihmismagneetti.
– Kerro.
– No…minä kun lähden aamulla töihin, niin heti hississä joku naapuri alkaa selittää jotain, eikä se jotain ole yleensä mitään hauskaa. Bussipysäkillä sama juttu. Vaikka jäisin kauemmaksi seisomaan, joku tulee aina viereen ja alkaa puhua. Bussissa minä yritän päästä ikkunapaikalle, jotta voisin tuijottaa ulos, mutta ei sekään auta. Joku tulee viereeni istumaan ja alkaa kertoa minulle vaikka mitä. Enkä minä tunne näitä ihmisiä!
– Hmm.
– Töissä ei ole työrauhaa laisinkaan, kun koko ajan työkaverit ramppaavat ovella avautumassa. Kellä menee huonosti puolison kanssa, kenen lapsi karkailee, kenen äiti on kuollut ja niin edelleen. Pomokin kävi juuri eilen itkemässä minulle, ettei enää kestä, kun sen vaimo ei anna, ja se on sentään mies. Itki kuin pieni tyttö.
– Ahaa.
– Minä olen niin väsynyt. Töissäkin, jos joku soittaa minulle työasiasta, niin kohta jo huomaan kuuntelevani jotain masennusvuodatusta. Minussa on jotain sellaista, joka saa ihmiset avautumaan minulle, mutta minä en enää jaksa kuunnella! Kaveritkin soittavat ja kertovat kaikki asiansa ja kun minä viime viikolla pidin vapaapäivän, niin jostain syystä postinkantaja istui yhtäkkiä minun kanssani keittiössä ja kertoi, että he aikovat adoptoida lapsen, koska yrityksistä huolimatta eivät ole onnistuneet tulemaan raskaaksi. Siis, sen postinkantajan vaimo ei ole tullut raskaaksi. Ei postinkantaja tietenkään. Sehän on mies.
– Niin.
– Naapurin mummo itkee minulle, ettei sen lapset ehdi käydä. Sen mummon luona käyvä kodinhoitaja aikoo erota miehestään, koska miehellä on uusi nainen. Huoltomies kertoi, että sen pitää vaihtaa työpaikkaa, koska se on homo ja aikoo tulla ulos kaapista, eikä voi enää jatkaa huoltomiehenä. Huoltoyhtiössä on sellainen henki kuulema, että homot ja sivarit saunan taakse. Enhän minä edes tunne niitä ihmisiä! Riittäisi, että oma perhe ja sukulaiset puhuvat, siinäkin on liikaa, mutta että kaikki muutkin.
– Minä tiedän. Se on raskasta. Kuunnella vuosikausia muita, olla korvana ja olkapäänä. Ottaa vastaan toisten tuska ja ahdistus, pysyä itse lujana. Se on raskasta, eikä sitä aina jaksaisi. Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain huutaa ja paeta, kadota autiolle saarelle. Haluaisi nukahtaa ilman ääniä päässä, tarinoita sydämessä, herätä ilman paniikkikohtausta, tuntea iloa alkavasta päivästä. Se ei vaan aina onnistu, ja miten huonoksi sitä sitten itsensä tunteekaan! Olen niin huono ihminen! Heikko. Minä, jonka pitäisi kuunnella ja auttaa muita, olen voimaton ja se saa minut häpeämään. Ryömin kuin koira, häntä jalkojen välissä, vastaanottojen jälkeen kotiin. Juon pullon viiniä, mutta kiellän alkoholismini. Olen huono ihminen, huono.
– Ei kai nyt sentään.
– Seuraavalla viikolla samaan aikaan?
01.12.2009 - 02:23
– Walter…
– Niin, kultaseni.
– Ei tämä toimi vieläkään.
– Mikä ei toimi, kultaseni?
– Näköala. Se ei ole hyvä.
– Mitä siitä? Sinnehän ei nyt rakenneta sitä minareettia. Minähän järjestin sen asian.
– Mutta tuolla on vielä kirkontorni, Walter!
– Niin, kultaseni…
– Minä haluan sen pois, Walter!
– Kultaseni, luulen, ettei se tule onnistumaan.
– Walter, minä haluan.
– Mutta kultaseni, emme me voi kieltää kirkontornien rakentamista. Ja tuohan on ollut tuossa jo satoja vuosia. Me vasta ostimme tämän asunnon.
– Walter…
– Kultaseni, minä en oikein usko, että se onnistuu. Kansa ei halua eroon kirkontorneista. Sehän olisi jumalanpilkkaa, uskonnonvapauden rajoittamista.
– Walter, kyllä uskontoa voi harjoittaa matalissakin kirkoissa.
– Niin, kultaseni.
– Walter, minulle tulee paha mieli ja kun minulle tulee paha mieli, sinä tiedät, etten minä voi hyvin.
– Kulta-pieni, älä itke. Katsotaan, mitä minä voin tehdä. Kansanäänestystä asiasta ei voi järjestää, mutta keksitään jotain muuta. Ehkä tuon kirkon voisi peruskorjata, sehän on jo niin vanha, ja samalla voisi poistaa tornin.
– Walter, se olisi ihanaa. Minä niin pidän tästä näköalasta!
– Tiedän, kultaseni. Älä itke enää, minä järjestän asian.
– Walter?
– Ovatko nuo vuoria tuolla kaukana?
– Ovat ne, kultaseni. Siellä on Alpit.
– Minä en vielä tiedä, pidänkö niistä, Walter.
28.11.2009 - 10:06
Olen tuntenut.
Nauranut,
ollut onnellinen.
Innostunut, hymyillyt.
Nauttinut. Rakastanut.
Olen nähnyt maailman valoisana,
uskonut tulevaan.
Hengittänyt vailla tuskaa,
ahdistusta, pelkoa.
Olen nukahtanut ilman kauhua,
herännyt uuteen aamuun luottaen.
Jotta en unohtaisi.
Olen elänyt.
Elän nyt.
*** Runotorstain 150. haaste
27.11.2009 - 10:49
– Hyvää iltaa ja tervetuloa Epäinhimillisiin tekijöihin. Illan vieraana minulla on ihminen, jolla on tuhat nimeä, mutta vain yhdet kasvot. Kasvojaan hän haluaa suojella, tämän vuoksi häntä kuvataan vain takaapäin. Myös hänen ääntään on muutettu tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Tervetuloa siis Totuuden puhuja, Analyytikko, Tietäjä, Ettäs tiedät, Yksi kaikkien puolesta, Järki ohoi! ja niin edelleen. Sinulla on todellakin lukemattomia nimiä.
– Kiitos. Totta. Esiinnyn monella nimellä.
– Kuinka tulit aloittaneeksi tämän harrastuksen, vai voisiko tätä sanoa uraksi?
– Se alkoi harrastuksena, mutta koska se nykyään on kokopäiväistä, voidaan kai puhua urasta. Mistä se alkoi…ehkä tarpeesta saada oma äänensä kuuluville. Oikaista vääriä käsityksiä. Sanoa oma mielipiteensä. Kertoa muille, että he ovat väärässä.
– Oletko koskaan ajatellut esiintyä omalla nimelläsi? Miksi päädyit tähän moni-nimisyyteen?
– Omalla nimellä esiintyminen ei todellakaan ole tullut koskaan mieleen. Eihän koko jutussa olisi silloin mitään järkeä. Samasta syystä en halunnut tyytyä yhteen nimeen. Jutun jujuhan on siinä, että olen muuntautumiskykyinen. Pystyn vaihtamaan tyyliä, improvisoimaan ja olemaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan.
– Sinulla on monta foorumia, joissa esiinnyt päivittäin. Sinulle tuskin jää aikaa muuhun tekemiseen?
– Ei minulla ole mitään hinkua tehdä muuta. Olen tyytyväinen tähän, tämä on elämäntapani, kutsumukseni. Oikaista väärinkäsityksiä, poistaa suomuja ihmisten silmistä, saada heidät tajuamaan, että he voivat kehittyä ihmisinä.
– Jotkut, joille esiinnyt, pitävät sinua anonyyminä, anona. Miltä se tuntuu?
– Anot ovat puskista huutelevia, en todellakaan arvosta heitä. Itse toimin eri pohjalta. Rakennan roolihahmoni perusteellisesti, rekisteröidyn tarpeellisiin palveluihin ja muutun olemassa olevaksi.
– Liikut netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja eri yhteisöpalveluissa. Eikö ole vaarana, että roolihahmosi menevät sekaisin? Että kommentoit väärällä tyylillä väärässä paikassa?
– Ei todellakaan ole mitään vaaraa. Olen ammattilainen, olen sisäistänyt kaikki roolini – ne istahtavat ylleni kuin napin painalluksella, kun klikkaan itseni sisälle johonkin. Muutun roolihahmokseni.
– Ammattitaidostasi huolimatta tuntuu, että kaikki eivät arvosta sinua. Tuskin kukaan. Kommenttejasi bännätään, sinut suljetaan pois foorumeilta ja niin edelleen. Miltä se tuntuu sinusta?
– Se kertoo vain ihmisten heikosta itsetunnosta. He eivät kestä kuulla totuutta itsestään. Se on valitettavaa, mutta minkä sille voi? Ihmiset eivät tajua, että kuuntelemalla minua he voisivat kehittyä ihmisinä.
– Mikä estää sinua perustamasta esimerkiksi omaa blogia, jossa voisit kertoa tuon totuuden, jota niin suuresti arvostat? Pelottaako sinua mahdollisten lukijoiden kriittiset kommentit?
– Ei todellakaan pelota. Minulla ei vain ole tarvetta perustaa omaa blogia. En ole ekshibitionisti, itsensä paljastaminen ei vetoa minuun.
– Eikö todellakaan? Jotenkin minusta tuntuu, että virtuaalilarppaamalla juuri teet niin: paljastat itsestäsi hyvinkin paljon käyttämällä eri nikkejä.
– Olet väärässä. Minä en ole tärkeä. Mielipiteeni ovat tärkeitä. Mielipiteeni ovat oikeita. Totuus on tärkeä ja minä tiedän totuuden ja minun tehtävänäni on kertoa totuus ihmisille, sivistää tätä tyhmää ihmiskuntaa, ravistella sen vääristynyttä ja luutunutta näköalattomuutta. Onko sinulla blogia?
– Kotisivut, jossa on vieraskirja. Miten niin?
*** Pakinaperjantain 157. haaste on Larppaus
Kategoriat:
elämä on
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
, pakinat
39 kommenttia
Kommentoi
22.11.2009 - 19:19
Se vaan tuli sit, se piste misä mul riitti.
– Tattista vaan, mut en, mä sanosin mutsil, ku se kysysi tartteks mä appuu siin kirjotustehtäväs ku mantsan ope anto.
Joo, en todellaka tarttenut muuta ku päästä vek. Mä tulisin just ny hulluks.
Ukko tuli sit siihen tietty kans ja kysysi, et oonks mä nähny missää isobroidin matkapuhelint.
– Ei, mä valehtelin kirkkain silmin. – Mää mittä oo nähny.
Puristin tiukemmin puhelint mun taskus ja häippäsin ulos. Oli semmonen olo, et piti päästä liikenteesse, joten mä soitin Leksal.
– Mä lähen Hesaan, tuuksä ja mukka?
Leksa sanosi, et totta kai, ookoo, tehä iha nii ku sä ehotit.
– Ventta vähä, mun täyty ensteks meikat ja föönat mun tukka, se sano viel.
No, mä istusin assalla ja venasin Leksaa. Sil kesti pirun kauan, sil kestä aina, koska se haluu näyttä hyvält. Lopult se tuli, huulet luumunpunast kiiltoo ja silmis sinist luamiväri.
– Juna läks jo, mä sanosin, mennään bussilla.
Ja niin me ajatelti tehä, mennä Hesaan bussil, ku myöhästytti junast. Leksan taki, niin ku aina.
– Ostiksää sen hamen ku me nähti viime viikol henkas ja maukas, Leksa kysysi, sytytti röökin ja puhals simmossi renkait, jotka sai mut ajattelema saturnusta tai jottai muut planeetta. Kai se oli saturnus sitten.
– Mää mittä ostanut, ei mul o rahaa. Mul ei oo mittä.
– Ota rööki, ni sit sul o rööki ees, Leksa sanosi, ja mä sytytin nortin.
Me tulti bussiasemal ja huamatti, et bussi Hesaan oli just menny.
– Mä en kestä, mä aloin ulisse, kaik mene iha piäle. Mitä me ny tehää?
Leksa häippäsi jonnekki, mä istusin asvaltil ja pyyhin mun silmät. Paska reissu.
– Tuu ny jo, mä kuulin Leksan huutavan. – Mä sain meille liftin. Tää täsä on Reiska ja se mene Espoosse asti. Me päästä sen rekan kyydis.
Mä nousin ja katoin Reiskaa. Se ei ollu yhtä pahan näköinen. Leksa sano, et se oli soittanut sen Famul ja Famu tulis hakke meit Espoost varttii vail kuus. Leksan Famu ku asusi Hesassa.
– Mennää Famun kans Hesaan, Leksa sanosi, mut siel sit häippästä, eiks nii?
Me kiivetti rekan nuppii, sytytetti nortit ja tarjotti Reiskalki.
– Huomasiksä? Leksa kysysi multa. – Mul on uus hame.
– Joo, mä vastasin, ostiksä sen Henkast ja Maukast vai?
– Emmä, en mä viäl kehtaa. Mä pöllin sen systerilt, systerin punane mekko mahtu kans mul ny, ku mä oon laihtunu. Ehkä ne Hesas ajattelee, et mä oon oikeest muija. Sitä mä haluisin. Mitä sä haluut?
Mä kattosin Leksaa. Sen luumupunaste huulien yllä kasvo vaaleit karvoi, mut en mä sanonut mittä.
– Mä haluun vaan päästä vek. Kaikest.
Leksa tarttu mua kädest, puristi lujaa, ja Reiska laitto stereot soimaan.
*** Sirokko haastoi minut kertomaan omalla puhekielelläni tarinan, jossa olisi seuraavat lauseet:
* Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
* Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedon opettaja antoi? * Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit. * Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45. * Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta. * Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta. * Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzista? Puhekieleni on nykyään (omasta mielestäni) neutraalia yleiskieltä, jossa ei ole viehätystä, joten kirjoitin tarinan lapsuuteni ja nuoruuteeni murteella. Ei muuten ollut helppoa kirjoittaa tarinaa ja istuttaa nuo lauseet juoneen, sen verran irrallisia ja toisiinsa liittymättömiä lauseet olivat. Tarina olisi helposti venynyt pitkäksikin, yritin tiivistää parhaani mukaan.
Hyvä kirjoitusharjoitus, suosittelen, joten nappaapa tästä haaste ja kirjoita oma tarinasi omalla kielelläsi.
17.11.2009 - 03:08
Olen varma, että tänä iltana hän suutelee minua ensimmäisen kerran. Tämä on se ilta, minulla on sellainen tunne, on ollut koko sen ajan, kun olemme värjötelleet puiston katoksen alla. Ilta on ollut pitkä, pimeä laskeutuu varhain, ei ole lunta, joka toisi valoa pakkaseen. Tyhjät kaljatölkit ovat kohmettuneet muovikassiin, täysiä ei ole enää kuin kädessämme olevat. Olen valmistautunut suudelmaan koko illan, pitänyt huuleni kosteina, pehmeinä, nuolemalla niitä aina, kun hän ei katso minuun. Olen kuljettanut kieltä huulilla, hengittänyt pakkasta, sulattanut sen vedeksi huulilleni. Äkillinen nouseva, jäätävä viima iskee piikkejä iholleni, kirveltää, kun juon kylmästä oluttölkistä.
Hän jättää minut kadunkulmaan, hoipertelee tiehensä. Pakkasen rohduttamissa huulissani asuu ikävä.
09.11.2009 - 04:27
– Hei, minulla on aika lääkärille klo 8.40. Nimellä Potilas.
– Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
– Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten,
– Sen jälkeen on ollut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.
– Mutta…
– Kyllä siitä on ollut netissä tietoa. Nyt on pariton viikko ja parittomilla viikoilla täällä on lääkärin vastaanottoja maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Nyt on tiistai. Ei lääkäreitä. Labra on kyllä auki.
– Ei minun labraan tarvitse mennä.
– Ihan hyvä, sillä siellä on pitkä jono. Se kun on auki ainoastaan parittomien viikkojen tiistaisin ja torstaisin. Ja tänään on tiistai.
– Mutta…pitääkö minun nyt sitten varata uusi aika lääkärille?
– Voihan sitä yrittää, mutta paljon toivoa en anna. Lääkärihaussa oli viime kerralla yksi hakija kahdeksaan lääkärin virkaan. Se yksi oli töissä kaksi kuukautta ja lähti.
– No, voisiko sieltä koneelta katsoa, onko peruutusaikoja tai jotain?
– Heti, kun Mohammed tulee.
– Mohammed?
– Meidän toinen laitoshuoltaja. Mohammedilla on nyt moppiviikko, se on toisessa kerroksessa, kun siellä on ihan tyhjää, kun on tiistai, eikä lääkäreitä paikalla. Minä en osaa vielä tätä tietojärjestelmää.
– Anteeksi?
– Laitoshuoltajille kyllä järjestettiin koulutus tähän tietojärjestelmään, mutta ei se kaksi tuntia oikein riittänyt.
– Siis, oletko sinä laitos…
– Kyllä. Organisaatiouudistuksen myötä kaikkien työnkuvia laajennettiin. Lisää haasteita, johto sanoi. Me laitoshuoltajat olemme vuoroviikoin tässä vastaanotossa. Minä olen parittomilla viikoilla, Mohammed parillisina.
– Niin, nythän on pariton viikko…
– Ajanvarauksen henkilökunta on labrassa, ne vuorottelevat siellä laboranttien kanssa. Laborantteja kun vähennettiin.
– Siis…
– Odotellaan nyt ihan rauhassa sitä Mohammedia. Istukaa nyt vaikka tuohon ikkunalaudalle.
– Siis täällähän ei ole enää edes tuoleja!
– Eipä niin, kalusterahoista on luovuttu. Viime viikolla meni viimeinen tuoli rikki, kun yksi pettynyt potilas heitti sen ikkunan läpi. Tuli vastaanotolle väärällä viikolla vääränä päivänä.
– Ai, siksi täällä vetää – ikkunahan on rikki.
– Siihen tottuu.
*** Edelliset tapahtumat täällä ja täällä.
04.11.2009 - 11:55
Se oli järkyttyneen näköinen. Se yritti maata kuin kuollut vieressäni, mutta sen kiihkeä ripsien räpytys kertoi, ettei se ollut niin kuollut kuin hajusta ja liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä. Oli aika laittaa vauhtia siihen.
– Huomenta. Nukuitsä hyvin?
Se ummisti silmänsä vielä kertaalleen ja räväytti ne sitten auki. Silkkaa pakokauhua.
– …tu. Kuka…siis, kuka helvetissä sä olet?
– Sun elämäs nainen. Ainakin vielä eilen illalla. Se nousi laudan tavoin jäykkänä istumaan pitäen toisella kädellään lakanasta kiinni. Niin kuin en olisi nähnyt jo ihan kaikkea.
– Vittu, miten vanha sä oot?
Se näytti niin vilpittömän kiinnostuneelta kuulemaan vastauksen, joten kerroin sen sille.
– Joo, mä tiedän, että mä voisin olla sun mutsis, sanoin taputtaen lakanan peittämää tärisevää polvea, mutta viime yönä se ei ollut sulle ongelma. Oli ihan muita ongelmia. – Siis, mä en käsitä, voi vittu. Mitä vittuu mä oon tehnyt? – Et paljon mitään, ikävä kyllä. Sä kyllä halusit kypsemmän naisen, niin sä ainakin sanoit baaritiskillä. Katsoin kokoon lysähtäneitä olkapäitä, unesta pehkoontunutta hiuskuontaloa, enkä voinut olla lisäämättä:
– Kypsää, mutta et näköjään ylikypsää.
– Ei, siis…en mä sitä, mä vaan yllätyin, kun jotenkin…sä olit helvetin hyvän näköinen, sen mä muistan, mutta… - Se oli eilen ja nyt on nyt. Se oli push up, stay up ja nyt on fall down. C'est la vie. – Mutta sun hiukset… - Lisäke. – Mä en tajuu…miks…miksi? – Ai, miks mä tulin tänne? Oli vähän vaikea olla tulematta, kun sä roikuit mussa. Sitä paitsi, säästyi taksirahat. Se laskeutui takaisin makuulle, sen näköisenä, ettei se halunnut tehdä muuta kuin nukahtaa.
– Oltiiks me…siis…tota…ollaanko me maattu?
– Maattu ollaan, koko yö. Mutta ei rakasteltu, jos sä sitä ajattelit. Sori, mutta susta ei ollut mihinkään. – Ei? Se näytti hämmästyneeltä, jopa epäuskoiselta.
– Ei, sä aloit itkeä ja sitten sä halusit soittaa sun mutsilles, mutta mä en antanut. Kello oli niin paljon. Mä peittelin sut nukkumaan, tein vähän aikaa hesarin ristikkoa ja tulin sitten nukkumaan. Mitään ei tapahtunut, voit olla ihan rauhassa. Yleensä ei mitään tapahdu.
– Miksi ei? – Se johtuu ihan musta. Minussa on se jokin. Oli jo parikymppisenä. Nyt vielä enemmän. Aina ollut. Ehkä mä en sen takia ole tarvinnut koskaan omaa lasta. Minusta tää johtuu. Se on tää jokin, mikä mulla on. – Mikä? – Se, mikä saa pojat muistamaan äitinsä ja sitten ne haluaa vaan tulla paijatuksi ja peitellyksi. Et viitteis keittää kahvia? Mä otan vielä tirsat.
*** Kierrätys kunniaan. Koska tämä blogi on jo neljävuotias, ajattelin, että taipaleen alkupäästä löytyy varmaan ihan ok juttuja, joita voi julkaista uudelleen. Blogillahan on myös lukijoita, jotka eivät ole seuranneet alusta lähtien susumaailmaa. Tavaksi en tätä ota, silkkaa uusintakierrosta, julkaisen vanhoja juttuja satunnaisesti, jos ne edelleen tuntuvat hyviltä. Tämä tarina on lokakuulta 2005. Uuden kuvan sentään tein.
03.11.2009 - 03:42
Vielä illalla se oli vapaa mies, villi ja vapaa, mutta aamun tullen se sanoi, että Ellun piti häippäistä pian ja mieluiten heti, koska sen muija oli tulossa iltapäivällä mökiltä lasten kanssa. Olihan Ellu jo tajunnut homman, kun se herättyään oli nähnyt lelut sun muut pitsit nurkissa. Yöllä Ellu oli ollut liian ihastunut mieheen ja ihan liian kuumana katsoakseen ympärilleen.
Ala nyt vetää, mies sanoi, veti itse housujaan jalkoihinsa. Et sä ihan totta voi jäädä tänne. Sun on mentävä. Ellu katsoi sitä ja sytytti tupakan. Älä helvetissä polta sisällä, muija haistaa sen heti, mies rupesi nyyhkimään, eikä Ellu tajunnut, miten yksi humalatila sai aina sekaantumaan vääriin miehiin.
Sä et sanonut, että sä oot naimisissa, Ellu kertoi miehelle ja tumppasi röökin kukkaruukkuun. Sä et kysynyt, mies vastasi. Ei tullut mieleen, Ellu sanoi nousten sängystä. Mä en meinaan pettäis mun ukkoani, jos sellaista olisi. Älä nyt, mies alkoi nauraa, kaikkihan tätä tekee.
Ellu sanoi käyvänsä suihkussa ennen lähtöään. Mä käyn ensteks krapulapaskalla, mies ilmoitti, kaamea krapula. Mies meni vessaan, Ellu keitti kahvia, liotti muutaman imovanen kuumaan nesteeseen.
Juo toi, Ellu sanoi, kun mies tuli paskalta ja hieltä haisten kylppäristä. Kahvi auttaa krapulaan. Mä meen sinne suihkuun. Mies vannotti Ellua siivoamaan jälkensä, ettei jäisi karvoja suihkualtaaseen. Mun vaimo on blondi, se sanoi, ei punatukka. Siivoa, mä en sitä tee, mä alan nukkua heti kun mä oon juonut kahvin.
Ellu meni suihkuun, jynssäsi itsestään paskan pois, kurlasi suun ja nielaisi itkun mahaan muiden itkujen joukkoon.
Peilikaapissa oli pinkkiä huulipunaa. Ever lasting, ever shining, wet-proof, kiss-proof. Ellu kirjoitti peiliin: miehelläsi on tippuri, noukki punaiset hiukset suihkualtaasta, huuhteli ne vessasta alas.
Mies kuorsasi sängyssä. Se nukkuisi monta tuntia. Iltaan asti.
23.10.2009 - 11:33
– No, mene nyt. Ei kuljettajalla ole aikaa koko päivää odottaa. Älä juokse. Mene istumaan siihen. Ei siihen. Tuohon. Istu.
– Äiti…
– Älä heiluta niitä jalkoja, penkki likaantuu. Istu nyt kunnolla.
– Äiti, meillä oli tarhassa…
– Älä huuda. Bussissa ei saa huutaa. Kuljettaja suuttuu ja heittää ulos, jos bussissa huudetaan. Istu nyt kunnolla.
– Mutkun meillä…
– Älä kaiva nenää. Istu nyt paikalla ja ole hiljaa. Pitää totella, kun äiti käskee.
– Äiti…
– Miten ihmeessä sinun suojapukusi on taas noin likainen? Minähän olen sanonut, että älä mene kuralätäköihin. Ei saa sotkea vaatteita. Älä nojaa äitiin, äidin vaatteet sotkeentuvat. Älä heiluta sitä sateenvarjoa. Kohta se osuu jonkun silmään ja silmä puhkeaa. Anna nyt sen sateenvarjon olla tai minä otan sen ja heitän seuraavalla pysäkillä ulos. Istu kunnolla.
– Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään…
– Hiljaa. Ei bussissa saa laulaa. Ole hiljaa.
– TURPA KIINNI!
– No, niin, näin siinä käy, kun sinä et tottele. Setä hermostui. Lopeta se laulaminen. Istu kunnolla. Ole hiljaa.
– ANNA PERKELE SEN LAPSEN LAULAA JA OLE ITSE ÄMMÄ EDES HETKEN AIKAA HILJAA! JA TÄMÄKIN ON KÄSKY, EI PYYNTÖ.
*** Pakinaperjantain 152. haaste on käsky
22.10.2009 - 11:56
Kategoriat:
elämä on
, kirjoittamisen monet genret
, runot
, runotorstai
, sarjis
32 kommenttia
Kommentoi
21.10.2009 - 02:28
– Hei, minun pitäisi varata aika lääkärille.
– Onko perustietolomake täytetty?
– Ei varmaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun käyn täällä. Sain ajan terveydenhoitajalle kolme kuukautta sitten, nyt olen sitten laihduttanut, mutta ei se polvi vieläkään ole hyvä. Tässä on se painoindeksi, kävin terveydenhoitajalla äsken ja hän sanoi, että saan nyt varata ajan lääkärille.
– Hmm, 24,9. Siinä ja siinä. No, täytetään tämä perustietolomake sitten.
– Voinko minä täyttää sen vaikka tuolla pöydällä?
– Ei käy, minun pitää laskea samalla.
– Laskea?
– Mikä teidän maksuksenne tulee. Siis mitä lääkärin vastaanotto maksaa teille.
– Mutta, eikös se ole kaikille sama?
– Ei todellakaan. No niin…oletteko aviossa, avoliitossa, eronnut, sinkku?
– Avioliitossa..
– Hyvä, siitä ei tule lisämaksua. Jos olisitte ollut avoliitossa, maksu olisi ollut 1 euroa enemmän, eronneena 3 euroa enemmän ja sinkkuna 4 euroa. Näin se menee. Tämä on laskettu tarkkaan – eronneet ja sinkut kuormittavat terveydenhuoltoa, aviopuolisot hoitavat toisensa todennäköisemmin loppuun asti. Avoliitto on häilyvää. Oletteko hetero, homo tai bi?
– Tä? Hetero, mutta…
– Ok, sitten ei lisämaksua. Homous ja biseksuaalisuus aiheuttavat edelleen ihmisissä ahdistusta, masennusta ja stressiä ja tämä kuormittaa mielenterveyspalveluja. Lapsia?
– Ei…
– Jaaha, se on sitten viisi euroa lisää perusmaksuun. Lapset yleensä pystyvät hoitamaan vanhempiaan loppuun asti ja tämä vähentää terveydenhuollon kuormittumista. Tupakoitteko?
– Kyllä…
– Se on sitten taas viisi euroa lisää. Itse aiheutetut sairaudet kuormittavat todella paljon terveydenhuoltoa. Kuinka paljon käytätte alkoholia?
– No, saunakaljat ja silleen.
– Viisi euroa lisää maksuun. Harrastatteko liikuntaa?
– No, kun tämä polvi on reistaillut jo niin monta kuukautta, ettei ole oikein pystynyt.
– Se on sitten viisi euroa lisämaksua perusmaksuun. Omasta liikunnasta huolehtiminen on tärkeää. Eivät lääkärit voi liikkua potilaiden puolesta. Syöttekö terveellisesti, kasviksia, kuituja ja hyviä rasvoja?
– Kyllä kai…
– Ette ole varma. No, laitetaan kolme euroa lisää. Rastittakaa vielä tuosta, mitä sairauksia suvussanne on esiintynyt. Jokaisesta tulee euron lisämaksu.
– No…tässä tämä nyt.
– Kiitos. Tässä teille lääkäriaika, se on kolmen kuukauden kuluttua. Laihduttamista kannattaa edelleen jatkaa, olette vielä pullea. Muistakaa ulkoilla ja syödä terveellisesti. Ja jos lopetatte tupakoinnin, alkoholin juomisen ja hankitte lapsia, niin maksunne putoaa. Hauskaa päivänjatkoa.
16.10.2009 - 11:00
Oletko masentunut? Riivaako mieltäsi itseinho? Vihaatko itseäsi vetelyytesi takia? Oletko tuskastunut jähmeyteesi, kun liikut zombien lailla sohvan ja sängyn väliä? Oksettaako oma oleminen?
Turha angsti pois! Kaikkihan on kiinni asenteesta! Hieman positiivisuutta näköalattomuuteesi! Maailmaa on todellakin muualla kuin napasi ympärillä. Nosta siis katseesi napanöyhtästäsi ja huomaa, ettei todellakaan ole mitään syytä olla masentunut.
Syksy on kauneimmillaan. Taivaan sini on huikaisevaa. Vilkaise välillä ylös, älä aina sinne mustaan sisimpääsi. Näe ruskan hehkuvat värit. Mene kävelylle. Mikään ei ole niin mukavaa kuin rivakka kävely metsässä. Kyllä se poistaa apeuden! Mene ulos ja nauti kuulaasta lokakuun viimasta, joka tuulettaa pääsi tunkkaiset ajatukset uuteen järjestykseen!
Hanki harrastus! Uudet asiat saavat sinut unohtamaan sen ainaisen itsessäsi rypemisen. Kokeile vaikka uimista, sukella siniseen klooriveteen, avaa aistisi ja jätä alakulosi uimahallin saunaan, viemärin vietäväksi jätelaitokselle.
Tapaa ystäviä! Käy heidän kanssaan kävelyillä, uimassa, taidenäyttelyissä, elokuvissa, shoppailemassa. Tuskin muistat raskasmielisyyttäsi nauttiessasi lattea ystävän seurassa.
Näe hyvä itsessäsi. Aloita menemällä suihkuun. Ei se vesi tapa. Pese hiuksesikin, rohkeasti vaan! Lorauta tippa jos toinenkin eteeristä öljyä kylpyveteen.
Hylkää ne reikäiset verkkarit, joissa olet haamuillut viimeiset kuukaudet. Laita myös se virttynyt teepaita roskiin. Pue yllesi nätit vaatteet, joissa viihdyt. No, eikö jo ala tuntua paremmalta? Kaikki on vaan kiinni siitä, että yrität! Katso asioita eri tavalla! Se asenne, muista!
Syöminen on mukavaa. Kokeile! Tee herkullinen leipä ja syö se. Mmmm, eikös maistukin! Ruoka ravitsee, antaa voimia katsoa asioita eri kantilta. Elämä alkaa jo hymyillä, eikö niin?
No, oliko se niin vaikeaa? Hieman asennemuutosta ja katso: olet puhdas, siististi pukeutunut ja kylläinen! Eikös ole hilpeä olo! Nyt olet valmis lähtemään kävelylle, aurinko ja tuuli odottavat sinua. Ne haluavat olla ystäviäsi ja kutsuvat sinua leikkimään tanssivien lehtien kanssa!
Mitä nyt? Avaa se ovi! Älä nyt siihen eteiseen jää! Ylös siitä lattialta! Avaa ovi ja mene ulos! Ei nyt ole mikään aika saada paniikkikohtausta! Ulos siitä, siellä on happea! Älä anna periksi, muista asenne! Positiivisuutta ja iloa! Ulos siitä! ULOS! Älä ryömi sinne sänkyyn taas! ULOS!
*** Pakinaperjantain 151. haaste on positiivisuuden ylistys
15.10.2009 - 11:59
*** Runotorstain 144. haaste oli kirjoittaa rakkausruno niin, ettei sanaa rakkaus mainita lainkaan. Tein kuvarunon ilman sanoja.
12.10.2009 - 03:46
– Mä en todellakaan tiedä mitä tekis. Mikko sanoi, ettei se halua mitään muuta.
– Mutta eihän se käy. Se ei vaan…
– Käy. Niin mä tiedän. Mutta tavallaanhan se, ettei se käy, sotii meidän periaatteita vastaan. Mehän päätettiin jo ennen kuin lapset syntyi, ettei me pakoteta niitä rooleihin. Ne saa olla mitä ne haluaa.
– No, niinhän me päätettiin, mutta…
– Ja kun Aino-Orvokki halusi sen autoradan, me ostettiin sille se.
– Se nyt oli ihan eri asia.
– Niinku sinäkin halusit leikkiä niillä kilpa-autoilla.
– Niin säkin.
– Nojoo, mutta mitä me tehdään Mikon kanssa? Mikko sanoi, että se on niin surullinen, kun Milla-Marjaanallakin on, eikä sillä ole omaa.
– Ne on kyllä hyviä kavereita, Mikko ja Milla-Marjaana.
– Eihän Mikko leiki kenenkään muun kanssa tarhassa.
– Niin, mutta ihan totta, mitä muut lapset sanoo, jos me ostetaan sille se? Kaikki tämänkin pihan lapset?
– En mä tiedä. Ehkä ne ei sano mitään. Ehkä niistä sellainen vauvanukke on kiva.
– Pojistakin kiva? Mä en ihan usko tohon. Ja vielä nukenvaunut!
– Mikko sanoi, ettei se toivo mitään muuta synttäriksi kuin ne. Vauvan ja vaunut.
– Jos me mentäis vaikka risteilylle? Vietetään siellä Mikon synttäreitä. Se olis niinku sen lahja. Olis pallomeri ja cokis ja jätskii ja ranskiksia.
– Miks tää on niin vaikeeta? Lasten kanssa. Mä vihaan kuluttamista ja luonnon saastuttamista ja risteilyt on typeriä, mutta…okei, mennään. Jos se unohtais sen nuken ja vaunut.
06.10.2009 - 21:33
Martti oli tehnyt ratkaisun. Signe tiesi, ettei miehen päätä käännetty. Mikä oli kerran päätetty, se myös piti. Signe ei voinut kuin tyytyä, katsoa vierestä. Mies puki ylleen vain kevyen tuulitakin, laittoi topan tupakkaa taskuun. Miehen käsi oli viileä, Signe puristi lujempaa, olisi halunnut sanoa jotain.
– Minä menen nyt, Martti sanoi, otti rollaattorista tukea ja lähti. – Kiitos kaikesta, Signe.
Signe huokaisi katsoessaan Martin valokuvaa piirongin päällä. Martin kuolemasta oli kaksi vuotta, eikä päivääkään kulunut ilman kaipausta. Joskus Signe mietti, että hänen olisi pitänyt lähteä yhtä aikaa Martin kanssa. He olisivat voineet yhdessä seistä ja odottaa kuljetusta. Sitä Martti ei ollut kuitenkaan halunnut.
– Sinä olet terve, Martti oli sanonut. – Elä vielä vähän aikaa, tulet sitten perästä. Minä laitan siellä kaiken sinulle valmiiksi.
Ehkä Martti oli ollut oikeassa. Signe oli ollut silloin vielä terve, toisin kuin Martti, jonka kävely oli vaikeaa lonkkamurtuman jälkeen. Leikkauksen jälkeen Martti oli laitettu sairaalasta kotiin, luvattu kyydit terveyskeskuksen fysioterapiaan. Niitä kyytejä odotellessa Martti oli saanut keuhkokuumeen, joka pitkittyi, ja kuumeen myötä miehen elämähalu katosi. Martti oli päättänyt tilata viimeisen kyydin.
Signe kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vilkaisi ulos ikkunanverhojen lomitse. Naapuritalon pyörätuolityttö istui edelleen ulko-oven edessä. Taksi oli tuonut tytön jo puoli tuntia sitten. Räntää satoi, tyttö oli muuttumassa valkoiseksi. Signe oli puhunut viime vuonna tytön äidin kanssa, ihmetellyt, miksi tyttö istui pihalla sateessa, kylmässä ja tuulessa.
– Kuskien pitäisi avata ulko-ovi ja viedä rappukäytävään, tytön äiti oli selittänyt. – Tytöllä on kotiavain, ja hän pääsee kotiin koulun jälkeen, jos pääsee rappukäytävään.
Joka päivä tyttö istui ulko-oven edessä. Joskus joku ohikulkija avasi tytölle ulko-oven, joskus hän sai odottaa, kunnes äiti tuli töistä.
Signe pudotti ikkunaverhon paikoilleen. Hän olisi halunnut mennä tytön avuksi, mutta pihan ylittäminen ei onnistunut. Katkennut verisuoni päässä haittasi edelleen, teki jalat huteriksi ja heitti pitkin pituutta varoittamatta.
Ehkä minun pitää tehdä niin kuin Martti teki, Signe ajatteli. Ei tästä tule enää mitään. Tämän terveemmäksi en enää tule, ja Marttikin jo odottaa minua. Johan minä olen täällä ollut.
Signe otti lapun, jolle kotipalvelun työntekijä oli raapustanut puhelinnumerot. Hetken Signe mietti, kumpi olisi helpompaa, jäätyä kuoliaaksi vai nääntyä nälkään, teki sitten päätöksensä.
– Kalmio-ateriapalvelu, miten voin auttaa?
***
06.10.2009 - 03:50
– Moi, ei ollakaan aikoihin nähty!
– Kato, hei! Joo, me muutettiin tohon moottoritien toiselle puolelle ja mä käyn yleensä siellä kaupassa, mutta nyt satuin ajaan tästä ohi.
– Muutitte!
– Joo, ostettiin sellainen asumisoikeusasunto niistä uusista taloista. Oli tosi ihana päästä täältä pois!
– Miten niin? Olihan teillä täälläkin tosi iso kämppä. Eiks se ole samanlainen kuin meillä?
– Olihan se iso, mutta tää ympäristö! Mä en vaan kestä näitä maahanmuuttajia. Koko paikka niitä täynnä. Siellä uudessa talossa ei oo ketään. Eihän niillä oo varaa. Muuttaisitte tekin. Lapsetkin pääsis toisen kouluun.
– Ei me mihinkään muuteta, nyt kun Lötjösetkin muuttivat vihdoin pois. Kai sä ne muistat? Se pariskunta, joka tappeli ja joi aamusta iltaan. Ja se äijä kusi välillä hissiin, kun ei ehtinyt kotiin.
– Ai, ne muutti?
– Joo, riittävän monta varoitusta. Sinnehän joutui kutsumaan poliisit melkein joka viikonloppu, kun ne laittoi paikkoja paskaksi.
– No, siihen muutti sitten varmaan joku monilapsinen musta perhe, eiks niillä Lötjösillä ollut neljä huonetta?
– Jep, siihen muutti yks ihana kurdiperhe. Me ollaan enää ainoat suomalaiset koko rapussa. Muistaksä, kun mä kerroin siitä Korhosen perheestä, jossa ne lapset piti aina bileitä, kun vanhemmat oli mökillä? Ne kun oksensi parvekkeelta ja mun piti pestä parvekelasit. Nekin muutti jonnekin, kai takaisin maalle. Nyt ei oo koskaan ollut näin rauhallista! Enää ei ulko-ovea rikota, kun tullaan kännissä kotiin, ei oksenneta porraskäytävään, eikä tulla kirveellä oven läpi, niin kuin se Heiskanen teki silloin, kun sen vaimo oli vaihtanut lukot. Vuoteen ei oo kukaan enää tehnyt kiljua kellarissa, meidän rappukäytävässä haiseekin ihan erilaiselta nykyään. Ihania tuoksuja. Joku tekee koko ajan ruokaa, ihan uskomattomia sapuskoita!
– Ootsä tosissas?
– Olen, olen. Meillä oli pihajuhlat just pari viikkoa sitten, kun Ramadan loppui. Sä et usko, miten paljon syömistä siellä oli! Ja porukkaa. Ei kaikki tietenkään ollut muslimeja, eihän mekään olla, eikä se nigerialainen perhe, joka piti huolta musiikista. Ne on mahtavia rummuttajia.
– Jaaha, en mä vaan tiedä…eiks sua pelota?
– Mikä?
– Venäläisiäkin on täällä niin paljon. Ja nehän on sitä mafiaa.
– Kolmannen kerroksen Igor on bussikuski, ja sen vaimo on lähihoitaja. En mä usko, että ne on mafiaa.
– No, itepähän te tiedätte parhaiten. Mä en täällä enää suostuis asumaan. Musta noi hunnutetut naiset on jotenkin kamalia.
– Tuli mieleen, kun meidän Jenna sanoi, et sekin vois laittaa hunnun ja pitkän hameen. Joku äijä oli käynyt ostarilla sen tisseihin kiinni ja haukkunut pikkupilluks. Aattele nyt, se on vasta 13!
– No just tota mä tarkoitin! Ei täällä voi asua!
– Se oli joku suomalainen. Onks teillä kiva kämppä nyt?
– On se. Vähän pieni, jouduttiin laittamaan lapset samaan huoneeseen. Vähän ne nurisi, kun niillä kaikilla kolmella oli ennen omat huoneet.
– Mun täytyy nyt kyllä mennä. Mä meen Leilan luo, se on turkkilainen, ja se opettaa mulle, miten baklavaa tehdään. Pidetään yhteyttä, voitais mennä joku ilta vaikka kaljalle.
– En mä oikein usko…vähän tiukkaa tekee rahan kanssa, kun pitää maksaa sitä lainaa pois, vastikekin on sen verran suuri.
– No, oma on aina oma. Nähdään.
03.10.2009 - 04:54
He olivat tavanneet muutaman kerran. Nainen piti miehestä, tämän huumorintajusta ja hiljaisesta naurusta. He olivat käyneet yhdessä syömässä eri ravintoloissa ja päätyneet iltojen lopuksi naisen kotiin. Aamuisin he olivat lähteneet samaa matkaa töihin. Miehen kanssa oli helppo puhua. Mies ei itse puhunut paljon, hän antoi naisen kertoa itsestään, kuunteli ja hymyili. Nainen viihtyi miehen seurassa.
Naisen vanhemmat tulivat kaupunkiin, majoittuivat naisen kaksioon viikonlopuksi. Nainen kertoi miehelle, että tämä ei voinut tulla hänen luokseen. Asunto oli liian pieni. Sinä voit kyllä tavata vanhempani, nainen sanoi, mutta yöksi sinun pitää mennä omaan kotiisi. Mies pudisti päätään. En minä halua tavata sinun vanhempiasi, minä haluan vain sinut. Nainen nauroi, sillä mies näytti loukkaantuneelta kuin pieni koiranpentu, joka komennettiin pois sängystä. No, sille ei voi mitään, nainen lohdutti miestä, isä ja äiti ovat täällä vain tämän viikonlopun, sitten he jatkavat matkaa.
He istuivat pienessä, syrjäisessä ravintolassa. Miehellä oli taito löytää keskustan ulkopuolelta viihtyisiä ravintoloita, jotka eivät olleet liian täynnä, joissa palvelu oli asiallista, ja joissa sai syödä rauhassa. Minä en halua erota sinusta tänään, mies sanoi. Tule luokseni. Nainen yllättyi miehen ehdotuksesta, ja vasta kuultuaan ehdotuksen ääneen, nainen ihmetteli, miksi hän ei ollut aikaisemmin edes ajatellut mahdollisuutta, että he voisivat viettää aikaa myös miehen luona.
He ottivat taksin. Minulla on remontti vielä kesken, mies sanoi, vain yhdessä huoneessa voi olla, toivottavasti se ei häiritse sinua. Nainen pudisti päätään. Mies oli aikaisemminkin kertonut remontista, nainen muisti, ja se oli se syy, miksi he eivät yöpyneet miehen luona. Mies oli maininnut siitä ensimmäisellä kerralla, kun tapasivat. Nainen oli vain unohtanut asian.
Ei kannata sytyttää valoja, mies sanoi heidän päästyään sisälle. Täällä on niin sotkuista, en halua, että näet ja kauhistut. Pakenet. Nainen nauroi miehen ottaessa hänet syliinsä. Mies vei naisen pieneen huoneeseen, jossa oli vuodesohva. Tämä on oikeastaan vierashuone, mies kertoi, satunnaisille yöpyjille. Enhän minä ole vieras, nainen sanoi.
Aamu toi haljun valon huoneeseen. Syksy oli lyijynharmaa, mutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen nainen ei pelännyt syksyn tuloa. Hän katsoi nukkuvaa miestä. Käytävä huoneen ulkopuolella oli täynnä huonekaluja, purettuja kirjahyllyjä, tuoleja, mattokääröjä. Nainen katsoi toiseen huoneeseen, siellä oli tapetointi kesken. Hennon roosanväriset seinät olivat paljaat, keskeneräiset. Nainen näki valkoisen oven käytävän päässä, sen täytyi olla kylpyhuoneen ovi. Nainen pesi itsensä, katsoi peilistä kuvaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt onnellisemmalta. Hän avasi peilikaapin etsiäkseen jotain voidetta iholleen. Peilikaapin hyllyltä löytyi pullo voidetta. Valkoinen pullo oli huulipunien vieressä. Huulipunia oli kolme, ripsivärejä kaksi. Nainen sulki hiljaa peilikaapin oven.
Kylpyhuoneen oven vieressä oli toinen ovi, heti kulman takana. Ovi oli raollaan, ja vaikka nainen ei halunnut katsoa huoneeseen, hän ei voinut estää itseään. Hän työnsi ovea varovasti auki ja näki suuren sängyn. Sängyn päällä oli roosanvärinen, kukallinen päiväpeitto. Seinät olivat vaaleansiniset, verhot taidokkaasti aseteltu, tummaa roosaa ja valkoista. Lattiaa peitti valkoinen, pehmeä matto. Huone oli valmis, siellä ei tarvittu remonttia. Huoneen päädyssä, ikkunan vieressä, oli suuri, valkoinen vaatekaappi. Nainen avasi kaapin oven, katsoi miehen pukuja, jotka roikkuivat siististi rekin oikealla puolella. Vasemmalla puolella rekkiä oli naisten vaatteita.
Pidätkö sinä niistä, nainen kuuli miehen äänen takanaan. Ovatko ne sinun vaimosi, nainen kysyi muistaen miehen haluttomuuden tuoda hänet tänne, miehen taidon löytää riittävän syrjäisiä ruokapaikkoja, miehen haluttomuuden puhua omista asioistaan.
Ehkä olisi helpompaa, jos voisin vastata kyllä, mies sanoi. Sinä hyväksyisit sen. Mutta ei. Ne eivät ole vaimoni vaatteita. Minulla ei ole vaimoa. Ne ovat minun. Minä käytän niitä.
Hiljaisuus jäi leijumaan heidän välilleen. Nainen ei halunnut katsoa miestä, ja hän tunsi, ettei mies voinut sanoa mitään ennen kuin nainen puhuisi. Nainen katsoi kaapissa olevia vaatteita ja tajusi, että hän oli huojentunut. Viimeisten minuuttien epäusko ja pettymys purkaantuivat, ja nainen päästi pienen huokauksen. Hän muisti kasvonsa kylpyhuoneen peilikaapin heijastuksessa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt onnellisemmalta. Ei koskaan.
Nainen kääntyi miehen puoleen, hymyili.
02.10.2009 - 12:05
Viime yönä näin unta, että voitin Valkoiset talot-romaanillani Finlandia-palkinnon. Se oli aika yllättävä uutinen, sillä en edes tiennyt, että olin ollut ehdokkaana. Tieto voitostani tuli sähköpostiini, ja viestissä oli lyhyesti ”SusuPetal on voittanut Finlandia-palkinnon. Tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi tänä vuonna ei järjestetä julkistamisjuhlia. Voisitteko ilmoittaa meille pankkitilinne numeron, jotta voimme maksaa palkintorahat tilillenne”.
Meilin oli lähettänyt finlandia.valitsija at jotakin. Meilin liitteenä oli lista ehdokkaista: siellä oli uusin Tervo, uusin Westö, uusin Hotakainen, uusin suomenruotsalainen, uusin esikoinen, uusin Mäkelä, uusin Sainio ja niin edelleen. Klassikkolista siis, ja listan alimpana luki Valkoiset talot.
Valitsijan nimeä ei missään kerrottu, vaikka guugletin innolla. Päättelin, että valitsijan täytyi siis olla joku kanssabloggaaja.
No, rahat tulivat tilille ja sitten minulle soitettiin Akateemisesta kirjakaupasta. Tulisinko kertomaan Kohtauspaikalle miten kirjani ovat syntyneet, missä on angstisuuteni alkulähde ja viitsisinkö ylipäänsä tulla näyttäytymään, sillä kuka helvetti on SusuPetal? Vastasin, että en tule, sillä minua ärsyttää suuresti, että ihmiset vain tuijottavat kahta silmäpariani, eivätkä ole lainkaan kiinnostuneita teksteistäni.. Ikään kuin kirjailijan ulkoinen habitus olisi mielenkiintoisempaa kuin mitä korvien ja kansien välistä löytyy. Ok, akateeminen totesi, siinä tapauksessa emme ota kirjojasi tänne myyntiin. Tilatkoot halukkaat niitä nettikaupoista.
Seuraavaksi naistenlehdet halusivat haastatella minua. Sanoin, että olen valmis puhumaan kirjoistani, kuvistani, taiteesta ja yhteiskunnallisista asioista, ja että minua saa kuvata vain takaapäin vastavaloon. Tämän jälkeen ei enää tullut haastattelupyyntöjä.
Herättyäni tajusin, että yksi Finlandia-palkinto ei todellakaan muuta elämää. Voin jatkaa bloggaamista samaan malliin kuin ennen, yhtä rauhassa, yhtä tuntemattomana. Aika vapauttava tunne.
Sen verran olin kirjallisissa fiiliksissä aamutuimaan, että etsin kirjahyllystäni rakkaimmat mieheni, ja vietin heidän kanssaan mukavan hetken keskustellen kirjallisuuspalkinnoista.
01.10.2009 - 17:04
Petit mua kerran, kaks.
Kaikki muuttuu paremmaks,
lupasit ja suutelit.
Lupaukses unohdit.
Kiinni petoksesta jäit.
Katsoit silmiin, siellä näit
naisen uuden, muuttuneen.
Sulle vihdoin jotain teen.
Vuoteeseen sut köytän kiin,
ahdan nieluus pillerii.
Purkillinen Viagraa
kitaasi jo solahtaa.
Kuoliaaksi nyt lemmin
sinut, turhaan en emmi.
Taivaita sä kurkotit.
Näytän sulle helvetit.
Sydän petti. Kuolit, hups!
Mullan alle sukellus.
Madonruuaks nyt maadut.
Kalsarit jalas kaadut.
Kasvaa koiranputkia
ylläsi, ja tutkia
voit syitä kotiin uuteen.
On aikaa ikuisuuteen.
***
Runotorstain 142. haaste on kosto
29.09.2009 - 13:59
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
– Jaa, minkä takia?
– On ollut flunssaa jo pari viikkoa, nyt nousi kuume ja nenästä tulee paksua, keltaisenvihreää räkää. Varmaan poskiontelotulehdus. On ollut niitä aikaisemminkin.
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinä tupakoit. Tupakoitko sinä edelleen?
– No…jonkin verran.
– Ilmankos. Tupakointi tukkii ontelot, ylläpitää turvotusta. Tehdään nyt niin, että lopetat tupakoinnin, ostat apteekista nenäkannun ja huuhtelet ne limat pois. Ulkoile paljon ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, ensin häkämittaukseen ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
…
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
– Jaa, minkä takia?
– Polvet on aika pahana, rappusissa ei tahdo oikein kestää, varsinkin alaspäin mennessä. Käveleminen ylipäänsä on aika huonoa.
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinun painoindeksisi on 26 eli lievää lihavuutta. Painatko sinä edelleen tämän 75 kiloa?
– Painan, mutta…
– Ilmankos. Liikalihavuus on myrkkyä nivelille. Ei nivelet läskiä kestä. Tehdään nyt niin, että laihdutat viisi kiloa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan vaa’alle ja sitten, jos paino on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
…
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
– Jaa, minkä takia?
– Vaikea sanoa, mitä se on, mutta kädet tärisee ja näkökenttäkin on vähän huono, ei oikein näe hyvin.
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole absolutisti. Käytät siis alkoholia.
– No, jonkin verran, kerran kuussa viiniä…
– Ilmankos. Alkoholi vaikuttaa keskushermostoon. Liika alkoholinkäyttö näkyy käsien vapinana ja näön sumentumisena. Tehdään nyt niin, että käyt hakemassa täältä antabus-tabletit. Ota niitä, ulkoile paljon, syö terveellisesti ja lopeta se ryyppääminen. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin seulaan ja alkometriin terveydenhoitajan luo ja sitten, jos arvot on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
…
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
– Jaa, minkä takia?
– Selkä on jumissa, en saa edes sukkia jalkaan.
– Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, ettet ole tänä syksynä ilmoittautunut jumppiin. Viime vuonna olet ollut keppi- ja vesijumpassa.
– No, töissä on ollut vähän kiirettä ja…
– Ilmankos. Ei se selkä laiskana parane. Tehdään nyt niin, että menet noihin jumppiin heti ensi tilassa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Sandaalit jalassa pärjää ihan hyvin vielä, kun on lämmin syksy. Ei niitä sukkia tarvita. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan luo jumppamaksukuittien ja osallistumistodistuksen kanssa, ja jos kirjanpito on ok, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
…
– Ajanvarauksessa.
– No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille.
– Jaa, minkä takia?
– Sydämestä on ottanut, sellaista kramppaavaa pistosta nyt muutaman päivä ajan ja käsi puutuu.
– Hmm, katsotaan. Mites on, täältä koneelta näkyy, että olet työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia.
– Niin no…
– Ilmankos. Masentuneiden maailma pyörii oman navan ympärillä, ja sitä alkaa kuvitella itselleen kaikenlaisia sairauksia. Nyt sinun täytyy kyllä suunnata sitä katsettasi vähän ulospäin! Tehdään nyt niin, että ulkoilet paljon, hankit uusia harrastuksia, esimerkiksi vesi- tai keppijumppaa tai molemmat, nautit lämpimästä syksystä ja ruskan väreistä. On kuule paha käpertyä vaan itseensä, ei sillä tavalla parane. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajalle ja tehdään BDI ja jos tulos on ok eli pisteet alle 5, lääkäri voi katsoa. Hauskaa päivänjatkoa.
*** Inspiraatio juttuun täältä.
28.09.2009 - 13:30
Lähettäessään ensimmäisen kirjeen, Sirpa ei voinut aavistaakaan muutaman, hätäisesti kirjoitetun sanan vaikutusta. Ensimmäinen kirje oli sattuma, alun perin hyväntahtoiseksi huomautukseksi tarkoitettu viesti.
Sinä haiset.
Mika oli heittänyt lapun takaisin pulpettiin naama punaisena ja haudannut päänsä käsivarsien suojaan. Sirpa oli katsonut kiinnostuneena Mikan käytöstä kirjelappusen jälkeen. Mika oli näyttänyt hermostuneemmalta kuin tavallisesti, purrut kynsiään tunnilla, haistellut vaivihkaa kainaloitaan. Sirpa oli hymyillyt.
Koskaan ei koulussa selvinnyt, kuka oli nimettömien kirjeiden takana.
Kirjeitä, joita Sirpa tulevina vuosina kirjoitti, oli kymmeniä. Hän postitti niitä ystävilleen, jotka rimpuilivat rakkaus- ja parisuhdehuolien verkoissa. Kirjeissä Sirpa kertoi, että oli turha riutua rakkauden takia, sillä rakkauden kohde käytti oman aikansa paremmin. Joskus Sirpa nimesi kolmannen osapuolen, joskus ei.
Sirpasta oli hauska seurata ystäviensä arvailuja. Tunnetta, jota hän koki katsoessaan ystäviensä epätoivoisia yrityksiä saada selville nimettömien kirjeiden lähettäjä, hän ei osannut sen kummemmin eritellä. Hänestä vain tuntui hyvälle. Kihelmöivän mukavalta.
Sirpa ei valehdellut koskaan kirjeissä. Hän oli rehellinen ihminen, joka tuskastui kanssaihmisten sinisilmäisyyteen ja typeryyteen. Yhtä typerä hän ei itse ollut, joten hän jätti kirjeet allekirjoittamatta.
Totuutta Sirpa arvosti yli kaiken. Mitä siitä, jos totuus ei miellyttänyt? Se oli kuitenkin totuus, ja se oli sanottava ääneen tai kirjoitettava sanoiksi. Totuuden ja rehellisyyden rakkauden Sirpa oli oppinut jo kotona. Äidin käsi heilahti nopeasti, jos joku lapsista erehtyi valehtelemaan. Yhtä nopeasti liikkuivat äidin ja lasten jalat, kun isä joi. Juovuksissa isästä tuli myös totuuden julistaja.
Isän totuus puhui nyrkein.
Sirpan kirjeet oli kirjoitettu siististi kirjoituskoneella. Tietokoneiden yleistyessä, hän osti ensimmäisen laitteensa, siirtyi käyttämään wordia ja tulosti kirjeet. Hankkiessaan ensimmäistä sähköpostiosoitetta, Sirpa rekisteröi itselleen myös anonyymin osoitteen. Hän mietti pitkään salanimeä, kirjoitti ehdotuksia ruutupaperille, hylkäsi useita ja päätyi lopulta nimeen La Verite.
Sirpa oli aina pitänyt ranskan kielestä.
Pikku hiljaa lähetettyjen kirjeiden määrä väheni. Sirpa alkoi lähettää ihmisille sähköpostiviestejä. Niille, joiden meiliosoitteita hän ei tiennyt, esimerkiksi naapureiden ja joidenkin vanhempien ihmisten, joilla ei edes ollut tietokoneita, hän lähetti edelleen kirjeitä. Muutaman kerran Sirpa sai vastauksen lähettämäänsä meiliin, eikä hän voinut olla hymyilemättä lukiessaan miten ala-arvoista kieltä korkeastikin koulutetut ihmiset käyttivät. Ihmiset olivat ulkokultaisia. Päältä siistiä ja huoliteltua, sisältä sivistymätöntä sontaa.
Jossain vaiheessa Sirpan sähköpostit eivät enää menneet perille. Hänen meiliosoitteensa oli joutunut vastaanottajien mustalle listalle, hänen totuuden sanojensa perillemeno estettiin. Sirpa ei halunnut palata takaisin kirjeisiin, hän oli tottunut netin nopeuteen ja vaivattomuuteen.
Tarve kertoa totuus ihmisille paloi edelleen voimakkaana Sirpan omatunnossa. Totuuden julistaminen oli kasvanut vahvemmaksi kuin halu nähdä ihmisten reaktiot heidän kohdatessaan totuuden. Sirpa löysi netin keskustelupalstat ja se nimetön ahdistus, joka oli seurannut häntä siitä lähtien, kun hän oli viimeisen kerran juossut isää pakoon, katosi. Hän istui koneen ääressä ja tunsi päässeensä vihdoinkin turvaan, monen vuoden jälkeen.
25.09.2009 - 17:00
Itselleni tilasin
täydellisen remontin.
Pyllyni mä hilasin
päälle pitkän laverin.
Silmäpussit kuivattiin,
pottunenää oiottiin.
Otsarypyt silottui,
botoksi kun ihoon ui.
Kaulan iho kurottiin,
korvan taakse ommeltiin.
Hiuksiin uusi lisäke,
myrkyillä pois pesäke
jossa aivot aikoinaan
piinasivat tuumimaan.
Vyötäröltä laardit pois,
kohta jälleen uuma ois.
Rasvaimu pakarain
sattui ihan hetken vain.
Desit siinä hyllyi niin
silikonit tungettiin
tisseihin. Oi, katsokaa:
hinkkejäni! Valtavaa!
Vahaus, täyttä tuskaa!
Raivattiin tieltä puskaa.
Karvapeitteet jalkojen
saivat kalvaan hohtehen.
Remontti ain piristää.
Kotvasen vain kiristää.
Turhaan ei haittaa mainen.
Täydellinen oon nainen.
*** Pakinaperjantain 148. haaste on remontti
21.09.2009 - 03:55
Joskus ei kannata kirjoittaa mitään, ei tehdä kuvia, koska netistä löytyy jotain paljon parempaa, jonka voi laittaa blogiinsa.
Alkuperäinen CSI sijoittuu Las Vegasiin. CSI: New York tietenkin New Yorkiin. Ne ovat aika peruskauraa, rikosdraamaa, jota katsoo ilman sen suurempia tuskia.
Vaan CSI: Miami on ihmeellinen sarja. Sen eri tuotantokaudet tuntuvat pyörivän melkein joka kanavalla. Avaat telkkarin sitten Suomessa, Espanjassa, Egyptissä tai Rankassa, niin näet Miamin karamellinväriset talot, smaragdina hohtavan meren ja pienen pienissä bikineissä tanssivat tytöt. Tapahtuu murha ja on Horatio Canen vuoro astua esiin. Punatukkainen poliisi laittaa lasit nenälleen, laukaisee repliikkinsä (one linerin) ja tiedämme, että homma on hanskassa.
Horatio Cane on ihme äijä. Erityisesti ihailen hänen kykyään saada isänsä, äitinsä ja koko perheensä murhan todistaneen, pahasti traumatisoituneen lapsen avautumaan ja kertomaan, kuka oli murhaaja. Cane osaa todellakin käsitellä lapsia. Ei turhia terapiaistuntoja, ei terveyskulujen kasvua, vain katse ja lapsi kertoo kaiken, pääsee traumastaan ja viettää lopun elämänsä onnellisena.
Lasten ja nuorten psykiatriaan pitäisi palkata Horatio Cane. Horatio hakkaa kaikki psyko- ja lyhytterapiat mennen tullen.
Horatio osaa myös kieliä. Olen kuullut Horation puhuvan espanjaa, ranskaa ja arabiaa, mutta uskon hänen tulevan toimeen myös portugalilla, swahililla ja jopa englannilla. Horatio on maailman pelastaja.
Ja sitä paitsi, Horatiota näyttelevä David Caruso on kerrassaan viehättävä. Ottaisin hänet mielelläni terapeutikseni.
19.09.2009 - 15:22
Tuossa jokin aika sitten listasin top-leffojani ja yksi niistä, se harvemmin nähty, tulee tänä iltana YLE Teemalta klo 22.35. Tage Danielssonin ohjaama Picasson seikkailut vuodelta 1978 on hurmaava, lähes kuvitteellinen leffa Picasson elämästä. Tämä elokuva on pakko nähdä, joten virittäkää boksinne oikealle taajuudelle oikeaan aikaan! Ennen leffaa tulee dokumentto oikeasta Picassosta klo 21.20 samalta kanavalta. Videolla maistiainen elokuvasta -hurmaava, suomalainen Sirkka laulaa kuuluisan, viettelevän Kalakukko-laulunsa.
17.09.2009 - 10:50
Kas kuusen juurella oksien alla
on oma kolo kodittomalla.
Sen hampaat ne aamuisin loukkua lyö,
kun kohmeisin sormin makkaraa syö.
On seininä pressua, pahvia katto,
ja kasseista tehty on muovinen matto.
On pikkuruikkuinen viltti tää,
se laihasti öisin lämmittää.
Kun talvi tuiskuu ja pakkanen paukkaa,
niin ihmiset ohitse kolon nyt laukkaa.
He näkevät mihin he uskovat:
on kuusessa tähdet niin kimaltavat.
Vaan kauan ei tähtiä jaksa muistaa,
taas matka ihmisen eteenpäin luistaa.
On pakko päästä kuluttamaan,
kas, shoppailu tunteet turruttaa.
Ja kuusonen tuutii, jo tulla saa ilta.
Jo äänet vaikenee myös ostarilta.
On kuusen alla niin jäätävää,
kenties ei koditon herääkään.
*** Runotorstain 140. haaste on sitaatti Richard Fordin kirjasta Itsenäisyyspäivä (suom. Sirkka Alanko, Tammi 1996): "Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja."
15.09.2009 - 05:26
Helena ei ollut koskaan pitänyt siskostaan. Inka oli turhan huoleton elämänsä suhteen, oli aina ollut. Inka ei ollut piitannut opiskeluista, kun taas Helena oli suunnannut yliopistoon ja elää kituuttanut opintolainalla. Myöhemmin kituutusta oli jatkunut, kun oli tullut opintolainan takaisinmaksun aika ja samaan aikaan asuntolainan lyhennykset ja korot. Inka ei omistanut mitään, vuokra-asuntojen osoitteet vaihtuivat tiuhaan, lähes yhtä useasti kuin Inkan työpaikat. Helena meni naimisiin, sai lapsen, erosi. Inkan miehet vaihtuivat, eikä Inkalla ollut lapsia. Inka ei tiennyt mitään oikeasta elämästä. Inka ei tiennyt, millaista oli olla yksinhuoltaja, olla vastuussa ihan yksinään kaikesta. Inka ei suhtautunut vakavasti mihinkään niin kuin Helena, joka kasvatti tyttärensä yksin, maksoi asuntonsa yksin, meni nukkumaan iltaisin yksin.
Lähtiessään tädin hautajaisiin Helena päätti, ettei hän aikonut tehdä mitään tädin jäämistön suhteen. Hän ottaisi vain sen taulun, jonka täti oli aikoinaan luvannut hänelle. Hän ei jäisi tyhjentämään taloa, sen lukuisia komeroita ja kaappeja. Jos täti olisi jättänyt talon hänelle ja Inkalle, hän olisi voinut harkita jäämistä. Nyt Inka saisi tehdä sen. Inka saisi kerrankin olla hyödyllinen.
– Oletko sinä ihan varma, ettet halua muuta kuin tuon?
Helena katsoi taulua, jonka oli nostanut seinältä. Se oli rumempi kuin hän muisti, mutta hän tiesi, että taiteilija oli tulossa muotiin. Muutama vuosi ja taulu olisi useamman tuhannen arvoinen.
– Se on aika nuhjaantunut, Inka sanoi. – Minusta tuntuu ihan hassulta, jos sinä et ota mitään muuta. Tätihän jätti meille kahdelle kaiken mitä täällä on.
– Sen voi puhdistuttaa. Mitään muuta minä en todellakaan halua täältä.
Helena katsoi taloa, jossa oli viettänyt monia lapsuuden kesiä. Hän ei tuntenut muuta kuin halua lähteä pois mahdollisimman pian.
– Minä en todellakaan pysty jäämään tänne, Helena sanoi. – Sinun on selvittävä tästä yksin. Minulla ei ole aikaa.
Inka kohautti harteitaan, eikä näyttänyt huolestuneelta. Huomio sai Helenan ärsyyntymään, sillä hän tiesi, että olisi itse ollut vihainen, jos talon tyhjentäminen olisi jäänyt hänen vastuulleen. Aikaa tyhjennykselle oli vain viikko, sitten paikallinen eläinsuojeluyhdistys, jolle täti oli talon testamentannut, muuttaisi taloon. Inkaa ei todellakaan mikään heilauttanut. Eivät edes tädin kaapit, jotka olivat täynnä vaatteita. Kaappi kaapin perään, täysinäisiä rekkejä. Mekkoja, hameita, puseroita, siivoustakkeja. Täti oli ollut töissä vaatetehtaalla yli 40 vuotta, ja joskus Helena epäili, että tädin palkka oli maksettu pukineissa.
– Tämä riittää minulle, Helena sanoi, kietoi taulun vanhaan torkkuhuopaan ja lähti ajamaan kotiin.
***
Muutama kuukausi tädin hautajaisten jälkeen Inka soitti Helenalle. Helena ajatteli ensin olla vastaamatta puheluun, sillä hän oli varma, että Inka olisi jonkinlaisissa vaikeuksissa. Ehkä Inka tarvitsi rahaa. Tosin Inka ei ollut koskaan pyytänyt Helenalta rahaa lainaksi, mutta Helenan mielestä oli vain ajan kysymys koska Inka tekisi niin.
– Minä ihan totta haluaisin, että sinäkin pääsisit osalliseksi tästä jotenkin, Inka sanoi. – Ihan totta, Helena, voisitko sinä kerrankin ottaa apua vastaan?
Helena ei käsittänyt miten Inka oli onnistunut siinä: muuttamaan rahaksi kaikki tädin vaatteet, asusteet, kengät, korut, laukut ja muun jäämistön perustamalla Vintage-kaupan Tukholman vanhaan kaupunkiin. Kuka oli valmis ostamaan tädin siivoustakin kahdella sadalla eurolla?
– Ihmiset ovat ihan hulluina vanhoihin vaatteisiin! Vintage on muotia nyt. Tämä on ihan hassua. Oletko sinä ihan varma…
– Kiitos, minä en tarvitse mitään, Helena sanoi lyhyesti.
– Mites se taulu? Joko sinä puhdistutit sen?
Helena ei vastannut, vaan sulki puhelimen. Hän katsoi taulua, jonka oli vienyt puhdistettavaksi, maksanut työstä suuren summan. Vain saadakseen tietää, että taulu oli kopio. Erinomainen jäljennös, mutta ei minkään arvoinen. Tunnearvoahan sillä teille on, taulun puhdistaja oli hymyillyt. Sellaista ei voi mitata rahassa.
09.09.2009 - 02:13
– Koska lastenohjelmat alkaa?
Matti avasi silmänsä, kaksoset nojasivat sängyn laitaan.
– Ei kai ne vielä, Matti haukotteli. – Äiti sanoo sitten. Sitten kun ollaan syöty.
– Missä äiti on?
Matti haukotteli uudestaan. Pää tuntui sekaiselta iltapäivänokosten jälkeen. Hän otti kännykän. Puoli kuusi. Puoli kuusi, eikä tuntunut vielä edes ruuan tuoksua.
Matti heitti peiton yltään. Kaksoset tuijottivat häntä ja toistivat kysymyksen.
– Missä äiti on?
– Keittiössä varmaan, Matti sanoi nousten. – Ruokaa tekemässä.
– Ei oo.
– Miten niin ei oo?
Matti oli varma, että oli kuullut unensa läpi Jaanan tulevan kaksosten kanssa. Jaana haki kaksoset tarhasta, kävi kaupassa ja tuli kotiin heti neljän jälkeen, teki ruuan, herätti Matin, joka nukkui päiväunet tultuaan töistä. Matilla oli herätys aamuisin viideltä, päiväunet olivat välttämättömät. Jaana sai sentään nukkua kuuteen.
Keittiön pöydällä oli lappu. Teen ruuan, kun tulen. Matti tuijotti paperia, eikä ymmärtänyt mitään. Hän katsoi kaksosia.
– Mihin äiti on mennyt?
– Ei me tiedetä. Me rakennettiin leegoilla.
– Onkohan se mennyt kauppaan? Jospa se unohti jotain.
– Ei se käynyt kaupassa yhtään.
– Miten niin ei?
– Ei sillä ollut kasseja, kun se tuli hakemaan meidät. Koska me syödään?
Matti avasi jääkaapin oven. Jääkaappi oli tyhjä viikonlopun jäljiltä. Hyllyllä oli lappu. Käyn kaupassa, kun tulen.
– Mitä helvettiä?
– Isi, sä kirosit!
Matti meni kylpyhuoneeseen, laski vettä lavuaariin ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Kylpyhuoneen peilissä oli lappu. Pesen kylppärin, kun tulen. Pesukoneen päällä oli lappu. Pesen pyykit, kun tulen.
– Mitä helvettiä?
– Isi, missä äiti on? Koska me syödään?
Matti ryntäsi kylpyhuoneesta ja kompastui imuriin, joka lojui olohuoneen ovensuussa. Imuroin, kun tulen. Televisioruudussa oli lappu. Pyyhin pölyt, kun tulen. Helvetti, Jaanalla oli ollut koko viikonloppu aikaa siivota. Mitä saatanaa se nainen oli tehnyt koko viikonlopun, kun Matti oli ollut kalassa kavereitten kanssa?
– Se on seonnut, saatana.
– Isi, mitä me syödään?
– Nyt hiljaa, mun on mietittävä!
Matin karjaisu sai kaksoset itkemään. Matti katsoi lapsia, katsoi ympärilleen. Koko asunto oli täynnä keltaisia PostIt-lappuja. Niitä oli seinillä, kirjahyllyssä, sohvalla, ikkunassa. Pesen ikkunat, kun tulen. Laskostan pyykit, kun tulen. Silitän, kun tulen. Lyhennän housusi, kun tulen.
Eteisen ovessa oli lappu. Tulen, jos tulen.
08.09.2009 - 02:54
Liisa havahtui oven kolahdukseen. Oli tyypillistä Ollilta paiskata ovi kiinni silloin, kun Liisa nukkui. Joskus mies oli jopa imuroinut Liisan nukkuessa, mutta oli onneksi ottanut vihjauksesta vaarin.
– Sinä voit ihan hyvin imuroida, kun minä olen kylvyssä. Minä en voi sietää imurin ääntä. Kyllähän sinun se pitäisi tietää.
Liisa katsoi kelloa. Se oli jo viisi. Iltapäiväkahvien aika. Liisa toivoi, että Olli olisi tajunnut ladata astianpesukoneen heti ruokailun jälkeen. Kahvia ei ollut mukava juoda koneen käydessä.
Olli ei ollut tietenkään muistanut ostaa mitään kahvin kanssa. Mihin muualle mies olisi mennyt. Toivottavasti oli sentään laittanut kahvin jo tippumaan. Liisa nousi sängystä, hieraisi selkäänsä ja päätti pyytää Ollia hieromaan illalla.
Asunnossa ei tuoksunut kahville, vaan paistetulta lihalta. Olli oli taas unohtanut avata parvekkeen oven ja tuulettaa Liisan iltapäivänokosten aikansa. Liisa huokaisi. Olli oli toisinaan toivoton. Miten ihmeessä ihminen pystyi unohtamaan asioita, jotka toistuivat päivästä toiseen?
Keittiön työtaso oli puhdas. Olli siivosi sen aina ennen ruokailua, sillä Liisa ei voinut sietää ruokailua epäsiistissä tilassa. Tänäänkin Olli oli tiskannut ruoantekoastiat valmistettuaan lounaan, ennen kuin kutsui Liisan syömään. Kattauksessa olisi ollut toivomisen varaa. Olli ei koskaan oppisi valitsemaan pöytäliinaan sopivan sävyisiä lautasliinoja. Miehellä ei ollut sellaista värisilmää, ja Liisa oli vaihtanut huokaisten jälleen kerran oikeat lautasliinat pöytään.
Liisan leukapielet kiristyivät hänen katsoessaan täysinäistä astianpesukonetta. Hän ei voinut käsittää, miksi Olli ei ollut laittanut konetta käyntiin. Liisa katsoi inhoten likaisia astioita, meni avaamaan parvekkeen oven ja hätisteli ummehtuneen ruuan hajua pihalle.
Kahvinkeitin oli puhdas ja tyhjä. Olli oli pessyt kannun aamukahvin jälkeen, mutta iltapäiväkahvista ei näköjään ollut tietoa. Liisa puri huultaan. Mitä ihmettä Olli oli oikein tehnyt koko iltapäivän?
Pyykinpesukoneessa oli edelleen märät pyykit. Olli ei ollut vienyt pyykkejä pihalle kuivumaan. Liisa paiskasi pesukoneen luukun kiinni. Kodinhoitohuoneen pöydällä oli yhä pino silittämättömiä pyykkejä.
Olli oli muuttumassa mahdottomaksi. Liisa tiesi, että hänen oli puhuttava vakavasti miehen kanssa. Luuliko Olli, että Liisa oli se, joka teki kaiken? Siinä tapauksessa mies luuli väärin. Edelleen. Neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen.
Ulko-ovessa oli lappu. Liisa katsoi vihaisena teippiä, jolla paperi oli kiinnitetty oveen. Teipistä jäisi ikävät jäljet maalattuun pintaan.
Lähdin ostamaan tupakkaa.
Liisa repäisi paperin kahtia. Olli oli sekoamassa. Eihän mies edes polttanut.
31.08.2009 - 18:20
Eucalyptuspastillit sihisevät, purskahtelevat kuumassa vedessä. Lapsuuden tuoksu. Juo varovasti, ettet polta huuliasi, hengitä höyryä, se avaa tukkoisen nenän. Yskiminen sattuu, tekee kipeää. Äiti levitti rinnalle Vicksiä, se tuoksui hyvältä, haju kutitti nenää. Äiti siveli Vicksiä tyynyliinaan. Paina pää siihen, yritä nukkua. Muistan tuoksut, parantavat tuoksut. Hämmennän kupissa tulikuumaa mustaviininmarjamehua, ei mummon tekemää, mutta yhtä hyvää, yhtä parantavaa. Flunssa tuoksuu eucalyptukselle, mentolille, mustalle viinimarjalle, lämpimille sukille, pehmeille lakanoille. Viileä käsi kuumalla poskella. Sairastuminen palauttaa minut lapsuuteen. Kuumeen läpi kuulen sadun.
25.08.2009 - 03:15
– No? Miten viikko on mennyt? – Eipä sen ihmeempää. Ei oikein jaksa mitään. – Se on kurjaa. Miten nukkuminen? – Samalla lailla, herään aamuyöstä ja sitten ei uni enää tule. – Siitä tulee pitkä päivä, kun herää aikaisin. – Niinhän se tulee. Kauppaan lähden heti seitsemäksi, kun se aukeaa. Vaikka ei mitään tarvitsisi ostaakaan. – Niin, liikunta on kuitenkin ihan hyvä juttu. – On kai se. Päivällä ei sitten jaksa enää lähteä minnekään. On vaan. – Mites ystävät, jaksaako niitä tavata? – Välillä soitellaan, mutta huonossa kunnossa nekin. Ei nekään jaksa oikein mitään. Kunhan vaan ollaan. Kaikki. Päivä kerrallaan. – On se kurjaa. – No, sitä se on kun tulee vanhaksi. – Laitetaanko se tavallinen? – Sama rivi. Ei sitä kannata muuttaa, kun numerot muistaa niin hyvin. – On sitten jännittämistä illalla. – On. Kiitos. Nähdään sitten taas ensi lauantaina. Neidin kanssa on niin hyvä jutella. – Nähdään. Koettakaahan pärjäillä.
20.08.2009 - 19:05
Jos sinulta kysytään, "Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?", kannattaa vastata ei, en tiedä tai kyllä. Mieluiten ei. Ei kannata miettiä ääneen, että kuulee kaikenlaista, eikä aina voi olla varma, kuulevatko muut. Ovatko ne äänet todellisia vai vain omassa päässä, vastaantulijan mutinaa, takana istuvan huokailua kännykkään bussissa, tarinan siemeniä lauseissa, runon alkua satunnaisista sanoista. Ne äänet kuuluvat, mutta ovatko ne todellisia, kuulevatko muut niitä, siitähän ei voi olla varma. Lyhyet vastaukset ovat ainoa oikea tapa vastata. Ei. Kyllä. Ei mitään siltä varalta. Mieluiten ei. Tänään näin naisen, joka syleili puuta. Hänen vihreä tunikansa oli samanvärinen kuin puun pinta, jalat tummemman vihreän kankaan peittämät. Hän oli kietonut kätensä puun ympärille, olikohan se haapa, en tiedä, en tunne puita. Naisen hiukset olivat harmaat, hänen kasvojaan en nähnyt, hän painoi poskiaan puuta vasten. Kukaan ruohikolla istuvista ei katsonut naista. Ohuet viltit oli levitetty maahan, eväslaatikot avattu, ihmiset puhuivat toisilleen, nauroivat, söivät, eikä kukaan silmäillyt naista, joka likisti puuta. Seisoin hiekkakäytävällä, katselin naista ja mietin, mitä vastata, jos minulta kysytään jälleen jotain, johon en osaa vastata.
"Näetkö sinä asioita, joita muut eivät näe?" Japanilainen turistiryhmä ohitti minut. He pysähtyivät, ottivat kuvan naisesta, joka oli yhtä puun kanssa. Ehkä se oli harvinainen puu.
09.07.2009 - 13:17
Ateenassa kävelin paljain jaloin, Plakan kaduilla kivetys oli pehmeää, jalkapohjiin kerääntynyt lika suojasi ihoa. Miksi kuljet ilman kenkiä, minulta kysyttiin, vastasin: en pidä kengistä. Aikaisemmin sinä vuonna, talvella, lähtiessäni Turusta laivalla Tukholmaan, minulla oli jalassani lapikkaat. Pikkuvarvas oli murtunut, potkaisin pöydän jalkaan lähtiessäni. Lapikkaiden pohja oli kova, nahka paksua, jalka lepäsi hyvin, pikkuvarvas oli suojattu. Miksi sinulla on lapikkaat, tapaamani mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies kysyi. Kerrottuani syyn hän polkaisi rautaisilla saappaillaan jalkaani. Oliko se tämä jalka? Saattoi olla, vastasin, lähdin hänen luotaan. Sinä olet ihmeellinen, mies Ateenan yössä kertoi minulle. Pohjoisen villi, vapaa ja kaunis keiju. Kuljet paljain jaloin, pitkä hameesi ei paljasta mitään. Haluan oppia tuntemaan sinut. Hänellä oli avoauto, hiukseni takkuuntuivat, pitkät, punaiset hiukseni kietoutuivat pilvien lomaan, kun ajoimme rannalle. Hiekka oli hehkuvan kuumaa, silmän kantamattomiin kekäleitä, jalkapohjat paloivat rakoille, suolainen vesi kirveli haavoissa. Ei minua kannata oppia tuntemaan, sanoin miehelle palattuamme kaupunkiin. Pettyisit vain.
08.07.2009 - 00:01
Vuosi sitten blogiystäväni Kati teki päätöksensä. Kaipaan edelleen Katin luovuutta, mielikuvitusta, lämpöä ja ajatuksia. Kati inspiroi minua paljon, hän oli utelias, uskalias, kokeili uusia asioita, innostui ja toteutti, kannusti ja tsemppasi eteenpäin, kun tein ensimmäisiä videoitani, ensimmäisiä kokeiluja kaikessa siinä uudessa, joka Katille jo oli tuttua. Katin hautajaisiin kirjoitin runon surusta. Tiedän blogiini tultujen hakusanojen perusteella, että hyvin moni hakee sanoja suruun. Olen kirjoittanut surusta runoja aikaisemmin. Tänään haluan jakaa teidän kanssanne Katille kirjoitetun runon.
Surussani pukeudun purppuraan, kiedon taivaan sinisen nauhan hiuksiini, annan auringon oranssin tanssia ihollani. Surussani heittäydyn vaaleanpunaisten pilvien tuuditettavaksi, en pelkää yötä, en pimeyttä, sillä tiedän, että mustassa on kaikki värit. Suruni on värien kirjo, sateenkaaren sadat sävyt valmiina johdattamaan minut valoon.
Videon tein vuosi sitten Katin runoon.
06.07.2009 - 23:41
He ovat miinoittaneet kävelykadun kummankin pään. Heidän ohitseen ei pääse, ei, he tulevat kohti, hymyilevät, mutta heidän hymynsä ei petä. Sellainen hymy ei anna olla rauhassa, sellainen hymy asettaa vaatimuksia. Päivästä toiseen, aamusta iltaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Sellainen hymy ei anna periksi. Hän vihaa heidän hymyjään, heidän sanojaan, heidän kohtaamistaan, ja jos hän voisi, hän väistäisi ja ohittaisi kävelykadun kaukaa. Kiertämällä kävelykadun hän kuitenkin suostuisi tappioon, myöntäisi heille voiton. Hänen on keksittävä muita tapoja kukistaa heidän hyökkäyksensä. Sotajoukkojen tavoin he tukkivat ulospääsyväylät, motittavat ihmiset puolustusasemiin. Täydellinen strategia. Hymyile tai kuole. Hän kulkee päättäväisesti ensimmäistä kohti. – Hei, kiinnostaako sinua ihmisoikeudet? Mitä sellaiseen kysymykseen voi vastata? Ei, ja olet hirviö. Kyllä, ja olet ansassa. – Ei oikeastaan. Nyt kun kysyt, niin tajuan, että ei todellakaan kiinnosta. Minusta ihmisoikeudet ovat ihan turha asia. Kannatan joukkoteloituksia, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Muutamalta tuhannelta ihmiseltä päivässä nirri pois. Siis Suomessa. Muualla enemmän. Sitä minä kannatan. Liikakansoitus kuriin kaasukammioilla ja luonto säästyy. Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Hän jättää taakseen ensimmäisen kaatuneen soturin. Yksi taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu edelleen. Hän tuntee keveyden ja voiman askeleissaan. – Hei, kiinnostaako sinua ympäristöasiat? – Todellakin kiinnostaa! Juuri tuolla kadun toisessa päässä kerroin ehdotuksestani, että valtiot voisivat aloittaa yleiset ja yhtäläiset joukkoteloitukset, jotta liikakansoitus saataisiin kuriin ja luonto säästyisi turhalta kuormitukselta. Jokaista pakoputkea kohden yksi nirri pois. Jokaista muovikassia kohden hengenlähtö kahdelta. Ja niin edelleen. Kyllä, kyllä minua todellakin kiinnostaa tämä asia! Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Päästyään kulman taakse, hän vetää henkeään. Taistelu oli kova, mutta hän tietää saavansa tästä lähtien kulkea rauhassa ilman heidän vaanivia hymyjään.
*** Pakinaperjantain 136. haaste väännetäänkö rautalangasta Erityiskiitos Kirstille inspiksestä.
Kategoriat:
elämä on
, pakinat
, kulttuurista kanssakäymistä
, pakinaperjantai
29 kommenttia
Kommentoi
04.07.2009 - 12:57
Isoäiti tuoksui juhannusruusuilta. Tai ehkä minä muistan väärin. Isoäidin huone oli pieni, pihalla kasvoi juhannusruusuja, punaisia, lämpimiä, koko katu oli reunustettu hehkuvilla kukilla. Tuoksusta tiesi kenen luokse oli tulossa. Isoäidin jääkaapin päällä oli huuliharppu, mutta se oli toisessa talossa, siellä en tuntenut ruusujen tuoksua. Isoäiti muutti uuteen asuntoon, sanoin hyvästit ruusuille, enkä vielä tiennyt, että ruusujen tilalle saisin pietaryrttien keltaisen makean tuoksun. Isoäiti pyyhkäisi pölyt huuliharpusta, puhalsi pari kertaa, alkoi soittaa. Tunsin laulun, isoäiti soitti aina samaa kappaletta, mutta vieläkään en muista sen laulun sanoja. Muistan ruusujen tuoksun, pietaryrttien pehmeyden sormenpäissä.
25.06.2009 - 12:00
En tiedä, mistä ne tulevat, miksi ne tulevat. Herään niiden huutoon joka yö neljän aikaan. Niiden kirskuvat, korkeat kirahdukset kaikuvat kalliolla. Ehkä uneni on ohuimmillaan siihen aikaan, en tiedä, ehkä ne ovat siellä koko yön: rääkyvät, kirkuvat tunnista toiseen. Neljältä äänet vyöryvät ikkunastani, tavoittavat korvani, yritän pitää unen riekaleista kiinni, häätää pääni ulkopuoliset äänet pois, tavoittelen suljetuin silmin horrosta, joka lipuu kauemmas. Mikään ei auta, ei pään tunkeminen lämpimän tyynyn alle, ei keltaiset korvatulpat, ei ikkunan sulkeminen. Lokit ovat kerääntyneet kalliolle, niillä on käskynjako menossa, ne suunnittelevat seuraavan päivän ohjelmaa, eikä mikään hiljennä niitä. Ne peittävät männyt valkoisiin siipiin, koko metsikkö on yhtä sekasortoista liikettä, ja sama levottomuus tulee uneeni, kun vihdoin nukahdan uudestaan. Aamulla lokit ovat poissa, mutta tiedän, ne eivät koskaan lennä kauas.
23.06.2009 - 19:08
Isä on lähtenyt töihin, kun minä herään. Äiti nukkuu vielä. Keittiön pöydällä on lappu. Muista syödä aamupalaa ennen kuin lähdet ulos. Isä on leikannut leipää valmiiksi, otan kaksi palaa, laitan päälle oivariinia ja kipparijuustoa. Maito on loppu. Isä käy varmaan kaupassa, kun tulee töistä.
18.06.2009 - 02:24
Se on niin suloinen. Hellanlettas. Ei sille voi olla vihainen, se on vielä niin pieni. Ei se ole paha, sehän ei vaan vielä ymmärrä. Ihan täystuho, mutta ei sitä voi olla rakastamatta. Äidin kulta. Isin hassu hömppä. Se on niin viisas. Älykäs. Sillä on itsenäisyyttä, jota ei voi kuin kunnioittaa. Sen ei todellakaan tarvitse miellyttää ketään. Se on oma itsensä. Sinä päivänä, kun ihmiset puhuvat lapsilleen, puhuvat lapsistaan samalla tavalla kuin lemmikeistään, maailma on hieman inhimillisempi paikka.
02.06.2009 - 18:43
Tuossa edellisviikonloppuna Lepis poimi minut kyytiin ja ajoimme (tai siis Lepis ajoi) Sysmään, Heikki Morgan Hämäläisen kirjanjulkistamistilaisuuteen. Lepiksen matkaraportti löytyy täältä.
15.05.2009 - 17:39
Linja-autot ovat pahimpia. Aluksi kaikki on hyvin, nouset kyytiin, maksat matkasi, istuudut penkille. Kuljettaja lähtee pysäkiltä, silmäsi hakevat tuttua maisemaa ikkunan läpi. Metsät ja pellot sulautuvat kiemurtelevaksi nauhaksi, sinistä, vihreää, siellä täällä auringon keltaisia läikkiä. Nauha purkautuu, kun linja-auto kaartaa pysäkeille, ovet singahtavat auki, uusia matkustajia tulee sisään. Matka jatkuu ja yhtäkkiä kuulet muutoksen. Kännyköihinsä mutisevien ihmisten äänet terävöityvät, sanat tulevat lähemmäksi, mutta kuitenkaan niistä ei saa selvää. Ilma on täynnä kirskahtavaa muminaa. Nauha ikkunan takana muuttuu sameaksi, ikkunasta tulee lasiseinä, se putoaa ympärillesi, jäät läpinäkyvän massan vangiksi. Linja-auto kulkee yhtä nopeammin. Et uskalla katsoa kuljettajaa, pelkäät, että hän on saanut sairaskohtauksen, ehkä hän on humalassa. Hän ajaa lujempaa ja täriset lasikuutiossasi, jossa ei riitä enää ilmaa. Haukot henkeä, haluat pois, mutta käsi ei nouse painamaan pysäytysnappia. Et pysty liikuttamaan vartaloasi. Et ennen kuin linja-auto pysähtyy seuraavan kerran, ovet avautuvat, tunnet viileän ilmavirran, joka vetää sinut liikkeelle. Seisot pysäkillä, jalat tärisevät. Pysäkillä ei ole penkkiä, haluaisit istahtaa maahan, mutta tiedät, että jos teet sen, et jaksa enää nousta. Pidät kiinni pysäkkitolpasta, nojaat otsaasi sen rosoiseen, kylmään pintaan ja yrität muistat, miten hengittää.
13.05.2009 - 12:17
Viime perjantaina seiskan spårassa, hillitysti harmaantunut vanha nainen, vaalea jakkupuku, kevät on tullut, aurinkolasit kätkevät silmät, ryppyisissä sormissa kiiltävät timantit. Somalipojan repussa Spidermanin kuva. No, hän on kyllä tullut mustimmasta Afrikasta, nainen sanoo. Poika nousee penkiltä, painaa pysähtymisnappia. Kyllä, mustimmasta Afrikasta hän on tullut tänne. Miksi ihmeessä hän ei pysynyt siellä mustassa Afrikassa? Poika ei vastaa, ovet avautuvat, nainen tuhahtaa. Mustimmasta Afrikasta. Apina. Seuraava pysäkki on minun. Aurinkolasien mustuus on läpitunkematon. Paleltaa. Kevät on tullut. *** Lahdessa on menossa runoviikko ja jl haastoi kirjoittamaan runon. Runo syntyi viime perjantain tapahtumista seiskan spårassa ja tuli kirjoitettua tänään, kun luin tämän.
11.05.2009 - 17:53
Tänään olen miettinyt nukkumista ja unia. Viime viikolla näin unta: olin pyörätuolissa ja Matti Vanhanen työnsi minua. Hän kuljetti pyörätuolia kynnysten yli, oli varannut meille pöydän ravintolasta, jossa oli viininpunaiset samettitapetit, kynttilävalaistus ja hiljainen musiikki soimassa taustalla. En muista, mitä söimme, en mistä puhuimme. Heräsin, minua puistatti. Ei se, että olin ollut pyörätuolissa, vaan se, että Matti Vanhanen oli työntänyt minua. En ole Vanhas-fani. Pyörätuolin ymmärrän, työntäjää en. Onneksi en edes halua tulkita unia. Tänään nukuin päiväunet. Kaksi kuollutta tuntia peiton alla, samassa asennossa. Herättyäni laitoin tietokoneen auki ja luin uutisista, että Helsinkiä oli piiskannut ukkosmyrsky. Katsoin ulos ikkunasta, taivas oli edelleen musta, puut hehkuivat vihreää ja kadulla oli suuria lätäköitä. Onneksi on netti. Muuten säänvaihtelut jäisivät huomaamatta. Nukkuessa. Unia nähdessä.
10.05.2009 - 18:00
Miten kaipaankaan aikaa, jolloin puhallukseni poisti kivun polvestasi. Sylini kuivasi kyyneleesi. Lauluni rauhoitti sinut uneen. Suudelmani herätti valoisaan aamuun. Miten väkevä olin silloin, voittamaton. Pystyin kaikkeen, jaksoin kaiken. Miten kaipaankaan sitä aikaa.
06.05.2009 - 08:56
Aivan yhtäkkiä se iskee. Terävät kynnet repivät, työntyvät ihon alle, kourivat sisuksia niin, että tuntuu siltä, että on pakko oksentaa. On nielaistava, pala tarttuu kurkkuun, paisuva möykky repii limakalvoja, ei pysty hengittämään, ilma katoaa ja sitä haroo, haroo, haukkaa henkeä ja tietää, että sydän ei kestä enää. Se tulee niin yhtäkkiä, äänettömänä itkuna, mustana kauhuna, paniikkina, jolle ei voi mitään. Ei mitään. Pakokauhu lamaannuttaa kädet, jalat, vartalon, turruttaa ajatukset, silmät täynnä kuivia hiekanjyviä. Pelko.
04.05.2009 - 10:02
-Anteeksi, mutta onko tuo ikkunapaikka vapaa? -No, kaipa se on. -Jos te sitten nostaisitte ne kassinne siitä pois, kiitos. -No, jos sinun on ihan pakko siihen istua. Eikö täällä muka ole muita vapaita paikkoja? Onhan tuolla! Miksi sinä et mene sinne istumaan? -Siinä joutuu istumaan selkä menosuuntaan. Tulee huono olo. -Miten itsekästä! Sinä olet paha ihminen. -Anteeksi? -Kiusaaja. Sinä vain haluat, että minä otan nuo kassit syliin. Sen takia sinä änget tähän. -Mutta kun se on vapaa paikka. -Kiusaaja. Itsepäinen kiusaaja. Taisit olla koulussakin sellainen. Ja nyt työpaikallasi. Työpaikkakiusaaja. -Anteeksi, mutta… -Minun päälleni ei tallota. Kyllä minä tiedän tuollaiset tyypit! Ei tehoa minuun. Minä olen oppinut pitämään puoleni. -Minä en nyt oikein… -Onko nyt sitten hyvä? Siinä on vapaa paikka, istu nyt ja nauti. Sadisti. -…??... -Kiusaaja. Kiusaaja. Tuolla olisi ollut vapaa paikka, mutta ei, sinun piti varta vasten tulla istumaan tähän. Toivottavasti sinulla nyt on hyvä mieli. Kiusaaja. Onneksi minä jään seuraavalla pysäkillä pois.
03.05.2009 - 21:12
Viime marraskuussa kävin Hvitträskissä, otin valokuvia ja videoin tihkusateista ja koleaa maisemaa. Unohdin ottamani kuvat ja videopätkät tiedostoihini, löysin ne maaliskuussa ja tein videon. Sitten unohdin koostamani videon, kunnes nyt vappuna muistin ladata sen youtubeen. Hmm, onneksi muistan sentään aamuisin herätä, muuten huolestuisin… Video on nähtävissä täällä.
28.04.2009 - 02:17
-Mikäs sulla on? Sä näytät vähän happamalta. -En mä tiedä. Mä oon väsynyt. Vaikea herätä aamuisin. Jotenkin ei vaan huvita. -Vähän alakuloa ilmassa? -Niin kai. En mä tiedä. -Alakulo kuuluu elämään. Joskus on vaan sellaisia apeita päiviä. -Tätä on kestänyt jo aika kauan. Ja joka päivä tuntuu pahemmalta. -Ei niin kannata kiinnittää sellaiseen huomiota. Keskity siihen, mikä sulla on hyvää. -Hyvää? -Niin! Sulla on työ ja mies ja oma koti. -Niin… -Ei sulla oo mitään syytä olla sen kummemmin alamaissa! Joillakin ihmisillä on asiat ihan oikeasti huonosti. -Joo, totta kai, mutta…. -Häntä pystyyn! Ei sitä kannata ryvetä itsesäälissä. -Ei tää oo itsesääliä. Mä vaan olen väsynyt, eikä mikään huvita. Millään ei oo mitään väliä. -Älä ajattele sitä! Sä olet aina ollut niin negatiivinen! Jo pienestä pitäen. -Mä olen sellainen. -Höpö-höpö. Päivä paistaa risukasaankin, kunhan annat sen paistaa. Sinä teet aina niin suuren numeron noista huonoista päivistäsi. Elämään kuuluu huonoa ja hyvää. Yrittäisit edes joskus ajatella positiivisesti. -Niin… -Jäätkö sä syömään? Isä tulee kohta töistä. -Ei mulla ole nälkä. Mä lähden kotiin. -No, tuutteko te viikonloppuna syömään? -En mä tiedä. Soitellaan. -Kuule, osta itselles kimppu tulppaaneja. Kukat piristää aina!
26.04.2009 - 16:43
Lepis haastoi minut kertomaan joitain tuntomerkkejä itsestäni. Meemi on kiertänyt ansiokkaasti ympäri Blogistaniaa ja on ollut jännää lukea bloggaajien kuvauksia itsestään. Sitähän muodostaa joskus bloggaajien suhteen hyvinkin vahvan näkemyksen esimerkiksi siitä, minkä näköinen joku nimimerkki on, ja on ollut hauska huomata, miten pieleen oma ajatus voi mennä. Mielikuvat ovat vahvoja, ja vaikka Lepiskin väittää olevansa pitkä ja punatukkainen, minä näen hänet edelleen pienenä ja tummahiuksisena. Jos et ole tätä meemiä tehnyt ja haluat tutkiskella itseäsi, niin haastan juuri sinut! Eli, mistä tunnistat SusuPetalin:
Kaiken minkä olen yllä kirjoittanut, on totta. Saara, Kirsti, Henna, HPY, Polgara, Vintti, Taru, Prospero, Karri, Hannu, Tienpäällä, Merja, Juri, Helinä, J.Pekka, Karpalo ja Itkupilli voivat todistaa sen. He ovat nähneet minut livenä. Ehkä muutkin, mutta sitähän minä en voi tietää. 20.04.2009 - 02:37
He ovat kolmentoista. Yllään samanlaiset puserot, serkuksilla. He ovat ostaneet ne yhdessä Intian basaarista. Molemmilla pois nypityt, kynällä uudestaan piirretyt kulmakarvat, valkoista ja sinistä luomiväriä, huulissa luumunpunaista väriä. He kulkevat isoäidin arkun jäljessä, heitä naurattaa. Heidän äitinsä, sisarukset, kulkevat edellä, he eivät katso tyttöjä. Äidit itkevät. Tytöt purevat huuliaan estääkseen naurun, maistavat suolan maun, eivät halua katsoa isoäidin arkkua. Tytöt tarraavat toisiaan kädestä, nauru kuolee. He muistavat, miten isoäiti hoiti heitä, kun he olivat pieniä. Isoäiti soitti huuliharpulla merimiesvalsseja ja isoäidin peilipöytä oli kaunis, laatikot täynnä aarteita. Isoäiti oli vanha ja siksi isoäiti kuoli. He kaipaavat häntä, mutta eivät itke suruaan. He katsovat äitejään, joiden kasvot ovat kyynelistä märät. Se tuntuu heistä oudolta. Äidithän ovat aikuisia. Vasta myöhemmin he tajuavat, että suru ei katso ikää. Suru on aina läsnä.
15.04.2009 - 02:27
Tyttö ei tiedä äidin odottavan vauvaa. Tyttö on kolmevuotias, eikä aikuisten maailma näy hänelle. Hän leikkii, uhmaa, nauraa ja kiukuttelee, elää päivää ja hetkeä. Eräänä päivänä isä kertoo, että tyttö lähtee mummun luokse muutamaksi päiväksi, ja kun tyttö tulee takaisin kotiin, tyttöä odottaa yllätys. Tyttö saa mummun luona syödä lettuja ja mansikkahilloa, ja kun tyttö palaa kotiin, hän näkee nukketalon. Siinä on kaksi kerrosta. Se on hieno ja tyttö alkaa heti järjestellä huonekaluja. Vasta myöhemmin, monta, monta vuotta myöhemmin tyttö saa tietää, että nukkekoti oli hankittu hänelle, ettei hän olisi mustasukkainen uudelle vauvalle.
Uutta vauvaa ei vain ollutkaan.
Nukkekodilla piti leikkiä hiljaa.
13.04.2009 - 19:00
Huomasin tässä kauhistuneena, että minullahan ei ole kuvataideblogia kuvilleni! Minulla on blogeja valokuville ja tarinoille, lastenrunoille, taas valokuville ja videoille, blogit englanniksi ja ruotsiksi, olen jopa tyyli-, trendi- ja muotiblogin toimittaja, mutta minulla ei ole kuvataideblogia!
Järkyttävä puute, joka nyt on korjattu. Tervetuloa siis
Blogin voi tilata blogilistalta.
***
Joku voisi tietysti kysyä, miksi en lykkää noita digitaalimaalauksiani johonkin jo olemassa olevaan blogiin. Joku voisi myös kysyä, eikö minulla ole jo riittävästi blogeja, itse asiassa liian monta.
Höh.
Saattaa olla, vaan ei se mitään.
10.04.2009 - 23:05
Ärrältä saa kaljaa aina, myöskin pitkäperjantaina. Äitiä, isää janottaa, karkkia lapset ostaa saa. Pääsiäinen yhtä juhlaa, isä rahaa sipsiin tuhlaa. Lapset hihkuu, äiti nauraa. Isä pomppii, alkaa laulaa. Päivä on lämmin, tuule ei. Isä perheelle sanoo: Hei! Mennään puistoon retkeilemään. Juostaan kaikki, kevään jo nään. Kuluu tunti ja toinenkin, ilta on mitä suloisin. Mäyräkoiran isä heittää nuotioon, se kylmän peittää. Vanhemmat kun nukahtavat, lapset tulen sammuttavat. Vanhempien kainalossa uni tulee tuokiossa. 06.04.2009 - 02:00
Kohta on pääsiäinen. Pääsiäinen on keltainen. Keltainen tuo mieleen hullut päivät. Hullut päivät voisi järjestää: päivät saa kokea perhe. Perhe saa tulla toimeen ilman äitiä. Äiti lähtee viikoksi etelään. Etelään lentäessään äiti ajattelee tyhjää jääkaappia kotona. Kotona perhe ihmettelee mikä on kebabravintolan puhelinnumero ja onko ravintola auki pitkänäperjantaina. Pitkänäperjantaina perhe huomaa myös, että vessapaperi on loppu. Loppu on myös puhtaat vaatteet, sillä kukaan ei ole pessyt pyykkiä, kun äiti on poissa. Poissa on myös vessanpytyn puhtaus, mutta ei se haittaa, kun ei ole millä pyyhkiä edes. Edes koiralle ei kukaan ole ostanut ruokaa. Ruokaa tekisi perheenkin mieli, mutta ei ole aineksia mistä ruokaa tehdä. Tehdä jotain kuitenkin pitäisi, joten isä pakkaa perheen autoon ja sanoo, että nyt ajetaan mummolle. Mummolle perheen tulo ei tuota vaivaa, sillä mummo on lähtenyt papan kanssa pääsiäisristeilylle Karibian auringon alle. Alle tunnin koira, isä ja lapset palaavat jälleen kotiin, mikä on hyvä asia, sillä nuorimmaiselle nousee kuume. Kuume pistää hourailemaan, isä etsii kuumemittaria ja yrittää muistaa, missä on nähnyt viimeksi buranapaketin. Buranapaketin, sitten kun se löytyy, sisus on tyhjä ja teini kertoo isälle, että äidin piti ostaa uusi paketti ja paketti siteitä myös. Myös teiniin koskee, kuukautiset alkavat, eikä talosta löydy siteitä. Siteitä tarvittaisiin myös keskimmäisen vertavuotavaan sormeen, mutta isä ei löydä laastareita. Laastareita olisi kylpyhuoneen alakaapissa, mutta sitä ei kukaan tiedä, eikä kukaan jaksa välittää, koska kaikilla, paitsi kuumeisella nuorimmaisella, on kamala nälkä. Nälkä on ihana asia silloin, kun saa syödä rauhassa, äiti ajattelee, ja tyhjentää kupillisen espressoa hyvän aterian päätteeksi istuessaan kahvilan terassilla Atlantin rannalla. Rannalla on rauhallista, laskeva ilta-aurinko hyväilee hellästi äidin kasvoja. Kasvoja, joilla helmeilee onnellinen hymy. Hymy kutsuu luokseen tarjoilijan, jonka kysymykseen "Lisää kahvia, Madame?" , äiti vastaa "Kohta".
***
Kokeilin tällaista kirjoittamista eli uusi virke alkaa aina edellisen virkkeen viimeisestä sanasta. Tällainen tarina siitä tuli. Aika mukavaa, mutta myös haastavaa.
Kategoriat:
elämä on
, pakinat
, kirjoittamisen monet genret
, arkea ja juhlaa
42 kommenttia
Kommentoi
28.03.2009 - 11:53
Masentunut ihminen ei kuluta vettä, sillä suihkuun meno on vastenmielistä.
Masentuneena ei ruoka maistu. Kauppaankaan ei tee mieli mennä, koska ulosmeno ylipäänsä on vastenmielistä. Masentunut ei shoppaile, ei osta turhaa, ei täytä jääkaappiaan ruuilla, jotka täytyy heittää vanhentuneina pois.
Masentunut ihminen ei kuormita vaatekaappiaan ostamalla uusia vaatteita. Kymmenen vuotta vanhat reikäiset verkkarit tyydyttävät masentunutta, sikäli mikäli masentunut voi tyydyttyä mistään.
Puut säästyvät, kiitos masentuneen ihmisen, joka ei tilaa kotiin lehtiä, ei hae ärrältä lukemista, ei viitsi mennä kirjastoon lukemattomien kirjojen luo.
Masentunut ihminen unohtaa paljon. Hän ei välttämättä huomaa istuneensa koko illan pimeässä. Hän on unohtanut sytyttää valot, unohtanut katsoa teeveetä, jos sellaista on, hän ei ole muistanut lämmittää mikrossa vettä murukahvia varten.
Masentuneena ei halua tavata ketään, joten ei ole tarvetta hypätä autoon tai bussiin, saastuttaa luontoa ja ruuhkauttaa teitä.
Kännykän akku saa kulua rauhassa loppuun, sitä ei tarvitse ladata, sillä masentuneena ei halua puhua kenenkään kanssa puhelimessa, ei edes ottaa vastaan tekstareita. Ystävät saavat olla rauhassa ja näin ollen ystävät voivat paljon paremmin.
Pesukone ei pyöri masentuneen kotona, vettä ja sähköä säästyy.
Masentuneen ihmisen roskis kestää täyttyä, sillä sinne ei ole mitään heitettävää.
Masentunut ei lisäänny ja täytä maata, sillä seksi ei kiinnosta. Masentunut ihminen ei kuormita jälkeläisillään neuvolapalveluja, ei päivähoitoa, ei koulua, ei nuorten psykiatrista avohoitoa, ei kasvata tulevia pätkätyöläisiä tai työttömiä.
***
Jos nyt sattuisi, ettet ole masentunut tai kärsit epätyypillisestä masennuksesta, johon voi liittyä lisääntynyttä ruokahalua ja seksuaalista aktiivisuutta, voit kuitenkin antaa tunnin maapallolle tänä iltana osallistumalla WWF:n Earth Houriin klo 20.30-21.30.
27.03.2009 - 18:27
Mennään katolle, sinä ehdotat. Pudistan päätäni. Miksi ei? Tule, mennään. Minua pelottaa, vastaan, minä en halua. Sinä hymyilet. Tule vaan, sieltä näkee kauas. Minä en uskalla, minä en uskalla katsoa kauas, sanon ja päästän irti kädestäsi. Minä pelkään tätäkin hetkeä, etkö ymmärrä? Jos tämä hetki täyttää minut kauhulla, miten voisin katsoa kauas? Ymmärräthän? Minä en pysty siihen. Tämä hetki on riittävä, tämä hetki on enin mitä kestän. Jaksan. Sinä et vastaa. Olet jo kiivennyt katolle, kadotan sinut näköpiiristäni, olet poissa. Minä pysyn hetkessä, josta minulla ei ole voimia lähteä. En ole niin kuin sinä, en uskalla nousta, en kiivetä katoille, en katsoa kauas. En tulevaan.
***
Pakinaperjantain 122. haaste on katolla.
Pakinaperjantain ohjeissahan sanotaan "Osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita."
Osallistukaa!
20.03.2009 - 15:45
-Moi.... -Terve, ajattelin tulla käymään. Sullahan on nimipäivä tänään. Kamala, kun sä oot kalpee! Ei kai sulla ole anemia?
-Ei, ei kai. -En ihmettelis, vaik oliskin. Mä toin pullaa, kun ajattelin, ettei sulla kuitenkaan ole. Sähän et oo mikään leipoja oikein. Mites muuten menee?
-Mikäs tässä. -Sä kuulostat masentuneelta. Vieläkö sua painaa se Jussin juttu?
-Mikä? Ei, johan siitä on aikaa. En mä oo masentunut, mä olin nukkumassa. -Tähän aikaan illasta!
-Väsytti töiden jälkeen. Mä olin aamuvuorossa. Ei tässä sen kummempaa. -Pitäisköhän sun tarkistaa kilpirauhasarvotkin. Voi, voi, sulla ei taida mennä kovin hyvin.
-Miten niin? -Kun sä et pysty puhumaan asioista. Sä et oo koskaan pystynyt.
-Mistä asioista? -No, ettei sulla mene hyvin. Sun pitäisi avautua ja puhua tunteistasi!
-Justhan mä sanoin, että mä oon väsynyt. -Nukkuminen on pakenemista. Kato, sä oot vaihtanut verhot!
-Joo, tuli vaihdettua. -Kannattais vaihtaa tää pöytäliinakin, ei oikein soinnu tuohon verhojen vihreään. Sä oot tainnut muutenkin siivota. Sulla taitaa olla aika kaaos sisälläs, vai mitä?
-Miten niin? -No, kun täällä on kaikki niin järjestyksessä. Yleensä kun ihminen on sekaisin, se siivoaa.
-En mä oo sekaisin. -Taas sä kiellät sun tunteet. Voi, kun sä pystyisit puhumaan, se helpottais sua!
-Mulla ei oo mitään sanottavaa. -Voi sua raukkaa, sä oot ihan eksyksissä, niin kuin pien laps. Johtuu varmaan varhaisest vuorovaikutuksest.
-Siis mistä? -Sun vanhemmista, kodistasi. Sähän oot kertonut, et sun isäs oli etäinen.
-Se teki matkahommia kolme viikkoa kuussa. -Sä etsit edelleen isähahmoja noissa miehissäs. Sen takia sä lankeet aina vanhempiin miehiin. Niin kuin Jussiin.
-Se oli mua vuoden vanhempi! -Niinpä. Eikä siihenkään voinut luottaa. Ihan niin et voinut luottaa isääs. Sä oot turvaton. Sun pitäisi todellakin löytyy sun sisäinen vahvuus, ettet sä saa rintasyöpää.
-Anteeks… -Tuollainen murehtiminen, kaiken sisälleen patoaminen laukaisee rintasyövän.
-Mä en luule… -Anna mä keitän ne kahvit. Sä keität aina niin laihaa. Istu nyt, mä laitan kahvin tulemaan ja sitten jutellaan. Siit on niin pitkä aika, kun ollaan viimeks tavattu. Ootsä vaihtanut sun kännykkänumeros, kun siihen ei saa koskaan yhteyttä?
*** Pakinaperjantain 121. haaste on asiantuntija
16.03.2009 - 02:27
Vatsaa kramppasi. Otin kolmannen buranan ja tilasin uuden lasillisen talon punaviiniä.
Baaritiskin toisessa päässä istuva mies näytti tutulta. Tavoitin miehen katseen ja kohotin lasiani. Viiniä läikkyi vain hiukan, nuolaisin viinin tahrimia sormiani. Ele tuntui eroottiselta. Otin juomani ja siirryin miehen luo.
-Hei, tää kuulostaa kuluneelta, mutta sä oot niin tutun näköinen!
En sammaltanut juuri laisinkaan. Oikeastaan pidin äänestäni, se kehräsi. Mies kohautti harteitaan.
-Ollaanks me tavattu joskus? Mitä sä luet?
Nojauduin miestä vasten, tarkensin katsetta lehteen.
-Tää onkin englantia, mitä tässä lukee… ”gynecology…the latest research on vaginal health…hormone…preventation…”
Miehen hiukset olivat näyttäneet mustilta aikaisemmin päivällä. Nyt huomasin niissä harmaata.
*** Tämä tarina on sadan sanan pituinen tai oikeastaan 99 sanaa pitkä ja sadas sana on tarinan nimi. Satasanaista tarinaa kutsutaan kravuksi. Haastan juuri sinut mukaan kirjoittamaan oman krapusi! Niin, niin, JUURI SINUT!
09.03.2009 - 13:29
Muistatko kouluajat? Muistatko musiikkitunnit? Muistatko laulukokeet? Oliko kivaa? Muistele ja kerro, vaikka täällä.
07.03.2009 - 02:06
Nainen pysähtyy nähdessään tutun ihmisen kaupassa. Nainen ei haluaisi tervehtiä ja hän katsoo vapaata pakoreittiä vihannestiskien suunnasta. Käytävä on kuitenkin täynnä ostoskärryjä.
Tuttava on ikävä ihminen. Kun sille sanoo hei, mitä kuuluu, se kertoo todellakin mitä sille kuuluu oikeasti, eikä tyydy vain sanomaan mitäs tässä, ei sen kummempaa, entäs itsellesi?
Sellaiset ihmiset ovat epämukavia.
25.02.2009 - 15:26
ja keväällä tekee mieli tuunata kotia, laittaa paikat kuntoon ja sisustaa! Lue täältä, miten pääset helposti alkuun!
18.02.2009 - 17:49
Blogeissa kiertää erilaisia meemejä, joihin on listattu asioita, joista sitten tummennetaan ne lauseet, jotka ovat tosia omalla kohdalla. Tein oman listan ja boldasin ne kohdat, jotka natsaavat minuun.
Listan saa ottaa käyttöönsä jokainen, joka haluaa, en sen kummemmin haasta ketään. *** TÄNÄ VUONNA
16.02.2009 - 02:13
-Ääää...äitti... -Älä nyt, kulta, äiti on puhelimessa...joo, bussissa...jotain puolen tunnin kuluttua...
-Äh-äh. Äittiäitti. -Ai, ei pääse? Eiks se Pinja vois antaa Rasmukselle Panadolia? Mä soitan sille vaikka, nähdään kohta....No moi, Kati täällä. Miten niin sä et tuu?...Anna sille Panadolia ja tulette!
-Ääääääää. Äittttiiiii! -Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa, shh...mitä? Ei 37,5 ole paljon ton ikäisellä. Laita Panadolia peppuun ja nähdään kahvilassa puolen tunnin kuluttua, jooko? Okei....hei, joku koputtaa, mä vastaan, moi, nähdään...Haloo....moi Hanna, joo, totta kai me ollaan tulossa. Katja ja Pinjakin on tulossa. Pakko päästä jonnekin. Mä olin koko eilisen päivän Sagan kanssa kotona. Ihan kamalaa.
-Ä-ä-ääääää..... -Shh, nuku nyt, äiti on puhelimessa....joo, Saga kitisee aina bussissa, ihan mahdotonta puhua kenenkään kanssa. Tosi ärsyttävää. Mitä sä sanoit? Mä en kuule mitään. Joo, bussissa ollaan....jotain vartin kuluttua, nähdään sitten, moi!
-Äääää-äääää....äitti...äää... -No moi, Satu tässä, kuule, Katja, Pinja ja Hanna tulee myös. Joko sä olet siellä? Me ollaan siellä jotain kymmenen minsan kuluttua. Nähdään. Kiva.
-Ä... -Nuku nyt, mä soitan Sarille...shhh...Voi ei, et kai sä oksentanut? Mikset sä sanonut, että sulla on paha olo!
14.02.2009 - 13:29
Ystävä on sellainen, jolle voi soittaa keskellä yötä ja itkeä, ettei jaksa enää, ja ystävä tulee, ottaa itkevän vauvan sylistä, sanoo, että mene nukkumaan, minä heijaan vauvaa, nuku nyt, nuku.
Ystävä on sellainen, joka alkaa nauraa, kun sille vie suklaata, eikä se sano, että mitä sinä nyt, vaan kysyy avataanko heti ja maistetaan.
Ystävä on sellainen, joka tarttuu kiinni kädestä, kun sanat eivät riitä, kun lohduttavat sanat ovat turhia, puristaa lujasti sormista ja kosketus kertoo, että kyllä me selviämme tästä, sinä selviät, olen tukenasi.
Ystävä on sellainen, joka lähettää tekstiviestin, koska tietää, että olet liian väsynyt puhuaksesi puhelimessa.
Ystävä on sellainen, joka saa sinut nauramaan.
Ystävä on sellainen, joka ei selitä millainen sinä olet, vaan tietää sen sanomattakin ja hyväksyy sen.
Ystävä on sellainen, jonka syliin sinä voisit nukahtaa, vaikka ei olisi koskaan edes halattu.
Ystävä on sellainen, joka tuo ruokaa, kun kaikki päivät kuluvat sairaalassa lapsen luona, eikä ehdi kauppaan ennen kotiin paluuta.
Ystävä on sellainen, joka on ja pysyy, vaikka sitä ei näkisikään usein.
Ystävä on sellainen, jolle voi sanoa, että mennään kävelemään hautausmaalle, siellä on mukavaa, ja ystävä on samaa mieltä.
Ystävä on sellainen, jollainen itsekin haluaisit olla.
Ystävä.
13.02.2009 - 18:48
-Moi, ei ollakaan nähty pitkään aikaan! Vau, miten sä oot laihtunut! Miten ihmeessä sä onnistut! -Mä...
-Siis, mulla ei vaan oo itsekuria, ei oo. Mä kadehdin sua! Miten sä oikein oot onnistunut!? -Mä...
-Mulla on niin heikko luonne, kerta kaikkiaan! Mä en osaa kieltää itseltäni mitään! Mun on ihan pakko hemmotella itseäni, ihan pakko. Mutta sää, vau! Siis, upeeta, sä näytät tosi hyvältä! Miten ihmeessä sä onnistut! -Mä...
-Tiedäksä, sitä on ihan pakko syödä jotain hyvää iltaisin, kun tulee kotiin. Duunissa on niin rankkaa, ja ylipäänsä välillä on niin ankeaa, kun ei koskaan tapahdu mitään jännää ja hauskaa. Mä niin kuin syön terapiaksi, ihan totta, se lohduttaa mua. Hiukka suklaata, vähän viiniä ja silleen. Mulla pitäis olla enemmän itsekuria, mutta mä nyt oon tällainen –hiukka hupsu ja täysin kyltymätön! Ja se kyllä näkyy, kato nyt näitä rasvamakkaroita! Ihan kamalat! Miten sä oikein onnistuit? Sulta on lähtenyt varmaan kymmenen kiloa ellei enemmän! -Mä...
-Tiedäksä, elämä vaan on välillä niin rankkaa. Mä olen aina välillä tosi masentunut, siis ihan oikeesti, tosi masentunut, kun elämä on aina tätä samaa arkea ja silleen, ja mä todella kaipaan jotain kivaa, jotain lohtua ja silleen. Mä rakastan suklaata ja kyllä se auttaa mun masennukseen. Oikeastaan mä ihmettelen, että lääkärit määrää kaikkia pillereitä masennukseen, kun ihmiset vois syödä suklaata, mutta kai se sitten on se sokeritaudin vaara. Sulla ei oo kyllä mitään vaaraa, vaikka sä söisit suklaata! Sulla olis tosiaankin varaa olla masentunut ja syödä suklaata, hih. Kuule, oli kiva tavata ja jutella, meidän pitäis todellakin tavata joskus paremmalla ajalla ja mennä yhdessä vaikka syömään! Sullakin olis varmaan aikaa nyt kun te erositte Hanskin kanssa, ja eiks lapsetkin asu Hanskilla, niin että sä oot iltaisin vapaa? Joo, niin me tehdään! Mä soitan sulle ja mennään syömään joku ilta yhdessä! Se on parasta lohtua tähän arkeen, eiks niin? Hyvää ruokaa ja jälkiruoaksi suklaakakkua! Suklaa on mun salainen taikasanani, hih. Nähdään. Soitellaan. Heippa...
***
Pakinaperjantain 116. haaste on taikasana
10.02.2009 - 15:46
Taivas on musteen värinen. Samaa sinimustaa kuin putkilossa, joka laitetaan mustekynän sisään. Puisessa pulpetissa on kolo musteastiaa varten, kolo on pinttynyt, kuorrutettu sinisen eri sävyillä. Yritän kynnelläni raaputtaa musteisia kiehkuroita irti kolosta. Saan tikkuja sormiin.
Mustekynällä kirjoitetaan kaunokirjoitustunnilla. Käden asento on tärkeä, ranteen on oltava juuri oikeassa kulmassa, sormien pidettävä mustekynää hellästi, mutta samaan aikaan on oltava päättäväinen, on tiedettävä, minne kynä kulkee. Liekkinousu, kaarilasku. Vai oliko se toisinpäin? Ei, liekit nousevat ylöspäin, siitä sen muistaa. Piirrän pyöreitä o-kirjaimia, l-kirjaimet ovat korkeita, kapeita silmukkoja. Käsi väsyy, mutta opettaja ei hidasta tahtiaan, sanelu jatkuu tasaisena, nopeana. Opettajan kova, terävä ääni piiskaa meitä täyttämään rivin toisensa jälkeen. Me pelkäämme häntä ja tottelemme, sillä kukaan ei halua jäädä jälki-istuntoon.
Opettajan silmät ovat mustetta mustemmat. Tiedän, että hän on paha ihminen, ja siksi haluan olla erityisen kiltti. En halua hänen vihaavan minua. Varon musteläiskiä, olen hyvin huolellinen. Käsi tärisee, mutta pääsen sivun loppuun ilman tahroja. Tarkistan teen viivat, ään ja öön pisteet, piirrän iille ja jiille pienet, siistit täplät.
Pyyhin mustekynän suipon kärjen puhtaaksi. Istun ja odotan. Ikkunoiden ulkopuolella mustansininen taivas alkaa haaleta. Yritän nähdä kuun, mutta se on pudonnut aidan taakse.
09.02.2009 - 19:56
puolella käydään kommenttilaatikossa keskustelua haasteista, niihin osallistumisesta ja vähän muustakin. Käykäähän lukemassa ja kertokaa, mitä mieltä asioista olette. Saako vastata huonolla kuvalla torstaihaasteeseen? Pitääkö kiertää katsomassa kaikki haastevastaukset vai vaan kavereitten kuvat? Onko kuva huono, jos sitä pitää selittää monella lauseella? Onko valokuvatorstai kilpailu? Kaikkoavatko hyvät kuvaajat muualle, koska eivät kestä olla amatöörien joukossa? Noniin, hus sinne.
07.02.2009 - 17:56
-Moi, ehdit kuitenkin. -Joo, Jussi meni sijaistamaan mua nuorten puhelimeen.
-Miten usein sulla on se? -Ai, päivystys puhelimessa? Kerran kahdessa viikossa, ei sen enempää, mutta oma vuoro sattui juuri tietenkin täksi illaksi, kun on vanhempainilta. Onneksi Jussilla ei ollut keikkaa tänä iltana, sehän kiertää sen huumebussin mukana iltaisin aina välillä. Eiks teidän Markkukin ollut joskus mukana?
-Joo, oli se, mutta nykyään se käy aika paljon nuorisotaloilla vetämässä erilaisia vihanhallintaryhmiä. Jaaha, eipä tänne näytä tulevan paljon porukkaa. -Saman verran kuin ennenkin. Juuri ne vanhemmat tulevat…
-…joiden ei tarvitsisi olla täällä. Eli me. Niin kuin aina. Muita vanhempia ei vaan kiinnosta niiden lapset. Näin se vaan on. Mites teidän Sanni-Leena? -Ihan hyvää.
-Vieläkö se käy pianotunneilla? -Joo, sen lisäksi se meni sellaiseen ilmaisu- ja sanataidekerhoon, jossa työstetään tietokoneella kaikenlaisia proggiksia. Eiks Ainokaisakin ole samassa?
-On se. Kivaa, että niillä on kunnon tekemistä. Kuulitsä muuten, mitä se Jenna harrastaa? Se, joka oli Sanni-Leenan ja Ainokaisan kanssa samalla luokalla jo ala-asteella? -En. Mitä?
-Cheerleader-juttuja, ajattele! -Ihan totta, eiks se ole sellaista tanssimista lätkäotteluissa? Voiko sellaistakin harrastaa?
-Näköjään. Se Jennan kaveri, Tanja, ilmoittautui mallikurssille. -Ei oo totta!
-On se totta, Ainokaisa kertoi. Sen mielestä se oli kohtalaisen huvittavaa. Ainokaisan mielestä ne, Jenna ja Tanja, on aika aivottomia. Se sanoi niistä aika hyvin, sehän on verbaalisesti aina ollut lahjakas, enkä minä voinut kuin nauraa. -Teidän Ainokaisa on kyllä kirjallinen lahjakkuus. Siitä tulee varmaan joskus kirjailija. Joskus mua harmittaa, ettei Sanni-Leena kirjoita, minusta se olisi niin hyvä harrastus. Psst, eikös tuo ole sen Jennan äiti?
-On se. Ja Tanjan äitikin näköjään vaivautuu paikalle. -Shh, nyt luokanvalvoja tulee….
-Hei ja tervetuloa kasi been ylimääräiseen vanhempainiltaan. On käynyt ilmi, että kaksi tämän luokan oppilasta on perustanut pilasivun Internetiin kahdesta muusta tämän luokan oppilaasta ja tarkoitus olisi nyt vanhempien kesken selvittää tämä asia. Sen takia olen pyytänyt juuri teidät neljä äitiä tänne.
03.02.2009 - 10:01
STT Mahalasku Kolmatta viikkoa jatkunut lankapuhelinmotti Mahalaskun kunnassa on vihdoin ohi. Kunnanvaltuuston päätöksellä puhelinlinjoja raskaasti kuormittanut tykkilumetus Syöksylaskun laskettelu- ja elämyskeskuksessa keskeytettiin. Paikalle kutsuttujen partiolaisten leirinuotioiden ansiosta lumimassat saatiin sulateltua linjoilta. ”Rajansa lumetuksellakin”, totesi kunnanvaltuuston puheenjohtaja Pyry Nietos, ”laskettelukeskus tuo toki kuntaan kipeästi kaivattuja euroja, mutta puhelinlankojen laulamattomuudelle on tehtävä loppu. Maailma ilman laulua olisi ylen ikävä paikka.” Syöksylaskun laskettelu- ja elämyskeskus ei aio valittaa asiasta. Keskuksen toimitusjohtaja Tuiske Halla sanoi ymmärtävänsä kuntalaisten ärtymyksen laulamattomien puhelinlankojen vuoksi. ”Olenhan entinen kuorolainen”, Halla totesi toimitukselle antamassaan tiedotteessa. *** Tämä hyvä uutinen on vastaus Savisudin haasteeseen, jossa ohjeet ovat seuraavanlaiset: 1) Kirjoita kuvasta hyvä uutinen ja julkaise se. Jollei huvita, niin haasta toki joku sijaiseksesi. 2) Valitse jokin omista kuvistasi uudeksi haastekuvaksi. 3) Julkaise kuvasi ja haasta muita. 4) Tämä on leikkiä. Valitsemani kuva on tässä
ja haastan Celian, Reinen, Leijonaisen ja Marjutin kertomaan hyvät uutiset kuvan inspiroimana.
26.01.2009 - 02:53
Kun tuntuu pahalta, ei jaksa puhua, vaikka on täynnä sanoja. Kun tuntuu pahalta, ei halua kuunnella, vaikka kaipaa ääniä. Kun tuntuu pahalta, ei kestä ketään lähellään, ja kuitenkin haluaisi jonkun tarttuvan kiinni, rutistavan lujaa, halaavan. Kun tuntuu pahalta, haluaa olla yksin, ja samaan aikaan pelkää yksinäisyyttä, sillä se on liian musertava olotila. Kun tuntuu pahalta, ei kest&au | |||
