- Get Your Own


Kuluvan vuoden alussa pyysin lukijoilta alkulauseita, joiden inspiroimana kirjoitin runoja ja proosaa. Täytyy kyllä myöntää, että inspiraatio oli välillä aika hakusessa, mutta se ei nyt ole mitään kovin uutta ja kova työ usein korvaa inspiraation puutteen aikaansaaman vajeen kirjallisessa tuotannossani, hah.

Oli kyllä mukavaa jatkaa tarinaa tai ajatuskulkua muiden antamien alkulauseiden pohjalta. Tilauksesta tai annetusta aiheesta kirjoittaminen on minulle tuttua, ja siinä on se hyvä puoli, että ei tarvitse välttämättä keksiä niin kovin paljon itse. Kunhan nyt jotenkin asettelee sanansa niin, että lopputulos on edes hiven järjellinen. Tai miksei järjetönkin.

Oma osuuteni oli siis helppo, vaikka välillä työläs, sen inspiksen puuttumisen takia (ja se inspiksen puuttuminen ei johtunut alkulauseista, vaan ylipäänsä kirjoittamisen ilon hetkellisestä katoamisesta). Se, mikä minua arvelutti kirjoittamaan ryhtyessäni, oli alkulauseen antajan mahdolliset odotukset ja niiden odotusten alas ampuminen, sikäli mikäli tarinasta ei tulisi lainkaan odotusten mukainen. No, sitten ajattelin, että vastuu tarinan muotoutumisesta on kuitenkin minun, joten nou hätä, kirjoitan niin kuin kirjoitan.

Nyt alkulauseurakka on valmis, kolmetoista tarinaa/runoa on nähnyt päivänvalon ja jotta tekeminen ei maailmasta loppuisi, pyydänkin nyt lukijoilta loppulauseita. Tai loppuvirkkeitä. Antakaahan palaa! Lopussa siis kiitos seisokoon, kiitos teidän.

Valo, se tuli jostain ylhäältä, se valaisi vain pienen alueen, paljastaen mustaksi palaneen maan, istuin siinä ja mietin, miten tähän on tultu, mistä kaikki alkoi. Vielä eilen minulle oli perhe. Vielä eilen minulla oli koti. Vielä eilen olin elossa.

-Astu syvemmälle.

Katsoin ylöspäin, yrittäen tavoittaa viimeisen valonsäteen, joka kertoisi minulle, että kerran kaikki oli ollut hyvin. Tunsin vajoavani alemmas ja kaipaamani valo muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Lopulta yläpuolella oleva heikko kajastus oli vain muistijälki silmieni verkkokalvoilla.

-Ei paluuta.

Helvetin liekit polttivat kuumemmin, musta, palanut maa löyhkäsi sieraimissani. Lieskoista huolimatta minua palelsi. Savu kuristi kurkkuani, silmäni sokaistuivat harmaasta noesta. En pystynyt hengittämään, en nähnyt mitään. Tunsin vain vartaloni raskaan painon ja voiman, joka veti minua alemmaksi, alemmaksi.
Saatana nauroi.

-Olisit voinut valita toisin.

Tiesin sen. Vielä eilen olin luullut ratkaisua helpoksi: bensiiniä, tulitikun raapaisu, vakuutusrahat tilille ja uusi elämä jossain kaukana, meille kaikille. Minun perheelleni.

Liekit nousivat, tanssivat jalkojani pitkin, yhtä kuumia, yhtä periksi antamattomina kuin eilenkin.

********

Titta antoi alkulauseen

Minulla on tapana katsoa vastaantulijoita silmiin. Mielestäni on tärkeää huomioida ihmisiä. Antaa heidän ymmärtää, että he eivät ole vain harmaata massaa, joka päämäärättömästi velloo minua vastaan. Katseeni kertoo heille, että he ovat olemassa. Se tekee hyvää heille. Antaa heidän askeleillensa ryhdikkyyttä, kohentaa heidän kumaraa selkärankaansa ja täyttää heidän keuhkonsa puhtaalla, terveellisellä ilmalla, kun he nostavat katseensa maasta.

Ihmiset kaipaavat sellaista huomioimista, sillä hyvin moni olettaa elämänsä olevan surkeaa ja kadotettua. Voisin tietenkin kertoa heille, että he ovat väärässä ja että esimerkiksi oma elämäni on ollut paljon rankempaa kuin ihmisillä keskimäärin, mutta en halua vähätellä heidän niin kutsuttuja ongelmiaan. Sen sijaan yritän valaa heihin uskoa katseellani, se riittäköön, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että aika moni kaipaisi kunnon ravistusta kannustavan katseen sijaan.

Joskus, jos ravistamisen halu kasvaa kiusallisen suureksi, yritän katseeni lisäksi sanallisesti tukea näitä ihmispoloja. Hyvin valittu lause voi saada ihmeitä aikaan ja muuttaa ihmisen vinoon lähteneen elämän suunnan. Näin uskon, eikä minulla ole mitään syytä epäillä tätä, sillä olen saanut seurata monen jo rappiolle menneen ihmisen nousua ylös, takaisin ihmisten kirjoihin, ja olisin väärällä tavalla vaatimaton, jos väittäisin, ettei minulla ole ollut merkittävää roolia näissä tapahtumissa.

Suora, rehti katse, kevyt pään nyökkäys. Kyllä se siitä, silmäni kertovat. Sinustakin tulee jonain päivänä kunnon ihminen.

******

Tulka antoi alkulauseen.

Rakkaus on sininen ja se on sinuakin varten. Tartu käteeni, vien sinut siniseen huoneeseen. Sinisyyteen, jossa sinä olet minun, minä sinun.
Sinisen huoneen viileyteen sytytän kultaisena hohtavat kynttilät. Tunnetko liekkien lämmön? Katso, olet kaunis.
Ikkunoiden takana sininen ilta tummuu ja jätän verhot auki. Kuu on nousemassa, valmiina hyväilemään ihoasi pehmeällä valollaan. Kynttilöiden liekki leikkii luomillasi, tunnen ohuen ihon värähtelevän huuliani vasten.
Kosketan kasvojasi sormenpäilläni, ihosi on kuuma, suloinen on huultesi kaari, täydellinen muoto. Hampaillani suutelen niskasi kaarta, maistan solisluusi vaativaa harjannetta, leikin kielelläni kaulasi valkeudella.
Sinisten lakanoiden sylistä ihosi hohtaa korallia. Polvistun eteesi, suutelen nilkkojesi herkkää ihoa, löydän sormillani rintojesi pehmeyden. Annan kieleni etsiä, löytää, loputonta tutkimusmatkaa ihollasi. Reisiesi sisäpinta hennointa nukkaa. Lantiosi on satama, johon matkani päättyy. Avaat jalkasi, suutelen sinua, kieleni nuolee kosteuttasi, makusi on suloinen.
Olet kaunis, kaunis.
Työnnät lantiotasi eteenpäin, pyydät minua, tule lähemmäs, tule sisälle. Kiedot jalkasi ympärilleni, tartut käsilläsi hiuksiini. Silmäsi ovat siniset.
Huulillani sinun tuoksusi, kielelläni makusi, makea, kirpeä kosteus. Suutelen sinua ja makumme muuttuu yhdeksi. Uppoan sisääsi, olet kuuma, kuuma, sininen suoni kaulasi iholla sykkii. Poimin kielelläni ihosi karpaloita, huumaavia helmiä. Puristat minua sisälläsi, työnnät itseäsi lähemmäksi minua, minua syvemmälle itseesi.
Kynttilöiden liekit hehkuvat sinistä valoa, sinistä.

 

******

Ahmatti antoi alkulauseen ja pyyntönä oli kirjoittaa satu. No, minä en satuja osaa kirjoittaa, mutta jotainhan piti yrittää -tuli aikuisten satu. Parasta aikuisten saduissa on, että ne ovat totta.

Myös mustatukkainen langanlaiha nainen, joka maalasi kissatauluja elääkseen, kärsi lapsettomuudesta aivan kuten kaikki muutkin tässä huoneessa. Meidän oli vaikea suhtautua naiseen, sillä hän ei puhunut koskaan mitään. Tämähän on sentään vertaistukiryhmä, Janna sanoi kerran, täällä jaetaan tunteita, itketään yhdessä, surraan, joskus jopa nauretaan, mutta tuo nainen ei puhu mitään. Miksi se käy täällä?
Me muut hyssyttelimme Jannaa ja Irina kuiskasi, että ehkä nainen halusi vain kuunnella, eiväthän kaikki pysty puhumaan, vaikka haluaisivatkin. Emmehän mekään alussa sanoneet juuri mitään, muistatteko, asia oli liian kipeä ja vasta, kun Tiina avasi suunsa ja alkoi itkeä, että hän voisi tappaa itsensä, me aloimme puhua. Muistatteko? Muistatteko, miten me itkimme ja miten se itku kääntyi melkein nauruksi, kun tajusimme, että meillä on yhteinen tuska. Yhteinen kaipuu. Muistatteko? Miten meihin koski? Miten meihin koskee? Ehkä naisella ei ole sanoja, mutta hän saa voimaa ja tukea, kun kuuntelee meitä?
Saattaahan se olla niin, Janna tuhahti, mutta kuitenkin, minä en kestä katsoa, se on niin laihakin, eikö se syö mitään? Shh, Irina sanoi, ei me tiedetä siitä mitään, sillähän voi olla joku sairaus, eikä se saa lasta sen takia. Ole kiltti hiljaa, sinä puhut liian kovaa. Annetaan sen olla rauhassa, eihän se tee pahaa kenellekään. Katso nyt sitä, sillä on taas kyyneleet silmissä ja sen käsi puristaa tuolin käsinojaa niin, että rystyset ovat valkeina. Siihen koskee. Annetaan sen olla.
Niin, mutta, kymmenen kertaa ollaan kokoonnuttu, eikä me tiedetä siitä mitään, Janna sanoi, ei muuta kuin mitä se sanoi ekalla kerralla, nimensä ja että se maalaa kissatauluja ja myy niitä jonnekin. Me ei tiedetä siitä mitään muuta!
Me tiedetään ihan tarpeeksi, Tiina sanoi. Se on täällä saman asian takia kuin me ja se tieto riittää. Kaikilla meillä on sama suru. Tyhjä syli.

Mustatukkainen nainen otti ison kassinsa lattialta ja kaivoi esiin tauluja. Hän nousi, käveli Jannan luo ja antoi tälle pienen taulun. Tiina sai taulun, Irina myös, me kaikki. Mustatukkainen nainen katsoi meitä ja hetken ajan näytti siltä, että hän sanoisi jotain. Hänen kapeat huulensa erkaantuivat, hän puri suupieltään ja huokaisi sitten, otti laukkunsa ja lähti. Me katsoimme tauluja ja kuulin Jannan henkäisevän. Katsoin kissaemoa, joka oli maalattu tauluuni, emoa, joka makasi raukeana ruohikolla, neljä pentua vieressään, pienet mahat täynnä maitoa emon nisistä.

********

Toivon äiti antoi alkulauseen.

Muiden antamat alkulauseet ja niistä kirjoitetut tarinat/runot löytyvät täältä: Etappisika, Marko, Prospero, Viides rooli, Alma, Allyalias, Sikuri, Ampiaisakka ja Penjami.

Huh, onpa noita jo paljon. Muutama tilaus on vielä toteuttamatta ja niiden jälkeen voisi ehkä alkaa metsästämään teiltä loppulauseita.

Mutta ei vielä.

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli sylikoira. Kun huhut olivat kiertäneet kaupunkia muutaman päivän ajan, koirat tiesivät, että asia oli tutkittava.
He lähtivät rannalle heti aamusta, asettautuivat päivänvarjojen alle, yrittäen suojata turkkejaan kovalta huhtikuun auringolta. Talven yli hilseistä ihoa lämmittäneet turkit tuntuivat olevan liikaa ja koirat rapsuttelivat uneliaina kiusallisesti syyhyävää ihoa.

Heidän oli jano, mutta kukaan heistä ei jaksanut nousta aurinkotuoleista. He avasivat suunsa, rentouttivat kieliään ja vilvoittivat paahtavia ikeniään merestä lentävillä suolapärskeillä.

Puolenpäivän aikaan nälkä moukaroi vatsoja. Vanhin koirista lähetti pienimmän piskin – vastoin tämän ulinaa- läheiseen ravintolaan, pyytäen tätä tuomaan päivän keiton heille kaikille. Pentu juoksi häntä koipien välissä yli valkoisen hiekan ja katosi ravintolan markiisin alle.

Hörpättyään luuydinkeiton, koirat valmistautuivat päiväunille. Luomien läpi he tuijottivat merta, kunnes hitaat aallot vaivuttivat heidät uneen. Koiran unestaan heidät herätti kimakka ääni ja he nousivat istumaan.

Huhu oli totta. Rantakadulla käveli ihminen, naispuolinen, ja naisen kainalossa oli vanhemman puoleinen villakoira. Päivänvarjojen alla istuvat koirat katsoivat toisiaan lannistuneina. He olivat tienneet, että oli ollut vain ajan kysymys, milloin tämäkin paikka tultaisiin pilaamaan – ihminen löytäisi nämä ruskeat rannat, suolaisen veden, vehreät poppelit, jotka varjostivat rantakadun kivetystä.

Ihminen hiljeni hetkeksi laittaessaan suklaan suuhunsa. Villakoira katsoi koiria, jotka istuivat vaitonaisina rannalla.

-Anteeksi, villakoira sanoi heiveröisellä äänellä. –En minä voinut jättää sitä. Lemmikkiäni. Se on minulle rakas, pakkohan minun oli ottaa se mukaan, kun lähdin lomalle.

Koirat murahtivat, sulkivat silmänsä ja yrittivät vaipua uuteen uneen, mutta ihmisen aiheuttama häly särki heidän korviaan, eivätkä he saaneet enää unta.

Rauha oli poissa.

******

Penjami antoi alkulauseen.

Kaisa oli melkein varma, ettei ollut aikonut tappaa miestä. Melkein, mutta saattoiko ihminen nyt olla ihan varmaan koskaan mistään?
Siinä mies nyt kuitenkin makasi, kuollut se oli. Oli hiljaa. Kerrankin. Ei huutanut. Ei huutaisi enää koskaan.
Ei löisi milloinkaan enää.

Leipäveitsi oli uponnut kahvaa myöten miehen rintaan. Kaisa katsoi veistä ja mietti pitäisikö se kiskaista pois. Veitsi oli hyvä, joululahjaksi lapsilta saatu, aito Hackman, ei mikään turha läpyskä, vaan kovaa ja vahvaa terästä.
Sillä oli hyvä pilkkoa vihanneksia. Paloitella perunoita keittoa varten. Leikata jälkiuunileivästä ohut siivu.
Hyvä veitsi.
Kaikkeen.

Kaisa huokaisi ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Hän siveli varovasti silmäkulmaansa. Iho oli arka miehen lyönnin jäljiltä. Mustelma nousisi. Kaisa koetti kielellään kulmahammasta, hammas liikkui ja putoaisi, jos hän söisi jotain.
Eipä kuitenkaan ollut nälkä.

Kaisa katsoi miestä. Verta näkyi vähän, tuskin lainkaan. Ilman rinnassa törröttävää veistä olisi voinut kuvitella miehen vain nukkuvan. Olihan se ennenkin sammunut keittiön lattialle, milloin minnekin.
Kaisa potkaisi kevyesti miehen jalkaa. Kuollut se oli. Ei liikkunut, ei hengittänyt. Ei kuorsannut.
Ei lyönyt.

Vaan jotakin sille oli tehtävä. Pakastimeen se ei mahtunut, arkkupakastin oli jo vuosia sitten vaihdettu kaappipakastimeen ja vaikka hyllyt ja laatikot ottaisi pois, niin liian pieni se oli.
Mistä pakastin tuli mieleen, sitä Kaisa ei tiennyt. Hassu ajatus kaiken kaikkiaan. Minne marjat ja muuta pakasteet olisi sitten laittanut, jos miehen olisi lykännyt pakkaseen? Kaisa pudisti päätään omille ajatuksilleen. Ei, pakastin oli huono ratkaisu. Jotain muuta oli keksittävä.

Kaisa nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pihalle. Harava nojasi koivun runkoon, lehtikasat odottivat pois kärräämistä talon takana olevaan kompostiin. Naapuritontilta nousi savua, ne ryökäleet myrkyttivät koko tienoon polttamalla lehdet. Aina sai olla pelkäämässä tulen karkaamista ja yskiä savua keuhkoista.

Päätös oli helppo. Kaisa kiskaisi veitsen miehen rinnasta ja ihmetteli, miten vaikeasti se lähti irti. Se oli uponnut mieheen paljon helpommin. Ihan kuin itsestään.
Kaisa pyyhki veitsen talouspaperilla ja laittoi tiskikoneeseen. Hän ei katsonut enää miestä, vaan lähti pihalle virittämään tulia.

Syyskuun illat alkoivat olla viileitä.

******

Ampiaisakka antoi alkulauseen.

 

*******

Sikuri antoi alkulauseen, tyyli vapaa. Halusin kokeilla runoa, joka omiin korviini kuulostaa joltain muulta kuin nykyajan runous.

Naapurin Hanniska-Heikki oli yleisesti tunnettu namusetä - tai pedofiili niin kuin nykyisin sanotaan. Emme me pihan lapset kuitenkaan häntä pelänneet. Heikilta sai karkkia ja sarjakuvalehtiä. Oli se sen arvoista, Jussikin sanoi, eihän katsominen niin kummaa ollut.

Hanniska istui yleensä pihakeinussa, huuteli meitä lapsia luokseen ja heilutteli kädessään paperipussia, josta nousi huumaavan makea tuoksu. Tahmea toffee liimasi sormet yhteen, teki huulista kiiltävät ja paksut. Heikki nosti nameja yksitellen pienillä, paksuilla sormillaan, syötti meitä vuorotellen. Jonossa tuupittiin ja kaadettiin edessä seisova maahan, ohitettiin ja etuiltiin.
Kaikki halusivat toffeeta.

Jossain vaiheessa Heikki laittoi pussin suun kiinni ja me lapset keräännyimme piiriin keinun ympärille. Heikki avasi housunsa ja näytti meille pippelinsä. Se, joka halusi silittää sitä, sai ylimääräisen toffeen ja jos puristi lujaa, sai Aku Ankan.

Jussi oli ainoa, joka sai Aku-lehden.

Sitten eräänä päivänä, meidän taloomme muutti Terttu. Terttu oli ennen asunut Helsingissä, Tertun kotona oli televisio ja Tertun isällä oli auto. Tertulla oli vaaleat, kiharat hiukset ja erilainen tapa puhua kuin meillä. Hän sanoi mää ja sää ja nauroi paljon ja osti joka päivä viidelläkymmenellä pennillä karkkeja.
Tertulle tuli Aku-lehti.

Hanniska-Heikki jäi yksin pihalle. Heikki heilutteli toffeepussiaan, mutta kukaan ei enää jaksanut silitellä sen pippeliä. Me kaikki istuimme Tertun äidin keittiössä ja söimme tuoretta pullaa ja luimme Akuja. Paitsi Jussi. Se oli pihkassa Terttuun ja vaan katseli Terttua, eikä syönyt mitään.

Minun kävi vähän sääli Heikkiä. Varsinkin sen jälkeen, kun se oli pyytänyt Hannikaisen Elinaa silittämään pippeliään. Elina oli jo ammattikoulussa ja se oli alkanut nauraa, kun Heikki oli kaivanut pippelin housuistaan. Elina oli sanonut, ettei kaikista toukista tule perhosia. Sitten Elina oli nostanut hamettaan ja näyttänyt pyllyään Heikille ja Heikki oli juossut sisälle.

Aika pian me unohdettiin se Heikki. Kai se sitten muutti jonnekin muualle.

**********

Allyalias antoi alkulauseen.(kursivoituna)

 

Ymmärsin, että minäkin kuolen.

Se oli aika yllättävä huomio,
teki minut masentuneeksi. Jotenkin se ei
vain tuntunut oikealta.
Olla kuolevainen, hylätä kaikkivoipaisuus.
”Kaikkihan me kuolemme joskus”
Paha, paha.

Että muut vielä tekevät niin
-kuolevat-
kyllähän sellaisen ymmärtää. Eiväthän he voi
muuta, luonnonlaki, elää ja anna kuolla.
Siitä vaan.

Mutta että minäkin?

En minä halua kuolla.
Kuuletko! Onko siellä ketään?
Missään? Hei haloo! Huhuu!

Kukaan ei kuule.
Ketään ei ole.

Taidan jo olla
kuollut.

Tätä tämä siis on. Tätä pelkäsin, en
halunnut ja tässä sitä ollaan.
Yritin ja yritin ja yritin,
Hei, minä todella yritin!
Mitään en tälle voinut, minut voitettiin, minua ei
kuultu, olin mitätön,
ei minusta tarvitse näköjään välittää.
Turhaa ponnistusta.

Jotenkin tämä muistuttaa elämää.

****************
Alma antoi alkulauseen. Runo osallistuu myös Runotorstain 32. haasteeseen Ponnistus.

Kävelytiellä vastaani tuli outo hahmo. Sellaisia naisia näki Stockmannin kosmetiikkaosastolla, siemailemassa vaaleanpunaista drinkkiä yökerhon baaritiskillä, puttaamassa golf-palloa viheriöllä tai istumassa valkoisen huviveneen kansituolissa.
Ne näkivät, jotka sellaisissa paikoissa kävivät.

Täällä nainen näytti oudolta. Hänen yllään oli puolipohkeeseen ylettyvä kiiltävän musta turkki. Turkki oli auki ja näin naisen cocktail-asun hohtavan valkoisena takin tummaa pintaa vasten. Nainen oli keski-ikäinen, hyvin ruskettunut ja sukattomia jalkoja suojasi valkoiset avokkaat.

Tammikuun räntä oli kastanut naisen lyhyet, tummat hiukset, tuhannet vesipisarat kimmelsivät suortuvilla. Naisella oli voimakas ehostus, Kleopatran silmät ja korallinpunaiset huulet. Nainen heilutti kädessään pientä, mustaa iltalaukkua.
Hän lauloi.

-Quand il me prends dan ses bras…je vois la vie en rose…

Kohtasimme kävelytiellä, nainen katsahti minua ja vaikeni. Hän hymyili, ravisti hiuksiaan ja vesipisarat leijailivat ympärillämme ja hetkeksi unohdin painavat kauppakassini, rännän kastamat kenkäni, kipeänä särkevät jalkani ja väsymyksen, joka iski jokaisen työpäivän jälkeen musertavana ja säälimättömänä kimppuuni.

Naisen silmät nauroivat ja tiesin hänen näkevän jotain muuta kuin ajan ja lian rapauttamat talot ympärillämme, jotain muuta kuin sohjoiset kävelytiet, paljaat, palelevat koivut ja roskat, jotka antoivat ainoat väriläiskät harmaaseen maisemaan.

Nostin kassini märästä maasta ja jatkoin matkaani. Nainen alkoi jälleen laulaa ja hänen äänensä kiersi talojen seiniä, se kaikui tyhjillä pihoilla peittäen alleen liikenteen kaukaisen melun.

-…il me dit des mots d’amour… c’est lui pour moi, moi pour lui…

********

Viides rooli antoi minulle alkulauseen(kursivoituna)

 

Loppiaisena lensivät pihalle sekä kuusi että ukko. Manta ryntäsi keittiöstä ja huusi, että mitä sinä nyt, ihan hyvähän se on, hulluko sinä olet, sillä tavalla menet tekemään. Olisihan se nyt Nuuttiin asti voinut kammarissa olla, eihän se edes varissutkaan kuin nimeksi.

Manta on sellainen jouluihminen. Vähän rasittavaahan sellainen jouluihminen on siskona ja kun vielä saman katon alla asutaan, mutta kaikkeen tottuu. Jopa enkelikelloon, jonka kilkatus kyllä tavallisen ihmisen ajaa hulluksi.

Mutta olkoon.
Onhan sitä pahempiakin juttuja kuin joulu.

Oli.

*********

Prospero antoi alkulauseen(kursivoituna) ja toivomuksena oli proosaa tyyliin Rosa Liksom. Olen lukenut Liksomia 20 vuotta sitten, jolloin ostin Väliasema Gagarinin. Selailin kirjaa päästäkseni tunnelmaan ja tyyliin a la Liksom. Hmmm. Myöhemmin Prospero kyllä lupasi, että voin vetää ihan vapaalla tyylilläkin.
No, tulos nähtävissä siis tuossa yläpuolella.

Tarinoita antamienne alkulauseiden perusteella on ollut mukava kirjoittaa. Valmiina on neljä tarinaa, joista kaksi on jo nähnyt päivänvalon blogissani, loppujen aika on myöhemmin.

Vähän minua kyllä hirvitti, kun pyysin alkulauseita - pelkäsin, että niitä tulee liian paljon, mutta onneksi ei. Näköjään ihmiset osaavat olla armollisia…

Tarinan, romaanin ensimmäisen lauseen sanotan olevan tärkeän. Lause joko viekoittelee lukijaa jatkamaan lukemista tai sitten tapahtuu juuri päinvastoin. Heh, vyörytin vastuun ensimmäisen lauseen houkuttelevuudesta teidän niskoillenne. Mikäs siinä sitten oli jatkaessa!

Kirjoittaminen on ollut yllättävän hauskaa. Luulin, että menisin (ainakin aluksi) täysin lukkoon, kun kirjoitan "tilaustarinaa". Ajattelin, minkälaiset odotukset lauseen antajalla on – ehkä hän on jo hahmotellut mielessään jonkun tarinan ja järkyttyy lukiessaan minun versiotani.

No, se lukko aukeni saman tien, sillä tajusin, että ei kukaan odota minulta sen kummempaa kuin muulloinkaan tullessaan lukemaan tekstejäni.

Alkulauseita on tullut kymmenen kappaletta. Julkaisen tarinoita tässä lähiviikkojen aikana, mutta huomisesta lähtien palaan hetkeksi omiin alkulauseisiini ja niistä syntyneisiin tarinoihin ja runoihin.

Jossain vaiheessa kevättä pyydän varmasti loppulauseita. Hmm, siitäkin tulee mielenkiintoista.

Kiitos kaikille lauseitten lahjoittajille!

Lounastin sirkuspellen kanssa, se oli viimeinen pisara.

-Mä en pue tätä enää päälleni.
-Sun on pakko. Päivää on vielä jäljellä.

Pelle oli ärsyttävän oikeassa. Pelle oli ärsyttävä. Olin luullut saavani edes lounastaa yksin, mutta myymälänhoitaja oli päästänyt pellen tauolle samaan aikaan kanssani. Ei hetken rauhaa, ei kaupan avajaisissa, ei edes lounaalla.

-Mä tukehdun tähän pukuun. Mä en halua olla kana.
-Mitä sä esittelet?

-Mitäs luulet? Munia tietysti. Iloisen kanan munia. Vittu.
-Painaaks toi pää paljon?

Pelle potkaisi jalallaan kanan päätä, jonka olin riisunut ruokailun ajaksi. Muutama höyhen irtosi ja leijaili varaston lattialle.

-Mitäs luulet? Totta helvetissä se painaa. Ja se on kuuma, enkä mä näe mitään, kun se on päässä ja saamarin kakarat repivät mun pyrstosulkiani.
-Onks kanoilla pyrstösulat?

-Ei enää.

Pelle teki loput reissumiehestään ja röyhtäisi. Heh. Hauska tyyppi. Pelle.

-Mä luulin, että konsulenttina olisi hauskaa.
-Ilmapallot on aika hauskoja. Mä solmin niistä kaikenlaisia juttuja. Tuu kattoon, mä oon karkkihyllyjen luona. Mä voin tehdä sulle vaikka kanan.

Rutistin Batteryn ja heitin tölkin lattialle.

-Mä lopetan. Munat ei oo mua varten.
-Mitä sä alat tehdä?

-Mä…munin tämänkin duunin. Ääh.

*********

Tämä on tarina, johon Marko F antoi alkulauseen(kursivoituna). Tarinaan tilattiin huumoria, mikä osoittautui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Haastava lause.

Vaikka oli säännöllisesti käynyt tälläkin kirpputorilla jo parin vuoden ajan, ei Einar ollut koskaan nähnyt tämänkaltaista myyntipöytää saati senkaltaista naista, joka sen äärellä hyräillen kyyristeli, viimeisiä tavaroita ruskeasta pahvilaatikosta pöydälle nostellen.

Einar ei ymmärtänyt, miten nainen pystyi kumartumaan siinä kapeassa hameessa, joka hyväili kireän nahan tavoin naisen pyöreitä lanteita.

Myyntipöydällä oli enimmäkseen naisten vaatteita, silkkiä, satiinia, pitsiä, tuoksuvana, värikkäänä kangaskasana. Joukossa pari miesten takkia. Einar siveli mustan nahkatakin pintaa. Se tuntui pehmeältä ihoa vasten. Pehmeältä kuin naisen iho. Hänellä alkoi seisoa.

-Kahdella kympillä lähtee.

Nainen oli suoristautunut ja katsoi Einaria. Naisen ääni oli matala ja kehräävä. Itse asiassa nainen näyttikin kissanpennulta, silmät olivat mantelin muotoiset, hiukset pörrössä ja naisen hoikka vartalo oli jäntevä ja notkea.

-Kokeile sitä.

Nainen otti takin, kiersi myyntipöydän ja tuli Einarin luo. Hän auttoi takin Einarin ylle ja painautui hetkeksi Einarin selkää vasten. Einar tunsi naisen tuoksun. Nainen tuoksui himolta, loputtomalta halulta. Einar ei pystynyt puhumaan. Naisen käden paino tuntui harteilla, naisen syli painautui Einariin kiinni.

Kukaan ei ollut tullut niin lähelle Einaria vuosiin. Kukaan ei ollut koskettanut häntä vuosiin.

-Se näyttää hyvältä, nainen kuiskasi Einarin korvaan. –Osta se, se sopii sinulle.

Kurkku tuntui liian kuivalta, huulet takertuivat toisiinsa, eikä Einar sanonut mitään. Naisen tuoksu pyörrytti häntä, naisen kuuma lantio poltti hänen ihoaan. Nainen kierähti Einarin eteen, veti takin vetoketjun kiinni ja kohensi takin kaulusta. Einar ei uskaltanut katsoa naista. Hän tuijotti naisen yli, näki kirpputorilla vaeltavat ihmiset epämääräisenä väriläiskänä ja yritti keskittää ajatuksensa, pitää ne koossa, selvitä tilanteesta.

-Se on niin hyvännäköinen sinun päälläsi. Sinun vaimosi ihastuu siihen varmasti!
-Ei…ei mi-mi-minulla ole va-va-va-vaimoa.

Nainen ei nauranut Einarin änkytykselle. Einar laski katseensa ja katsoi naisen kissasilmiin.

-Tämä takki päällä sinä saat vaimon hetkessä. Osta se.

Einar kaivoi lompakon housujen takataskusta ja ojensi naiselle kaksikymmentä euroa. Nainen palasi myyntipöydän toiselle puolelle ja ryhtyi tyhjentämään muovikassissa olevaa tavaraa pöydälle. Hameen kangas kiristyi jälleen, kun nainen kumartui. Einarin oli kuuma. Hän olisi halunnut riisua takin, mutta pelkäsi loukkaavansa naista.

-Haluatko sinä jotain muuta?

Einar pudisti päätään.

-Mene nyt sitten. Hakemaan se vaimo, nainen sanoi ja käänsi Einarille selkänsä.

Einar odotti vielä hetken myyntipöydän ääressä, mutta nainen ei enää katsonut häntä. Einar lähti, tunki itsensä tungoksen läpi, meni ulos ja jäi odottamaan. Kello oli vasta vähän, kirpputori ei menisi kiinni vielä moneen tuntiin, mutta Einarilla ei ollut kiirettä. Hän jaksoi odottaa. Naista kannatti odottaa. Naista joka kehräsi kuin kissa ja joka tuntuisi hyvältä sylissä.

 

***********

Tämä on tarina, johon Etappisika antoi alkulauseen (kursivoituna) ja tilauksen, että tarinassa pitäisi olla
"Proosaa, kiitos, ja ihmissuhdetta, intohimoa, angstia (ja rikosta, jos istuu kirjoitttajan pirtaan)".
Selittelemättä paras...

Vuodenvaihteen kirjoituksessani pyysin lukijoilta ehdotuksia tarinankehittelyyn ja Tui heitti kommenttilaatikossa ilmaan ajatuksen alkuvirkkeen ja/tai loppulauseen ottamista lähtökohdaksi tarinalle. Hyvä ajatus eli tässä tulee:

Olkaa hyvät eli kommenttiboksi on valmiina ottamaan vastaan tarinan alkulauseita. Lauseen lisäksi haluaisin kommentoijalta määrittelyn seuraaviin seikkoihin: haluatko alkulauseesi istutettavan runoon tai proosanpätkään tai johonkin muuhun(sen saat sitten itse keksiä)? Tyylilaji eli komediaa, melodraamaa, patetiaa, realismia, fantasiaa, asiallista, satua tai jotain muuta? Mitä?
Itselläni pidätän oikeuden päättää tarina katsomallani, sopivalla tavalla...

Huh, tulikohan nyt haukattua liian haastava juttu??? No, kohta se nähdään. Ja, hyvät ihmiset, jos alkulauseita tulee tolkuton määrä, niin en suinkaan lupaa käyttää niitä kaikkia!!! Joku järki tässä koneen ääressä istumisessakin pitää olla!
Niin ainakin luulen.
Säilön antamanne alkulauseet ja tässä talven ja kevään aikana käytän niitä sopivan hetken tullen.

Kyllä ihminen on hullu....