Valo, se tuli jostain ylhäältä, se valaisi vain pienen alueen, paljastaen mustaksi palaneen maan, istuin siinä ja mietin, miten tähän on tultu, mistä kaikki alkoi. Vielä eilen minulle oli perhe. Vielä eilen minulla oli koti. Vielä eilen olin elossa.
-Astu syvemmälle.
Katsoin ylöspäin, yrittäen tavoittaa viimeisen valonsäteen, joka kertoisi minulle, että kerran kaikki oli ollut hyvin. Tunsin vajoavani alemmas ja kaipaamani valo muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Lopulta yläpuolella oleva heikko kajastus oli vain muistijälki silmieni verkkokalvoilla.
-Ei paluuta.
Helvetin liekit polttivat kuumemmin, musta, palanut maa löyhkäsi sieraimissani. Lieskoista huolimatta minua palelsi. Savu kuristi kurkkuani, silmäni sokaistuivat harmaasta noesta. En pystynyt hengittämään, en nähnyt mitään. Tunsin vain vartaloni raskaan painon ja voiman, joka veti minua alemmaksi, alemmaksi. Saatana nauroi.
-Olisit voinut valita toisin.
Tiesin sen. Vielä eilen olin luullut ratkaisua helpoksi: bensiiniä, tulitikun raapaisu, vakuutusrahat tilille ja uusi elämä jossain kaukana, meille kaikille. Minun perheelleni.
Liekit nousivat, tanssivat jalkojani pitkin, yhtä kuumia, yhtä periksi antamattomina kuin eilenkin.
Minulla on tapana katsoa vastaantulijoita silmiin.
Mielestäni on tärkeää huomioida ihmisiä. Antaa heidän ymmärtää, että he eivät
ole vain harmaata massaa, joka päämäärättömästi velloo minua vastaan. Katseeni
kertoo heille, että he ovat olemassa. Se tekee hyvää heille. Antaa heidän
askeleillensa ryhdikkyyttä, kohentaa heidän kumaraa selkärankaansa ja täyttää
heidän keuhkonsa puhtaalla, terveellisellä ilmalla, kun he nostavat katseensa
maasta.
Ihmiset kaipaavat sellaista huomioimista, sillä hyvin moni
olettaa elämänsä olevan surkeaa ja kadotettua. Voisin tietenkin kertoa heille,
että he ovat väärässä ja että esimerkiksi oma elämäni on ollut paljon rankempaa
kuin ihmisillä keskimäärin, mutta en halua vähätellä heidän niin kutsuttuja
ongelmiaan. Sen sijaan yritän valaa heihin uskoa katseellani, se riittäköön,
vaikka totuuden nimessä on sanottava, että aika moni kaipaisi kunnon ravistusta
kannustavan katseen sijaan.
Joskus, jos ravistamisen halu kasvaa kiusallisen suureksi,
yritän katseeni lisäksi sanallisesti tukea näitä ihmispoloja. Hyvin valittu
lause voi saada ihmeitä aikaan ja muuttaa ihmisen vinoon lähteneen elämän
suunnan. Näin uskon, eikä minulla ole mitään syytä epäillä tätä, sillä olen
saanut seurata monen jo rappiolle menneen ihmisen nousua ylös, takaisin
ihmisten kirjoihin, ja olisin väärällä tavalla vaatimaton, jos väittäisin,
ettei minulla ole ollut merkittävää roolia näissä tapahtumissa.
Suora, rehti katse, kevyt pään nyökkäys. Kyllä se siitä,
silmäni kertovat. Sinustakin tulee jonain päivänä kunnon ihminen.
Rakkaus on sininen ja se on sinuakin varten. Tartu käteeni, vien sinut siniseen huoneeseen. Sinisyyteen, jossa sinä olet minun, minä sinun. Sinisen huoneen viileyteen sytytän kultaisena hohtavat kynttilät. Tunnetko liekkien lämmön? Katso, olet kaunis. Ikkunoiden takana sininen ilta tummuu ja jätän verhot auki. Kuu on nousemassa, valmiina hyväilemään ihoasi pehmeällä valollaan. Kynttilöiden liekki leikkii luomillasi, tunnen ohuen ihon värähtelevän huuliani vasten. Kosketan kasvojasi sormenpäilläni, ihosi on kuuma, suloinen on huultesi kaari, täydellinen muoto. Hampaillani suutelen niskasi kaarta, maistan solisluusi vaativaa harjannetta, leikin kielelläni kaulasi valkeudella. Sinisten lakanoiden sylistä ihosi hohtaa korallia. Polvistun eteesi, suutelen nilkkojesi herkkää ihoa, löydän sormillani rintojesi pehmeyden. Annan kieleni etsiä, löytää, loputonta tutkimusmatkaa ihollasi. Reisiesi sisäpinta hennointa nukkaa. Lantiosi on satama, johon matkani päättyy. Avaat jalkasi, suutelen sinua, kieleni nuolee kosteuttasi, makusi on suloinen. Olet kaunis, kaunis. Työnnät lantiotasi eteenpäin, pyydät minua, tule lähemmäs, tule sisälle. Kiedot jalkasi ympärilleni, tartut käsilläsi hiuksiini. Silmäsi ovat siniset. Huulillani sinun tuoksusi, kielelläni makusi, makea, kirpeä kosteus. Suutelen sinua ja makumme muuttuu yhdeksi. Uppoan sisääsi, olet kuuma, kuuma, sininen suoni kaulasi iholla sykkii. Poimin kielelläni ihosi karpaloita, huumaavia helmiä. Puristat minua sisälläsi, työnnät itseäsi lähemmäksi minua, minua syvemmälle itseesi. Kynttilöiden liekit hehkuvat sinistä valoa, sinistä.
******
Ahmatti antoi alkulauseen ja pyyntönä oli kirjoittaa satu. No, minä en satuja osaa kirjoittaa, mutta jotainhan piti yrittää -tuli aikuisten satu. Parasta aikuisten saduissa on, että ne ovat totta.
Myös mustatukkainen langanlaiha nainen, joka maalasi kissatauluja elääkseen,
kärsi lapsettomuudesta aivan kuten kaikki muutkin tässä huoneessa. Meidän oli
vaikea suhtautua naiseen, sillä hän ei puhunut koskaan mitään. Tämähän on
sentään vertaistukiryhmä, Janna sanoi kerran, täällä jaetaan tunteita, itketään
yhdessä, surraan, joskus jopa nauretaan, mutta tuo nainen ei puhu mitään. Miksi se käy täällä? Me muut hyssyttelimme
Jannaa ja Irina kuiskasi, että ehkä nainen halusi vain kuunnella, eiväthän
kaikki pysty puhumaan, vaikka haluaisivatkin. Emmehän mekään alussa sanoneet
juuri mitään, muistatteko, asia oli liian kipeä ja vasta, kun Tiina avasi
suunsa ja alkoi itkeä, että hän voisi tappaa itsensä, me aloimme puhua.
Muistatteko? Muistatteko, miten me itkimme ja miten se itku kääntyi melkein
nauruksi, kun tajusimme, että meillä on yhteinen tuska. Yhteinen kaipuu.
Muistatteko? Miten meihin koski? Miten meihin koskee? Ehkä naisella ei ole
sanoja, mutta hän saa voimaa ja tukea, kun kuuntelee meitä? Saattaahan se olla
niin, Janna tuhahti, mutta kuitenkin, minä en kestä katsoa, se on niin
laihakin, eikö se syö mitään? Shh, Irina sanoi, ei me tiedetä siitä mitään,
sillähän voi olla joku sairaus, eikä se saa lasta sen takia. Ole kiltti hiljaa,
sinä puhut liian kovaa. Annetaan sen olla rauhassa, eihän se tee pahaa
kenellekään. Katso nyt sitä, sillä on taas kyyneleet silmissä ja sen käsi
puristaa tuolin käsinojaa niin, että rystyset ovat valkeina. Siihen koskee.
Annetaan sen olla. Niin, mutta, kymmenen kertaa ollaan kokoonnuttu, eikä me
tiedetä siitä mitään, Janna sanoi, ei muuta kuin mitä se sanoi ekalla kerralla,
nimensä ja että se maalaa kissatauluja ja myy niitä jonnekin. Me ei tiedetä
siitä mitään muuta! Me tiedetään ihan tarpeeksi, Tiina sanoi. Se on täällä
saman asian takia kuin me ja se tieto riittää. Kaikilla meillä on sama suru.
Tyhjä syli.
Mustatukkainen nainen
otti ison kassinsa lattialta ja kaivoi esiin tauluja. Hän nousi, käveli Jannan
luo ja antoi tälle pienen taulun. Tiina sai taulun, Irina myös, me kaikki.
Mustatukkainen nainen katsoi meitä ja hetken ajan näytti siltä, että hän sanoisi
jotain. Hänen kapeat huulensa erkaantuivat, hän puri suupieltään ja huokaisi
sitten, otti laukkunsa ja lähti. Me katsoimme tauluja ja kuulin Jannan
henkäisevän. Katsoin kissaemoa, joka oli maalattu tauluuni, emoa, joka makasi
raukeana ruohikolla, neljä pentua vieressään, pienet mahat täynnä maitoa emon
nisistä.
Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli
sylikoira. Kun huhut olivat kiertäneet kaupunkia muutaman päivän ajan, koirat
tiesivät, että asia oli tutkittava. He lähtivät rannalle heti
aamusta, asettautuivat päivänvarjojen alle, yrittäen suojata turkkejaan kovalta
huhtikuun auringolta. Talven yli hilseistä ihoa lämmittäneet turkit tuntuivat
olevan liikaa ja koirat rapsuttelivat uneliaina kiusallisesti syyhyävää ihoa.
Heidän oli jano, mutta
kukaan heistä ei jaksanut nousta aurinkotuoleista. He avasivat suunsa,
rentouttivat kieliään ja vilvoittivat paahtavia ikeniään merestä lentävillä
suolapärskeillä.
Puolenpäivän aikaan nälkä
moukaroi vatsoja. Vanhin koirista lähetti pienimmän piskin – vastoin tämän
ulinaa- läheiseen ravintolaan, pyytäen tätä tuomaan päivän keiton heille
kaikille. Pentu juoksi häntä koipien välissä yli valkoisen hiekan ja katosi
ravintolan markiisin alle.
Hörpättyään
luuydinkeiton, koirat valmistautuivat päiväunille. Luomien läpi he tuijottivat
merta, kunnes hitaat aallot vaivuttivat heidät uneen. Koiran unestaan heidät
herätti kimakka ääni ja he nousivat istumaan.
Huhu oli totta.
Rantakadulla käveli ihminen, naispuolinen, ja naisen kainalossa oli vanhemman
puoleinen villakoira. Päivänvarjojen alla istuvat koirat katsoivat toisiaan
lannistuneina. He olivat tienneet, että oli ollut vain ajan kysymys, milloin
tämäkin paikka tultaisiin pilaamaan – ihminen löytäisi nämä ruskeat rannat,
suolaisen veden, vehreät poppelit, jotka varjostivat rantakadun kivetystä.
Ihminen hiljeni hetkeksi
laittaessaan suklaan suuhunsa. Villakoira katsoi koiria, jotka istuivat
vaitonaisina rannalla.
-Anteeksi, villakoira
sanoi heiveröisellä äänellä. –En minä voinut jättää sitä. Lemmikkiäni. Se on
minulle rakas, pakkohan minun oli ottaa se mukaan, kun lähdin lomalle.
Koirat murahtivat,
sulkivat silmänsä ja yrittivät vaipua uuteen uneen, mutta ihmisen aiheuttama
häly särki heidän korviaan, eivätkä he saaneet enää unta.
Kaisa oli melkein varma,
ettei ollut aikonut tappaa miestä. Melkein, mutta saattoiko ihminen nyt olla
ihan varmaan koskaan mistään? Siinä mies nyt kuitenkin
makasi, kuollut se oli. Oli hiljaa. Kerrankin. Ei huutanut. Ei huutaisi enää
koskaan. Ei löisi milloinkaan
enää.
Leipäveitsi oli uponnut
kahvaa myöten miehen rintaan. Kaisa katsoi veistä ja mietti pitäisikö se kiskaista pois. Veitsi oli hyvä, joululahjaksi lapsilta saatu, aito Hackman, ei
mikään turha läpyskä, vaan kovaa ja vahvaa terästä. Sillä oli hyvä pilkkoa
vihanneksia. Paloitella perunoita keittoa varten. Leikata jälkiuunileivästä
ohut siivu. Hyvä veitsi. Kaikkeen.
Kaisa huokaisi ja
istuutui keittiön pöydän ääreen. Hän siveli varovasti silmäkulmaansa. Iho oli
arka miehen lyönnin jäljiltä. Mustelma nousisi. Kaisa koetti kielellään
kulmahammasta, hammas liikkui ja putoaisi, jos hän söisi jotain. Eipä kuitenkaan ollut
nälkä.
Kaisa katsoi miestä.
Verta näkyi vähän, tuskin lainkaan. Ilman rinnassa törröttävää veistä olisi
voinut kuvitella miehen vain nukkuvan. Olihan se ennenkin sammunut keittiön
lattialle, milloin minnekin. Kaisa potkaisi kevyesti
miehen jalkaa. Kuollut se oli. Ei liikkunut, ei hengittänyt. Ei kuorsannut. Ei lyönyt.
Vaan jotakin sille oli
tehtävä. Pakastimeen se ei mahtunut, arkkupakastin oli jo
vuosia sitten vaihdettu kaappipakastimeen ja vaikka hyllyt ja laatikot ottaisi
pois, niin liian pieni se oli. Mistä pakastin tuli
mieleen, sitä Kaisa ei tiennyt. Hassu ajatus kaiken kaikkiaan. Minne marjat ja
muuta pakasteet olisi sitten laittanut, jos miehen olisi lykännyt pakkaseen?
Kaisa pudisti päätään omille ajatuksilleen. Ei, pakastin oli huono ratkaisu.
Jotain muuta oli keksittävä.
Kaisa nousi, meni ikkunan
luo ja katsoi pihalle. Harava nojasi koivun runkoon, lehtikasat odottivat pois
kärräämistä talon takana olevaan kompostiin. Naapuritontilta nousi savua, ne
ryökäleet myrkyttivät koko tienoon polttamalla lehdet. Aina sai olla
pelkäämässä tulen karkaamista ja yskiä savua keuhkoista.
Päätös oli helppo. Kaisa
kiskaisi veitsen miehen rinnasta ja ihmetteli, miten vaikeasti se lähti irti. Se
oli uponnut mieheen paljon helpommin. Ihan kuin itsestään. Kaisa pyyhki veitsen
talouspaperilla ja laittoi tiskikoneeseen. Hän ei katsonut enää miestä,
vaan lähti pihalle virittämään tulia.
Olipa kerran, mutta ei tietenkään enää. Satu se loppuu, kun unestaan herää.
Unessa kaikki on mahdollista niin: leijatkin lentää taivaisiin. Iloa, onnea, kaikkea on, niin kauan kuin uni loputon sylissään minua tuudittaa unen sylissä rauhan saan.
Olipa kerran, mutta ei ole enää. Maailma kutsuu, huominen herää.
Poissa on onni, mitä jäljelle jää? Miten taas kestän tätä elämää?
*******
Sikuri antoi alkulauseen, tyyli vapaa. Halusin kokeilla runoa, joka omiin korviini kuulostaa joltain muulta kuin nykyajan runous.
Naapurin Hanniska-Heikki oli yleisesti tunnettu namusetä -
tai pedofiili niin kuin nykyisin sanotaan. Emme me pihan lapset kuitenkaan
häntä pelänneet. Heikilta sai karkkia ja sarjakuvalehtiä. Oli se sen arvoista,
Jussikin sanoi, eihän katsominen niin kummaa ollut.
Hanniska istui yleensä pihakeinussa, huuteli meitä lapsia
luokseen ja heilutteli kädessään paperipussia, josta nousi huumaavan makea
tuoksu. Tahmea toffee liimasi sormet yhteen, teki huulista kiiltävät ja paksut.
Heikki nosti nameja yksitellen pienillä, paksuilla sormillaan, syötti meitä
vuorotellen. Jonossa tuupittiin ja kaadettiin edessä seisova maahan, ohitettiin
ja etuiltiin. Kaikki halusivat toffeeta.
Jossain vaiheessa Heikki laittoi pussin suun kiinni ja me
lapset keräännyimme piiriin keinun ympärille. Heikki avasi housunsa ja näytti
meille pippelinsä. Se, joka halusi silittää sitä, sai ylimääräisen toffeen ja
jos puristi lujaa, sai Aku Ankan.
Jussi oli ainoa, joka sai Aku-lehden.
Sitten eräänä päivänä, meidän taloomme muutti Terttu. Terttu
oli ennen asunut Helsingissä, Tertun kotona oli televisio ja Tertun isällä oli
auto. Tertulla oli vaaleat, kiharat hiukset ja erilainen tapa puhua kuin
meillä. Hän sanoi mää ja sää ja nauroi paljon ja osti joka päivä viidelläkymmenellä pennillä
karkkeja. Tertulle tuli Aku-lehti.
Hanniska-Heikki jäi yksin pihalle. Heikki heilutteli
toffeepussiaan, mutta kukaan ei enää jaksanut silitellä sen pippeliä. Me kaikki
istuimme Tertun äidin keittiössä ja söimme tuoretta pullaa ja luimme Akuja.
Paitsi Jussi. Se oli pihkassa Terttuun ja vaan katseli Terttua, eikä syönyt
mitään.
Minun kävi vähän sääli Heikkiä. Varsinkin sen jälkeen, kun
se oli pyytänyt Hannikaisen Elinaa silittämään pippeliään. Elina oli jo
ammattikoulussa ja se oli alkanut nauraa, kun Heikki oli kaivanut pippelin housuistaan.
Elina oli sanonut, ettei kaikista toukista tule perhosia. Sitten Elina oli
nostanut hamettaan ja näyttänyt pyllyään Heikille ja Heikki oli juossut
sisälle.
Aika pian me unohdettiin se Heikki. Kai se sitten muutti
jonnekin muualle.
Se oli aika yllättävä huomio, teki minut masentuneeksi. Jotenkin se ei vain tuntunut oikealta. Olla kuolevainen, hylätä kaikkivoipaisuus. ”Kaikkihan me kuolemme
joskus” Paha, paha.
Että muut vielä tekevät niin -kuolevat- kyllähän sellaisen ymmärtää. Eiväthän he voi muuta, luonnonlaki, elää ja anna kuolla. Siitä vaan.
Mutta että minäkin?
En minä halua kuolla. Kuuletko! Onko siellä ketään? Missään? Hei haloo! Huhuu!
Kukaan ei kuule. Ketään ei ole.
Taidan jo olla kuollut.
Tätä tämä siis on. Tätä pelkäsin, en halunnut ja tässä sitä ollaan. Yritin ja yritin ja yritin, Hei, minä todella yritin! Mitään en tälle voinut, minut voitettiin, minua ei kuultu, olin mitätön, ei minusta tarvitse näköjään välittää. Turhaa ponnistusta.
Kävelytiellä vastaani tuli outo hahmo. Sellaisia naisia näki
Stockmannin kosmetiikkaosastolla, siemailemassa vaaleanpunaista drinkkiä
yökerhon baaritiskillä, puttaamassa golf-palloa viheriöllä tai istumassa
valkoisen huviveneen kansituolissa. Ne näkivät, jotka sellaisissa paikoissa kävivät.
Täällä nainen näytti oudolta.Hänen yllään oli puolipohkeeseen ylettyvä kiiltävän musta
turkki. Turkki oli auki ja näin naisen cocktail-asun hohtavan valkoisena takin
tummaa pintaa vasten. Nainen oli keski-ikäinen, hyvin ruskettunut ja sukattomia
jalkoja suojasi valkoiset avokkaat.
Tammikuun räntä oli kastanut naisen lyhyet, tummat hiukset,
tuhannet vesipisarat kimmelsivät suortuvilla. Naisella oli voimakas ehostus,
Kleopatran silmät ja korallinpunaiset huulet. Nainen heilutti kädessään pientä,
mustaa iltalaukkua. Hän lauloi.
-Quand il me prends dan ses bras…je vois la vie en rose…
Kohtasimme kävelytiellä, nainen katsahti minua ja vaikeni.
Hän hymyili, ravisti hiuksiaan ja vesipisarat leijailivat ympärillämme ja
hetkeksi unohdin painavat kauppakassini, rännän kastamat kenkäni, kipeänä
särkevät jalkani ja väsymyksen, joka iski jokaisen työpäivän jälkeen
musertavana ja säälimättömänä kimppuuni.
Naisen silmät nauroivat ja tiesin hänen näkevän jotain muuta
kuin ajan ja lian rapauttamat talot ympärillämme, jotain muuta kuin sohjoiset
kävelytiet, paljaat, palelevat koivut ja roskat, jotka antoivat ainoat
väriläiskät harmaaseen maisemaan.
Nostin kassini märästä maasta ja jatkoin matkaani. Nainen
alkoi jälleen laulaa ja hänen äänensä kiersi talojen seiniä, se kaikui tyhjillä
pihoilla peittäen alleen liikenteen kaukaisen melun.
-…il me dit
des mots d’amour… c’est lui pour moi, moi pour lui…
Loppiaisena lensivät pihalle sekä kuusi että ukko. Manta
ryntäsi keittiöstä ja huusi, että mitä sinä nyt, ihan hyvähän se on, hulluko
sinä olet, sillä tavalla menet tekemään. Olisihan se nyt Nuuttiin asti voinut
kammarissa olla, eihän se edes varissutkaan kuin nimeksi.
Manta on sellainen jouluihminen. Vähän rasittavaahan
sellainen jouluihminen on siskona ja kun vielä saman katon alla asutaan, mutta
kaikkeen tottuu. Jopa enkelikelloon, jonka kilkatus kyllä tavallisen ihmisen
ajaa hulluksi.
Mutta olkoon.
Onhan sitä pahempiakin juttuja kuin joulu.
Oli.
*********
Prospero
antoi alkulauseen(kursivoituna) ja toivomuksena oli proosaa tyyliin
Rosa Liksom. Olen lukenut Liksomia 20 vuotta sitten, jolloin ostin
Väliasema Gagarinin. Selailin kirjaa päästäkseni tunnelmaan ja tyyliin
a la Liksom. Hmmm. Myöhemmin Prospero kyllä lupasi, että voin vetää
ihan vapaalla tyylilläkin.
No, tulos nähtävissä siis tuossa yläpuolella.
Tarinoita
antamienne alkulauseiden perusteella on ollut mukava kirjoittaa.
Valmiina on neljä tarinaa, joista kaksi on jo nähnyt päivänvalon
blogissani, loppujen aika on myöhemmin.
Vähän
minua kyllä hirvitti, kun pyysin alkulauseita - pelkäsin, että niitä
tulee liian paljon, mutta onneksi ei. Näköjään ihmiset osaavat olla
armollisia…
Tarinan,
romaanin ensimmäisen lauseen sanotan olevan tärkeän. Lause joko
viekoittelee lukijaa jatkamaan lukemista tai sitten tapahtuu juuri
päinvastoin. Heh, vyörytin vastuun ensimmäisen lauseen
houkuttelevuudesta teidän niskoillenne. Mikäs siinä sitten oli
jatkaessa!
Kirjoittaminen
on ollut yllättävän hauskaa. Luulin, että menisin (ainakin aluksi)
täysin lukkoon, kun kirjoitan "tilaustarinaa". Ajattelin, minkälaiset
odotukset lauseen antajalla on – ehkä hän on jo hahmotellut mielessään
jonkun tarinan ja järkyttyy lukiessaan minun versiotani.
No,
se lukko aukeni saman tien, sillä tajusin, että ei kukaan odota minulta
sen kummempaa kuin muulloinkaan tullessaan lukemaan tekstejäni.
Alkulauseita
on tullut kymmenen kappaletta. Julkaisen tarinoita tässä lähiviikkojen
aikana, mutta huomisesta lähtien palaan hetkeksi omiin alkulauseisiini
ja niistä syntyneisiin tarinoihin ja runoihin.
Jossain vaiheessa kevättä pyydän varmasti loppulauseita. Hmm, siitäkin tulee mielenkiintoista.
Lounastin sirkuspellen kanssa, se oli viimeinen pisara.
-Mä en pue tätä enää päälleni. -Sun on pakko. Päivää on vielä jäljellä.
Pelle
oli ärsyttävän oikeassa. Pelle oli ärsyttävä. Olin luullut saavani edes
lounastaa yksin, mutta myymälänhoitaja oli päästänyt pellen tauolle
samaan aikaan kanssani. Ei hetken rauhaa, ei kaupan avajaisissa, ei
edes lounaalla.
-Mä tukehdun tähän pukuun. Mä en halua olla kana. -Mitä sä esittelet?
-Mitäs luulet? Munia tietysti. Iloisen kanan munia. Vittu. -Painaaks toi pää paljon?
Pelle
potkaisi jalallaan kanan päätä, jonka olin riisunut ruokailun ajaksi.
Muutama höyhen irtosi ja leijaili varaston lattialle.
-Mitäs
luulet? Totta helvetissä se painaa. Ja se on kuuma, enkä mä näe mitään,
kun se on päässä ja saamarin kakarat repivät mun pyrstosulkiani. -Onks kanoilla pyrstösulat?
-Ei enää.
Pelle teki loput reissumiehestään ja röyhtäisi. Heh. Hauska tyyppi. Pelle.
-Mä luulin, että konsulenttina olisi hauskaa.
-Ilmapallot on aika hauskoja. Mä solmin niistä kaikenlaisia juttuja.
Tuu kattoon, mä oon karkkihyllyjen luona. Mä voin tehdä sulle vaikka
kanan.
Rutistin Batteryn ja heitin tölkin lattialle.
-Mä lopetan. Munat ei oo mua varten. -Mitä sä alat tehdä?
-Mä…munin tämänkin duunin. Ääh.
*********
Tämä on tarina, johon Marko F antoi alkulauseen(kursivoituna). Tarinaan tilattiin huumoria, mikä osoittautui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Haastava lause.
Vaikka
oli säännöllisesti käynyt tälläkin kirpputorilla jo parin vuoden ajan,
ei Einar ollut koskaan nähnyt tämänkaltaista myyntipöytää saati
senkaltaista naista, joka sen äärellä hyräillen kyyristeli, viimeisiä
tavaroita ruskeasta pahvilaatikosta pöydälle nostellen.
Einar
ei ymmärtänyt, miten nainen pystyi kumartumaan siinä kapeassa hameessa,
joka hyväili kireän nahan tavoin naisen pyöreitä lanteita.
Myyntipöydällä
oli enimmäkseen naisten vaatteita, silkkiä, satiinia, pitsiä,
tuoksuvana, värikkäänä kangaskasana. Joukossa pari miesten takkia.
Einar siveli mustan nahkatakin pintaa. Se tuntui pehmeältä ihoa vasten.
Pehmeältä kuin naisen iho. Hänellä alkoi seisoa.
-Kahdella kympillä lähtee.
Nainen
oli suoristautunut ja katsoi Einaria. Naisen ääni oli matala ja
kehräävä. Itse asiassa nainen näyttikin kissanpennulta, silmät olivat
mantelin muotoiset, hiukset pörrössä ja naisen hoikka vartalo oli
jäntevä ja notkea.
-Kokeile sitä.
Nainen
otti takin, kiersi myyntipöydän ja tuli Einarin luo. Hän auttoi takin
Einarin ylle ja painautui hetkeksi Einarin selkää vasten. Einar tunsi
naisen tuoksun. Nainen tuoksui himolta, loputtomalta halulta. Einar ei
pystynyt puhumaan. Naisen käden paino tuntui harteilla, naisen syli
painautui Einariin kiinni.
Kukaan ei ollut tullut niin lähelle Einaria vuosiin. Kukaan ei ollut koskettanut häntä vuosiin.
-Se näyttää hyvältä, nainen kuiskasi Einarin korvaan. –Osta se, se sopii sinulle.
Kurkku
tuntui liian kuivalta, huulet takertuivat toisiinsa, eikä Einar sanonut
mitään. Naisen tuoksu pyörrytti häntä, naisen kuuma lantio poltti hänen
ihoaan. Nainen kierähti Einarin eteen, veti takin vetoketjun kiinni ja
kohensi takin kaulusta. Einar ei uskaltanut katsoa naista. Hän tuijotti
naisen yli, näki kirpputorilla vaeltavat ihmiset epämääräisenä
väriläiskänä ja yritti keskittää ajatuksensa, pitää ne koossa, selvitä
tilanteesta.
-Se on niin hyvännäköinen sinun päälläsi. Sinun vaimosi ihastuu siihen varmasti! -Ei…ei mi-mi-minulla ole va-va-va-vaimoa.
Nainen ei nauranut Einarin änkytykselle. Einar laski katseensa ja katsoi naisen kissasilmiin.
-Tämä takki päällä sinä saat vaimon hetkessä. Osta se.
Einar
kaivoi lompakon housujen takataskusta ja ojensi naiselle kaksikymmentä
euroa. Nainen palasi myyntipöydän toiselle puolelle ja ryhtyi
tyhjentämään muovikassissa olevaa tavaraa pöydälle. Hameen kangas
kiristyi jälleen, kun nainen kumartui. Einarin oli kuuma. Hän olisi
halunnut riisua takin, mutta pelkäsi loukkaavansa naista.
-Haluatko sinä jotain muuta?
Einar pudisti päätään.
-Mene nyt sitten. Hakemaan se vaimo, nainen sanoi ja käänsi Einarille selkänsä.
Einar
odotti vielä hetken myyntipöydän ääressä, mutta nainen ei enää katsonut
häntä. Einar lähti, tunki itsensä tungoksen läpi, meni ulos ja jäi
odottamaan. Kello oli vasta vähän, kirpputori ei menisi kiinni vielä
moneen tuntiin, mutta Einarilla ei ollut kiirettä. Hän jaksoi odottaa.
Naista kannatti odottaa. Naista joka kehräsi kuin kissa ja joka
tuntuisi hyvältä sylissä.
***********
Tämä on tarina, johon Etappisika antoi alkulauseen (kursivoituna) ja tilauksen, että tarinassa pitäisi olla "Proosaa, kiitos, ja ihmissuhdetta, intohimoa, angstia (ja rikosta, jos istuu kirjoitttajan pirtaan)". Selittelemättä paras...
Vuodenvaihteen kirjoituksessani pyysin lukijoilta ehdotuksia tarinankehittelyyn ja Tui
heitti kommenttilaatikossa ilmaan ajatuksen alkuvirkkeen ja/tai
loppulauseen ottamista lähtökohdaksi tarinalle. Hyvä ajatus eli tässä
tulee:
Olkaa hyvät eli kommenttiboksi on valmiina ottamaan vastaan tarinan alkulauseita. Lauseen lisäksi haluaisin kommentoijalta määrittelyn seuraaviin seikkoihin: haluatko alkulauseesi istutettavan runoon taiproosanpätkään tai johonkin muuhun(sen saat sitten itse keksiä)? Tyylilaji eli komediaa, melodraamaa, patetiaa, realismia, fantasiaa, asiallista, satua tai jotain muuta? Mitä? Itselläni pidätän oikeuden päättää tarina katsomallani, sopivalla tavalla...
Huh, tulikohan nyt haukattua liian haastava juttu??? No, kohta se
nähdään. Ja, hyvät ihmiset, jos alkulauseita tulee tolkuton määrä, niin
en suinkaan lupaa käyttää niitä kaikkia!!! Joku järki tässä koneen
ääressä istumisessakin pitää olla! Niin ainakin luulen. Säilön antamanne alkulauseet ja tässä talven ja kevään aikana käytän niitä sopivan hetken tullen.